Nimi: Pois peiton alta: teetä ja paljastuksia
Kirjoittaja: Arte
Ikäraja: S
Paritus: Hermione/Pansy, Harry/Ginny
Tyyli: draama, EWE
Yhteenveto: Hermionen menee Harryn ja Ginnyn luo brunssille kertoakseen viimein hänestä ja Pansysta.
Osallistuu: Oneshot10, Ärsyttävät/epärealistiset paritukset II, A Softer World II
A/N Tämä teksti yrittää nyt kertoa oman näkemykseni siitä, miksi Hermansy on realistinen ja uskottava paritus. Saa kertoa, onnistuinko vakuuttamaan! Tätä oli vähän epämukava kirjoittaa Hermionen PoV:ina, mutta totesin, että tämä oli aiheeseen paras lähestymistapa.
A Softer World -inspasarjiksena oli tämä:
this, at least, is up to me. Sopii erittäin hyvin tähän teemaan. (:
Tämä on myös tarkoitettu jonkinlaiseksi vastinpariksi
He hylkäisivät meidät -ficille (S) ja etenkin sen vikalle osalle. Siellä on vähän Pansyn näkökulmaa hänen ja Hermionen suhteesta.
Pois peiton alta: teetä ja paljastuksia
”Mmm”, ynähdin tyytyväisenä, kun Pansy kietoutui ympärilleni ja painoi suukon poskelleni. Haukotus venytti kasvojani, kun siirsin täkkiä pois päältäni saadakseni vartalolleni viilentävää ilmaa. Pansy värähti ja kiskoi peittoa paremmin itsensä ympärille. Naurahdin ja hipaisin naisen otsaa huulillani.
”Huomenta.”
”Huomenta”, Pansy haukotteli. ”En aio poistua tästä koko päivänä.”
”Se olisi ihanaa”, huokaisin ja hieroin silmiäni. ”Mutta minun on pakko nousta… juuri nyt, tai myöhästyn.”
Pansy tarrautui paremmin vartalooni kiinni. ”Tänäänkö se brunssi oli?”
”Joo”, huokaisin.
”Jännittääkö?”
Puraisin alahuultani ja kuuntelin hetken tihenevää hengitystäni. Järjellisesti tiesin, että mitään suurta syytä pelkoon ei olisi, mutta tunnepuoli ei halunnut olla samaa mieltä.
”Kyllä he ymmärtävät.”
”Ehkä”, ynähdin. ”Mutta mitä he siihen sanovat, kun kerron, että olen ollut kanssasi jo vuosikaudet?”
”Ovat onnellisia puolestasi?”
Huokaisin raskaasti ja käännyin kyljelleni haudaten kasvoni Pansyn kaulakuoppaan. ”Toivotaan niin”, mumisin hiljaa ja puristin silmäni vielä hetkeksi kiinni. Pansy puristi minut voimakkaasti syliinsä ja suuteli hellästi otsaani.
”Kyllä se hyvin menee.”
Mutta tiesin, että häntäkin jännitti.
~ ~ * ~ ~
”No, mitä sinulle kuuluu?” Ginny sanoi hymyillen. ”Sinua ei ole näkynyt vähään aikaan, mitä olet puuhannut?”
Hymyilin Ginnylle väkinäisesti ja ojensin teekuppiani kannulle, jota Harry leijutti pöydän yli.
”Töitä, tiedäthän sinä”, vastasin vältellen, vaikka päässä takoi ääni, joka sanoi, että tilaisuuteni oli tässä.
”Hermione”, Harry kohotti kulmiaan siirtäessään teekannun takaisin keittiötasolle. ”Emme ole nähneet toisiamme kuukausiin! Ronkin sanoi, että olet ollut tavallista vaiteliaampi. Mitä olet oikein tehnyt?”
Tämänhän takia tänne tultiin, huomautin itselleni ja purin sitten päättäväisesti hampaani yhteen. Levitin marmeladia paahtoleivän päälle ja haukkasin sitä saadakseni vielä hetken aikaa kerätä ajatuksiani. Sipaisin hermostuneena hiukseni korvani taa huomatessani, että sekä Ginny että Harry tuijottivat minua odottavasti pöydän toiselta puolen.
”Minä…”, rykäisin. ”Minulla on teille jotain kerrottavaa.”
Harry vilkaisi Ginnya nopeasti, mutta Ginny ei kääntänyt katsettaan mieheensä. Tunsin kasvojeni hiljalleen kuumenevan, ja yritin rauhoittaa hermostuneisuuttani siemaisemalla teetä. Se ei kuitenkaan auttanut, mutta avasin urheasti suuni yrittäen löytää oikeat sanat.
En kuitenkaan osannut sanoa mitään. Mieleni oli aivan tyhjä, vaikka olin käynyt tämän keskustelun läpi mielessäni satoja kertoja. Vilkaisin jälleen Harrya, joka alkoi näyttää huolestuneelta ja varsin hämmentyneeltä. Ginny sen sijaan hymyili lempeästi.
”Oletko tavannut jonkun?” hän kysyi rauhallisesti ja katsoi minua tietävästi. Hymyilin hänelle apeasti ja nyökkäsin laskien katseeni teekuppiini.
”Kenet?” Harry kysyi heti uteliaana muistuttaen minua Ronista. ”Tunnemmeko hänet?”
Vedin syvään henkeä. ”Tavallaan”, vastasin ja luovuin yrityksestäni vaikuttaa seesteiseltä. Suoristin ryhtini ja vedin käteni syliini, jossa saatoin väännellä ja käännellä niitä hermostuneena kenenkään näkemättä. Poskiani kuumotti edelleen.
”Kuka se sitten on?” Harry kysyi kulmiaan kohottaen. Ginny katsoi Harrya ja muikisti huuliaan tyytymättömästi. Olisin tyrskähtänyt, jos tilanne olisi ollut himpunkin verran vähemmän jännittävä.
Puristin käteni nyrkkiin.
Än yy tee nyt… ”Pansy. Pansy Parkinson.”
Hiljaisuuden kaikuessa huomasin, että olin jännittänyt hartiani korviini asti. Päästin ilman hitaasti keuhkoistani ja yritin rentouttaa olemustani. Sydän hakkasi rinnassa kivuliaasti, ja päätä huimasi. En uskaltanut katsoa ystäviäni.
”Olenkin epäillyt, että voisit olla kiinnostunut naisista”, Ginny sanoi rauhallista tavoittelevalla äänensävyllä. Vedin syvään henkeä ja kohtasin hänen katseensa: naisen suu oli kireä eikä hän näyttänyt iloiselta. ”Kuinka kauan olette tapailleet?”
Nielaisin, mutta pakotin sanat ulos suustani ennen kuin ehdin tarrautua niihin liian tiukasti: ”Itse asiassa välimme lähenivät jo viidennellä luokalla.”
”Mitä!” Harry parahti. ”Viidennellä luokalla? Hermione, siitähän on jo vuosia! Mutta entä sinä ja Ron?”
Näin, miten hän puri hampaitaan yhteen ja puristeli sormiaan yrittäessään prosessoida tietoa mahdollisimman järkevästi. Hymyilin apeasti ja pudistin sitten päätäni huokaisten raskaasti.
”Minä ja Ron olimme vain vaihe, jota piti jossain vaiheessa kokeilla”, sanoin hiljaa. ”Sodan jälkeen kaikki oli niin sekavaa, ja meidän juttumme vain… se vain oli sen kaiken sekavuuden jatkumoa.”
”Voisitko aloittaa ihan alusta?” Ginny kysyi selvästi terävämmin kuin olisi halunnut. Sydäntäni vihlaisi: miten olin odottanut tämän asian kanssa näin kauan?
Vedin syvään henkeä ja aloitin. Kerroin yhteisistä valvojaoppilas-kierroksista, joille McGarmiwa oli meidät pakottanut. Siitä, kuinka olimme piikitelleet toisiamme niin paljon, että lopulta olimme oppineet toisistamme asioita aivan vahingossa. Kuinka olin huomannut, että Pansy oli terävä ja lojaali, ja kuinka olin ymmärtänyt, että tuo lojaalius sai hänet käyttäytymään juuri niin kuin hän oli käyttäytynyt. Kerroin viidennestä luokasta, jonka aikana olimme yrittäneet saada selville, mitä oikein tunsimme ja halusimme. Kuudennesta luokasta, jolloin olimme yrittäneet unohtaa ystäviemme tuomitsevat mielipiteet ja vain olla yhdessä niinä varastettuina ja salattuina hetkinä, jotka arkemme sisään loimme. Siitä, kuinka Pansy oli suuttunut, kun olin kertonut, etten palaisi enää Tylypahkaan seuraavana syksynä ja että se kaikki liittyi Voldemortiin ja Harryyn. Siitä, kuinka olimme eronneet myrskyisissä merkeissä.
”Siksi hän oli niin vihainen sinulle silloin Tylypahkan taistelun aattona. Hän syytti sinua meidän erostamme”, pahoittelin Harrylle, joka katsoi minua kulmat vakavasti kurtussa. ”Hän on siitä todella pahoillaan.”
”Oliko Pansy syy siihen, miksi erosit Ronin kanssa?” Ginny pisti väliin. Olin kuulevinani syytöksen hänen äänessään, ja nielaisin.
”Ei, ei ollut”, vastasin. ”Ronin ja minun suhde ei vain toiminut. Rakastan häntä, mutta vain ystävänä. Olemme liian erilaiset. Minusta tuntui aina, että Ron halusi minusta samanlaisen vaimon kuin mitä hänen äitinsä on hänen isälleen, ja kyllähän te tiedätte, ettei minusta ole sellaiseen. Lisäksi hän oli aina salaa kateellinen menestykselleni, ja meidän välejämme hiersi se, että hän tunsi olevansa meistä kahdesta aina se huonompi. En osannut tehdä sille mitään. Mutta minun ja Pansyn välillä ei ollut mitään silloin, kun seurustelin Ronin kanssa.”
Ginny nyökkäsi hitaasti. Harry näytti siltä, että voi hieman pahoin. Sormeilin teekuppini korvaa. Se liikahti kosketukseni alla mielihyvästä hyristen.
”Milloin sitten palasitte yhteen?” Ginny painosti lopulta, kun en osannut enää jatkaa.
”Viime keväänä.”
”
Viime keväänä?” Harry parahti, mutta Ginny tökkäsi miestä voimakkaasti kylkeen.
Irvistin. ”En uskaltanut kertoa aikaisemmin.”
”
Mikset!”
Kohotin hänelle kulmiani. Harry puhahti, mutta väänsi sitten kasvoilleen pahoittelevan hymyntapaisen.
”Tämä vain tulee niin yllätyksenä”, mies mumisi.
”Tiedän”, sanoin anteeksipyytävällä äänensävyllä. ”Tiedän, että minun olisi pitänyt kertoa teille jo aiemmin, mutta se vain… se vain oli liian vaikeaa. Kouluaikoina en uskaltanut, koska silloin kaikki oli niin kärjistettyä ja vaikeaa enkä itsekään oikein ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Ja nyt en sitten uskaltanut kertoa, koska en ollut aiemminkaan sanonut mitään…”
Ginny ojensi kätensä pöydän yli ja tarttui omaani. Hän puristi sitä. ”Hyvä että kerroit nyt.” Hymyyn oli palannut jo osa tutusta lämmöstä.
”Mutta… mitä sinä oikein näet hänessä?” Harry voihkaisi. ”Hän oli kouluaikoina niin ilkeä ja ylimielinen, eikä kukaan sietänyt häntä! Ja hän oli aina ensimmäisenä ilkkumassa sinulle, milloin hampaistasi, milloin tukastasi, milloin syntyperästäsi. Miten ihmeessä te oikein päädyitte yhteen?”
Vedin syvään henkeä. Poimin käteeni kroissantin ja aloin nyhtää siitä paloja lautaselleni.
”Kuten sanoin, Pansy on todella lojaali. Hän on aivan uskomattoman uskollinen läheisiään kohtaan. Siksi hän oli niin kamala silloin nuorena. Hänen äitinsä istutti hänen päähänsä sitä puhdasverisyys-soopaa, ja lisäksi kaikki hänen ystävänsäkin olivat Tylypahka-aikoinaan samaa mieltä asiasta. Silloin asiat olivat niin mustavalkoisia ja paine kova. Pansy ei halunnut erottua joukosta tai tulla hyljeksityksi, joten hän käyttäytyi kuten kaikki hänen läheisensäkin. Olen antanut sen hänelle anteeksi. Ei kukaan meistä ole valmis ihminen, ja etenkin silloin Pansy oli todella epävarma itsestään ja ympäristöstään. Hän vain on rakentanut ympärilleen niin kovan suojakuoren, että vaikuttaa siltä kuin hän olisi kauhean kova ja sydämetön.”
Hymyilin vaisusti kroissantti-kasalleni. ”On hankalaa olla erilainen. En minäkään uskaltanut olla, joten en voi syyttää siitä Pansya. Aloimme molemmat nähdä enemmän asioiden harmaita puolia tutustuessamme hitaasti toisiimme, ja minusta se on tehnyt meille todella hyvää. Et ehkä usko, mutta meissä on todella paljon samaa. Olemme molemmat todella määrätietoisia ja tavoitteellisia, välitämme läheisistämme ja annamme kaikkemme, jotta voimme olla heidän kanssaan.”
”Eikä Pansy ole oikeasti niin tuomitseva kuin mitä hän päälle päin esittää”, totesin lopuksi. Ginny pureskeli alahuultaan ja Harry haroi tukkaansa. Molemmat katsoivat minua kysyvästi. Hymyilin. ”Pansylla on surkki kaksoissisko.”
”Mitä?” Harry parahti. ”Surkki? Sisko? Mutta miten se on mahdollista?”
Kohautin olkiani. ”Helposti. Eihän surkkeja lähetetä Tylypahkaan.”
”Mutta… miten emme ole koskaan kuulleet hänestä?”
”Miksi olisitte? Ei surkkeja sukulaisia niin kauheasti mainosteta. Pansyn äiti on pitänyt toisen tyttärensä salassa koko tämän elämän ajan. Hän pääsi liikkumaan vapaammin kodin ulkopuolella vasta sitten, kun heidän äitinsä muutti töiden perässä Italiaan.”
”Mutta…”, Ginny sanoi silmät levällään. ”Sehän on kauheaa.”
Nyökkäsin. ”Niin on. Pansy äiti on aivan hirveä, ja hänen isänsä on vaimonsa otteessa. Pansya kiellettiin ikinä puhumasta siskostaan mitään. Mutta nyt Violet on asunut jo useamman vuoden omillaan ja käy tällä hetkellä käsityökoulua kolmatta vuotta.”
”En olisi Pansysta uskonut”, Harry sanoi rehellisesti päätään pyöritellen. ”Mutta tuossa valossa on ehkä ymmärrettävämpää, kuinka hän hyväksyy sinunkin syntyperäsi.”
Nyökkäsin ja hymyilin varovaisen kysyvästi.
Harry hymyili takaisin. ”Hyvä että kerroit meille, Hermione. Olen onnellinen, jos sinä olet onnellinen, vaikka voi olla, että tähän totuttelu vie oman aikansa.”
”Ymmärrän sen”, huokaisin helpottuneena. ”Anteeksi, että minulta kesti niin kauan kertoa. Mutta olen iloinen, että sain sen viimein tehtyä.”
Ginnykin nyökkäsi hyväksyvästi ja leijutti sitten täyden teekannun taas pöytään. ”Kerro nyt viimein kaikki mahdollinen”, noita kehotti, ja tuttu pilke oli palannut täysin tämän katseeseen.
Virnistin, ja aloitin.
