Nimi: Tupakasta tupenrapinat
Kirjoittaja: Ränts
Ikäraja: S
Hahmot: Räisäsen veljekset (Jukka 16, Mikko 14, Antti 10)
Haasteet: Teelusikan tunneskaala (katumus) ja one-shot 10.
Hyvää syntymäpäivää
Sokerisiivelle! : >
A/N: Yks huomionarvoinen asia tässä tekstissä on, että tää sijottuu jonnekin 90-luvun alkuun (en voinut laittaa niitä esim. käyttämään kännykkää tässä...). Ja vaikka mainitsen selkasaunastakin tässä, niin eipä tuommoisia vanhan ajan rangaistuksia silloin
ihan niin pahalla silmällä katsottu kuin tänä päivänä... eli ei ole tarkoitus maalata poikien vanhemmista liian negatiivista kuvaa. Ai niin, ja kiitokset
Odolle esilukemisesta! : >
Tupakasta tupenrapinat
Jukka huokaisi syvään katsellessaan edessään avautumaa upeaa järvimaisemaa. Juuri nyt oli se aika vuodesta, kun iso osa Suomen linnuista jätti kylmenevälle kotimaalleen hyvästit ja lähti pitkälle matkalle kohti etelää. Ne kokoontuivat valtaviksi parviksi, pitivät meteliä ja näyttivät upeilta lentäessään valtavan taivaankannen halki. Mutta ihan yhtä hienolta se näytti silloinkin, kun koko joukon täytyi pysähtyä lepäämään. Kallion laelta Jukka näki hyvin järvellä uiskentelevan joutsenparven. Niitä oli paljon, kymmenittäin. Vai pitäisikö puhua sadoista? Kauempana järvellä näkyi varsin tiheitä valkoisten laikkujen rykelmiä. Joutsenet uivat pareittain, ryhmittäin, jotkut yksinkin. Ilma oli täynnä niiden trumpettimaisia kiekaisuja.
Jukka tiesi linnuista paljon. Hän tiesi, mitkä linnut jättivät Suomen ja mitkä jäivät. Ja senkin hän tiesi, miten ne selviytyivät kylmästä talvesta ja miten ihmiset saattoivat auttaa niitä. Omin pikku kätösin Jukka oli rakentanut omallekin kotipihalleen linnunpöntön, jo kolmantena vuonna peräkkäin. Aina piti tehdä uusi, nikkarointi oli kivaa.
Mutta vaikka näkymät kallion laelta olivat upeat, puissa oli paras mahdollinen syksyinen väriloisto ja tuuli mukavan raitis, ei se rauhoittanut mieltä. Jukalla oli edelleen paha olo siitä, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Ei hän ollut tarkoittanut mitään niin pahaa…
Jukka mietti, miksi ihmeessä hänen oli pitänyt kannella opettajalle pikkuveljen tupakanpoltosta. Okei, tupakointi oli epäterveellistä ja kiellettyä heidän ikäisiltä, mutta Mikko oli luottanut häneen uskoutuessaan pahasta tavastaan. Eikä hänen pieneen mieleensäkään ollut juolahtanut, että isoveli etsisi heti luonnontiedon opettajan käsiinsä kertoakseen, mihin Mikko pujahti salaa välitunnilla. Opettaja oli tietysti ottanut Mikon sitten seurantaansa, nähnyt touhun omin silmin ja soittanut kotiin.
Ehkä Jukka oli halunnut vain mielistellä opettajaa? Hänelle oli kaikkein tärkeintä menestyä opinnoissa ja parhaiten se onnistui, jos oli hyvää pataa opettajien kanssa. Heillä kun oli tapana suhtautua suopeammin niihin oppilaisiin, joista pitivät eniten. Mutta oliko Jukka oikeasti mennyt kavaltamaan Mikon ihan vain parempien kouluarvosanojen toivossa?
Kotona oli odottanut melkoinen helvetti. Jukka ei muistanut nähneensä isää ikinä niin vihaisena kuin silloin, kun he olivat tulleet neljän aikaan yhtä matkaa koulusta kotiin. Jukkaakin oli pelottanut, samoin Anttia, vaikkei nuorin veli liittynyt tapaukseen mitenkään. Jokainen joka oli siihen kyennyt, oli paennut omaan huoneeseensa sitä huutomyrskyä. Mikko oli saanut jopa selkäänsä, mitä heidän perheessään ei yleensä harrastettu. Ainoastaan, jos joku oli tehnyt jotain oikeasti tosi pahaa, kuten vaikka rikkonut naapurin ikkunan.
Jukka painoi pään kämmeniinsä ja hieroi silmiään, ettei alkaisi itkeä. Vasta isän raivotessa hän oli todella tajunnut, mitä oli mennyt tekemään, vaikkei isä edes ollut hänelle huutanut. Mikko ei ikinä antaisi tällaista anteeksi, ei vaikka Jukka miten monesti pyytäisi. Aina kun he olivat tämän jälkeen kohdanneet, Mikko oli näyttänyt pohjattoman pettyneeltä. Jukan ei tehnyt enää mieli mennä kotiin, hän ei ollut kyennyt edes koskemaan läksyihinsä. Sellainen koulutöihin liittyvä pakertaminen toi vain mieleen sen, miksi hän oli nyt tässä tilanteessa. Ehkä ne typerät koulujutut tekivät hänestä inhottavan ihmisen, jonka kanssa kukaan ei halunnut vapaaehtoisesti olla tekemisissä.
”Jukka?”
Ääni kuului niin yhtäkkiä, että se sai Jukan hätkähtämään. Hän haukkoi säikähdyksestä henkeä ja kääntyi sitten katsomaan, kuka ihme siellä oli onnistunut nousemaan kalliolle niin ääneti. Se oli Antti, Jukan nuorempi pikkuveli. Tumma tukka hapsotti lippiksen alta ja päälleen poika oli pukenut tummansinisen verryttelypuvun.
”Moi”, Jukka tervehti hämmästyneenä. ”Miten nää tänne eksyit?”
”No tulin sua ettiin.”
”Minkä takia?”
Antti ei sanonut heti mitään, istahti vain veljensä viereen ja käänsi katseensa häneen. Vihreät silmät eivät katsoneet lainkaan vihaisesti tai syyttävästi, vaikka sitä Jukka oli odottanut.
”Koska sulla on varmaan tosi paha olo”, Antti vastasi lopulta.
Jukka ei osannut muuta kuin naurahtaa hämmentyneenä. Jestas, poika oli vasta kymmenen… ja silti tämä koki asiakseen selvitellä vanhempien veljien välisiä sotkuja. Mutta sellainen Antti oli: aina kiltti ja ymmärtäväinen, ensimmäisenä lohduttamassa mielensä pahoittaneita. Oikea pikku enkelipoika, koulussa suosittu ja vanhempien silmäterä.
”Mulla kuuluu ollaki”, Jukka totesi. ”Tein niin inhottavan tempun Mikolle.”
Antti käänsi katseensa pois kohti maata.
”Isiki sano, että siitä tuntuu pahalta”, hän sanoi. ”Sano, ettei sen ois pitäny käyttää remmiä.”
”Nii äitiki sano”, Jukka totesi. ”Ikävää, että sunki piti olla kotona sillon, ku se tapahtu.”
”Meillä ei oo ikinä ennen ollu tuommosta”, Antti sanoi. Jukka oli kuulevinaan pientä säröilyä pojan äänestä, ja kääntyi veljensä puoleen. Hän ei ollutkaan vielä ehtinyt ajatella kunnolla, miten paljon episodi oli säikäyttänyt Anttia. Poika oli vain paennut huoneeseensa ja ilmestynyt sitten nuuhkimaan ilmaa, kun pöly oli laskeutunut ja kaikilla paha olo. Ja niin kuin aina, Antti oli lohdutellut vähän jokaista vuoron perään, puhumatta omista tuntemuksistaan mitään. Jukasta oli käsittämätöntä, miten niin pieni poika osasikin toimia noin. Mutta niin veli oli aina tehnyt, jos oli nähnyt, että jostakusta tuntui pahalta. Ja kaikki pitivät sitä niin itsestäänselvyytenä, että välillä itse kukin meinasi unohtaa, että Antti oli todellakin vasta kymmenen. Jukka ojensi kätensä kohti pikkuveljeään.
”Tuuhan tänne”, hän pyysi, ja Antti hivuttautui lähemmäksi niin, että Jukka pystyi kietomaan kädet hänen ympärilleen. ”Hei, kyllä kaikki järjestyy. Sää oot tosi kiltti, ku kuuntelet aina, mut kyllä me ihan totta pärjätään.”
”Joo…”
”Mikko ei ois saanu juosta välitunnilla tupakalla, mä en ois saanu juoruta opettajille ja isä… No, me tehtiin kaikki vähän tyhmästi. Joka perheessä sattuu joskus tällasia isompia riitoja, mut sitten niistä selvitään ja asioista voijaan puhua.”
Jukka puhui kyllä veljelleen, mutta jotenkin hänestä tuntui, että samalla myös itselleen. Näin hän ainakin halusi uskoa, ja uskoikin. Sitä hän ei tiennyt, antaisiko Mikko hänelle ikinä anteeksi, mutta ainakin tilanne oli rauhoittumaan päin.
”Ei mulla o-oo mitään… hätää”, Antti kakisteli, mutta esiin pyrkivät kyyneleet todistivat puheet valheeksi. ”T-tai siis… ei oikeesti. Mulla e-ei oo mitään syytä, niinku… muilla.”
Ja sitten hän jo itkikin ihan oikeasti. Jukka vaihtoi asentoaan niin, että pystyi ottamaan pojan paremmin syliinsä, ja rutisti tiukemmin. Antti oli selkeästi pidätellyt pahaa oloaan eilisestä asti, sillä nyt kun padot murtuivat, itkua kesti pitkään. Jukasta tuntui pahalta pojan puolesta, ja hän lupasi siinä istuessaan itselleen, että alkaisi vähän katsoa veljensä perään. Ei se Antin tehtävä ollut huolehtia toisista ja unohtaa siinä sivussa itsensä, mutta sellaisen roolin pikkuveli oli ottanut. Jukka ei halunnut toisen uuvuttavan sillä tavalla itseään, hyvänen aika, Anttihan oli vasta lapsi.
”On sulla syy”, Jukka mutisi. ”Ja vaikka ei oiskaan, sulla on silti lupa puhua siitä, jos on paha olo. Kai sää tiiät?”
Antti vain nyökkäsi tomerasti.
Pojat jäivät siihen vielä pitkäksi aikaa. Heillä ei todellakaan ollut tapana halailla tällä lailla, mutta erityistilanteissa niin melkein täytyi tehdä. Ja kun toisen läheisyyteen ja kosketukseen ehti tottua… ei kummallakaan ollut mikään kiire pois.
