Ficin nimi: Mustaan veteen (pinnan alle)
Kirjoittaja: Odo
Genre: deathfic
Hahmo(t): Regulus Musta
Ikäraja: K11
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin maailmoineen ja hahmoineen. Kirjoitan tätä omaksi ilokseni.
A/N: Pitkästä aikaa Regulus ficciä, Aakkoshaasteeseen (M), OTS20 (Mustat), Vuosiraapalehtien V ja FF50: Luihuiset (046.Elämä.)
I mean, they say you die twice. One time when you stop breathing and a second time, a bit later on, when somebody says your name for the last time. — Banksy
Tämä inspiraatiositaatti tuli
Nevillalta inspiraatiomurusista, kiitos. <3
Mustaan veteen (pinnan alle)
Luolan pimeys oli kostea ja vesi ympärillä mustaa. Kauhukuvat piirtyivät mieleen ja keho vapisi ja vapisi peläten muistoja. Vielä yksi lasillinen, Regulus-herra. Oljo oli siellä vielä ainakin hetken, sen Regulus pystyi käsittämään mieleensä nousseiden harhakuvien takaakin.
Ujutettuaan kätensä kulhon pohjalle hänen sormensa puristuivat sykkivän medaljongin ympärille haparoivasti. Pian kauhut loppuisivat, loppuisivat, loppuisivat.
Regulus lähetti Oljon pois kertomatta janostaan ja käski tuhota hirnyrkin. Se olisi hänen viimeinen tekonsa ennen tumman veden loputonta syleilyä ja valkoisia käsiä, jotka eivät päästäisi häntä enää pintaan. Hän oli nähnyt manaliukset ja hukkuneiden kuolleet silmät, niljaisen ihon. Pian hän vartioisi siellä muiden kuolleiden kanssa elotonta kopiota.
*
Eletyn elämän varjot hämärtyivät veden pinnan etääntyessä, Reguluksen valuessa pohjaa kohti, jos pohjaa edes oli olemassa. Jossain kohtaa hän tiesi, että kovan kiven pitäisi kohdata hänen jalkansa, tunnottamat. Hän muisti perheensä vielä jotenkin, ja mielessään Albus Dumbledoren sinisten silmien surua tihkuvan katseen. Kaikki tiesivät, mikä hänesti tulisi.
Kuoleman sanansaattaja, kuolonsyöjä, varjo. Näkymätön myös itselleen, kunnes elämä hiipuisi viimeisen kerran. Regulus tunsi keuhkojensa täyttyvän vedellä silmien jäädessä auki. Tajuttomuus verhoutui raskaana ja kadotti pinnan ylle jätetyn valon viimeisetkin säteet. Kalman saattoi haistaa veden allakin painostavana ja viettelevänä. Oli niin paljon helpompi päästää irti ja kuolla, kun pakoteitä ei enää ollut missään.
*
Regulus, istuisitko? Me kaikki kuolemme kahdesti. Silloin ensimmäisen kerran, kun lopetamme hengittämisen, Albus Dumbledoren sanat olivat kuplineet jostain karkeiden kivien välisistä tutkimattomista onkaloista, kun Regulus tiesi jo elämänsä menneen. Hän oli lopettanut jo hengittämisen, eikä paluuta enää ollut, tai tapaa pelastua väistämättömältä. Siitä huolimatta hän keinui vielä rajalla elämän ja kuoleman välillä, vaikka hän ei ollut päättänyt jäädä kiinni taakse jättämäänsä maailmaan aaveena.
”Regulus.” Siriuksen sanat kaikuivat halki aikojen ja paikkojen, Reguluksen kadotettuun tajuntaan asti. Regulus tunsi puristavan tunteen hellittävän ja pohjaan vetäneiden Kuoleman kahleiden irrottavan. Veli oli kuiskannut hänen nimensä vapauttaen hänet kohtaamaan todellisen kuoleman ja päästäen rauhan valtakuntaan.