Ficin nimi: Tänään emme putoa
Kirjoittaja: Winga
Fandom: Skins
Tyylilaji: Draama
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: Cass/Sid
Yhteenveto: Sid on löytänyt Cassin ja luvannut niin paljon mutta onko se juuri tämän hetken murhe?
Varoitukset: Kuoleman, mahdollisen itsemurhan pohtiminen
Vastuunvapaus: En omista Skinsin hahmoja, enkä tällä rahaa tee.
A/N: Syntymäpäiväfikki + Etydihaaste (
Kuvasarja)
Hyvää synttärii
powderpills,
oon pahoillani jos pilasin Skins-hahmot ku aina ku kirjotan ekan kerran uudesta fandomista ni siltä tuntuu.Tänään emme putoaCass nauroi ja juoksi väkijoukon läpi Sid perässään. Ehkä tämä ratkaisu toimisi jonkin aikaa ainakin, he voisivat saada suhteensa toimimaan täällä suuressa väkijoukossa.
”Älä jää jälkeen!” Cass huusi ja pysähtyi kun meinasi törmätä puhelimeensa puhuvaan mieheen. Mies murahti muttei oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota Cassiin.
Sid saavutti Cassin viimein ja otti kiinni tämän käsivarresta. ”Mihin sinä edes juokset?” hän kysyi ja Cass pyörähti ympäri irrottaen näin käden itsestään.
”Sinähän sanoit, että teet mitä vain. Niin seuraa sitten. Minä aion näyttää sinulle lempipaikkani”, Cass vastasi ja pyrähti uuteen juoksuun.
Kengät iskeytyivät märkään katuun ja muut ihmiset olivat vain harmaita hahmoja seinillä loistavia mainostauluja vasten. Kaikki keskittyivät omiin asioihinsa, harvat mutisivat Cassin ja Sidin selille kun nämä juoksivat ohi liian läheltä, mutta törmäyksiä ei tapahtunut, kun he vähitellen saivat ohitettua suurimmat mainostaulut.
Kadut eivät vieläkään olleet hiljaisia, mutta valosaastetta oli vähemmän ja Cass kääntyi pienemmälle kujalle. Sid meinasi pysähtyä, epävarmana siitä oliko kuja edes turvallinen, mutta hän oli luvannut tehdä mitä tahansa sen eteen, että heidän suhteensa viimein toimisi. Taas toimisi.
Cass seisoi paloportaiden juuressa ja tuijotti Sidin suuntaan kun tämä käveli hänen luokseen.
”Me olemme melkein perillä”, Cass sanoi ja käänsi katseensa portaisiin. ”Onneksi tämä on yleensä alhaalla. Nyt pitää vain kiivetä.”
”Mihin?”
”Katolle tietenkin!” Cass vastasi ja alkoi kiivetä.
Sid tuijotti hetken, mutta kun Cass pysähtyi ensimmäisellä tasanteella ja katsoi alas, lähti hänkin kiipeämään.
He eivät puhuneet mitään, kiipesivät pimeydessä, Sid välillä etsien porrasta, kun joistakin väleistä oli katkennut yksi jos toinenkin. Cass kiipesi vauhdilla, tunsi portaat kuin omat taskunsa ja olikin pian lähellä kattoa, muutamaa kerrosta Sidiä ylempänä.
Kun Cass saavutti katon, hän hyppäsi sille ja käveli kohti sen reunaa, katsomaan alhaalla kulkevaa liikennettä. Jonkin hetken kuluttua Sid liittyi hänen seuraansa ja katsoi reunan yli miettien miksei katolla ollut kunnon kaiteita.
”Tästä voisi vain pudota”, Cass totesi ja istui reunalle, jalat roikkuen sen yli. ”Ei sitä ehtisi edes huomata. Tai ehkä hetken. Sitten se olisi jo ohi ja auto ajaisi todennäköisesti elottoman ruumiin yli.”
Sid pysyi vähän kauempana ja tuijotti Cassia. ”Putoaminen on aina helpompaa kuin kiipeäminen tai nouseminen.”
”Siksi minä joskus mietin täällä ollessani, että mitä jos vain hyppäisi tuonne kaiken sekaan. Mutta kauempana näkyvät kaupungin valot ja ne muistuttavat minua muista ihmisistä. Joskus mietin, miten mukava heidän sekaansa on mennä näin elävänä, mutta miten paljon mukavampaa se olisi kuolleena.”
”Miten sinä sen tekisit?”
Cass kohautti olkiaan ja kääntyi katsomaan Sidiä. ”Päästäisitkö sinä irti jos olisin pudota?”
”En tietenkään”, Sid vastasi, ja istui alas tukevammalle kohdalle kattoa. Hän ojensi kättään eteenpäin, lähemmäs Cassia, kuitenkaan koskettamatta.
”Et tietenkään. Entä jos pyytäisin?”
”En varmaan.”
Cass nyökkäsi ja sulki silmänsä. Sid katseli häntä miettien, miten tähän oli tultu, miten hän oli edes löytänyt Cassin täältä, suurkaupungista, niin paljon suuremmasta kuin kotikaupunki oikeastaan oli. Mietti miten tästä voisi pitää kiinni, miten Cassin voisi pitää turvassa.
”Luuletko sinä, että me kestämme?” Cass kysyi pian silmät yhä suljettuina. ”Onko meillä toivoa?”
”Kai se vaatii työtä.” Sid ei tiennyt mitä muutakaan olisi sanonut.
”Hyppäisitkö sinä kanssani?” Cass kysyi ja räväytti silmänsä auki, tuijotti niillä Sidiä silmiin. Kun Sid ei sanonut mitään, hän nauroi. ”En minä pyytäisi. Minä antaisin sinun repiä sydämesi rikki ja etsiä sille korviketta.”
Sid nyökkäsi, koska niin siinä kävisi. Mutta ei Cass ollut hyppäämässä, eikä tämä ollut päättymässä tähän. He laskeutuisivat katolta ja he kävelisivät asunnolle jossa majailivat. He suutelisivat ja he riisuisivat ja he päätyisivät sänkyyn ja maailma katoaisi heidän ympäriltään, koska niin kävi useimpina iltoina. Ja he makaisivat sängyllä vierekkäin, sylikkäin, esittäen.
Ja ehkä se olisi tarpeeksi. Ehkä tämä olisi tarpeeksi. Katolla ja nyt, sängyssä ja sitten.
(Mutta ei se olisi, koska he olivat repineet toisensa riekaleiksi jo niin pahasti ensin vahingossa ja sitten taas vähemmän vahingossa. Kuin huumetta toisilleen.)
