Kadonneet teepussit |S| Miles/Hestia

[Odo]

Ficin nimi: Kadonneet teepussit
Kirjoittaja: Odo
Genre: draama, angst
Paritus: Hestia Jones/Miles Bletchley
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin maailmoineen ja hahmoineen. Kirjoitan tätä omaksi ilokseni.
A/N: Mietin mistä taion kaksi raapaletta ja käytän valoa inspiraatiota. Mietin valo-teemaa Miles/Hestialle ja kun Sokerisiipi höpisi jotain hukatusta teepussista tämä oikeastaan tuli mieleen (kiitos<3) ja on tällainen kokeilutyyppinen. Tämä on itsenäinen jatko-osa ficilleni Myrskyvuosi (K15). Osallistun tällä Vuosi raapalehtien V ja FF50: Luihuiset (038.Valo.). Tämä onkin hyvä lopetus viidenkymmenen ficin urakalleni, on ollut ilo kirjoittaa luihuisista.

Kadonneet teepussit

Miles
(150 sanaa)

Muistikatkokset olivat jo heidän arkeaan ja Miles lähes tottunut niiden olemassaoloon. Hestian painajaiset olivat valvottaneet naista ja vieneet keskittymiskyvyn. Teepussit löytyivät käyttämättömien kaappien perukoilta, unohdettujen lehtien alta, joskus tyynynkin. Miles oli seurannut vierestä, miten nainen hapuili ulospääsyä oman mielensä pimeästä vankilasta unohtaen asioita ja välillä myös itsensä. Miles katsoi, kun valo siivilöityi sälekaihtimien raoista hänen tuoreen vaimonsa kasvoille ja loi niille väriä pitkästä aikaa. Hestian katse oli kuitenkin tyhjä ja mies tiesi, että toisen ajatukset harhailivat jossain hänen ulottumattomissaan ja hänen tulisi pysyä hieman kauempana. Miles toivoi, että aurinko pystyisi menemään Hestian ihon alle ja valaisemaan tätä sisältäpäin, eikä tuomaan vain väriä niin ontolle kuorelle.

Suudelma niskaan ei saanut toista edes värähtämään, mutta Miles oli valinnut Hestian. Siitäkin huolimatta, että nainen oli rikki ja menettänyt niin paljon velhosodan aikana. Joskus se vain oli raskasta ja löytäessään pussillisen musteherukkateetä hattuhyllyltä Miles ei voinut olla vuodattamatta kyyneleitä kaipauksesta naiseen, johon oli rakastunut.

Hestia
(150 sanaa)

Hestia näki päivänvalon vain harvoin. Talvi oli kylmä ja pimeä, eikä hän ollut aikoihin herännyt ennen iltapäivää tai muistanut  hetkiä, jos olikin ollut valveilla ennen iltaa. Teessä oli jotain rauhoittavaa, joten hän joi sitä sulattaakseen pakkasesta ja paikallaan olemisesta jähmeät jäsenensä. Hän tiesi toisinaan myös piilottavansa teepusseja, jotka Miles löysi, eikä hän osannut sanoa sille syytä.

Suudelma niskassa tuntui kylmältä kuin pakkasen puraisu ja äänet eteisestä olivat tukahdettua surua, jolle hän ei voinut mitään ja niinä hetkinä sormus tuntui raskaalta kantaa. He olivat päättäneet mennä naimisiin sodan jälkeen, selvittyään kaikesta, ja löytää elämäänsä valon sitä kautta. Yhteisen elämän ja onnen, mutta he olivat edelleen samassa tilanteessa kuin ennen hääseremoniaa. Hestia traumatisoitunut sotaveteraani ja Miles nuori, elämältään enemmän odottava mies.

Valon siivilöityminen kasvoille oli kuin pilkkaa, mutta samalla myös lohduttavaa, eikä Hestia saanut kiinni todellisuudesta miettiessään, miten tulevaisuus tulisi etenemään. Hän luotti siihen, että Miles oli hänen valonsa, ja he selviäisivät.

[Nyyhti]

Mä oon kyllä tosi tyhmä.

Tykkäsin tosi paljon tuosta Myrskyvuodesta, ja siksi juuri halusinkin lukea tämän jatko-osan. No sitten näin tuon otsikon, ja jostain syystä repesin sille Kadonneet teepussit kulostaa ehkä vähän joltain arvoitusficiltä, jossa metsästetään kadonneita teepusseja, tai jotain sellaista. Ja sitten luin nuo alkutiedot (huolella tällä kertaa) ja siinä luki, että teemana on valo, enkä pöljänä suonut sille ajatustakaan.

Jaaaaaa sitten luin tämän ja aloin melkein itkeä.

Ehhh en osaa kommentoida näitä itse raapaleita yhtään. Siis niin kuin oikeasti yhtään. Tota.

Miles ei voinut olla vuodattamatta kyyneleitä kaipauksesta naiseen, johon oli rakastunut.

Tämä <3

Hän luotti siihen, että Miles oli hänen valonsa, ja he selviäisivät.

Ja tämä <3

Ja kaikki siitä väliltä. Niin riipaisevaa, miten Hestia on kadottanut itsensä kokonaan, ja Mileskin Hestian, ja ääähhh en vaan osaa kommentoida, sori.

[Fiorella]

Minäkin jatkoin tänne nyt uteliaana heti suoraan Myrskyvuoden luettuani, ja olihan tämä tosiaan koskettava kuin mikä.

Se, että Miles oli mennyt naimisiin ikäänkuin siinä toivossa, että rakkaus saisi Hestian jälleen kuntoon, tuntui haikealta, varsinkin kun Hestia koki syyllisyydentunteita siitä, että vei nuoren miehen elämästä ilon omalla masennuksellaan. Tästä jäi kuitenkin vahvasti se tunnelma, että Miles tiesi mitä teki ja seisoi valintojensa takana ilman katumusta, surren vain riittämättömyyttään. Hänellä oli kuitenkin luottamus siihen, että aika parantaisi sodan arvet.

Miles toivoi, että aurinko pystyisi menemään Hestian ihon alle ja valaisemaan tätä sisältäpäin, eikä tuomaan vain väriä niin ontolle kuorelle.

Tämä oli niin ihanasti sanottu. Miles tosiaan oli itse sellainen valopilkku, ettei Hestia olisi voinut elämäänsä parempaa saadakaan. Itse ajattelen, että kyllä he selviytyivät, kun Mileskin siihen uskoi ja Hestia halusi uskoa.

[Odo]

nominal, mä en osaa vastata sulle kyllä nyt yhtään mitään. Hienoa, että kosketti, silloin oon varmaan tehnyt ihan hyvää työtä tämän kanssa! Teepussit ei tosiaan ollut huumoria eikä kevyttä höpöilyä, vaikka niin voisi ensin olettaa. Sokru naureskelikin, että se kuulostaa dementiamummolta alkutietojen perusteella, että ehkä sekin luo sellaista hupivibaa. Kiitos kommentista!

Fiorella, kuten sanoinkin Myrskyvuoden kommenttivastauksessa niin kivaa, että löysin tämänkin pariin. Mukava kuulla, että tämä kosketti. Tässä tosiaan on käyty niitä huonojakin puolia läpi, miten avioliitto ei suoraan korjaa asioita, mutta on siellä se valonpilkahduskin mukana. Sääliksi käy hieman kumpaakin, että ehkä nämä ansaitsevat hieman iloisemmankin ficin jossain vaiheessa! Kiitos paljon kommentista.