Yksinäiset sateessa VALMIS [K-11, kelmit, het, romance, drama]

[Disenchanted_]

Mä olen tainnut lukea tän ennenkin. Oiskohan se sitten ollut tuolla vanhassa finissä? 
Sirius/Lily paritus on ehdottomasti yksi lemppareistani, tosin ihan kokonaan  tämän ficin ansiosta. En tiedä, jokin minua tuossa tuhoon tuomistussa suhteessa kiehtoo ja itse asiassa työstän parhaillaan omaa ficciäni kyseisestä parituksesta. (En mainosta yhtään )
Rakastan sun luomias hahmoja (paitsi Kaceyta), ne on niin aitoja (no on se Kaceykin aito, mutta silti...).
Noo mitäs tähän vielä keksis ^{inhoan komenttien kirjoittamista angst angst} Hmm... Joo sulla on loistava kirjoitustyyli.

Jatkoa ihmeessä, ei ole pahitteeksi lukea tätä uudelleen toisen kerran. (Tai luultavasti jo kolmannen...)

Dise

[Needled Laiho]

Tää on tooosi hyvä fic! Vaikka mä tykkään kyl ehk enemmän James/Lily parituksest ku Sirre ja Lily, mut täs tarinas sekin paritus on ihan kohallaan. Mut Kacey ja Remus on ihanii yhessä!<3<3<333

[lurikko]

A/N: Kiitos kovasti!

Arte, kiitos! Hih, minulla oli luultavasti ainakin alun perin tämän kanssa sellainen ajatus, etten yksinkertaisesti halunnut kirjoittaa Remusta onnettomaksi... Jossain vaiheessa huomasin, että Kaceyn ja Remuksen suhde oli mennyt sellaiseksi, etten yksinkertaisesti saanut Remusta kirjoitettua kunnolla onnettomaksi, koska aina, kun sain hänet ja Kaceyn riitelemään, he palasivat kohta kuminauhamaisesti hyviin väleihin. Remus siis on tässä hieman hilpeä!

Disenchanted_, kiitoksia! Tämä on tosiaan ollut sekä vanhassa Finissä että Vuotiksessa... Hauska kuulla, että olet tämän innostamana alkanut pitää Lily/Siriuksesta! Minä itse muistaakseni hoksasin parituksen mahdollisuuden alun perin jonkun haasteen perusteella, johon en kuitenkaan varsinaisesti tarttunut, mutta aloin kehitellä omaa kuviotani tuosta parituksesta.

Neeppu, kiitos paljon Hih, minustakin on kyllä kiva kirjoittaa Kaceysta ja Remuksesta, koska he oikeastaan hoitavat juttunsa itse, minun ei tarvitse mitenkään erityisesti yrittää saada heitä pysymään yhdessä

*

OSA 16

Kahdeksalta professori Binnsin luokan edessä, oli Sirius sanonut. Silti poikaa ei loppujen lopuksi näkynyt mailla eikä halmeilla, kun Lily hieman ennen kahdeksaa saapui luokan ovelle. Koska hän tunsi itsensä kertakaikkisen hölmöksi kävellessään pientä ympyrää ja vilkuillessaan jokseenkin vainoharhaisesti ympärilleen, hän istuutui lattialle ja painoi selkänsä kylmää kivistä seinää vasten. Ihan kuin siinä olisi ollut paljonkin mukavampi odottaa.
 Sirius saapui viisi minuuttia yli kahdeksan näyttäen siltä, kuin olisi ollut oikeasti pahoillaan.
”Anteeksi”, poika sanoi. ”Tuli vähän ongelmia lähdössä.”
”Eli?” Lily kohotti kulmiaan.
”Sinä olet liian utelias”, Sirius varoitti.
”En ole. Mitä ongelmia?”
”Minun piti keksiä tarpeeksi hyvä selitys”, Sirius tunnusti. ”Minä ja James pidimme parhaillaan Remukselle puhetta säädyllisyydestä, joten selittämättä häipyminen olisi ollut – ”
”Anteeksi mitä?” Lily huudahti. ”TE piditte REMUKSELLE puhetta SÄÄDYLLISYYDESTÄ?”
”Kun ottaa huomioon, että sinä painotit joka toista sanaa melko epäterveesti, voisi kuvitella, että asiassa olisi jotain kummallista”, Sirius tokaisi.
”Voi hyvä Merlin sentään”, Lily huokaisi ja katsoi Siriusta. ”Ei millään pahalla, mutta teistä neljästä Remus on kyllä se säädyllinen.”
”Entä Peter sitten?” Sirius kohotti kulmiaan.
”No, missä Peter oli, kun te piditte puhettanne Remukselle?” Lily kysyi ristien kätensä rinnalleen.
”En minä tiedä – hetkinen”, ymmärtävä ilme piirtyi Siriuksen kasvoille.
”Nimenomaan”, sanoi Lily hyvin voitonriemuisella äänellä. ”Peter oli epäilemättä sen tummatukkaisen tyttönsä kanssa. Säädyllisyys, ja pah!”
”Olisit nähnyt Remuksen!” Sirius huudahti. ”No myönnetään, minä en ehkä ole paras mahdollinen ihminen puhumaan säädyllisyydestä, mutta jonkun oli tehtävä jotain ja muita joitakuita ei juuri silloin ollut paikalla.”
”Minun on vaikea uskoa Remuksesta mitään säädytöntä”, Lily totesi.
”No, sinä et ollutkaan siellä”, Sirius puolustautui. ”Lily hyvä, ne kaksi makasivat lattialla! LATTIALLA!”
Lilyn silmät laajenivat.
”Ne kaksi MITÄ?”
”Ei sitä!” Sirius huudahti. ”Ei sitä! Minä ilmaisin sen väärin.”
”Okei, minä en haluakaan kuulla enempää”, Lily voihkaisi ja osoitti sitten ovea. ”Mennäänkö sisään?”
Sirius vilkaisi ympärilleen. Kukaan ei nähtävästi ollut seurannut heitä, ja mikäli käytävän seinällä roikkuvassa taulussa nukkuva sotilas oikeasti nukkui eikä vain esittänyt, kukaan ei myöskään näyttänyt salakuuntelevan. Huojentuneena hän veti taikasauvansa esiin ja vain hetken kuluttua ovi avautui vaimeasti naksahtaen.
 Lily sytytti valot. Sirius huokaisi. Ei sillä, että hän olisi varsinaisesti pitänyt pimeästä, mutta se teki tietyt – tuota noin, asiat – helpommiksi. Esimerkiksi pimeä yleensä lannisti hieman tyttöjen älytöntä halua keskustella kaikesta mahdollisesta juuri silloin, kun olisi ollut parempaakin tekemistä.
”Minulla on surkea olo”, Lily ilmoitti.
Sirius hämmästyi. No niin, hän oli osannut odottaa keskustelua, mutta aivan tuota hän ei ollut odottanut.
”Minä voisin huolestua tuosta”, hän sanoi varovaisesti, ”tai loukkaantua. Pitäisikö minun?”
Lily vilkaisi häntä ole-nyt-kerrankin-vakava-tai-muutan-sinut-sammakoksi –katseellaan.
”Okei, okei”, Sirius sanoi ja nosti kätensä alistumisen merkiksi. ”Sinua vaivaa tämä tilanne, vai mitä? Että me olemme luokkahuoneessa kouluajan ulkopuolella ja ovi on lukossa?”
”Näinkin voisi sanoa”, totesi Lily.
”Sinä haluaisit seurustella oikeasti”, Sirius jatkoi.
Lily katsoi jalkoihinsa. Hetken Sirius toivoi voivansa ottaa sanansa takaisin – ehkä hän oli kuvitellut liikoja, ehkä Lily tosiaankin piti hänestä vain luutakomeropoikaystävänä, ei oikeana sellaisena – mutta sitten tyttö nosti katseensa ja nyökkäsi.
”Kai minä haluaisin”, Lily hymyili toisella suupielellään. ”Sitä on muuten pahuksen hankala myöntää, varsinkin kun sinä olet sinä, mutta joo, kyllä minä haluaisin. Jos se olisi mahdollista. Jos sinä et – ”
” – olisi Jamesin paras kaveri, joka ei voi viedä hänen elämänsä naista”, Sirius jatkoi. ”Joo, minä tiedän, enkä minäkään pidä tästä tilanteesta – ”
”No, etkö sinä voisi tehdä sille jotain?” Lilyn ääni oli äkkiä yllättävän kuuluva. ”Puhu Jamesille! Sano hänelle, etten minä joka tapauksessa ihastu häneen ja että meillä on kivaa yhdessä!”
”James ei pitäisi siitä”, Sirius sanoi varovaisesti.
”Ei tietenkään pitäisi!” Lily huudahti. ”Mutta tällä tavalla kukaan ei ole tyytyväinen!”
Sirius nyökkäsi.
”Olet oikeassa”, hän sanoi hetken päästä eikä välittänyt hieman omahyväisestä ilmeestä Lilyn kasvoilla, asia oli liian tärkeä, ”mutta minä en pysty siihen. Anteeksi vain, mutta James on minun ensimmäinen todellinen ystäväni, enkä minä voi pettää hänen luottamustaan – ”
”No, juuri sitä sinä teet kaiken aikaa”, totesi Lily.
Tuntui, kuin jotain kylmää olisi valahtanut pitkin Siriuksen selkää.
”Oletko sinä ihan varma, että minua pitää muistuttaa tuosta?” hän tokaisi.
Lily huokaisi.
”Anteeksi”, tyttö sanoi hiljaa. ”Minä vain… hemmetti, en minä tiedä, kuinka tosissani minä pidän sinusta. Mutta haluaisin todella, todella ottaa siitä selvää, ja mieluiten jossain muualla kuin luutakomerossa.”
Siriuksen olisi tietysti pitänyt olla vakava, mutta vakavuus ei ollut ikinä ollut hänen parhaita puoliaan, ja jos hän olisi ollut vakava, hän olisi kuitenkin kohta löytänyt Lilyn itkemästä heidän tilannettaan Binnsin luokan lattialla, ja sitä hän ei todellakaan halunnut. Asiat saattoivat olla hieman vinksallaan, mutta eivät ne siitä murehtimalla parantuneet ja murehtimisajan voisi käyttää paremminkin. Niinpä hän veti virnistyksen kasvoilleen ja tunsi heti olonsa paljon valoisammaksi.
”Itse asiassa me emme edes ole juuri nyt luutakomerossa”, hän muistutti, ”mutta minä voisin kyllä esitellä arvon neidille muutaman, jos vain suot minulle sen kunnian.”
Lily yritti lyödä häntä käsivarteen, mutta hän oli jo oppinut tuntemaan tytön tarpeeksi hyvin, että osasi varautua siihen. Niinpä hän nappasi uhkaavasti lähestyvän nyrkin varsin helposti kättensä väliin ja veti sitten koko tytön luokseen. Lily huokaisi kevyesti vasten hänen kaulaansa, mutta kohotti sitten leukaansa tottelevaisesti ja antoi hänen painaa kevyen suudelman huulilleen.

Oikeastaan Peter melkein ihmetteli itseään. Eihän hän varsinaisesti tehnyt mitään epätavallista, kunhan vain käveli itsekseen kohti kirjastoa, mutta jostain syystä se tuntui silti varsin epätavalliselta. Ehkä se johtui siitä, että hän tosiaan oli yksin – ei Siriusta tai Jamesia suunnittelemassa jotain luihuisten pään menoksi, ei Remusta käskemässä puoliksi leikillään heidän kasvaa aikuisiksi – tai siitä, että hän oli matkalla kirjastoon vain nähdäkseen Adriannen siellä.
 Sirius saattoi kysyä, mikä ihmeen kiinnostus Peterillä nykyään oli kirjastoihin, mutta hän ei sanonut mitään. Tai jos sanoikin, niin ei ainakaan tytöstä, joka istui niin usein siellä lukemassa ja sekoitti Peterin ajatukset täydellisesti pitkine tummine hiuksineen, jotka valuivat melkein mustina ja silkkisinä alaselkään saakka. Ei, eikä hän vastannut Jamesin uteliaaseen kysymykseen, minkä ihmeen takia hän ei ollut halunnut jäädä pelaamaan velhonshakkia, mikä muka oli tärkeämpää. Ja jostain syystä sekä Sirius että James luovuttivat helpolla, ihan kuin molemmilla olisi ollut muuta huolehdittavaa.
 Eikä se vaivannut Peteriä, ei sinne päinkään. Hän oli vain tyytyväinen, että sai pitää Adriannen itsellään. Nyt, kun hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut oikeasti tutustumassa tyttöön, hän huomasi hämmästyksekseen, ettei halunnutkaan puhua tästä ystäviensä kanssa. Jos hän olisi ryhtynyt puhumaan, mitä sanottavaa hänellä muka olisi ollut? Että hän istui kirjastossa tytön kanssa, johon oli ihastunut? Se oli niin paljon parempaa, kun sitä ei yrittänytkään pukea sanoiksi.
 Tänään Peter ei kuitenkaan ehtinyt kirjastoon asti, mutta syynä siihen ei ollut se, että hän olisi kävellyt niin hitaasti saati sitten lähtenyt liian myöhään. Ei, hän oli jo melkein kirjaston luona, kun tuttu hahmo astui ulos ovesta muutama kirja mukanaan ja virnisti nähdessään hänet.
”Peter! Hei!”
”Hei”, sanoi Peter ja pysähtyi Adriannen eteen.
”Oletko sinä menossa kirjastoon?” kysyi Adrianne.
Peter nielaisi.
”Itse asiassa mietin, olisitko sinä siellä”, hän sanoi ja toivoi, että hänen äänensä ei kuulostanut Adriannen korvissa yhtä toivottoman epävarmalta kuin hänen omissaan. ”Mutta ilmeisesti sinä et ole siellä vaan juuri tässä.”
Adrianne virnisti.
”Hyvä huomio”, tyttö sanoi.
”Minä olen varmaan säälittävä”, Peter tajusi sanovansa, ”mutta Remus on Kaceyn kanssa ja Siriuksella ja Jamesilla on aina ollut aika paljon omia juttuja, ja sinun kanssasi on hauska jutella.”
No niin, ainakaan hän ei näköjään osannut pitää suutaan kiinni.
”Arvaa mikä on mukavaa?” Adrianne sanoi äkkiä mietteliäästi.
”No?” kysyi Peter, joka ei todellakaan arvannut.
”Sinä olet aika suorapuheinen”, Adrianne virnisti. ”Minun ei tarvitse ihmetellä, olisitko sinä mahdollisesti tullut kirjastoon etsimään minua, kun sinä sanot sen itse.”
”Ai”, sanoi Peter ja virnisti sitten vaisusti. ”Tai sitten minä en vain osaa harkita, mitä on fiksu sanoa ja mitä ei.”
”Ei se mitään”, sanoi Adrianne virnistellen yhä pienesti. ”Minä ajattelin muuten lähteä ulos kävelemään. Tuletko mukaan?”
”Okei”, Peter sanoi.
No niin, hän saattoi olla välillä liian ujo ja välillä liian suorapuheinen ja välillä kaikkea muuta, mutta oikeastaan se ei häirinnyt häntä tippaakaan hänen kävellessään tytön vierellä kohti ulko-ovia ja miettiessään, miten oikein oli joutunut siihen.

Kacey oli väsynyt. Remuksen ei oikeastaan tarvinnut edes kysyä, hän tajusi sen muutenkin. Kun tyttö nojasi hänen olkapäätään vasten eikä puhunut, vaikka kello ei ollut vielä edes yhdeksää ja oleskeluhuone ei suinkaan ollut vielä autioitunut, tämä ei vain kerta kaikkiaan voinut olla muuta kuin väsynyt.
”Väsyttääkö?” kysyi Remus hiljaa.
”Vähän”, myönsi Kacey. ”Mistä arvasit?”
”Sinä et ole sanonut mitään kahteen minuuttiin”, Remus totesi. ”Varma merkki.”
Kacey naurahti.
”Ja mitäs te siellä supisette?” kysyi James, joka nähtävästi yritti lukea läksyjään vastakkaisella sohvalla.
”Et halua tietää”, virnisti Kacey.
”Ei mitään erikoista”, sanoi Remus.
”Teidän käsityksenne eroavat selkeästi”, totesi James hyvin virallisesti. ”Oletteko varmoja, että puhutte samaa kieltä?”
”No, jos me emme puhu, niin minä en halua tietää sitä”, Remus sanoi totuudenmukaisesti.
James huokaisi.
”Missä hitossa Anturajalka on?” poika mutisi niin kovaa, että Remus varmasti kuuli. ”Eikö ole jotain lakia, joka velvoittaa parhaan ystävän pitämään seuraa silloin, kun toinen ystävä nuoleskelee naisensa kanssa sohvalla?”
”Me emme nuoleskele”, tokaisi Remus, ”eikä minulla ole harmaintakaan aavistusta siitä, missä Sirius on.”
”Entä punaista?” kysyi Kacey hyvin kiinnostuneen näköisenä. ”Ja mitä siihen nuoleskeluun tulee, se asia voidaan kyllä korjata.”
”Sinun piti olla väsynyt”, Remus muistutti.
”Minä en kestä kuunnella”, James huokaisi erittäin kärsivän näköisenä ja hautasi päänsä käsiinsä.
Kacey näytti pohtivan hyvin tarkasti, oliko hän tosiaan väsynyt vai ei, mutta selvästi päätyi väsymykseen, sillä painoi jälleen päänsä Remusta vasten ja näytti siltä, kuin olisi halunnut nukahtaa siihen.
”Ja missä Lily muuten on?” kysyi James. ”Minä en ole nähnyt häntä moneen tuntiin.”
”Ehkä Lily on kirjastossa”, Remus ehdotti. ”Minä olen ollut huomaavinani, että se tyttö suhtautuu opiskeluun melkoisella kunnianhimolla. Ehkä sinunkin kannattaisi kokeilla, Sarvihaara.”
”Mitä minä parhaillaan olen tekemässä?” kysyi James ja heilautti liemien oppikirjaa paljonpuhuvasti.
”Kyselet Lilyn perään?” Remus ehdotti.
”Minä en ole niin mies, ettenkö voisi tehdä kahta asiaa samaan aikaan”, James julisti.
”Tuo oli mielenkiintoista”, Kacey sanoi kuulostaen lähinnä uniselta. ”Täytyy kertoa Lilylle. Siis jos Lily löytyy. Vaikka oikeastaan minä en edes tiedä, haluanko tietää, missä hän on.”
”Kuinka niin?” Remus kysyi hajamielisesti.
”Ei mitenkään”, sanoi Kacey ja hautasi nenänsä Remuksen villapaitaan. ”Minulla on kylmä.”
”Hassu tyttö”, Remus huokaisi moittivasti, mutta ei voinut olla hymyilemättä kietoessaan kätensä tytön ympärille ja vetäessään tämän itseään vasten. ”Ihan kuin minä olisin vain joku pahainen lämmittäjä.”
Mutta Kacey vain käpertyi tyytyväisenä hänen syliinsä ja näytti oikeasti aikovan ryhtyä nukkumaan.
”Te olette niin söpöjä, että minun tekee mieleni hypätä tähtitornista”, totesi James kuulostaen siltä, kuin olisi ollut melkein tosissaan.

”Meidän pitäisi mennä”, sanoi Lily.
”Meidän ei missään nimessä pitäisi mennä”, totesi Sirius ja piti tiukemmin kiinni Lilyn vyötäröltä.
He istuivat sylikkäin pimeässä luokkahuoneessa, tosin pimeys oli jo menettänyt melkoisesti merkitystään, sillä heidän silmillään oli jo ollut yli tunti aikaa tottua siihen. Luonnollisesti he olivat käyttäneet koko ajan juttelemiseen – tai ainakin Lily oli silloin tällöin yrittänyt muistuttaa Siriusta, että heidän oli ollut tarkoitus jutella. Hah, onneksi Sirius tiesi vallan mainiosti, että ”jutteleminen” oli vain koodinimi paljon mukavammalle toiminnalle!
”Kello on yli yhdeksän”, sanoi Lily, ”ja enkö minä ohimennen paina vähän liikaa tähän?”
No, nyt kun tuli puheeksi, Siriuksen jalat tuntuivat kyllä jo hieman huterilta tytön istuttua hänen sylissään jo melkoisen pitkän tovin. Mutta sitä hän ei ikinä myöntäisi.
”Älä edes puhu tuollaisia”, Sirius kielsi. ”Minä kestän mitä vain.”
”Minun kestämiseeni siis vaaditaan paljon?” Lily varmisti kuivasti.
”En minä niin sanonut”, Sirius melkein loukkaantui. ”Sinä ymmärrät minut ihan väärin!”
”Sinua ei voi ymmärtää oikein.”
”Jos en tietäisi paremmin”, huokaisi Sirius, ”voisin kuvitella, että pilkkaat minua, kultaseni.”
Hän oli ehkä olettanut, että Lily sanoisi siihen jotain hauskaa tai vähintäänkin sarkastista, mutta sen sijaan tyttö olikin hiljaa. Juuri, kun Sirius oli hermostumassa hiljaisuuteen – hän ei ollut ikinä ollut kovin hyvä nauttimaan puhumattomuudesta – tyttö kuitenkin avasi suunsa ja sanoi hieman hämmästyneellä äänellä:
”Sinä kutsuit minua kultaseksesi.”
Sirius nielaisi. No, niin hän oli kutsunutkin. Ajattelematta sitä sen syvemmin, tosin, mutta kutsunut kuitenkin. Toisaalta hän kutsui Kaceytakin kultasekseen – oikeastaan hän kutsui ketä vain kultasekseen – mutta oli kuitenkin hieman eri asia kutsua ystävän sylissä istuvaa tyttöä hempeällä kutsumanimellä kuin käyttää sitä tyttöön, joka istui hänen omassa sylissään…
”Loukkaannuitko sinä?” hän kysyi, sillä eihän Lilystä ikinä tiennyt.
”En kai”, tyttö sanoi kuulostaen toden totta hyvin hämmentyneelle. ”Minä vain hämmästyin.”
Sirius melkein huokaisi helpotuksesta, mutta ei aivan, huokaus olisi kuitenkin kaikunut varsin äänekkäänä hiljaisessa luokkahuoneessa. No niin, Lily ei siis ollut loukkaantunut, miksi ihmeessä tehdä yhdestä sanasta niin iso asia?
”Tuntuu hassulta istua lukkojen takana luokkahuoneessa ja kuulla jotain tuollaista”, sanoi Lily.
”Ai”, Sirius totesi.
”Ei sillä, ettet sinä saisi – no, se vaan sai minut taas ajattelemaan lukittua luokkahuonetta”, Lily huokaisi.
”Niinkö?” Sirius ilahtui.
”Ei sillä tavalla!” Lily huudahti selvästi närkästyneenä. ”Sillä tavalla, että sinä et kuitenkaan kutsuisi minua… miksikään… julkisesti!”
”Ei sitä tiedä”, sanoi Sirius, sillä hänen oli hyvin helppo kuvitella kutsuvansa ketä tahansa miksi tahansa missä tahansa.
”Et ainakaan vakavissasi”, sanoi Lily, joka ilmeisesti oli juuri tajunnut saman kuin Sirius.
”Sille ei voi mitään”, sanoi Sirius ja vakavoitui. ”Vai etkö sinä halua… luokkahuoneita enää?”
”Minusta tuntuu tyhmälle pussailla jossain lukkojen takana”, Lily totesi ja virnisti sitten. ”Tosin se voisi myös tuntua aika kaksimieliselle, mutta parempi tyhmä kuin kaksimielinen.”
”Ei minusta”, sanoi Sirius ja painoi kasvonsa Lilyn hiuksiin.
He istuivat vähän aikaa hiljaa, kunnes Lily alkoi liikahdella melkoisen kärsimättömästi.
”Meidän pitää oikeasti lähteä”, sanoi tyttö ja hyppäsi pois Siriuksen sylistä.
”Onko pakko?” Sirius kysyi, mutta ikävä kyllä edes kaikkein viattomin ja herttaisin ilme ei tehonnut Lilyyn. Tai ehkä se johtui vain hämärästä, siitä, ettei Lily kunnolla nähnyt hänen ilmettään.
”On”, tyttö sanoi armottomasti ja kiskaisi hänetkin seisomaan. ”Mennään jo.”
Sirius huokaisi. Ihan kuin heillä oikeasti olisi ollut kiire jonnekin.
”Mitä ihmettä minä sanon Kaceylle?” Lily kysyi puoliksi itsekseen.
”Miten niin?” Sirius säikähti. ”Oletko sinä sanonut hänelle jotain? Et kai? Evans, sinä olet kyllä juonitteleva – ”
”En missään tapauksessa!” Lily huudahti.
”Hyvä”, sanoi Sirius tietämättä, pitäisikö hänen uskoa tyttöä – kaikkihan tietävät, että tytöt kertovat toisilleen aivan kaiken, ”sillä sinähän tiedät, mitä Kacey tekisi. Hän kertoisi Remukselle, ja Remus kertoisi Jamesille, ja James tappaisi minut ja lähettäisi palasissa Kanariansaarille – ”
Lily hymyili vinosti.
”Okei, ei Kanariansaarille”, Sirius myönsi. ”Se meni vähän yli. Mutta siihen asti se oli aivan totta.”
”Paitsi ettei Kacey kertoisi, jos minä kieltäisin”, Lily väitti.
”Älä ole niin varma”, Sirius sanoi varoittavasti. ”Se tyttö on äärimmäisen puhelias ja äärimmäisen kiinni Remuksessa. Paha yhtälö meidän kannaltamme.”
”Ei Kacey ole äärimmäisen kiinni Remuksessa”, Lily tokaisi vaisusti.
”Sinä et nähnyt, mitä ne kaksi tekivät lattialla – ”
”SIRIUS!” Lily puuskahti. ”Minä en halua kuulla, ja meidän pitää joka tapauksessa mennä jo!”
”Miten olisi yksi pusu?” Sirius pyysi.
”Sinä olet toivoton”, Lily julisti käsi taikuudenhistorian luokan ovella. ”Ja jos tuolla ulkopuolella odottaa vastaanottokomitea, niin me olimme niin äärettömän kiinnostuneita historiasta, että tulimme tänne rauhalliseen ilmanalaan opiskelemaan sitä aikamme kuluksi, vai mitä?”
”Luonnollisesti”, huokaisi Sirius, kun Lily avasi oven.

Peter käveli Adriannen vieressä. No olkoon, hän juoksi, mutta se ei johtunut suinkaan siitä, että hän olisi kävellyt hitaasti. Adriannella oli selvästi jonkinlaisia ongelmia kävelyvauhdin kontrolloimisessa, tai sitten tytöllä oli yksinkertaisesti kauhea kiire jonnekin. Hitto vie, eikö Peterin kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla heistä se nopeampi kävelijä? Eikö Adriannen olisi pitänyt kävellä tyttömäisen rauhallisesti ja pienillä, näteillä askelilla?
”Sinä muuten kävelet aika nopeasti”, Peter tokaisi otettuaan taas muutaman juoksuaskeleen pysyäkseen vauhdissa mukana.
Adrianne virnisti hämmentyneesti ja hidasti oitis.
”Anteeksi”, tyttö sanoi. ”Niin ne kaikki aina sanovat, mutta minä en oikein osaa kävellä hiljempaa…”
”Huomasin”, Peter sanoi, mutta ei voinut olla virnistämättä.
”No, sinä pysyit kuitenkin aika hyvin mukana”, tyttö totesi. ”Jotkut jäävät jälkeen, ja sitten minä tajuan, että pitäisi kävellä hiljempaa – ”
”Minkä takia sinä kävelet noin kovaa?” Peter rypisti kulmiaan. ”Onko sinulla aina kiire jonnekin?”
”Ei tietenkään”, sanoi Adrianne, ”se vain on mukavaa. Kun on kokonainen polku edessä ja sitä jatkuu ties minne – no, minkä ihmeen takia pitäisi kävellä hiljaa?”
”Toiset pysyisivät perässä?” Peter ehdotti hymyillen.
Adrianne naurahti. He jatkoivat kävelemistä, mutta tällä kertaa Peterkin sai oikeasti kävellä.
”Oletko sinä ihastunut minuun?” kysyi Adrianne äkkiä.
Sitä kysymystä Peter ei ainakaan ollut odottanut. Hänen suunsa loksahti auki, eikä hän todellakaan tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt siihen vastata. Olen? En ole? En kerro?
”Minä vain ajattelin”, Adrianne sanoi kiireesti. ”Kun sinä kysyit minua sinne tanssiaisiin, vaikka me emme oikeastaan edes tunne toisiamme… Ja olet tullut pari kertaa kirjastoon…”
Peter huokaisi.
”Kai minä olen”, hän sanoi, nielaisi ja vilkaisi sitten Adriannea, joka ei näyttänyt tippaakaan järkyttyneeltä. ”Okei. Olen.”
”Okei”, sanoi Adrianne ja jatkoi kävelemistä, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Miksi sinä kysyit?” kysyi Peter, sillä rehellisyyden nimissä hän ei ikinä ollut ollut erityisen hyvä toipumaan yllättävistä kysymyksistä nopeasti.
”Minä halusin tietää”, totesi Adrianne.
Niin, ajatteli Peter, tietysti oli ymmärrettävää, että tyttö halusi tietää. Täysin ymmärrettävää. Mutta kuinka moni oikeasti kysyi tuollaisen kysymyksen päin naamaa?
”Aika suorapuheista”, hän sanoi ääneen.
Adrianne kääntyi katsomaan hänen näyttäen hieman huolestuneelta.
”Et kai sinä loukkaantunut?” tyttö kysyi.
”En”, sanoi Peter ja sehän oli oikeastaan täysin totta.
”Minä ajattelin, että olisi parempi kysyä kuin ihmetellä”, Adrianne selitti.
Peter vilkaisi kenkiään. Hän ei edes tiennyt, missä vaiheessa he olivat pysähtyneet, mutta sen he joka tapauksessa olivat tehneet, ja nyt hän seisoi siinä eikä oikeastaan tiennyt mitä sanoa.
”Sinä et sitten varmaan…?” hän aloitti lopulta, mutta ei osannutkaan sanoa lausettaan loppuun.
”Ole ihastunut sinuun?” täydensi Adrianne. ”En.”
Peter huokaisi. Hyvin hiljaa tietysti, olisi ollut typerää antaa Adriannen kuulla se, mutta hän ei voinut olla huokaisematta.
”Minä kyllä pidän sinusta”, Adrianne sanoi nopeasti, ”ei se siitä ole kiinni. Minä vain… en ole ihastunut.”
Peter katsoi järvelle. Jossain vaiheessa oli alkanut tuulla.
”Harmi”, hän sanoi.
”Niin on”, sanoi Adrianne ja näytti sentään hieman surulliselta sen sanoessaan. ”Olisi kivaa olla ihastunut sinuun. Me voisimme käydä Tylyahossa yhdessä.”
No, se ei ollut ehkä ensimmäinen asia, jota Peter olisi ajatellut, mutta olihan se kuitenkin totta.
”Voimmehan me käydä muutenkin”, Peter huomasi sanovansa, ”kavereina. Vai etkö sinä halua olla minun kaverini enää?”
”Mistä sinä tuon päättelit?” Adriannen otsa rypistyi.
”Eikö sinua haittaa, jos kaverisi on ihastunut sinuun?” Peter hämmästyi.
Adrianne kohautti olkapäitään.
”Ei minulla ole niin paljon kavereita, että voisin hukata yhden vain ihastumisen takia”, tyttö sanoi ja vilkaisi Peteriä hymyillen.
Peter nyökkäsi.
”Oletko sinä ihastunut johonkuhun toiseen?” hän kysyi ja ihmetteli heti sen sanottuaan, mikä ihme sai hänet kysymään koko ajan tällaisia typeriä, aivan liian rehellisiä kysymyksiä. ”Ei sinun tietenkään tarvitse kertoa, jos et halua”, hän lisäsi, ”mutta minä vain ajattelin – ”
”Olen”, sanoi Adrianne ja tuijotti järvelle. ”Mutta minun ei kannattaisi olla ihastunut siihen ihmiseen. Minä en saa häntä kuitenkaan ikinä, mutta minä en vain voi sille mitään…”
Peter ei kysynyt, kuka se oli. Hän oli kysynyt jo liian monta kysymystä sinä iltana, ja sitä paitsi Adriannen kasvot näyttivät jo valmiiksi niin surullisilta, että hän olisi mieluiten vain halannut tyttöä ja sanonut, että kaikki järjestyisi. Hän olisi sanonut sen, vaikkei olisi tiennyt, uskoiko siihen itsekään.
”Meidän pitäisi mennä”, hän tokaisi kömpelösti.
Adrianne näytti havahtuvan ajatuksistaan ja kääntyi hänen puoleensa. Mutta sen sijaan, että tyttö olisi lähtenyt kävelemään kohti linnaa, tämä astuikin sen yhden heitä erottavan askeleen ja halasi Peteriä. Poika yllättyi, sitä on turha kieltää, mutta Adrianne ei näyttänyt huomaavan tai välittävän, ja niinpä Peter kietoi kätensä tytön ympärille, halasi tätä paksun villakangastakin läpi eikä hetkeen halunnut olla missään muualla.

[Arte]

Awww. Peter/Adrianne on ihana. Tuo tyttö on vain niin ihanan hellyttävä, että voisin ihastua häneen itsekin! Olet luonut ihanan hahmon, harmi, että hän on fiktiivinen. Ja tuota taidan ajatella vasta ensimmäistä kertaa jonkin ficin yhteydessä. (: Ihana tyttö. Tosiaan harmi, ettet ole kirjoittanut heistä vielä paria (en muista loppupäätä heistä kovin kunnolla, joten en muista, miten kaikki menee), mutta silti ihanaa, että Adrianne on noin luontevasti Peterin kanssa. Ja muuten iso plussa siitä, että he eivät ole automaattisesti pari. Realistista.

Eli Adrianne on iso syy siihen, miksi luen tätä.

Siriuksen ja Lilyn stoori on myös aika kivaa seurattavaa, vaikka se ei kovin hyvin voikaa loppua. Sinänsä harmi, mutta hyvä, että Sirius on lojaalimpi Jamesille kuin jollekin tytölle. Veljesrakkautta.

[Needled Laiho]

Taasen hyvä luku! Mä rakastan lukee hyvin kirjoitettuja ficcejä! Ja sä kirjotat tätä tosi hyvin

[lurikko]

A/N: Arte, kiitos! Olen iloinen, että tykkäät Adriannesta; minulle hän on aina jäänyt jotenkin ihan vähän etäiseksi varmaan lähinnä sen takia, että hän on periaatteessa niin rauhallinen ja "kiltti", mutta silti häneltä tuntuu löytyvän jotain sisua, joka yllättää minut ja josta en ihan pääse selville. Mutta tykkään kyllä Adriannesta! Muistaakseni sain joskus aikanaan hänen ja Peterin suhteesta palautetta, jossa ihmeteltiin, miten Adrianne pystyi olemaan kaveri pojan kanssa, joka oli ihastunut häneen; ehkä tykkään hahmosta senkin takia, että haluan uskoa, että sellainen on mahdollista, kaverina oleminen siis

Neeppu, kiitos paljon

Stargazer, kiitoksia! Hih, olenhan minä kirjoittanut paljon muutakin kuin Sirius/Remusta, viime keväänä vain tuli kirjoitettua melko paljon noista kahdesta, ja jostain syystä nuo ficit tuntuvat siedettävämmiltä kuin monet vanhemmat kirjoittamani, joten niitä on edelleen aika paljon esillä... Mmh, kyllä Jamesin suhtautuminen Lilyn ja Siriuksen väleihin jossain vaiheessa selviää...

*

OSA 17

 Oleskeluhuone oli kutakuinkin tyhjä. Vain muutama ensiluokkalainen istui pelaamassa silloin tällöin äkäisesti huudahtelevilla pelikorteilla eräässä nurkassa, ja pari seitsemäsluokkalaista tyttöä, joita Sirius ei tuntenut, mutta jotka kuulemma paheksuivat syvästi hänen tiettyjä vapauksia säännöistä ottavaa mielenlaatuaan, istuskeli tekemässä läksyjään muuan pöydän ääressä.
 Toisin sanoen Sirius oli yksin. Sen olisi pitänyt häiritä häntä suunnattomasti, ja niin se oikeastaan häiritsikin, hän vain unohti välillä, että yksinolon piti häiritä häntä, ja jäi vain tuijottamaan takkatulta. Onneksi sitä ei sattunut kovin usein. Useimpina hetkinä hän kyllä tuijotti takkatuleen ja mietti mielessään, missä ihmeessä toiset olivat.
 Peterin olinpaikan hän arvasi. Vielä viikko sitten Adrianne Gillow ei Siriuksen käsityksen mukaan ollut merkinnyt Peterille muuta kuin ihastusta, mutta syystanssiaiset olivat nähtävästi muuttaneet tilanteen. Peter tietysti sanoi, että hän ja Adrianne olivat vain kavereita, mutta totta kai Sirius tiesi totuuden… Ihan kuin tyttöjen kanssa muka voisi olla vain kavereita. Tai sellaisen tytön kuin Adrianne, tytön, jolla oli pitkät, alaselkään asti ulottuvat, kiiltävän tummanruskeat hiukset. Ei häntä itseään tietenkään kiinnostunut tippaakaan, mutta Peter ei varmasti osaisi pitää näppejään irti tytöstä.
 Tavallaan Sirius oli yllättynyt. Peter oli ollut aina jokseenkin ujo tekemään aloitteita tyttöjen suhteen. Siriukselle itselleen se ei ollut minkäänlainen ongelma, eikä Jamesillakaan varsinaisesti ollut koskaan ollut vaikeuksia ilmaista Lilylle tunteitaan. Remus puolestaan oli ehkä enemmänkin sitä sorttia, joka ei ihastunut kovinkaan herkästi – tai ei yksinkertaisesti suostunut kertomaan siitä ystävilleen, kuten Sirius hieman huokaisten päätteli. Silti Peter nyt vietti paljon aikaa tuntien jälkeen Adriannen kanssa, kuulemma käyden kävelyllä tai istuen kirjastossa. Kirjastossa, hitto vie, se poika tosiaan oli lätkässä.
 Entä Remus sitten? No, sitä ei tarvinnut edes ihmetellä. Jos poika ei ollut parhaillaan jossain Kaceyn kanssa, Sirius oli valmis syömään hattunsa – siis jos hän sellaisia olisi ylipäätään käyttänyt. Ehkä hän voisi syödä jonkun toisen hatun. Vaikka sillehän ei tietenkään tulisi koskaan tarvetta, ei toki, sillä hän tiesi vallan mainiosti Remuksen olevan juuri parhaillaan Kaceyn kanssa ja tekevän ties mitä.
 Ainakaan James ei viettänyt aikaa kenenkään naispuolisen olennon kanssa, eikä viettänyt Siriuskaan. Jos sitä olisi alkanut ajatella tarkemmin, se olisi kai ollut melko nurinkurista. Eikö heidän kahden muka pitänyt olla Kelmeistä ne komeimmat ja suosituimmat? Ja silti tarvittiin vain yksi punatukkainen olento sotkemaan heidän molempien rakkauselämän totaalisesti. Se oli kerrassaan säälittävää, mutta ikävä kyllä Sirius ei tiennyt, mitä ihmettä olisi tehnyt asialle.
 Mennyt viikko oli ollut niin tavattoman kummallinen, ettei hän suoraan sanottuna ollut ikinä tuntenut olevansa yhtä sekaisin. Ja se kaikki oli yhden tytön vika – ennenkuulumatonta! Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt – no, totta kai hän tiesi mitä hänen OLISI pitänyt tehdä. Hänen olisi pitänyt sanoa Lilylle, ettei voinut jatkaa tällaista, ei hämäriä luokkahuoneita, ei punaisia hiuksia kutittamassa kasvoja. Hänen olisi ehdottomasti pitänyt tehdä se, eikä hän siltikään voinut.
 Missä vaiheessa asiat olivat menneet niin? Vielä muutama viikko sitten – oliko siitä kolme vai neljä viikkoa, sitä hän ei muistanut, eikä sillä oikeastaan edes ollut väliä – hän ei ollut ajatellut Lilyä minään muuna kuin Jamesin epätoivoisena ihastuksena. Sitten tyttö oli täräyttänyt kirjaston oven muutaman kerran hänen nenälleen ja hän oli tiennyt olevansa mennyttä. Ihan kuin se muka olisi ollut kirjaston oven syytä.
 Hän tiesi, että tilanteen olisi loputtava jossain vaiheessa. Ei hän voinut jutella Jamesin kanssa niin kuin ennenkin ja lähteä sitten istumaan Lilyn kanssa hämärään luokkahuoneeseen. Ja vaikka hän olisi ehkä voinutkin, Lily ei varmasti tekisi sitä pitkään. Jossain vaiheessa tyttö saisi tarpeekseen tilanteesta ja löytäisi jonkun paremman. Jonkun, jonka kanssa voisi seurustella oikeasti.
 Ehkä Lily tekisi päätöksen, sanoisi Siriukselle, ettei tämä voinut jatkua näin. Sirius olisi tietysti surullinen, mutta sopeutuisi tilanteeseen -
 Ja hitot. Jos hän olisi uskaltanut myöntää sen itselleen, hän olisi huomannut, että ajatus tuskattomasta tilanteeseen sopeutumisesta oli kohtalaisen mahdoton, mikäli siis tilanne ei sisältänyt Lilyä. Hän ei tietenkään uskaltanut olla aivan rehellinen, sehän olisi vaatinut sen tunnustamista, että hän todella piti tytöstä. Niin paljon, että joinain ohikiitävinä hetkinä mietti, kumman loukkaaminen loppujen lopuksi olisi pahempaa – Jamesin vai Lilyn.
 Hän ei ehkä ollut rehellinen, mutta epärehellisyys ja myöntämättömyys ei muuttanut asioita mihinkään suuntaan. Ikävä kyllä.

”James, eikö sinun pitäisi olla jossain?” Kacey kysyi. ”Kuten kiusaamassa luihuisia Siriuksen kanssa?”
”Ei, ei hänen pitäisi”, sanoi Remus sen näköisenä, kuin olisi olettanut Jamesin olevan matkalla kiusaamaan luihuisia aivan tuota pikaa. ”Mutta ehkä järjestämässä ikäviä pikku yllätyksiä jollekin viattomalle oppilasrukalle? Tai Riesulle.”
”Minä olen saanut tarpeekseni jälki-istunnoista vähäksi aikaa”, totesi James happamasti. ”Me vain lukitsimme pari ovea, pahus vie! Onko sen takia muka oikeutettua joutua kopioimaan vanhoja, käsiin hajoavia rangaistusarkistoja kaksi tuntia joka päivä?”
”Rangaistusarkistoja?” Kacey hämmästyi.
”Juuri niitä”, Remus totesi. ”Pahimmat rikkeet ja pahimmat rangaistukset kautta aikojen, tiedäthän. Ja ohimennen sanoen, Sarvihaara, me ansaitsimme sen.”
”Sinä sanot tuon vain sen takia, että Kacey on läsnä”, totesi James.
”Niin sanonkin”, myönsi Remus virnistäen.
Kacey tökkäsi häntä kylkeen, mutta ilta oli jo melkoisen pitkällä ja Remus hivenen väsynyt, joten tökkäisyllä ei ollut kovin suurta vaikutusta.
”Minerva-rukka ei tajunnut, että me vain hyödymme niistä tiedoista”, James huokaisi hyvin surullisen näköisenä.
”Joistain vanhoista rangaistuksista?” Kacey kohotti kulmiaan. ”Luulisi sen pitävän teidät lähinnä kaidalla tiellä.”
”No jaa, rangaistuksien syyt olivat välillä aika nerokkaita”, James virnisti. ”Niitä voisi ehkä soveltaa käytäntöön uudelleenkin.”
”No, me emme ainakaan taio Suuren Salin kattoa satamaan sammakoita”, Remus tokaisi.
”Onko sellaistakin tapahtunut?” huudahtivat Kacey ja James täsmälleen samaan aikaan, ensimmäinen lähinnä hämmästyneenä, mutta viimeksi mainittu ehdottomasti innoissaan.
”Ei, Sarvihaara”, Remus irvisti, ”ei missään nimessä!”
”Sinä olet tylsä”, James tuhahti.
”Sinä olet istunut siinä jo tunnin, Sarvihaara”, muistutti Remus. ”Sinä se tässä olet tylsä.”
”Sinäkin olet istunut siinä yli tunnin”, James huomautti.
”No, Remus taitaa olla kiinnostuneempi tähtitieteestä kuin sinä, James”, totesi Kacey hymyillen. ”Ei millään pahalla.”
James huokaisi.
”Yritättekö te ajaa minua pois?”
Remus ja Kacey vilkaisivat toisiinsa sen näköisinä, että juuri sitä he yrittivät tehdä, mutta eivät missään nimessä aikoneet antaa Jamesin tajuta sitä.
”En olisi uskonut teistä”, sanoi James päätään pudistellen. ”Tai no, Kaceysta nyt voi kuvitella mitä vain kieroa, mutta että sinäkin, Kuutamo! Hankkiutua nyt vanhasta ystävästä eroon vain päästäkseen nuoleskelemaan – ”
”Me katselemme tähtiä”, totesi Remus ja nojasi vasten selkänsä takana olevaa tähtitornin suurta lasia.
”Niinhän ne kaikki sanovat”, väitti James, ”ja kutsuvat ristiäisiin yhdeksän kuukauden kuluttua.”
Remus olisi todennäköisesti huudahtanut Jamesille, että poika pitäisi päänsä kiinni, mutta Kacey nyt sattui pitämään kiinni hänen kädestään ja jostain syystä hänen ajatuksensa eivät olleet aivan Jamesille huutamisessa. Surullista kyllä.
”Älä sure”, sanoi Kacey, ”minä pidän Remuksesta huolta.”
”Juuri tuota minä pelkään”, sanoi James.
Mutta hän ei oikeasti pelännyt. Kun hän hetkeä myöhemmin käveli alas tähtitornista kiemurtelevia, aivan liian pitkiä rappusia pitkin, hän oli melko varma, että Remus ja Kacey tosiaankin vain katselivat tähtiä. Istuivat vieri vieressä kylmällä penkillä, nojasivat toisiinsa ja puhuivat siitä, miten tähdet olivat niin kauhean kaukana, tai jotain muuta yliherttaista. Eikä James välttämättä voinut edes väittää, etteikö olisi ollut aivan hivenen kateellinen. Ei varsinkaan, kun hän hyvin ymmärsi, etteivät nuo kaksi kaivanneet häntä istumaan väliinsä.
 Tietenkään hän ei olisi halunnutkaan istua Remuksen ja Kaceyn välissä, ei toki. Hän olisi halunnut Lilyn viereensä, pitää tytön pienestä kädestä kiinni ja silittää hiljaa tämän punaista tukkaa, tuntea, miten Lily nojaisi päätään hänen olkapäähänsä ja ehkä sulkisi silmänsä, olisi vain hiljaa. Ja jossain vaiheessa James unohtaisi tähdet, kohottaisi varovasti Lilyn leukaa sormenpäillään ja tavoittaisi tytön vihreiden silmien katseen loistavana ja odottavana. Heidän huulensa kohtaisivat hämärässä huoneessa, Lilyn huulet olisivat pehmeät ja hivenen raollaan -
”Mistäs nuori herra Potter on tulossa?” Lihavan Leidin ääni rikkoi Jamesin kuvitelman palasiksi lattialle. ”Olet taas ollut tekemässä pahojasi, vai mitä?”
”Enhän minä ikinä”, totesi James. ”Päästä minut nyt vain sisään, jooko?”
”Sinä olet vielä pulassa”, totesi Lihava Leidi vakavasti. ”Korviasi myöten pulassa, kuuletko, nuori mies – ”
”Sirkuspalleroinen”, mutisi James tunnussanan ja Lihavan Leidin oli pakko väistää.
Oleskeluhuoneessa oli melkoisen tyhjää, vain muutama korteilla pelaava ykkösluokkalainen, pari itsekseen mutisevaa seitsemäsluokkalaista tyttöä ja Sirius, joka istui takan edessä. James olisi voinut melkein kuvitella, että Sirius mietti jotain asiaa, mutta ei kuitenkaan aivan, hänhän kyllä tunsi Siriuksen.
”Mitä sinä puuhaat?” hän kysyi.
Sirius säpsähti.
”Istun”, poika totesi sitten.
”Näen”, sanoi James, ”miksi ihmeessä? Miksi me emme tee mitään mielenkiintoista?”
”Niin kuin mitä?” Sirius kohotti kulmiaan.
”Remus muistutti minua rangaistusarkistosta”, sanoi James.
Sirius näytti siltä, kuin olisi muistanut jotain epämiellyttävää.
”Minä en voi ymmärtää, miten täysin kunniallisia taitelijoita on voitu kohdella niin – ”
”Jos ykkösluokkalaisten muuttamista perhosiksi nyt voi kutsua taiteeksi”, James virnisti. ”Ei sillä, etteikö se olisi loistava idea. Mutta lähinnä minulle tuli mieleen, että me emme ole tehneet mitään luvatonta aikoihin.”
”Viikkoon”, sanoi Sirius.
”Mikä sinua vaivaa?” James kurtisti kulmiaan. ”Sinä vaikutat melkein väsyneeltä.”
”No, en ole”, tokaisi Sirius, ”muistutin vain tosiasioista. Ja viikko on tietysti aivan liian pitkä aika olla aiheuttamatta ongelmia. Mennäänkö jo?”
Lihava Leidi heilahti vastahakoisesti syrjään, kun he astuivat hiljaiselle käytävälle.
”Jaahas, nuori herra Black on liittynyt Potterin seuraan”, maalaus totesi hyvin paheksuvan näköisenä. ”Mihinkäs te olette menossa, jos saan udella?”
”Tekemään pahojamme”, virnisti James.

Sirius oli kenties arvellut Peterin olevan Adriannen kanssa. No, hän oli ollut oikeassa, lukuun ottamatta yhtä pientä yksityiskohtaa. Peter todellakin pystyi pitämään näppinsä irti Adriannesta, vaikka tämän hiukset nyt kieltämättä olivatkin aika kauniit.
 He kävelivät rantatietä pitkin. Oli melkein kummallista, kuinka nopeasti Peter oli tottunut ajatukseen kävelemisestä vain kävelemisen itsensä takia, ei siksi, että olisi varsinaisesti pitänyt päästä toiseen. Ehkä nopeaan tottumiseen oli kuitenkin hyvä syy – tummasilmäinen tyttö, joka käveli hänen kanssaan ja jutteli niitä näitä niin, ettei hänen tarvinnut keskittyä kävelyn tarkoituksettomuuden ihmettelyyn.
 Tällä kertaa Peter tosin oli ottanut luutansa mukaan, ja parhaillaan hän raahasi sitä perässään. Se hankaloitti hieman matkantekoa, mutta sinä nimenomaisena iltana hänellä vain yksinkertaisesti oli halunnut päästä vähäksi aikaa taivaalle ennen, kuin hänen oli tarkoitus kävellä Adriannen kanssa ympäri pihaa…
”Käveleminen on muuten aika hassua”, hän sanoi ääneen.
Adrianne naurahti.
”No, kaipa sinä voit kontatakin, jos välttämättä haluat”, tyttö virnisti.
”En minä sillä”, Peter sanoi, muttei voinut olla hymyilemättä. ”On vain aika hassua kävellä vain huvin vuoksi.”
”Työn vuoksiko sitten?” Adrianne kurtisti kulmiaan eikä Peter oikein tiennyt, piruiliko tyttö vai eikö tämä oikeasti tiennyt, mitä hän yritti sanoa.
”Minä olen tottunut ajattelemaan kävelyn asiana, jota tehdään, kun pitää siirtyä paikasta toiseen”, Peter yritti varmuuden vuoksi selittää hieman sekavia ajatuksiaan. ”En asiana, jota tehdään ajankuluksi. Ymmärrätkö?”
”Totta kai”, sanoi Adrianne ja tökkäsi häntä olkapäähän, ”kunhan kiusasin. Mitä sinä sitten teet ajankuluksi? Lennät?”
Tyttö nyökkäsi päällään Peterin kädessä yhä olevan luudanvarren suuntaan.
”No, sitäkin”, Peter totesi ja virnisti. ”Tai aiheutan ongelmia Jamesin, Siriuksen ja Remuksen kanssa.”
”Sinä et vaikuta ongelmia aiheuttavalta ihmiseltä”, Adrianne totesi mietteliäästi.
”Ulkonäkö voi pettää”, sanoi Peter.
”Ei se ole kiinni ulkonäöstä”, Adrianne katsoi häntä. ”Mutta kun sinä puhut, sinusta saa aika lämpimän kuvan – ”
”Lämpimän?” Peter kurtisti kulmiaan.
”No, se kieltämättä kuulosti vähän hassulta”, Adrianne myönsi. ”Minä kai tarkoitin sitä, että sinä kuulostat mukavalta ja siltä, ettet liiemmin halua loukata ketään.”
Siihen Peter ei oikeastaan osannut sanoa mitään. Kuka muka ajatteli itseään noinkin syvällisesti?
”Se oli kehu”, sanoi Adrianne, kun Peter pysyi vaiti ja katseli järvelle, jossa tuuli oli alkanut luoda vihaisesti eteenpäin puskevia aaltoja.
Peter nyökkäsi. He kävelivät eteenpäin keskustelematta asiasta sen enempää. Adrianne taputti lapasten peittämiä käsiään yhteen ilmeisesti sitä itsekään huomaamatta, eikä Peter voinut olla ihmettelemättä, miten hän oikein oli joutunut siihen. Miten hän ei ollut tehnyt muuta kuin pyytänyt Adriannea tanssiaisiin, ja nyt he kaksi kävelivät järvenrannassa ja juttelivat mitä milloinkin. Jos joku olisi etukäteen väittänyt hänelle, että yksinkertaisesta tanssiaispyynnöstä voisi seurata jotain tällaista, Peter olisi käskenyt puhujaa pitämään suunsa kiinni.
 Mutta siinä hän nyt kuitenkin oli. Ja vaikka hän tiesi mainiosti, ettei Adrianne ollut ihastunut häneen, että he kävelivät tässä vain kavereina, hän ei voinut estää pientä hymyä kohoamasta kasvoilleen. Loppujen lopuksi hän nyt kuitenkin vietti vapaa-aikaansa kauniin, mukavan tytön kanssa, johon oli vielä kaiken lisäksi ihastunut. Olisi voinut mennä huonomminkin.
”Mitä sinä hymyilet?” kysyi Adrianne äkkiä.
”Ajattelinpahan vain, että alkaa olla myöhä”, totesi Peter, ”ja että minä voisin tarjota kyydin etuovelle.”
Adrianne vilkaisi Peterin kädessä roikkuvaa luudanvartta varsin epäluuloisen näköisenä.
”Tuota noin, minä en varsinaisesti harrasta lentämistä”, totesi tyttö sen näköisenä, kuin olisi tehnyt mitä muuta tahansa mieluummin kuin lentänyt senttiäkään.
”Oikeasti?” Peter hämmästyi. ”Et ollenkaan?”
”En”, sanoi Adrianne. ”Onko siinä jotain hassua? Kuule, kun minä sain tietää taikamaailmasta, yksi pahimpia järkytyksiä oli tajuta, että ihmiset lentelevät ihan huvikseen taivaalla vain jonkun keikkuvan luudanvarren päällä. Eihän siinä ole mitään järkeä!”
”Miten niin?” Peter kurtisti kulmiaan. ”Se on hauskaa.”
”Silti”, sanoi Adrianne ja vilkuili edelleen luutaa lähinnä kauhistuneen näköisenä.
”Pelkäätkö sinä korkeita paikkoja?” Peter kysyi, kun ajatus lopulta tupsahti hänen päähänsä.
Adrianne pudisteli tiukasti päätään.
”En tietenkään”, tyttö sanoi. ”Minä en vain halua keikkua jossain taivaalla, tuulen vietävänä – ”
”Korkeiden paikkojen pelkääminen on ihan luonnollista”, sanoi Peter ja tunsi itsensä rohkeaksi, hän sentään saattoi vaivatta keikkua jossain taivaalla. ”Oletko sinä ikinä lentänyt?”
”En”, Adrianne joko irvisti tai virnisti, ”minä lintsasin lentotunnit ensimmäisellä luokalla.”
”Tuhmaa”, Peter kohotti kulmiaan. ”No, nyt on korkea aika – ”
”Ei ikinä!” Adrianne huudahti.
Mutta Peter oli jo hypännyt luudanvarren päälle ja katseli Adriannea odottavasti. Ensin tyttö näytti siltä, kuin aikoisi jäädä ikuisiksi ajoiksi seisomaan paikalleen siihen järven rantaan, mutta sitten tämä huokaisi hyvin kuuluvasti ja katsoi Peteriä tummat silmät hyvin epäilevinä.
”Ja sinä et sitten tiputa minua? Ja me lennämme ihan lähellä maata? Etkä sinä enää ikinä kiristä minua lentämään?”
”Enhän minä kiristä”, sanoi Peter, sillä eihän hän tietenkään kiristänyt.
”Et niin”, Adrianne myönsi mulkaisten häntä edelleen varsin äkäisen näköisenä, ”sinä vain käytät hyväkseni minun kilttiä luonnettani – ”
”Jos sinä olisit kiltti, olisit jo suostunut”, totesi Peter. ”Minua nimittäin paleltaa ja minä haluan sisälle.”
”Sinä olet liian hyvä tuossa”, Adrianne huokaisi. ”Miten päin minun pitäisi olla?”
”Tule minun eteeni”, ehdotti Peter ja teki tilaa niin, että Adrianne pääsi kapuamaan luudanvarren päälle. ”Enkä minä muuten ole hyvä, sinun vain tekee mielesi lentää. Eikä mikään ihme, jos et kerran ikinä ole tehnyt sitä.”
”Eikä tee”, Adrianne tokaisi. ”Ja – HEI, ei niin lujaa!”
Peter oli potkaissut varovasti vauhtia ja he lensivät hyvin hiljaista – tai hyvin lujaa, niin kuin Adrianne asian ilmaisia – vauhtia kohti Tylypahkan linnan hämärässä loistavia valoja.
”Minä pidän sinusta kiinni”, sanoi Peter.
Ja niin hän pitikin, kietoi kätensä Adriannen ympärille ja joutui käyttämään kaiken mielenlujuutensa pystyäkseen keskittymään lentämiseen. Adrianne oli niin pitkä, että hänen oli melkein kurkittava tytön selän takaa nähdäkseen eteenpäin, mutta onneksi taivaalla ei ollut kovin paljon, mihin törmätä. He lensivät lähellä maata – lähinnä siitä syystä, että Adrianne kiljaisi heti, kun luuta nousi korkeammalle kuin parin metrin korkeuteen – mutta se ei oikeastaan edes häirinnyt Peteriä. Ei, sillä loppujen lopuksi hän näki vain Adriannen.
”Ehkä minä en kuole tähän”, sanoi Adrianne hyvin epävarmasti ja puristi kaksin käsin luudanvartta.
”Et sinä kuole”, sanoi Peter.
Eikä kuolisi Peterkään. Ei ainakaan niin kauan, kun hän saisi istua lähellä tummasilmäistä tyttöä ja luvata tälle, ettei tämä putoaisi.

Tähtitornissa oli hiljaista. Se oli tietenkin yksinomaan hyvä asia, Remus ei todellakaan kaivannut ainuttakaan kovaäänistä paria nuoleskelemaan seinää vasten. Ei, tänä iltana tähtitornilla oli aivan riittävästi kannateltavaa kahdessa jokseenkin hiljaisessa ihmisessä, jotka nojasivat sen seinään, katselivat tähtiä jossain kaukana yläpuolellaan ja pitivät kiinni toistensa käsistä.
 Kacey olisi ehkä mielellään tehnyt jotain muutakin kuin pitänyt kiinni kädestä. Hehän nyt kuitenkin olivat kahdestaan ja tähtitorni oli Tylypahkan romanttisimpia paikkoja ainakin teoriassa, mutta Remus ei nyt kerta kaikkiaan ollut pussailutuulella. Häntä väsytti, kun hän sulki silmänsä ja painoi päänsä seinää vasten ja vielä enemmän häntä väsytti, kun hän avasi silmänsä ja näki uhkaavasti pyöristyvän kuun taivaalla. Enää yksi yö ennen täysikuuta. Huomenillalla hän ei olisi täällä istumassa Kaceyn kanssa.
 Oikeastaan hänellä oli huono omatunto. Eihän hän koskaan ollut kovin hilpeää seuraa juuri ennen täysikuuta – hän ei yksinkertaisesti tuntunut pystyvän niinä iltoina ajattelemaan mitään muuta kuin tulevaa Rääkyvän Röttelön reissua – mutta tällä kertaa hänellä oli vielä tavallistakin enemmän murehdittavaa, ja niinpä hän todennäköisesti oli myös tavallista hiljaisempi. Ja Kacey istui hänen vieressään ja todennäköisesti ihmetteli, mikä häntä vaivasi.
 Tai sitten ei ihmetellyt. Remus ei ehkä ollut tuntenut Kaceyta kunnolla kovin pitkään, mutta hän oli jo ehtinyt oppia, että tyttö arvasi hänen ajatuksistaan yllättävän paljon. Hänen ei tarvinnut sanoa olevansa väsynyt, Kacey huomasi sen. Hänen ei tarvinnut sanoa, ettei hän halunnut puhua jostain asiasta enempää, Kacey tajusi senkin. Tosin tajuaminen ei välttämättä estänyt tyttöä kyselemästä.
 Mitä ihmettä hän olisi tehnyt ilman Kaceyta? Ja silti, kun täysikuu läheni, hän tajusi yhä kipeämmin, että jossain vaiheessa hänen olisi pakko kertoa tytölle ”pienestä karvaisesta ongelmastaan”. Ei kukaan voinut pitää sellaista salaisuutta salassa loputtoman kauan, ei ainakaan ihmiseltä, josta välitti kovasti. Jossain vaiheessa hänen olisi kerrottava Kaceylle, ja mitä sitten tapahtuisi? Säikähtäisikö tyttö, jättäisi hänet? Miten hän ikinä uskaltaisi ottaa riskin?
”Vaivaako sinua jokin, josta voisit puhua?” kysyi Kacey ja keskeytti Remuksen ajatukset.
”Ei”, sanoi Remus ja hymyili pienesti. ”Siis minä en voi puhua.”
”Harmi”, totesi Kacey ja tämän sormi leikki kevyesti Remuksen kämmenellä.
Remus huokaisi.
”Anteeksi”, poika sanoi ja hänen kätensä taputti kevyesti Kaceyn jalkaa, jonka päällä se oli levännyt. ”Minä olen varmaan aika tylsää seuraa.”
”No”, Kacey virnisti, ”voisit kyllä olla hauskempaakin. Mutta ei se haittaa. Ainakaan meidän ei tarvitse pelätä, että McGarmiwa yllättää meidät jostain epämääräisestä.”
”Suutelemista ei ole taidettu kieltää koulun säännöissä”, Remus arveli.
”Itse asiassa on”, sanoi Kacey ja näytti erittäin tyytyväiseltä itsestään. ”Minä kuulin Michelleltä sen jälkeen, kun Voro oli yllättänyt hänet suutelemasta sitä yhtä pitkätukkaista puuskupuhia. Suutelu on alaikäisiltä kielletty julkisilla paikoilla iltakahdeksan jälkeen tai jotain vastaavaa.”
”Kappas”, sanoi Remus. ”No, anteeksi, etten minä ole nyt sääntöjä rikkovalla tuulella.”
”Ei se haittaa”, Kacey sanoi taas. ”Onhan meillä iltoja tulevaisuudessakin.”
”Minä en ole huomisiltana täällä”, sanoi Remus.
Hän tunsi, miten Kacey yllättyi. Kuinka hän olisikaan halunnut lykätä koko asian maton alle, työntää sen tähtitornista alas ja unohtaa kylmään maahan, mutta tietenkään hän ei voinut. Niinpä hän käänsi katseensa tyttöön ja kohtasi tämän vakavan katseen.
”Ai”, sanoi Kacey. ”Taas jotain, mistä sinä et puhu minulle, vai mitä?”
Remus nyökkäsi.
”Minun pitäisi kai vain yrittää ymmärtää”, sanoi Kacey ja hänen äänensä kuulosti lähinnä turhautuneelta, ”mutta minua ei oikeastaan edes huvita.”
Remus ei sanonut mitään. Mitä hän olisi edes voinut sanoa? Pyytää anteeksi sitä, kun ei uskaltanut kertoa?
”Sinä sanoit, että se johtuu siitä, että sinua pelottaa”, jatkoi Kacey. ”Siis se, ettet sinä kerro. Sinä pelkäät, että minä suutun sinulle tai jotain. Miksi ihmeessä sinä et voi luottaa minuun?”
”Se ei ole luottamuksesta kiinni”, sanoi Remus ja käänsi katseensa Kaceyyn. ”Ei ainakaan siitä, etten minä luottaisi sinuun. Minä en tiedä, mitä itsekään tekisin, jos olisin sinä.”
”Sinä saat minut huolestumaan”, tokaisi Kacey ja hymyili ilottomasti toisella suupielellään.
”Minä saan itsenikin huolestumaan”, Remus sanoi ja tuijotti käsiään, jotka eivät näyttäneet tietävän mitä tehdä. Todennäköisesti hän näytti juuri siltä itsekin. Hämmentyneiltä sormilta, jotka olisivat mieluiten vain olleet jossain muualla.
Kacey näytti hymyilevän pimeydelle, joka hiipi nurkissa.
”Mitä minun pitäisi tehdä?” huokaisi tyttö. ”Minä haluaisin pyyhkiä sinun ongelmasi pois, mutta ilmeisesti minä en voi tehdä sitä, etkä sinä anna minulle edes mahdollisuutta – ”
”Et sinä voisi tehdä mitään”, totesi Remus, ja sehän oli täysin totta, eihän kukaan voinut tehdä mitään.
”Minä voisin pitää sinun kädestäsi kiinni”, tokaisi Kacey.
Remus olisi voinut sanoa, ettei sekään välttämättä olisi ollut mahdollista. Hän ei todellakaan ottaisi Kaceyta viereensä istumaan Rääkyvään Röttelöön, pitämään kiinni hänen kädestään – tai käpälästään, joka voisi repiä tytön kappaleiksi milloin tahansa. Mutta hän ei sanonut mitään. Ei mitään, ei, vaikka hetket kuluivat ja lipuivat ohitse ja he istuivat yhä hiljaa kylmällä lattialla.
 Äkkiä Kacey ojensi kätensä ja kosketti Remuksen kättä. Remus hätkähti, mutta painoi silmänsä kiinni, kun tyttö poimi hänen kätensä omiensa väliin ja puristi sitä varovasti.
 He istuivat edelleen kylmällä lattialla. Remus istui siinä tietäen, että Kaceyn olkapää kosketti hänen olkapäätään, että tyttö oli niin tavattoman lähellä eikä aikonut lähteä pois. Että kaikki ei ollut hyvin, mutta kuitenkin niin hyvin, että saattoi hengittää viileää ilmaa tukehtumatta. Ja kun Kaceyn sormi sipaisi Remuksen hiuksia puolihuolimattomasti, hän ei voinut olla hymyilemättä. Ei nyt, ei, vaikka kuu ilkkuikin hänelle taivaalta.
”No niin, sinä siis olet huomenna poissa”, sanoi Kacey ja Remus kuuli pienen hymyn tytön äänestä. ”Saat sitten olla hauskempaa seuraa sen jälkeen.”
”Lupaan sen”, sanoi Remus.
Kacey painoi huulensa Remuksen poskelle.

[Needled Laiho]

Hyvä luku! Mä vaan haluaisin, et Remppa kertos Kacielle olevansa ihmissusi. Ei Kacie siitä hätkähtäis

[Arte]

Kommentoin nyt aluksi tuota Adrianneen käytöstä Peteriä kohtaan: itselläni on kokemusta ystävyyssuhteista, jossa toinen osapuoli on ollut ihastunut toiseen, joten kyllä, se on täysin mahdollista. (: Itselläni sen kanssa ei ole mitään ongelmaa, jos toinen sattuisi tykkäämään minusta ja olisi kuitenkin se sama kaveri kuin aina ennenkin. Minusta siinä ei sinänsä ole kummaa, joten ehkä siksi tykkään Adriannesta niin paljon. (:

Adriannen ja Peterin lentokokeilu oli ihania! Tykkäsin siitä todella paljon, oli mahtavaa, että Ad oli niin luonnollinen ja kaikkea ja Peter rohkaiseva ja kaikkea.

Eikä kuolisi Peterkään. Ei ainakaan niin kauan, kun hän saisi istua lähellä tummasilmäistä tyttöä ja luvata tälle, ettei tämä putoaisi.

Sulinko?

Nyt kyllä odotan tuota katosta satavia sammakoita. Hah, mikä idea. JA ykkösluokkalaisista perhosia, kuinka suloista. Minerva pitäisi siitä aivan taatusti. Olet muutenkin järjestänyt Kelmien kepposet varsin hyvin, ne ovat suunniteltuja ja hauskoja ja vain kelmimäisiä. Tai ainakin omasta mielestäni. Niistä on kuitenkin hauska lukea, joten oletan, että niitä voisi olla vielä pari hihassa.

Jamesin ja Lihavan Leidin dialogi oli hauska! Myös sitten, kun Sirius liittyi siihen mukaan.

Kacey ja Remus... Voi pientä Remusta. Mutta heidän istuskelunsa oli aika söpöä ja sopi heille, kuten James viisaasti huomautti.

[lurikko]

A/N: Neeppu, kiitos paljon Minäkin haluaisin, mutta tavallaan ymmärrän Remustakin: ainakin minun mielikuvieni Remus on tainnut tehdä ihmissuteudesta vielä isomman asian, kuin se muuten olisi, pyörittelemällä sitä mielessään vuosikausia ja kieltämällä itseltään normaalin tulevaisuuden yms. sen nojalla. Ja kun jotain asiaa salaa tarpeeksi pitkään, sen kertominen alkaa tuntua entistäkin vaikeammalta... Mutta toivotaan, että Remus saa vielä suunsa auki!

Arte, kiitoksia! Minun täytyy kyllä myöntää, että itselläni on silloin tällöin pieniä suhtautumisvaikeuksia sellaisen kaverin seurassa, jonka tiedän joskus olleen ihastuneen minuun, mutta nykytilanteesta ei ole hajuakaan. Tai ainakin yritän varoa kaikenlaista flirttailua, ja se taas on joskus kohtuuttoman vaikeaa, koska poikien kanssa siihen lipsuu niin helposti, oli pelkästään kavereita tai ei Eli ainakaan minä en kyllä pystyisi ihan niin mutkattomaan suhtautumiseen kuin Adrianne tuntuu pystyvän (mutta toisaalta hänen ajatuksensa ovat minulle vähän arvoitus edelleen, olen kirjoittanut niin vähän hänen kannaltaan; yleensä hänestä tulee aina kirjoitettua vain Peterin ajatusten läpi). Niin, ja olen tosi iloinen, että kelmien (en vaan osaa kirjoittaa heitä isolla etukirjaimella, äh) kepposet ovat tuntuneet kelmimäisiltä; ne ovat minulle jotenkin vaikeita, tai ainakaan en oikein osaa keskittyä niihin, mieluummin käytän niitä sivumainintoina.

Stargazer, kiitos! Yritän lisäillä uuden luvun aina keskiviikkoisin ja lauantaisin (ja poikkeukset vahvistavat säännön ). Hih, minä olen taas yrittänyt suunnitella hieman uutta S/R:ää, tällä kertaa vähän pitempää ja draamallisempaa projektia, mutta saa nähdä, saanko sen toteutettua. Niistä kahdesta on kyllä ollut tosi kiva kirjoittaa, vaikka tavallaan heissä ei ole ollut kauheasti haastetta - muutamat hahmot (tai no, Regulus) ovat olleet minulle sellaisia, että heistä on ollut pakko kirjoittaa paljon, koska en vaan ole millään saanut heitä toimimaan niin kuin olisin halunnut. Siriuksen ja Remuksen suhteesta minulla on taas ollut aika valmis ja muuttumaton mielikuva siitä asti, kun aloin joskus tammikuussa 2007 kirjoittaa heistä, ja sen takia heistä kirjoittaminen on tuntunut enemmänkin siltä, että vain kertoo valmiin tarinan sanoina. Apua, mitäköhän ihmettä minä yritän selittää Ehkä sitä, että heistä on ollut kiva kirjoittaa, mutta en itse koe, että minulla olisi heistä mitään uutta sanottavaa, ja sen takia minulla ei myöskään ole erityisen suuria inspiraatioita kirjoittaa heistä Tykkään kyllä hurjasti heistä lukemisesta! Jos et ole vielä ehtinyt lukea Afrikan kuninkaan S/R-ficcejä, kannattaa

Ooh, lipsuu jaaritteluksi. Sitten asiaan eli seuraavaan lukuun, vielä 21 jäljellä, jos laskin ihan oikein. Jes, enää niin vähän, ja sitten pääsen lisäämään jatko-osaa tänne

*

18. OSA

”Ei millään pahalla”, sanoi Remus, ”mutta te näytätte aika unisilta.”
James istui sänkynsä reunalla ja pörrötti molemmilla käsillään mustaa tukkaansa, joka tosin olisi ollut varmasti aivan tarpeeksi sotkuinen jo valmiiksi. Sirius ei edes ollut vielä noussut istumaan, vaan pojasta näkyi vain pala takaraivoa peittojen alta.
”Huomasitko sinä, mihin aikaan he tulivat illalla?” Remus kysyi Peteriltä, joka kampasi hiuksiaan peilin edessä yllättävän pirteän näköisenä.
”Ei mitään tietoa”, sanoi Peter. ”Minä olin jo melkein nukahtanut, kun sinä tulit, Kuutamo. Mistä minä voisin tietää, milloin nuo kaksi tulivat?”
”Ehkä sinä olisit herännyt siihen?” Remus arveli. ”Jotenkin minusta tuntuu, että he olivat melko äänekkäitä tullessaan.”
”Hei, ei meistä tarvitse puhua, niin kuin emme olisi edes paikalla”, murahti Siriuksen ärtynyt ääni jostain vaalean peiton alta.
”Mahtavaa, sinä olet elossa!” huudahti Remus. ”Tämähän sujuu yli odotusten.”
Sirius kohottautui istumaan sängyssään. Hänen olisi ehkä kannattanut ensin herättää kasvonsa, sillä hän näytti melkoisen epä-älykkäältä yrittäessään saada silmiään pysymään auki, mutta eipä siitä toisaalta kukaan välittänyt.
”Ihan kuin sinä yrittäisit väittää, että me tulimme liian myöhään”, tokaisi Sirius.
”En tietenkään”, Remus virnisti. ”Kunhan ihmettelen.”
”Ja me emme todellakaan tulleet kovin myöhään”, lisäsi Sirius, sillä James näytti nukahtaneen sänkynsä laidalle. ”Etkä sinä varmaan itsekään malttanut jättää Kaceyta kovin aikaisin. Paraskin sanomaan.”
”Ette te tulleet liian myöhään”, totesi Remus auliisti, ”vaikka kukaan ei näytäkään tietävän, mihin aikaan te oikeasti tulitte. Mitä te muuten olitte tekemässä?”
”Kunhan pidimme hauskaa”, sanoi Sirius.
”Muutimme Voron kissan teekannuksi”, sanoi James.
”Te MITÄ?” huudahti Remus. ”Ette kai te ole tosissanne?”
Sirius mulkaisi Jamesia hyvin äkäisen näköisenä.
”Sitä ei pitänyt kertoa Kuutamolle”, Sirius tokaisi.
”Ihan sama minulle”, sanoi James.
”Minulle ei ole!” Remus ilmoitti näyttäen melko järkyttyneeltä. ”Ettekö te yhtään ajattele? Se kissahan kuolee siihen.”
”Eikä kuole”, Sirius näytti kyllästyneeltä. ”Me laitoimme sen Voron pöydälle. Hän kiikuttaa sen kuitenkin Minervalle.”
”Paitsi, jos kuvittelee, että se on oikea teekannu”, tokaisi Remus.
James kohautti harteitaan.
”Me jätimme sillä hännän”, hän virnisti vaisusti. ”Ehkä Voro tajuaa, ettei teekannuilla tavallisesti ole häntiä.”
”Nerokasta”, Peter tokaisi.
”No, ainakin Voro saattaa yllättyä, kun aikoo juoda aamuteensä”, totesi Sirius hyvin omahyväisesti.
”Te olette kahjoja”, Remus pudisteli päätään.
”Nerokkaita”, korjasi Sirius. ”Matohäntäkin sanoi niin.”
”Te saatte jälki-istuntoa”, tokaisi Remus.
”Meillä on jo”, Sirius virnisti valoisasti ja alkoi selvästi pikkuhiljaa olla hereillä. ”Mikä sinua muuten oikeasti nyppii, Kuutamo? Ei ole ihan sinun tapaistasi välittää noin kauheasti yhdestä kissasta. Rakkaushuolia?”
”Ei toki”, sanoi Remus ja virnisti. ”Minä vain olisin halunnut nähdä sen teekannun.”

Mutta lounaaseen mennessä oli käynyt selväksi, että Remusta todella nyppi jokin. Eikä syynä edes ollut hieman kummallinen teekannu, jonka Voro oli Tylypahkassa kiertävien huhujen mukaan löytänyt pöydältään ja joka oli professori McGarmiwan asiantuntevassa tutkimuksessa paljastunut kadonneeksi kissaksi, eikä edes se, että Voro loi aina ohi kävellessään varsin synkeitä silmäyksiään Kelmeihin. Ei, syy Remuksen alakuloisuuteen löytyi ehdottomasti taivaalta. Toiset olivat kuitenkin jo sen verran tottuneita pojan täysikuun aikaisiin mielialoihin, joten he tiesivät, että Remusta oli turha yrittää piristää.
 Remuksen hiljaisuus tuntui hiljentävän myös Kaceyn, joka herätti yleistä hämmennystä istumalla lounaalla Remuksen ja Lilyn välissä melkein hiljaa. Ehkä Kaceyn vaiteliaisuus puolestaan sai Lilyn näyttämään siltä, kuin olisi halunnut olla jossain muualla ja mieluiten hyvin kaukana, mutta oikeastaan Sirius uskoi, että Lilyn huonolle tuulelle saattoi olla jokin muukin syy. He kaksi eivät olleet viettäneet aikaa kahdestaan muutamaan päivään, ja vaikka Siriuksella olikin ikävä Lilyn punaisia hiuksia sormiensa välissä, tuo aika oli saanut hänet myös ajattelemaan. Kenties se oli tehnyt saman Lilylle.
”Kaikki ovat aika hiljaisia”, tokaisi James ja Sirius repi katseensa irti Lilyn vakavana kaartuvista huulista. ”Mikä ihme teitä vaivaa?”
”Minua ei vaivaa mikään”, Peter ilmoitti ja tökki samalla perunamuusia haarukallaan uteliaan näköisenä.
”Se on muuten totta”, sanoi Sirius ja oli iloinen siitä, että sai muuta ajateltavaa. ”Ja siitä puheen ollen, mitä sinä teit eilen illalla, Matohäntä?”
”Kuinka niin?” Peter kohotti kulmiaan.
”Olet virnuillut tänä aamuna harvinaisen paljon”, väitti James ja vilkaisi Siriusta. ”Siihen voi olla vain yksi syy.”
”No, kaikki meistä eivät vietä perjantai-iltaan teeastiastojen parissa”, totesi Peter huomattavan itsetyytyväisellä äänensävyllä.
”Hei, se ei ollut teekannu vaan kissa”, sanoi Sirius närkästyneesti.
James potkaisi poikaa nilkkaan.
”Sano tuo vielä vähän kovempaa, ja me olemme oikeasti jälki-istunnossa”, hän sihahti ja vilkaisi kohti opettajien pöytää, jossa Voro tuijotti heitä eikä suoraan sanottuna näyttänyt kovinkaan ystävälliseltä. ”Minusta tuntuu, että Voro epäilee meitä.”
”No, se on aivan ymmärrettävää ottaen huomioon, että viimeisen kuuden vuoden aikana kukaan muu tuskin on käyttänyt yhtä paljon vaivaa hänen kiusaamiseensa”, Sirius totesi tyytyväisenä, ”ja sitä paitsi me olimme puhumassa Matohännästä emmekä teeastiastojen suhteista kissasukuun.”
”Tuo kuulosti hivenen epäilyttävältä”, sanoi Peter.
”Vain, jos sinulla on harvinaisen likainen mielikuvitus”, virnisti Sirius, ”ja taas palaamme samaan aiheeseen. Sinä olit eilen naisesi kanssa jossain, vai mitä?”
”Ensinnäkin, Adrianne ei ole minun naiseni”, tiuskaisi Peter onnistumatta kuulostamaan kovinkaan äkäiseltä. ”Sitä paitsi me olimme vain kävelyllä.”
”Niinhän ne kaikki väittävät”, Sirius kohotti kulmiaan, ”kunnes toisin todistetaan – ”
”No, tässä tapauksessa sinulla ei ole mitään todistettavaa”, Peter totesi.
”Mutta sinä pidät siitä tytöstä, vai mitä?” kysyi nyt James.
Peter vilkuili lautastaan, jolta perunamuusi ei edelleenkään ollut kadonnut minnekään. Huolestuttavaa.
”Se taitaa olla aika selvää”, poika virkkoi lopulta.
”Totta kai on”, sanoi James, ”mutta asia on hyvä varmistaa välillä.”
”Sinä siis käyt kävelemässä tytön kanssa, josta pidät?” kysyi Sirius kuulostaen hyvin järkyttyneeltä. ”Siis käyt ihan vain kävelyllä, ettekä te edes koske toisiinne? Ei millään pahalla, mutta mikä sinua vaivaa?”
”Minä en sanonut, ettemme me koskisi toisiimme – ” aloitti Peter, mutta Siriuksen huudahdus keskeytti hänet.
”Arvasin!”
”Sirius, voisitko olla vähän hiljempaa?” Kacey tokaisi pöydän toiselta puolelta.
”Kuutamo, sinun naisesi on äkäinen”, Sirius sanoi Remukselle, joka pureskeli jauhelihapaistosta vakavan näköisenä. ”Tee jotain.”
”Pää kiinni, Sirius”, kivahti Kacey.
”Olkoon, minä pesen käteni”, Sirius huokaisi ja kääntyi takaisin kohti Peteriä. ”No niin, te siis koskette toisiinne? Mitä muuta?”
”Emme sillä tavalla”, Peter sanoi nopeasti. ”Sinulla on vain liian vilkas mielikuvitus.”
”Mitäköhän sinä sanoit äsken teeastiastoista ja kissoista?” Sirius kohotti kulmiaan.
”Anna olla jo, Anturajalka”, James käski. ”Minä haluan kuulla Peteriltä kaikki likaiset yksityiskohdat, ja sinä häiritset tätä keskustelua pahasti.”
”Ei ole mitään likaisia yksityiskohtia”, Peter sanoi ja näytti jo hieman tuskastuneelta. ”Eikö teidän pieniin päihinne mahdu, että tytön kanssa voisi olla kaveri, vaikka olisi ihastunut tähän?”
”Ei”, sanoi Sirius miettimättä sen enempää. ”Ihan kuin sinä muka osaisit pitää näppisi irti hänestä.”
”Kaikki meistä eivät ole toivottoman huonoja pitämään näppejään irti tytöistä”, tokaisi Peter.
Siriuksen huoleton ilme kenties valahti hetkeksi, mutta hän tunki mieleensä nousseen kuvan itsestään ja Lilystä nopeasti pois.
”Sitä paitsi Adrianne ei ole ihastunut minuun”, sanoi Peter, ”joten mitä muuta minä muka voisin tehdä?”
”Esimerkiksi – ” aloitti Sirius, mutta sitten muuan ajatus pysäytti hänet. ”Hetkinen! Mistä sinä tiedät, että Adrianne ei ole ihastunut sinuun?”
”Hän kertoi minulle”, sanoi Peter.
”Hän MITÄ?” Sirius näytti hyvin hämmästyneeltä. ”Tarkoitatko sinä, että te JUTTELETTE?”
”Sirius”, sanoi Lily pöydän toiselta puolelta, jossa tyttö oli istunut siihen mennessä varsin hiljaa, ”älä jaksa esittää tyhmempää, kuin olet.”
”Kiitos rohkaisusta”, sanoi Sirius välttäen katsomasta Lilyä suoraan. ”Tosissaan, sinä kävelet tytön kanssa iltaisin ja te juttelette?”
”Onko siinä jotain väärää?” kysyi Peter.
”Kunhan ihmettelin”, Sirius sanoi.
”Ihan vakavasti, Black”, kysyi Kacey nojaten pöytään erittäin ärtyneen näköisenä, ”mikä sinua vaivaa? Jos et ole vielä huomannut, niin ympärilläsi on maailma, jossa pärjäisit huomattavasti paremmin, jos osaisit kommunikoida kuulostamatta koko ajan typerältä ja – ”
”Kuutamo”, Sirius kuulosti hätääntyneeltä, ”Kacey katsoo minua pahasti – ”
”Tämähän käy vain mielenkiintoisemmaksi”, totesi Kacey, kun Remus ei näyttänyt jaksavan vastata Siriuksen avunpyyntöön. ”Sinä siis turvaudut heti Remukseen, kun pitäisi kommunikoida?”
”Kacey, lähdetäänkö?” kysyi Lily väsyneenä. ”Sinä tapat Siriuksen tuolla menolla.”
”No, minä tarvitsen jotain, johon purkaa vihaani – ” aloitti Kacey, mutta siinä vaiheessa Lily tarttui häntä kädestä ja raahasi hänet pois pöydän äärestä.
Sirius katsoi, miten tytöt kävelivät pois salista. Kacey näytti selittävän Lilylle jotain varsin kiivaasti, mutta Lily piti lujasti kiinni ruskeatukkaisen tytön kädestä ja hetken kuluttua molemmat olivat kadonneet näkyvistä.
”Tämä on jo vakavaa”, sanoi James matalalla äänellä. ”Remus ei edes hyvästellyt Kaceyta.”
”Ehkä he käyttävät telepatiaa”, ehdotti Sirius.
”Ei mikään ihme, että Kacey lähti”, James sanoi, ”sinä todennäköisesti olisit aika ärsyttävää seuraa, jos joku haluaisi jutella vakavissaan.”
”Sinä et voi puolustella Kaceyta”, Sirius väitti järkyttyneenä.
”En minä puolustele”, sanoi James, ”olenpahan vain iloinen, ettei minulla ole mitään halua yrittää keskustella sinun kanssasi vakavasti.”
”Kiitos vain”, Sirius murahti ja kääntyi sitten Peterin puoleen, joka pettyneestä ilmeestään päätellen oli jo ehtinyt toivoa, että toiset olisivat unohtaneet alkuperäisen puheen aiheen. ”Adrianne ei siis ole ihastunut sinuun? Ja kertoi sen sinulle ihan muuten vain?”
”No, hän kysyi, olenko minä ihastunut häneen”, sanoi Peter hieman vastahakoisesti, ”ja minä kerroin. Totta kai minun piti kysyä, mitä mieltä hän on minusta.”
”Sarvihaara, minä en tajua, mikä ihmisiä vaivaa nykyään”, Sirius sanoi hyvin hämmentyneen näköisenä. ”Minua alkaa pelottaa.”
”Eikä ala”, James sanoi ja virnisti. ”Se ei oikein sopisi sinun luonteenlaadullesi.”
”Eikä minua vaivaa mikään”, tokaisi Peter. ”Paitsi ehkä Adrianne.”
Sirius tökkäsi haarukkansa perunamuusiin. Häntä itseään saattoi vaivata Lily, mutta sitä hän ei tietenkään voinut sanoa. Niinpä hän keskittyi ruokaan ja päätti ajatella myöhemmin. Nyt ei ollut aikaa keskittyä ihmettelemään Peterin ja Adriannen yllättävän syvällisiä keskusteluja, ei Kaceyn ärtysyyttä, Remuksen hiljaisuutta eikä edes sitä, miten vakavalta Lily oli näyttänyt.

Lily istui sängyllään ja katseli Kaceyta, joka käveli pientä ympyrää peilin edessä turhautuneen näköisenä.
”Ei millään pahalla, mutta mikä ihme sinua vaivaa?” Lily kysyi lopulta, kun Kacey oli ehtinyt kiertää pienen maton noin kolmekymmentä kertaa eikä loppua näkynyt. ”Ensin sinä olet hiljainen, ja sitten alat haukkua Siriusta päin naamaa.”
”Ja sinua tietysti suututtaa, että joku sanoo Siriukselle suorat sanat?” Kacey tiuskaisi vilkaisematta Lilyyn.
”Hei, tuo ei ollut reilua – ”
”Ei niin”, sanoi Kacey, ”tietysti minun pitäisi vain hyväksyttävä ajatus sinusta ja Siriuksesta nuoleskelemassa jossain pimeässä nurkassa Jamesin selän takana ja unohdettava koko homma, vai mitä?”
”No, minä en varsinaisesti kertonut sinulle, että voisit syyttää minua”, tokaisi Lily. Hänen olisi todennäköisesti pitänyt myös suuttua ”nuoleskella” –sanan käytöstä, mutta hän ei jaksanut.
”Ihan sama”, Kacey sanoi. ”Jos sinua ei oikeasti haittaa se, että Sirius vehtaa sinun kanssasi ja että James tappaisi Siriuksen, jos tietäisi siitä, niin ihan sama minulle – ”
”Totta kai se haittaa!” Lily huudahti ja oli kiitollinen siitä, ettei makuusalissa ollut muita. ”Mitä sinä kuvittelet, että minä pohdin päivät pitkät?”
”Siriusta?” Kacey hymyili toisella suupielellään.
”Minä en keskustele sinun kanssasi, jos sinä olet tuollainen”, Lily tokaisi.
”Käännä vaan katseesi tosiasioilta”, tiuskaisi Kacey.
”Mikä ihme sinulla on?” Lily huokaisi. ”Et sinä voi olla noin vihainen vain Siriuksen takia!”
Lause vaikutti Kaceyyn voimakkaammin kuin Lily oli kuvitellut sen vaikuttavan. Tyttö jätti ympyrän kävelemisen ja pudottautui istumaan sängylle Lilyn viereen.
”Minua ahdistaa”, sanoi Kacey huomattavasti hiljaisemmalla ja vaimeammalla äänellä. ”Remusta vaivaa jokin, enkä minä tiedä, mikä se on…”
”Oletko sinä kysynyt?” Lily kysyi ja kietoi varovasti kätensä Kaceyn ympärille halaten tyttöä.
”Olen”, Kacey sanoi, ”mutta Remus sanoo, ettei voi tai uskalla kertoa ja että minä jättäisin hänet, jos tietäisin.”
Lily hämmästyi.
”Minun on vaikea uskoa, että Remuksella voisi olla sellaisia salaisuuksia”, hän sanoi varovaisesti.
”No niin on minunkin”, Kacey tokaisi, ”mutta sen on pakko olla jotain kamalaa, jos Remus ei kerran voi kertoa minulle. Hitto vie, kuvitteleeko se poika oikeasti, että minä jättäisin hänet?”
”Ilmeisesti”, sanoi Lily hiljaa. ”Mutta Remus kertoisi kyllä varmasti, jos vain voisi.”
”Kyllä hän voisi, muttei uskalla”, Kacey tokaisi. ”Sanoi niin itse.”
”No, sitten sinä et voi oikein tehdä mitään”, Lily sanoi. ”Paitsi tietenkin odottaa, että hän uskaltaa kertoa.”
”Koko juttu vaivaa minua”, sanoi Kacey. ”Minun kai pitäisi olla Remuksen tukena tai jotain… pahus, enhän minä edes tiedä minkä suhteen!”
”Kyllä se siitä”, sanoi Lily, mitä muuta hän olisi voinut sanoa?
Kacey huokaisi.
”Enkä minä muutenkaan enää tajua, mitä minä teen. Minun äitini kuolee, ja minä – ”
”MITÄ sinun äitisi tekee?” Lily kysyi tietämättä, olisiko hänen pitänyt olla järkyttynyt vai hämmästynyt. No, hän oli joka tapauksessa molempia.
Kacey vilkaisi häntä tummanruskeat silmät avonaisina ja säikähtäneinä. Tyttö avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien, aivan kuin ei olisi tiennyt mitä sanoa.
”Kacey?” Lily kysyi varovaisesti ja yritti tavoittaa Kaceyn katsetta, joka nyt oli eksynyt jonnekin lattialle. ”Mitä on tapahtunut? Minä en ymmärrä…”
”Minun äitini työskentelee ministeriölle, sen sinä kai tiedät”, totesi Kacey ilmeettömällä äänellä vilkuillen seiniä. ”No, viime kesänä sattui jotain, jokin meni pieleen, minä en tiedä tarkemmin, eiväthän he tietenkään voineet kertoa…”
”Ja?” Lily kysyi hiljaa, kun Kacey näytti vaipuneen ajatuksiinsa.
Tyttö suoristautui ja työnsi ruskeita suortuvia pois kasvojensa edestä. Kaceyn silmät olivat surulliset ja väsyneet, kun tämä viimein käänsi katseensa Lilyyn ja huokaisi niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli.
”Äiti kuolee”, Kaceyn ääni oli melkein yhtä hiljainen kuin huokaisukin. ”Minä en tiedä milloin, mutta luulen, että joululomalla ei enää…
Mutta hänen äänensä katosi eikä Lily kuullut viimeisiä sanojakaan. Eikä sanoilla edes ollut väliä. Lily halasi Kaceyta tiukasti ja toivoi, että olisi ollut parempi lohduttaja.
”Mikset sinä kertonut?” hän kysyi lopulta, kun hiljaisuus makuusalissa alkoi sattua korviin.
Kacey hymyili ilottomasti.
”Te pidätte kaikki minua niin iloisena”, hän sanoi. ”Minkä ihmeen takia minun olisi pitänyt rikkoa se kuva?”
”Koska me emme halua, että sinä suret yksin”, sanoi Lily.
”Ette te voi tehdä sille asialle kuitenkaan mitään”, Kacey väitti hiljaisella äänellä.
Se Lilyn oli pakko myöntää. Silti hän ei vain voinut ymmärtää, minkä takia Kacey ei ollut kertonut aiemmin, minkä takia hän oli pitänyt koko asian tiukasti sisällään…
”Tietääkö Remus?” Lily kysyi.
”Tietää”, sanoi Kacey ja katsoi Lilyä hieman anteeksipyytävästi. ”Remukselle oli tavallaan helpompi puhua… Häntä minä en tuntenut niin hyvin kuin vaikka sinua, eikä Remus vaikuta niin onnelliselta – ”
”Vaikutanko minä onnelliselta?” Lily rypisti kylmiään ja huokaisi sitten. ”No, kai minä olen onnellinen. Mutta ei se tarkoita, ettet sinä voisi puhua minulle.”
”Ei tietenkään”, Kacey myönsi kuulostaen hyvin väsyneeltä. ”Ja nyt sinä joka tapauksessa tiedät, joten se siitä, käykö? Minä taidan lähteä jonnekin, en vain yksinkertaisesti jaksa olla täällä nyt.”
Lily jäi katsomaan tytön perään, kun tämä käveli makuusalin ovelle ja katosi näkyvistä. Hiljaisuus jäi kuitenkin melkein tyhjään huoneeseen, eikä Lily osannut tehdä muuta kuin nojata selkänsä takanaan olevaa seinää vasten ja toivoa, että voisi vain sulkea silmänsä ja unohtaa kaiken vähäksi aikaa.
 Missä vaiheessa kaikki oli oikeasti mennyt niin sekaisin? Vielä vähän aikaa sitten hänen vakavin ongelmansa oli miettiä, miten hän saisi Jamesin lopetettua epätoivoiset iskuyrityksensä. Sitten hän oli törmännyt Siriukseen muutaman kerran kirjastonovilla – sananmukaisesti, Sirius oli vasta pari päivää sitten väittänyt, ettei hänen nenänsä ollut vieläkään ennallaan – ja nyt asiat olivat niin pielessä, ettei Lily edes tiennyt, mistä päin hänen olisi täytynyt alkaa korjata niitä.
 Tai totta kai hän tiesi. Kaceyn ongelmille hän ei voinut mitään, eikä myöskään Remuksen salaisuudelle, joka näytti myös vaivaavan Kaceyta. Mutta hänen elämänsä olisi ollut helpompaa jo silloin, jos hänen ei olisi tarvinnut ajatella Siriusta, paeta pojan katsetta ruokapöydässä, yrittää estää itseään jäämästä paikalle, kun näki Siriuksen lähestyvän hiljaisella käytävällä… Ongelma kai oli siinä, että hänen ei missään nimessä tehnyt mieli poistaa Sirius-ongelmaa elämästään.
 Mikä ihme häntä vaivasi? Missä vaiheessa hän oli alentunut suutelemaan Sirius Blackia lukkojen takana? Viikko sitten, sanoivat hänen aivonsa, mutta hän ei halunnut kuunnella niitä. Eihän Siriuksen edes pitänyt olla hänen tyyppiään! Sirius oli se ärsyttävä Kelmi, joka aiheutti ongelmia ja rikkoi sääntöjä alituisesti. Mutta kun he olivat kahdestaan, kun Sirius lopetti esittämisen, Lily ei jaksanut ajatella Siriuksen kepposia tai ongelmienaiheuttamista enää yhtään, hän vain halusi olla pojan lähellä.
 Se oli tavattoman typerää, totta kai oli. Silti hän ei missään nimessä halunnut luopua niistä kauniista hetkistä, joita hänellä silloin tällöin Siriuksen kanssa oli. Jos hän olisi miettinyt asiaa aivan rehellisesti, hän olisi ehkä huomannut, ettei oikeastaan edes kuvitellut seurustelevansa Siriuksen kanssa oikeasti. Ei, se tuntui liian kaukaiselle, siitä ei voinut edes haaveilla. Mutta jossain vaiheessa Sirius oli saanut vangittua hänen mielenkiintonsa, ja hän tiesi varsin mainiosti, että seisoisi taas jonain iltana professori Binnsin luokan edessä ja tarttuisi Siriuksen käteen, kun tämä ojentaisi omansa.

Remus käveli pitkin käytäviä kädet mustan kaapunsa taskuissa ja tietämättä oikeastaan edes minne oli matkalla. Se oli typerää ja hän tiesi sen, kävellä nyt ilman päämäärää, Sirius ja James olisivat nauraneet hänelle, jos olisivat nähneet sen. Peterkin olisi saattanut nauraa, siitä Remus ei ollut aivan varma, mutta toisaalta poika olisi saattanut myös muistaa omat kävelynsä Adriannen kanssa ja pitää suunsa kiinni. Eikä Remusta loppujen lopuksi kiinnostanut tippaakaan, kuka hänelle nauraisi ja kuka ei.
 Oli jo iltapäivä. Hän tunsi lähestyvän yön suonissaan, tunsi sen hiipivän pitkin selkäänsä ja tarrautumaan kurkkuunsa. Se oli tietysti kaikki pelkkää kuvitelmaa, mutta tuo tieto ei lohduttanut häntä tippaakaan. Ei, kun hän tavoitti kirjaston oven edessään, käveli sisään ja päätti etsiä rauhallisen nurkan, sopivan tuolin, joka voisi estää häntä kävelemästä ympäriinsä. Tuolin sijaan hän kuitenkin löysi Kaceyn.
 Remus pysähtyi hiljaa. Kacey istui pienen pöydän ääressä ja nojasi käsiinsä sen näköisenä, ettei edes nähnyt edessään auki olevaa kirjaa. Tytön suklaanruskeat hiukset valuivat kasvoille hivenen kihartuvina ja tämän suupielet kaartuivat surumielisesti kohti lattiaa. Remus käveli hiljaa lähemmäksi ja pysähtyi Kaceyn viereen.
”Hei”, hän sanoi.
Kacey hätkähti, vilkaisi häntä ja sitten edessään olevaa kirjaa sen näköisenä, kuin olisi yllättynyt nähdessään sen. Sitten tytön kasvot muuttuivat melko ilmeettömiksi ja tämä nosti katseensa kohti Remuksen kasvoja.
”Hei”, tyttö sanoi.
Remus istui tyhjälle tuolille kutsumatta. Hän kohotti Kaceyn kirjan kantta – ”Taion itseni sydämeesi” – ja kohotti kulmiaan hieman yllättyneenä.
”Mistä lähtien sinä olet lukenut tällaisia?”
”Tästä lähtien”, Kacey tokaisi.
Remus huokaisi.
”Minä en välttämättä ole juuri nyt mikään kovin hyvä keskustelija”, hän totesi, ”mutta minä en kestä katsoa sinua surullisena. Mikä on?”
”Ahdistaa”, sanoi Kacey pää kallellaan.
”Minäkö?” Remus kysyi.
”Kaikki”, Kacey tokaisi ja tuijotti nyt käsiään. ”Se, että sinä olet surullinen. Se, että minua ahdistaa se, että sinä olet surullinen, vaikken minä tiedä edes miksi. Ja se, että minä kerroin vahingossa Lilylle minun äidistäni.”
Remus siirtyi tuoleineen lähemmäs Kaceyta. Tuoli kolisi lattiaan, mutta Kacey ei näyttänyt välittävän, nojasi vain häntä vasten, kun hän kietoi kätensä tytön ympärille ja veti tätä varovasti lähemmäs.
”Eikö se ole hyvä?” Remus kysyi hiljaa. ”Että Lily tietää? Sinun olisi joka tapauksessa pitänyt joskus kertoa.”
”Mitä minä sanon hänelle?” Kaceyn ääni kuului vaimeana jostain Remuksen puserosta.
”Miten niin?” Remus hämmästyi.
”Nyt Lily olettaa, että minä olen kauhean surullinen aina ja vaikka mitä”, Kacey jatkoi. ”Ja totta kai minä olenkin, mutta en minä nyt koko aikaa jaksa murehtia.”
”Eihän sinun tarvitsekaan”, sanoi Remus ja halasi tyttöä tiukemmin. ”Ethän sinä minunkaan kanssani ole koko ajan surullinen.”
”Mutta sinun kanssasi on helpompaa”, sanoi Kacey. ”Sinulla on omatkin ongelmasi.”
Remus olisi ehkä naurahtanut, mutta se keskustelu nyt ei kerta kaikkiaan ollut niitä, joissa saattoi nauraa.
”Lilylläkin on ihan varmasti ongelmia”, hän sanoi nauramisen sijaan. ”Vaikkei hän kertoisikaan niistä sinulle.”
”Mutta Lily on niin hyvä kaikessa”, Kacey valitti ja Remuksesta tuntui, kuin tyttö olisi yrittänyt haudata kasvonsa hänen hihaansa vasten. ”Niin täydellinen ja kaunis ja hyvä koulussa ja James on aina ollut ihastunut häneen ja Siriuskin pitää hänestä ja – ”
”Sinä siis haluaisit, että James olisi ihastunut sinuun?” totesi Remus. ”Pitäisikö minun huolestua?”
”Ei sillä tavalla”, Kacey tokaisi hivenen ärtyneeltä kuulostaen. ”Kyllä sinä tajuat, mitä minä tarkoitan.”
”En ole ihan varma”, sanoi Remus. ”Lily tuskin on täydellinen. Ja onhan hän tietysti ihan kaunis, mutta niin olet sinäkin, enkä minä tajua, mitä -
”Mitä sinä sanoit?” Kacey katsoi Remusta silmät suurina.
”Ai äsken?” Remus hämmästyi. ”Että Lily on kaunis ja niin olet sinäkin, enkä minä – ”
”Olenko?” Kacey rypisti kulmiaan.
Remuksen ei edes tehnyt mieli nauraa, ei nyt, kun hän näki hämmästyneen ilmeen Kaceyn kasvoilla ja pienen ilahtuneen välkähdyksen tytön silmissä.
”Etkö sinä tiennyt sitä?” hän kysyi tietäen kuulostavansa hyvin typerältä.
”No, sinä et ole varsinaisesti sanonut minulle ikinä mitään sellaista”, Kacey totesi.
”Enkö?” Remus tunsi itsensä entistä typerämmäksi, kun Kacey tuijotti häntä pieni vino hymy huulillaan.
”Et”, sanoi tyttö armottomasti. ”Mistä minä olisin voinut tietää?”
”Katsomalla peiliin?” ehdotti Remus.
Kacey mutristi huuliaan.
”Anteeksi”, sanoi Remus ja pyyhkäisi sormellaan muutaman eksyneen hiussuortuvan pois Kaceyn kasvojen edestä. ”Sinä olet kaunis.”
Kacey kohottautui suutelemaan Remuksen huulia. Remuksen sormet leikkivät tytön lämpimällä kaulalla ja hän tunsi pienet sormet poskillaan, joita kuumotti uhkaavasti. Onneksi heidän silmänsä olivat kiinni eikä Kacey voinut nähdä hänen punastumistaan, sehän oli hieman hämmentävää, kun he nyt kuitenkin olivat seurustelleet jo useamman viikon. Sen tietäminen ei kuitenkaan estänyt muutamaa eksynyttä perhosta lepattamasta Remuksen vatsanpohjassa, kun hän tunsi suudelman läpi Kaceyn huulten kaartuvan pieneen hymyyn.

”Kuutamo, sinä hymyilet”, tokaisi Sirius.
”Onko se kiellettyä?” kysyi Remus.
”Ei”, sanoi Sirius, ”se on vain epätavallista. Mutta ihan mukavaa, ei sen puoleen.”
He istuivat oleskeluhuoneessa odottamassa, että kello tulisi kuusi ja Remuksen olisi aika lähteä kohti Rääkyvää Röttelöä.
”Minä tapasin Kaceyn”, totesi Remus.
”Muistaakseni sinä tapasit hänet lounaallakin, eikä se estänyt sinua olemasta hyvin vähäpuheinen”, Sirius muistutti.
Remus näytti siltä, kuin häntä olisi melkein naurattanut. Hyvin epätavallista, totta tosiaan.
”Ai kun Kacey syytti sinua keskustelukyvyttömyydestä? Se teki sinulle vain hyvää.”
”Kuutamo, sinä et voi väittää, että Kacey olisi ollut oikeassa”, valitti Sirius.
”No, sinä kyllä osaat silloin tällöin kommunikoida”, myönsi Remus. ”Mutta ei ole mikään ihme, että Kacey ei tiedä sitä. Sinä nimittäin käytät sitä taitoa melkoisen harvoin.”
”Pitäisikö minun loukkaantua?” Sirius kysyi hyvin mietteliään näköisenä otsaansa rypistäen.
”Ihan miten vain haluat”, huokaisi Remus ja vilkaisi kelloa. ”Okei, minun pitää kohta lähteä.”
”Me tulemme perässä”, sanoi James hiljaisella äänellä varoen, ettei tiedotus kaikuisi ylimääräisiin korviin saakka.
”Kiitos”, sanoi Remus. ”Vaikka tiedättehän te, ettei teidän tarvitsisi – ”
”Älä jaksa, Kuutamo”, James keskeytti Remuksen sen kummempia anteeksi pyytelemättä. ”Me tulemme joka tapauksessa ja sinä tiedät sen, joten ei mitään turhia uhrautumispuheita, jooko?”
”Sitä paitsi minä olen jo kaivannut pientä yövipinää”, virnisti Sirius.
”Vain sinä saat sen kuulostamaan noin hauskalta”, Remus totesi synkästi. ”Tosin MINÄ en välttämättä ole liiemmin kaivannut sitä, mutta no, koska minulta muka on kysytty mitään?”
”Älä nyt”, sanoi Sirius ja taputti Remusta hivenen kovakouraisesti selkään. ”Äskenhän sinä olit vielä varsin pirteä.”
”No, sitten minä muistin, mitä minulla on edessäni”, Remus tokaisi.
”Älä sure”, sanoi James. ”Me tulemme kyllä.”
Remus vilkaisi kelloa. Se oli kuusi.
”Kiitos”, hän sanoi Jamesille, ennen kuin nousi sohvalta ja käveli ulos oleskeluhuoneesta.

[Velns Meica]

Olet tehny Kaceysta niin upean hahmon, itse asiassa kaikista, mutta Kacey oli päällimäisenä...
Hieno luku kerrassaan, kehaisen. (en tiedä mistä toi juttu tuli  )
Jotenkin synkempi kuin tavallisesti tai sitte vaan kuvittelen, olen lukenu niin pitkää kaikkee pinkkihömppää (ei pahalla ei kellekään), joten se saatto johtuu siitä... Kuitenkin tässä tapahtu tosi paljon (hyvä asia) ja kirjoitit tosi hyvän kaikista vähän masentuneina ja repesin myös totaalisesti sille teepannu-selostukselle
Sori, mut en keksi oikein muuta (paitsi epämäärästä ihkutusta), lisään jos tulee mieleen...
Hyvä luku, kirjoitit taas kerran hyvin, jatkoo odotan...

[Mya Musta]

Täähän on ollut muistaakseni jossain vanhassa finissä kokonaankin eiks niin, kun jotenki vaan muistan et oisin lukenut tän, ja tää on tosi hyvä toisellakin lukukerralla, laita pian seuraava osa

Mya

[lurikko]

A/N: Suurkiitos jokaiselle! Auh, luulin, etten ehtisi tänään lisäämään jatkoa, koska oli tarkoitus tulla kotiin vasta yhdentoista aikaan, mutta tulinkin sitten vähän aiemmin ja tulen myös kiltisti lisäämään.

Stargazer, kiitoksia! Luulisin, että oikea taivutusmuoto on sisällöttömyyttä, ja ohimennen sanoen on kummallista, miten aina välillä ainakin minulle sattuu sitä, etten yksinkertaisesti pysty käsittämään, miten joku sana kirjoitetaan Sitten mietin sitä aikani ja koko ajan aivoni käyvät ylikierroksilla enkä ainakaan tajua mitään. Hassua. Niin, olen iloinen, että tykkäsit luvusta Remus on tosiaan vetkutellut kertomisen kanssa jo aika pitkään, toivottavasti hän saa jossain vaiheessa itseään niskasta kiinni. Toisaalta tuntuu siltä, että eihän tuollaista asiaa yksinkertaisesti voi jättää kertomatta, jos on pitempään yhdessä. Saa nähdä.

Velns Meica, kiitos! Hauska kuulla, että tykkäät Kaceysta. Muistaakseni hän taisi ilmestyä tarinaan alun perin sen suurempia suunnittelematta, tarvitsin vain Lilylle jonkun kaverin, jonak kanssa hän voisi jutella, mutta jotenkin Kacey päätyi seurustelemaan Remuksen kanssa (luultavasti halusin piristää Remusta!) ja muuttui sitten vaivihkaa aika olennaiseksi hahmoksi tarinassa...

Mya Musta, kiitoksia! Tämä on tosiaan ollut edellisessä Finissä aikoinaan kokonaan, muistaakseni valmistunut noin vuosi sitten... Ja Vuotiksessa myös. Mutta on hienoa kuulla, että tätä jaksaa lukea toiseenkin kertaan

*

OSA 19

Seuraavana aamuna Remus tunsi itsensä lähinnä pohjattoman väsyneeksi. Kun hän palasi aamuviideltä omaan makuusaliinsa, hän halusi vain painaa päänsä tyynyynsä ja nukkua, ja sen hän tekikin. James, Sirius ja Peter olivat lähteneet Rääkyvästä Röttelöstä jo hieman aiemmin, joten heillä oli ollut myös enemmän aikaa nukkua eikä yö joka tapauksessa ollut väsyttänyt heitä yhtä paljon kuin Remusta. Niinpä he antoivat pojan jäädä aamulla nukkumaan lähtiessään itse hieman vaitonaisina aamupalalle.
 Lily ja Kacey istuivat jo aamiaispöydässä, kun he saapuivat paikalle. Lily tuijotti tiukasti pöytään, mutta Kacey nosti odottavan näköisenä katseensa vain pettyäkseen tajutessaan, ettei Remus ollut toisten mukana.
”Onko Remus makuusalissa?” tyttö kysyi hieman kireällä äänellä.
James ja Sirius vilkaisivat toisiinsa.
”On”, sanoi James hyvin lyhyen harkinnan jälkeen. ”Nukkuu.”
”Okei”, Kacey sanoi. ”Voinko minä mennä sinne?”
”Sinäpä olet innoissasi”, virnisti Sirius, mutta vakavoitui, kun James tökkäsi häntä kovakouraisesti kylkeen. ”Mene vain, jos haluat. Ehkä sinun näkemisesi piristää Kuutamoa, siis jos hän ylipäätään herää lähiaikoina.”
Kacey näytti säikähtäneeltä.
”Ei sillä, että hän olisi kuollut tai mitään”, Sirius lisäsi kiireesti. ”Häntä vain varmaan nukuttaa.”
”Selvä”, sanoi Kacey huojentuneena. ”No, minä taidan mennä sinne. Nähdään myöhemmin, Lily.”
Lily vilkutti Kaceylle, kun tyttö nousi vauhdilla penkiltään ja käveli pois jäämättä juttelemaan sen enempää. Sirius istui Kaceyn jättämälle tyhjälle paikalle eikä voinut olla huomaamatta pientä värähdystä Lilyn ilmeessä, kun tyttö käänsi katseensa pois.
”No, Lily, mitä sinulle kuuluu?” kysyi James toiveikkaalla äänellä.
”Hyvää”, sanoi Lily tuskin nostaen katsettaan pöydästä.
”Eikö meidän pitänyt olla jonkinlaisissa väleissä?” James rypisti kulmiaan. ”Aselepo tai jotain sellaista? Olenko minä tehnyt jotain?”
Lily katsoi Jamesia ja hymyili melkoisen väsyneen näköisenä.
”Et”, tyttö sanoi, ”muuten minä olisin jo kironnut sinut. Minua vain väsyttää.”
”Tai heittänyt puurolautasella”, Sirius lisäsi avuliaasti, mutta sai palkakseen vain vihaisen mulkaisun. ”Okei, minä olen ihan hiljaa.”
”No hyvä, etten minä ole tehnyt taas jotain”, James huokaisi helpottuneen näköisenä. ”Ja siitä puheen, ollen, haluaisitko sinä mahdollisesti lähteä minun kanssani Tylyahoon?”
Lily kohotti kulmiaan.
”Tuo oli iskuyritys”, tyttö sanoi, ”enkä minä edelleen siedä niitä. Vaikka en heittäisikään sinua puurolautasella. Sitä paitsi miten me muka olisimme yhtäkkiä päässeet Tylyahoon?”
”Se on järjestettävissä”, sanoi James innokkaan näköisenä, ”jos sinä – ”
”Ei käy”, Lily tokaisi. ”Anteeksi nyt vain, Potter, mutta sinun ei tarvitse käyttäytyä niin kuin minä en olisi kieltäytynyt jo noin miljoona kertaa. Ja ei millään pahalla, mutta minä taidan tästä lähteä.”
”Minne?” Sirius kuuli kysyvänsä. ”Kacey on Remuksen kanssa.”
”No, se ei tarkoita, että minun olisi pakko olla teidän kanssanne”, totesi Lily ja katsoi ohimenevän hetken Siriusta silmiin, ennen kuin kääntyi ja lähti.

Oli hyvin lämmintä. Remukselta kesti hetken, ennen kuin tajusi olevansa omassa tutussa sängyssään, ja tajutessaan sen hän tietysti ilahtui. Ilmeisesti kukaan ei myöskään kiirehtinyt herättämään häntä eikä hyppinyt hänen päällään, joten hän saattoi kaikessa rauhassa kääntää kylkeä ja upottaa päänsä tyynyyn. Ikävä kyllä hänen suunnitelmansa keskeytyivät, kun hän sattui raottamaan silmiään ja huomasi jotain, joka ei missään tapauksessa kuulunut hänen käsitykseensä normaalista kuudesluokkalaisten rohkelikkopoikien makuusalista.
”Kacey?” hän huudahti – tai olisi huudahtanut, jos olisi löytänyt tarpeeksi ääntä siihen heti herättyään. ”Mitä ihmettä sinä teet täällä?”
Kacey istui Siriuksen sängyllä ja heilutti jalkojaan sen reunan yli sen näköisenä, että oli istunut siinä jo jonkin aikaa.
”Sirius sanoi, että sinä olet nukkumassa”, tyttö totesi.
”Ja sinä tulit katsomaan?” Remus kohotti kulmiaan.
”Pöhkö”, tuhahti Kacey, mutta virnisti sitten pienesti. ”No, minä olin kyllä hieman pettynyt tajutessani, että sinä nukut vaatteet päällä.”
Remus kömpi vaivalloisesti istumaan. Jostain syystä vain metrin päässä istuva tyttö tuntui helpottavan heräämistä huomattavasti.
”Miten eilinen meni?” kysyi Kacey. ”Ei sillä, että minä tietäisin yhtään, mitä sinä puuhasit, kunhan ajattelin olla kohtelias.”
Remus kohautti olkapäitään.
”Ihan hyvin kai”, hän sanoi väsyneenä, ”mutta minä haluaisin unohtaa koko jutun vähäksi aikaa. Käykö?”
”Käy”, Kacey sanoi heti. ”Kunhan sinä tiedät, että jos haluaisit kertoa, minä kyllä kuuntelisin – ”
”Tiedän”, ilmoitti Remus.
Kacey näytti siltä, kuin olisi halunnut sanoa vielä enemmänkin, mutta hetken epäröityään tyttö tyytyi hymyilemään ja vilkaisemaan ovelle.
”No niin. Nyt kun sinä olet kerran herännyt, pitäisiköhän minun mennä ulos odottamaan, että saat vaihdettua kunnialliset vaatteet päällesi?”
”Etkö sinä pidä pyjamaa kunniallisina vaatteina?” Remus kohotti kulmiaan, mutta Kacey vain pudisteli päätään. ”No, olkoon. Mutta suoraan sanoen minua väsyttää vielä aika lailla, enkä välttämättä jaksaisi kuvitella nousevani sängystä.”
”Ai”, sanoi Kacey. ”No, minä taidan sitten lähteä. Anteeksi, että herätin sinut.”
”Et sinä herättänyt minua”, Remus virnisti, ”vaikka sinun huomaamisesi saattoikin edesauttaa heräämistä. Ja eihän sinun välttämättä tarvitse lähteäkään, sinä voisit vaikka istua siinä…”
Kacey kohotti kulmiaan.
”…tai tulla tänne istumaan”, ehdotti Remus ja teki tilaa sängylleen.
”Sinä olet kierompi kuin luulin, Lupin”, Kacey tokaisi, mutta Remuksen helpotukseksi tytön kasvoille levisi leveä hymy. ”Paljon kierompi.”
”Minä en vain halua olla yksin”, totesi Remus pää kallellaan. ”Onko siinä jotain pahaa?”
Kacey huokaisi ja siirtyi istumaan Remuksen viereen pojan sängylle.
”Ei, ei siinä ole mitään pahaa”, tyttö sanoi.

Sirius oli huonolla tuulella. Hänen yöunensa olivat sentään jääneet hieman liian lyhyiksi, James oli vaipunut pohtimaan Lilyä tämän kieltäydyttyä lähtemästä Tylyahoon, ja kaiken lisäksi Lily oli vielä mennessään mulkoillut Siriusta sen näköisenä, kuin ei edes haluaisi puhua tälle. Mitä ihmettä Sirius muka nyt oli tehnyt väärin? Eihän hän edes ollut tehnyt mitään!
 Joka tapauksessa häntä ärsytti melkoisesti, kun hän jätti Jamesin ja Peterin pelaamaan velhonshakkia oleskeluhuoneeseen ja harppoi itse rappuset makuusaliin. Mikä ihme Lilyä vaivasi? Saattoivatko tytöt suuttua yhtäkkiä ilman mitään syytä, vai pitäisikö hänen oikeasti olla huolissaan? Sitä pohtien hän työnsi oven auki ja -
”KUUTAMO!” Sirius karjaisi hyvin järkyttyneenä.
Remus räpsäytti silmänsä auki ja niin teki myös Kacey, joka makasi Remuksen vieressä pojan sängyssä ja punastui. Se oli hyvin harvinaista, sillä Kacey tunnetusti oli niitä ihmisiä, jotka eivät pahemmin punastelleet. Sirius nojasi ovenkarmiin ja sulki auki loksahtaneen suunsa.
”Mitä IHMETTÄ täällä tapahtuu?” hän kysyi, kun Remus kömpi hieman äkäisen näköisenä istumaan. ”Pitääkö minun ruveta pelkäämään sydänkohtausta aina tullessani omaan makuusaliini? Kuulkaahan nyt, minusta on ihan mukavaa, että te tykkäätte toisistanne, mutta – ”
”Sirius, vedä henkeä”, Remus tokaisi eikä kuulostanut tippaakaan hämmentyneeltä. ”Kaceyta väsytti, eikä hän jaksanut kävellä omaan makuusaliinsa asti, kelpaako?”
Ei, ei se kelvannut. Sirius vilkuili hyvin epäluuloisena Remuksen pyjaman peittämää ylävartaloa.
”No, kiitos Merlinille, että teillä on sentään vaatteet päällä”, hän tokaisi. ”Muuten minä olisin varmaan pyörtynyt tai vielä pahempaa – ”
”Älä jaksa”, Remus sanoi. ”Ehkä minä olisin lukinnut oven.”
”Ei sinusta ikinä tiedä”, Sirius sanoi silmät pyöreinä.
”Tuota noin”, sanoi selvästi varsin hämmentynyt Kacey ja nousi sängystä. Sirius painoi silmänsä tiukasti kiinni. ”Ei mitään hätää, Sirius, minullakin on vaatteet päällä.”
”Hyvä”, sanoi Sirius ja avasi silmänsä hyvin varovasti.
Kacey huokaisi ja lähti. Tuskin ovi oli pamahtanut kiinni tytön mentyä, kun Sirius löysi hetkeksi kadonneen puhekykynsä jälleen.
”Mitä ihmettä tuo oli olevinaan, Kuutamo?” hän kysyi välittämättä Remuksen välttelevästä ilmeestä tuon taivaallista. ”Ettekö te yhtään ajatellut, miltä tuo näytti? Minä olisin saattanut oikeasti saada sydänkohtauksen. Itse asiassa minusta tuntuu, ettei minun sydämeni hakkaa aivan tasaisesti – ”
”Älä viitsi”, komensi Remus. ”Ihan kuin et olisi koskaan itse – ”
” – tuonut tyttöjä makuusaliin?” Sirius täydensi. ”Ei, en itse asiassa ole! MINÄ välitän siitä, etteivät ystäväni kuole järkytykseen tähän aikaan aamusta.”
Remus ei sanonut mitään, riisui vain pyjamansa ja veti farkut ja tummansinisen paidan päälleen. Siriuskin oli hetken vaiti, mutta se hetki ei kestänyt pitkään.
”Tuota noin”, hän sanoi sitten aloittaen kiertelevästi ihan vain sen takia, ettei Remus kuvittelisi hänen olevan utelias tai mitään, ”mitä te tarkalleen ottaen olitte tekemässä, kun minä keskeytin teidät?”
”Sirius hyvä”, totesi Remus väsyneen näköisenä, mutta Sirius oli huomaavinaan pojan hymyilevän toisesta suupielestään, ”meillä oli vaatteet päällämme.”
”No, se jättää silti monia vaihtoehtoja”, sanoi Sirius.
”Ei jätä”, tokaisi Remus, ”ja jos sinä et vielä osaa kunnioittaa toisten ihmisten yksityisyyttä, niin nyt on korkea aika opetella. Se siitä aiheesta.”
”Te siis ette - ?”
”EMME!” Remus huudahti. ”Pahus, tästä asiasta ei keskustella.”
Sirius kohotti kulmiaan.
”Onko sinulla ongelmia siitä keskustelemisen suhteen?” hän kysyi kiinnostuneena. ”Minä voisin neuvoa – ”
”Et voisi”, totesi Remus, ”eikä minulla ole ongelmia vaan yksityisasioita. Mutta kun sinua kerran niin kauheasti kiinnostaa, niin ei, minä ja Kacey emme ole suunnitelleet mitään mikä saattaisi tehdä sinusta kummisedän, emmekä varmasti suunnittele vähään aikaan. Selvä?”
”Miksi ette?” Sirius näytti pettyneeltä.
”Haluaisitko sinä kummisedäksi?” Remus hämmästyi.
”Mikä ettei”, Sirius virnisti.
”Tai sitten sinulla vain on hillitön taipumus sotkeutua toisten asioihin”, arveli Remus.
”Ehkä”, Sirius sanoi ja kohautti olkapäitään. ”Häiritseekö se sinua?”
”Häiritsee”, Remus totesi. ”Missä muut ovat?”
”Se outo pörrötukkainen poika, jolla on pakkomielle muuan punatukkaisesta tytöstä ja vielä oudompi, joka kävelee tytön kanssa iltaisin ulkona ja JUTTELEE?” Sirius kysyi. ”Pelaavat shakkia oleskeluhuoneessa.”
”Mennään sinne”, tokaisi Remus.
”Mennään vain”, sanoi Sirius ja hymyili varsin onnellisen näköisenä, ”niin minä saan kertoa, mitä löysin makuusalista.”
Remus yritti heittää Siriusta tyynyllä, mutta ikävä kyllä Siriuksella näytti olevan kokemusta lentävien esineiden väistelystä, sillä tyyny sujahti reilusti tämän pään ohitse.

Kacey saapui tyttöjen makuuhuoneeseen niin vauhdikkaasti, että Lily melkein säikähti. Onneksi hän oli jo tottunut melko hyvin Kaceyn ajoittaiseen energisyyteen, ettei tilanteeseen sopeutuminen vienyt häneltä kovinkaan kauan aikaa, ja niinpä hän ei myöskään tippunut järkytyksen takia sängyltään.
”Se oli noloa”, tokaisi Kacey ja pomppasi istumaan sängylleen – nimenomaan pomppasi ja Lily oli iloinen, ettei tyttö pompatessaan ruhjonut mattoa kasaan.
”Mikä?” hän kysyi hieman poissaolevana.
Kacey irvisti.
”Sirius löysi minut ja Remuksen sängystä – ”
”MITÄ?” Lily huudahti, eikä ainakaan ollut enää tippaakaan poissaoleva. ”Kacey, mitä ihmettä te – ”
”Miksi minä sanon aina kaiken väärin?” Kacey voihkaisi. ”Siis me OLIMME sängyssä, mutta me emme varsinaisesti TEHNEET siellä mitään – ”
”Te vain olitte sängyssä?” Lily kysyi erittäin epäluuloisena. ”Keskellä päivää? Remuksen sängyssä? Peiton alla, kenties? Ehkä ilman vaatteita?”
”Sinä olet liian kaksimielinen”, Kacey tokaisi.
”Itse asiassa sinä olet meistä se kaksimielisempi”, Lily korjasi nopeasti. ”Ja ihan oikeasti, miten pahuksessa te olitte sinne sänkyyn joutuneet?”
”No, Remus oli nukkumassa, kun minä menin hänen makuusaliinsa”, Kacey aloitti hyvin viattomalta näyttäen. ”Hän tietysti heräsi hetken kuluttua ja minä aioin lähteä, mutta hän sanoi, että minä voisin jäädä. Me istuimme sängyllä, ja ehkä vähän halailimme, ja sitten Remus ikään kuin kääntyi taaksepäin ja minä menin mukana. Hän veti peiton meidän päällemme, ja – ”
”Minä en halua kuulla!” parahti Lily.
”Ja me makasimme hänen sängyllään”, jatkoi Kacey häiriintymättä ja virnisti, ”mutta emme sillä tavalla, emme todellakaan. Kunnes Sirius syöksyi huoneeseen ja järkyttyi – ”
”Kerrankin hänellä oli siihen hyvä syy”, mutisi Lily.
” – ja minä lähdin, kun hän alkoi näyttää siltä, että aikoo saarnata Remukselle siveydestä”, Kacey lopetti selityksensä. ”Ei mitään sen kummempia. Minä en ole ruvennut tuhmaksi ja sitä paitsi minusta tuntuu, ettei Remuskaan ole rupeamassa aivan lähiaikoina, joten – ”
”Ei yksityiskohtia”, pyysi Lily hyvin hartaasti, ”jooko? Sinulla ja Remuksella on varmaan ihan kivaa, mutta minä en välttämättä halua kuulla siitä – ”
”Hassua”, sanoi Kacey.
”Minulle voit kertoa”, virnisti Michelle, joka ilmestynyt makuusalin ovelle heidän kummankaan sitä huomaamatta.
”Ehkä minä jätän väliin”, totesi Kacey.
Lily ei oikeastaan edes ihmetellyt sitä, ettei Kacey ryhtynyt kertomaan Michellelle yksityiskohtia Remuksen kanssa viettämästään ajasta. Jostain syystä Kacey ei tuntunut olevan Michellen kanssa sen parempi kaveri kuin Lilykään, vaikka kaikki kuudesluokkalaiset rohkelikkotytöt tulivatkin hyvin toimeen keskenään. Nuorempina he olivat vielä viettäneet jonkin verran aikaa neljästään, mutta jossain vaiheessa he kai olivat kasvaneet hieman eri suuntiin, niin klisee kuin se olikin. Lily ja Kacey olivat huomanneet olevansa monissa asioissa samalla aaltopituudella, ja Michelle ja Naima olivat jutelleet keskenään omista asioistaan.
 Michelle ei näyttänyt loukkaantuvan Kaceyn välttelevästä vastauksesta, käveli vain peilin eteen ja pöyhi kädellään pitkiä vaaleita hiuksiaan.
”Sinä ja Lupin olette oikeastaan oikein suloinen pari”, totesi Michelle. ”Vaikka minä joskus kuvittelinkin, että hän olisi vähän liian hiljainen sinulle.”
”Niin minäkin”, Kacey virnisti. ”Sitten tutustuin häneen.”
Michelle hymyili.
”No, niinkin voi käydä. Remus on siis puheliaampi, kuin miltä vaikuttaa?”
Kacey kohautti olkapäitään.
”Kyllähän hän tietysti enemmän puhuu, kun hänet tuntee kunnolla. Mutta ehkä minäkin olen hänen seurassaan vähän hiljaisempi.”
”Sitä on vaikea uskoa”, Michelle virnisti.
”Niin minunkin”, myönsi Lily. ”Jotenkin minusta Kacey ei vain vaikuta ihmiseltä, joka istuu hiljaa paikallaan – ”
”Hei, en minä sentään NIIN puhelias ole”, Kacey puolustautui.
”Olet”, sanoi Michelle, ja ellei hän olisi ehtinyt sanoa sitä ensin, Lily olisi sanonut sen aivan varmasti.
”Puhuminen on kivaa”, Kacey sanoi hymyillen.
”Huomattu on”, Lily totesi.
Siihen Kacey ei sanonut enää mitään, käveli vain omalle sängylleen ja istuutui sen päälle näyttäen lähinnä siltä, kuin istuminen olisi hätävararatkaisu, kun hän ei jostain syystä keksinyt mitään muuta tekemistä.
”Lily, sinähän et tykkää Jamesista?” kysyi Michelle äkkiä.
”En”, Lily sanoi sen kummempia harkitsematta, vaikka olikin hieman yllättynyt kysymyksestä. ”Kuinka niin?”
”No, minä olen aina pitänyt hänen silmistään”, Michelle virnisti, mutta Lily oli huomaavinaan, että tytön posket muuttuivat astetta punaisemmiksi. ”Hänhän nyt tietysti on aina juossut sinun perässäsi, mutta minä ajattelin, että jos sinä et kerran kuitenkaan ikinä huoli häntä, niin – ”
”Pidä hyvänäsi”, Lily huiskaisi kädellään huolettomasti. ”Minä ja James emme olisi mikään unelmapari. Eikä minua edes kiinnosta.”
”Siinä tapauksessa minä taidan miettiä, mikä häneen tehoaisi”, Michelle totesi. ”Ehkä minun pitäisi hommata punainen tukka?”
”Huono vitsi”, tokaisi Lily.
Michelle naurahti ja häipyi. Kacey kävi sulkemassa avoimeksi jääneen oven ja katsoi sitten Lilyä varsin uteliaan näköisenä.
”Mitä nyt?” Lily voihkaisi, sillä Kaceyn ilme ei todellakaan luvannut hyvää.
”Minä vain mietin”, sanoi Kacey hyvin viattomasti. ”Sinähän tiedät, että minusta sinä ja James olisitte ihan suloinen pari?”
”Tiedän”, Lily tokaisi, ”ja minä muistutan sinua joka kerta siitä, että ensinnäkin James ja minä olemme hirvittävän erilaisia ihmisiä ja toisekseen minä en pidä hänestä.”
”Sinä ja Sirius olette vielä enemmän erilaisia ihmisiä, ja silti sinä pidät Siriuksesta”, Kacey totesi.
”Minä en jaksaisi puhua Siriuksesta nyt”, sanoi Lily.
”Enkä minä”, Kacey myönsi. ”Minua ei suoraan sanottuna huvita riidellä sinun kanssasi. Viime kerrallakin kävi ihan tarpeeksi köpelösti – ”
Lily rypisti kulmiaan. ”Miten niin kävi köpelösti?”
”No, tiedäthän sinä”, Kacey sanoi kuulostaen hieman vaivautuneelta. ”Minä kerroin sinulle äidistäni.”
”Kutsutko sinä sitä köpelöksi?” Lily hämmästyi. ”Kacey, minä en yhtään tiedä, mitä minun pitäisi sanoa – ”
”Juuri tuon takia minä en aikonut kertoa!” Kacey huudahti. ”Tai kai minä aioin, mutta lykkäsin sitä ja lykkäsin aina vähän lisää, ja lopulta taisin unohtaa, että minun ylipäätään piti kertoa… Koska ethän sinä kuitenkaan voi tehdä asialle yhtään mitään, etkä sinä voi sanoa mitään mikä auttaisi, ja sinä vain säälit minua…”
”Eikö olisi vähän kummallista, jos minä en säälisi?” Lily kysyi. ”Ei siis pahasti, ei sillä tavalla, että minä pitäisin sinua säälittävänä tai minään. Mutta kai minä saan olla surullinen?”
Kacey vilkaisi ulos ikkunasta sen näköisenä, kuin olisi halunnut olla jossain muualla.
”Kai sinä saat”, tyttö tokaisi lopulta. ”Mutta älä yritä sanoa mitään hienoa, ethän?”
”En”, Lily lupasi. ”Kunhan sinä tiedät, että minua surettaa. Että minä en haluaisi sinulle sellaista.”
”Kyllä minä tiedän”, sanoi Kacey ja kääntyi sitten katsomaan Lilyä. ”Anteeksi, että minä en kertonut aikaisemmin. En kai vain uskaltanut.”
Lily nyökkäsi. ”Se on ihan okei. Eihän se ole minun asiani.”
”On se tavallaan, koska sinä olet minun ystäväni”, Kacey sanoi ja näytti hieman aralta, ”vai mitä?”
”Tavallaan”, sanoi Lily ja pieni hymy eksyi hänen kasvoilleen, vaikka sen ei kenties olisi pitänyt. ”Ehkä ystävän asiat kuuluvat aina itselle ihan vähäsen.”
Kaceykin hymyili. Sitten tyttö käveli ikkunan luo, nojasi siihen ja katsoi sateista pihaa.
”Kertominen tuntui vain kauhean pelottavalle.”
Lily nielaisi.
”Ehkä Remuksenkin mielestä kertominen tuntuu pelottavalle”, hän sanoi ja Kacey käänsi katseensa hieman yllättyneen näköisenä.
”Ehkä”, tyttö sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ja näytti siltä, kuin ei olisi tullut miettineeksi sitä aiemmin.
Lily katsoi pihalle. Siellä tosiaan satoi, vesipisarat pyyhkivät harmaata maata.
”Minä lähden kävelylle”, hän sanoi äkkiä ja nousi.
”Tällaisella säällä?” Kacey hämmästyi.
Lily nyökkäsi. ”Sitä paitsi sinä kuitenkin lähdet kohta Remuksen luo, enkä minä halua istua täällä yksinäni.”
”Voisithan sinä olla minun ja Remuksen kanssa”, ehdotti Kacey. ”Ei sinun sen takia sateeseen tarvitse lähteä.”
”Kiitos tarjouksesta”, sanoi Lily ja virnisti, ”mutta minä vain tuntisin itseni kolmanneksi pyöräksi ja minä olen aina pitänyt kaksipyöräisistä ajoneuvoista enemmän. Joten kiitos mutta ei kiitos. Nähdään myöhemmin.”
”Pidä hauskaa”, toivotti Kacey, ”sateessa.”
Lily ei ehkä aikonut pitää hauskaa, mutta ei sen ollut niin väliä. Hänen olisi ehkä aika jutella muuan keskustelu, eikä hän aikonut enää lykätä sitä.

Lilyn ja Kaceyn keskustelun aikana Siriuskin oli käyttänyt aikansa hyvin hyödykseen. Ensin hän oli raahannut hieman vastentahtoisen Remuksen oleskeluhuoneen ja pitänyt Peterille ja Jamesille esitelmän siitä, miten hän, viaton sielu, oli mennyt pahaa aavistamatta makuusaliin ja löytänyt sieltä kaksi vähäpukeista (”meillä oli vaatteet päällämme”, oli Remus kivahtanut siinä vaiheessa onnistumatta kuulostamaan kovinkaan vihaiselta) nuorta ihmistä toisiinsa kietoutuneina. Kun toisten järkytys oli laskeutunut ja he olivat lopettaneet Remuksen kiusaamisen, oleskeluhuoneessa oli jo ollut sen verran suuri lukumäärä äänekkäitä alempiluokkalaisia, että he olivat päättäneet siirtyä suosiolla makuusalin puolelle, niin epäilyttävältä kuin se kuulostikin.
 Niinpä kaikki neljä Kelmiä istuivat nyt omilla sängyillään, lukuun ottamatta Siriusta, joka oli jäänyt Remuksen sängylle esitettyään pantomiimina lyhyen pätkän siitä, mitä oli omien sanojensa mukaan nähnyt tapahtuvan siinä, huomannut Remuksen sängyn mukavuuden ja jäänyt siihen istumaan. James ja Sirius keskustelivat parhaillaan erittäin kovaäänisesti siitä, mitä Peterin tulisi Adriannen suhteen tehdä, kun ovi rämähti auki.
”Lily!” huudahti James.
”Lily”, sanoi Sirius hämmästyneenä.
”Lily”, Remuksen ääni oli epäluuloinen.
Peter ei sanonut mitään, sillä suoraan sanottuna hän oli unohtunut ajattelemaan Adriannea ja sitä, mitä hänen pitäisi tytön suhteen tehdä.
”Hei”, sanoi Lily ja näytti siltä, kuin ei olisi aivan uskonut seisovansa poikien makuusalin ovella.
”Tervetuloa vain sinulle”, totesi James hyvin hämmästyneenä. ”En olisi välttämättä kuvitellut näkeväni juuri sinua tuossa kynnyksellä, mutta ilo on täysin minun puolellani – ”
”Eikä ole”, tokaisi Lily ja näytti nyt hieman ärsyyntyneeltä hyvin hämmentyneen ilmeensä lisäksi. ”Itse asiassa minä tulin hakemaan Siriusta.”
”Minua?” kysyi Sirius. Hän oli ehkä ollut jo valmiiksi melkoisen hämmästynyt, mutta nyt hän ainakin oli sitä.
”Miksi?” James rypisti kulmiaan.
”Koulutöitä”, Lily sanoi ja virnisti. ”Minun ajattelin tehdä ylimääräisen tutkielman laittomien kirouksien käytöstä pimeyden voimien vastustamisessa, mutta huomasin, etten osaa oikein suhtautua laittomiin asioihin. Niinpä minä ajattelin, että Sirius voisi auttaa.”
”Minäkin voisin auttaa”, James totesi.
”Anteeksi nyt vain, mutta minä en voisi keskittyä läksyihin, jos sinä yrittäisit koko ajan iskeä minua”, Lily sanoi ja näytti oikeasti pahoittelevalta. ”Sirius taas ei tee sitä, koska sinä tappaisit hänet, ja niinpä minä voin keskittyä läksyihini.”
”Sinä voit keskittyä läksyihisi sitten, kun minä olen tappanut Siriuksen?” James näytti hämmentyneeltä.
”En minä sitä tarkoittanut”, huokaisi Lily, mutta ei vaivautunut selittämään sen tarkemmin. ”Sirius, tule jo.”
”Täytyy mennä, kaverit”, totesi Sirius ja kohautti olkapäitään. ”Nähdään myöhemmin.”
James näytti pettyneeltä, mutta ei sanonut mitään. Sen sijaan Remuksen kasvot olivat vakavat ja epäluuloiset. Sirius tiesi, että hänellä tulisi olemaan samana iltana pienoinen työ sen vakuuttamisessa Remukselle, että hän ei ollut kiinnostunut Lily Evansista tippaakaan, auttoi vain tietysti naista mäessä – tai koululäksyjen kanssa – tai no melkein missä vain, ei sen puoleen, olihan hän sentään niin kiltti ja ymmärtäväinen sielu -
 Ja hitot. Remus ei uskoisi sanaakaan. Miksi ihmeessä Lilyn piti tulla raahaamaan hänet kavereidensa keskeltä? Eikö tyttö tajunnut, miten epäilyttävää se oli? Hän kysyikin tuota Lilyltä, kun he olivat ehtineet pois oleskeluhuoneesta ja kulkivat nyt varsin kovaa vauhtia näennäisen tyhjillä käytävillä.
”Minä halusin jutella”, totesi Lily välittämättä Siriuksen ärtymyksestä.
”Jutella!” Sirius parahti. ”Mikä ihme tyttöjä vaivaa? Kuulehan nyt, James oikeasti tappaisi minut, ja tuollainen vain lisää epäluuloa… Jos Remus ei ole vielä aavistanut mitään, niin nyt hän ainakin miettii kuumeisesti, onko meillä jotain meneillään.”
”No, mehän vain teemme läksyjä, joten meillä ei selvästi ole mitään meneillään”, Lily melkein tiuskaisi.
”Miksi me sitten kävelemme aika reipasta vauhtia kohti ulko-ovea?” Sirius kysyi säikähtämättä Lilyn äkäisyyttä pätkän vertaa. ”Ilman ainuttakaan koulukirjaa?”
”Koska me olemme menossa ulos”, totesi Lily hymyillen nyt erittäin viatonta ja tyttömaista hymyä.
”Naiset”, Sirius huokaisi. ”Minä en ottanut edes takkia mukaan!”
”No, se on sinun ongelmasi”, Lily tokaisi.
”Ja sinä kuvittelet raahaavasi minut noin vain vesisateeseen ilman takkiani?” Sirius kohotti kulmiaan.
Lily virnisti omahyväisesti. ”Totta kai. Minähän olen nainen.”
”Ja sillä verukkeella pompotat minua miten haluat? Tämähän alkaa käydä mielenkiintoisesti?”
Lily mulkaisi häntä. ”Me menemme vain vähän juttelemaan. Sinä et ole sokerista.”
”Sitä sinä et voi tietää”, totesi Sirius, sillä he olivat jo melkein ulko-ovilla ja sateen äänet kantautuivat sisälle saakka.
”Kohtahan se nähdään”, Lily ilmoitti ja veti ulko-oven auki.
”Evans, siellä sataa!” Sirius parahti.
”Ei auta”, Lily tokaisi ja työnsi hyvin vastahakoisen Siriuksen pihalle suoraan vesisateeseen.
”Mitä pahaa tapahtui vanhoille kunnon luokkahuoneille?” Sirius valitti.
”Yksinkertaisesti se, että me päädyimme aina suutelemaan toisiamme”, Lily muistutti.
”Ja nyt ei ole kyse suutelemisesta?”
”Ei. Me perehdymme laittomien kirousten käyttöön pimeyden voimien torjumisessa – ”
”Lopeta jo, hyvänen aika sentään!” Sirius huudahti, sillä ulkona tosiaan satoi eikä sellainen tehnyt hyvää hänen tukalleen, Lily oli ärsyttävän energinen ja tuo kaikki alkoi pikkuhiljaa ärsyttää häntä. ”Me emme tee läksyjä ja sillä selvä. Sinä kaappasit minut, teit Remuksen epäluuloiseksi ja minä olen astetta lähempänä tuskallista kuolemaa parhaan ystäväni kiroamana. Oletko sinä nyt tyytyväinen?”
”Melko tyytyväinen kyllä”, Lily myönsi. ”Meidän täytyy jutella.”
”Naiset, aina juttelemassa”, tuhahti Sirius. ”Mennään nyt sentään pois ikkunoiden läheltä. Remuksella on tarkat silmät ja Jamesilla tarkka heittokäsi. Oikeasti, minä en tajua, mitä hän näkee sinussa. Sinähän olet aivan kahjo, raahaat minut sateeseen – ”
Mutta siinä vaiheessa he olivat ehtineet hieman sivummalle, ja kun Siriuksen ei tarvinnut pelätä Remuksen, Jamesin ja Peterin mahdollisia uteliaita katseita ja tulevia kysymyksiä siitä, keskustelivatko he kenties laittomista kirouksista kaatosateessa, hän tajusi, että Lilyllä oli päällään vain ohut sininen paita, joka oli kastunut läpimäräksi ja liimautunut kiinni tytön ihoon.
”Okei, minä tajuan, mitä hän näkee sinussa”, tokaisi Sirius ja repi katseensa irti Lilyn vartalosta.
”Minä haluan puhua!” huudahti Lily kuulostaen hyvin turhautuneelta.
”Puhu vain”, kehotti Sirius, ”mutta sitten sinä kastut, ja sinun tulee kylmä.”
”Sittenpähän tulee”, Lily uhmasi kohtaloaan. ”Tämä ei voi jatkua näin.”
”Sade?” Sirius kohotti kulmiaan. ”Olen ihan samaa mieltä. Jos sinä keksit, miten sen saa loppumaan, kerro minulle, mutta minä en kyllä aio tanssia mitään sateenlopetustanssia keskellä aamiaispöytää – ”
”Luokkahuoneet saavat loppua”, tokaisi Lily. ”Minä olen ajatellut.”
Sirius vaikeni. Hänkin oli ajatellut, ja hän tiesi mainiosti, että ajatteleminen oli paha merkki. Tässä tapauksessa ajatteleminen saattaisi erottaa hänet siitä ihmisestä, johon hän tuntui olevan järkyttävän ihastunut –
”Meidän pitäisi ehdottomasti lopettaa tämä nyt”, Lily jatkoi terävällä äänellä. ”Nyt, kun se on vielä jokseenkin helppoa.”
”Etkö sinä pidä minusta?” kysyi Sirius.
Lily katsoi häntä. Hetken tytön silmissä välähti niin surullinen ilme, ettei Sirius ehkä olisi edes kaivannut vastausta kysymykseensä, mutta sitten Lily käänsi katseensa pois.
”Ei se ole kiinni siitä”, tyttö sanoi. ”Mutta tämä on typerää. Me olemme sitä paitsi kauhean erilaisia ihmisiä… Sinä teet kaikkea typerää…”
”Mutta minä suutelen hyvin”, sanoi Sirius.
Lily astui hänen eteensä ja tarttui kiinni hänen olkapäistään sen näköisenä, kuin olisi halunnut ravistella hänet kauas itsestään.
”Minä yritän olla vakava!” Lily huudahti.
”Anteeksi”, Sirius sanoi. ”Suoraan sanottuna minua ei vain huvittaisi yhtään kuulla, mitä sinä sanot. Jos minä käsitin oikein, sinä et halua enää olla minun kanssani tekemisissä, eikä se ole kovin kivaa kuultavaa.”
”Ei se ole kiinni haluamisesta”, sanoi Lily.
”On se”, Sirius tokaisi. ”Sinä et usko, että meistä tulee mitään. Sinä haluat lopettaa.”
”Minä en usko, että meistä tulee ikinä mitään”, Lily myönsi ja nyt surullinen ilme jäi tytön silmiin. ”Uskotko sinä muka? Me olemme liian erilaisia, ja on James, ja vaikka mitä…”
”No, minä tykkään sinusta”, sanoi Sirius ja nosti leukaansa uhmakkaasti silläkin uhalla, että sade saavuttaisi vieläkin paremmin hänen kasvonsa. ”Sinä saat minut ajattelemaan, ettei naistenmiehen maineella välttämättä ole niin kauheasti väliä. Okei, me olemme ehkä vähän erilaisia, mutta sinä olet nätti.”
”Tuoko on sinun hyvä puheesi?” Lily kysyi, mutta Sirius huomasi kyllä, että tyttöä hymyilytti. ”Että emmehän me nyt varsinaisesti sovi yhteen, mutta sinä olet nätti?”
”Eikö se ollut ihan hyvin sanottu?” kysyi Sirius. ”Sitä paitsi minä olen joka tapauksessa pettänyt Jamesin luottamuksen ja sinä olet alentunut suutelemaan Tylypahkan pahimman naistenmiehen – ”
”On sinulla tavoitteet korkealla”, Lily totesi ironisesti.
” – kanssa, joten vahinko on jo tapahtunut”, Sirius jatkoi Lilyn välikommentista häiriintymättä. ”Kannattaako nyt luovuttaa?”
”Kannattaa”, sanoi Lily, ”kun tätä on kestänyt vasta viikko enkä minä ole vielä rakastunut sinuun.”
Sirius nielaisi. ”Aiotko sinä rakastua minuun?”
”En tietenkään!” Lily huudahti kuulostaen hyvin säikähtäneeltä. ”Minä vain – no, niin saattaa käydä. Ja siinä vaiheessa lopettaminen olisi paljon vaikeampaa.”
”Sinä ajattelet liian pitkälle”, tokaisi Sirius. ”Eikö sinulle voisi vain riittää se, että me pidämme toisistamme ja meillä on hauskaa keskenämme nyt? Onko sinun pakko murehtia tulevaisuutta?”
”On”, Lily ilmoitti. ”Minä en aio satuttaa itseäni vapaaehtoisesti.”
”Et sinä tiedä, miten asiat menevät!” Sirius huudahti. ”James saattaa löytää jonkun toisen. Me saatamme rakastua toisiimme – ja jos sinä ikinä muistutat minua siitä, että olen sanonut tuon, niin väitän, että olin kännissä – ja kaikki saattaa mennä hyvin. Jos sinä et ikinä ota riskiä, sinun elämästäsi tulee mielettömän tylsä.”
Lily tuijotti vaiteliaana maata. Puolet Siriuksesta huusi, että tyttö oli oikeassa, että oli turha leikkiä nyt kun sen lopettaminen olisi vielä jokseenkin helppoa. Että hän oli jo tarpeeksi sekaisin puhuakseen ääneen rakastumisesta – entä jos hän rakastuisi oikeasti? Tyttöön, johon hänen paras ystävänsäkin oli rakastunut?
 Ja silti toinen puoli pystyi vain katselemaan Lilyä, kun tämä seisoi neuvottomana ja läpimärkänä hänen edessään. Ikävä kyllä jälkimmäinen puoli oli kovasti vahvoilla.
”Sitä paitsi sinä olet pahuksen kaunis läpimärkänä”, totesi Sirius ja silitti varovasti Lilyn käsivarsia.
Tyttö vilkaisi häntä epäröivän näköisenä, mutta ei sentään työntänyt häntä kauemmas, kun hän veti tytön lähelleen ja ihmetteli, kuinka täysin muutaman minuutin sateessa seisominen saattoikaan ihmisen kastella.
”Minä olen ihan liian heikko”, sanoi Lily nojautuessaan Siriusta vasten, antaessaan pojan käsien harhailla selälleen.
”Se johtuu minun hymystäni”, totesi Sirius.
”Minä en välttämättä pidä tätä hyvänä ideana”, aloitti Lily ja veti syvään henkeä, ”mutta minusta – ”
Sirius keskeytti tytön puheen huulillaan. Tämä liikahti ensin hieman yllättyneenä, mutta tuntui sitten rentoutuvan ja vastasi suudelmaan. Lopulta he liikahtivat hieman kauemmaksi toisistaan ja vetivät henkeä.
”Sinä ajattelet liikaa”, sanoi Sirius vasten Lilyn poskea, ”ja puhut liikaa myös.”
”Minä olen pulassa”, sanoi Lily.
Niin hän olikin, sillä silloin Siriuksen kädet eksyivät jälleen hänen vyötärölleen, huulet löysivät toisensa eivätkä he hetken kuluttua, seinää ja toisiaan vasten nojatessaan, enää edes huomanneet sadetta.

[Hopbandop]

Hei, sain nyt luettua nämä ensimmäiset osat, että pääsin kommentoimaan. Ja tulihan se selitys tuolle nimellikin vihdoin. Olen huomannut, että jätät ficin nimen selittämisen, jos noin nyt voi sanoa, aika myöhään. Viittaan tässä siis Granaattiomenaan, jossa nimi myöskin selittyi aika myöhään. Mutta sehän ei tietenkään ole paha asia, ei lainkaan.
Totta puhuen aloitin tämän ficin lukemisen vain, koska huomasin että sinä kirjoitat tätä. Pidin nimittäin niin paljon Granaattiomesta, että oli pakko katsoa tämäkin. Ja sitten jäin koukkuun.
Siis tämä on mielestäni lähes yhtä hyvä kuin Granaattiomena, jota onkin vaikea ylittää. En kuitenkaan ihan pidä siitä miten tyhminä, näin paremman sanan puutteessa, kuvaat Jamesin ja Siriuksen. Itse olen aina ajatellut, että vaikka he olivatkin kelmejä, he olivat erittäin fiksuja. Eihän heistä muuten olisi voinut tulla Tylypahkan historian tunnetuimpia keppostelijoita. Ja muuten, se ekaluokkalaisten muuttaminen perhosiksi oli mahtava idea!
Juonesta en nyt osaa sanoa mitään tarkkaa, kun olen lukenut niin monta osaa peräkkäin. Remus saisi kuitenkin rohkaistua ja kertoa Kaceylle. Ja Sirius on aika lutuinen ollessaan Lilyn seurassa. Mutta aikooko Lily ikinä alkaa pitää Jamesistä?

[lurikko]

A/N: Kesä!!

Kiitos Hopbandopille palautteesta ja erityisesti tuosta huomautuksesta, että James ja Sirius vaikuttavat "tyhmiltä". Täytyy ihan rehellisesti tunnustaa, että itse en ole huomannut asiaa ollenkaan, mutta kun sitä nyt ajattelee, olet varmasti oikeassa. Ehkä se on kiinni siitäkin, että hahmojen suhteen on helpompi liukua yleistyksiin kuin yrittää tosissaan kirjoittaa niistä moniulotteisia, niin kuin tietysti pitäisi. Yritän kiinnittää asiaan tulevaisuudessa huomiota, mutta koska tämä ficci on kirjoitettu valmiiksi jo noin vuosi sitten, ikävä kyllä huomion kiinnittäminenkään ei taida näkyä ennen jatko-osaa :/ Lilystä ja Jamesista pitää sanoa, että yritän kyllä suurin piirtein mukailla canonia, eli Lilykin alkaa pitää Jamesista, on vain eri asia, milloin

*

OSA 20

James istui omalla sängyllään ja vilkuili ulos ikkunasta. Jos ulkona ei olisi satanut, hän olisi ehdottomasti ottanut luutansa ja lähtenyt lentämään. Häntä yksinkertaisesti ärsytti istua neljän seinän sisällä pienessä huoneessa ja kuunnella Remuksen ja Peterin keskustelua siitä, miten tyttöjen kanssa jutteleminen olikin ehkä loppujen lopuksi ihan myönteinen asia. Remus todennäköisesti nautti siitä, ettei Sirius ollut kumoamassa hänen mielipiteitään juttelun tärkeydestä, vaan hän saattoi vapaasi tartuttaa niitä Peteriin.
”Minulla on tylsää!” huudahti James ja katkaisi Remuksen lauseen hyvin tehokkaasti.
Hetken aikaa huoneessa oli täysin hiljaista, mutta sitten Remus yskähti kuuluvasti ja katkaisi hiljaisuuden.
”Tuota noin, se on ihan ymmärrettävää”, sanoi poika, ”mutta sen asian voi myös muuttaa. Pitäisiköhän sinun tehdä jotain?”
”Mitä hittoa minä muka voin tehdä?” kysyi James ja tiesi kyllä äkäilevänsä väärälle ihmiselle. ”Tuolla sataa!”
”Voithan sinä tehdä sisälläkin vaikka mitä”, Remus muistutti.
”Ihan varmasti joo”, James mulkaisi Remuksen rauhallisia kasvoja. ”Mikä ihme Lilyä vaivaa? Ensin hän haukkuu minua siitä, että minä kiusaan luihuisia, ja sitten tekee Siriuksen kanssa läksyjä.”
Remus huokaisi.
”Ehkä Sirius ei ole yrittänyt iskeä häntä viimeiset neljä vuotta”, ehdotti poika varovasti.
”Se ei ole silti reilua”, tokaisi James.
”Ei tietenkään”, Remus sanoi kiltisti, ”mutta sinä et voi sille yhtään mitään. Ehkä sinun kannattaisi miettiä vähän vähemmän Lilyä ja vähän enemmän toisia asioita.”
James kohotti kulmiaan. ”Tarkoitatko sinä, että minun pitäisi hommata itselleni nainen?”
”En minä niin sanonut”, Remus kiisti nopeasti.
”Sanoitpa”, virnisti James, ”tai sitä sinä ainakin ajattelit. Ja arvaa mitä, Kuutamo?”
Remus näytti hyvin epäilevältä. ”No?”
”Sinä olet oikeassa!” James julisti. ”Minä en ole edes yrittänyt iskeä ketään viime kevään jälkeen – ”
”Että minä olen nauttinut tästä ajasta”, Remus mutisi, mutta James ei kuunnellut.
”Ehkä minä tosiaan tarvitsen muuta ajateltavaa”, James sanoi hartaasti. ”Koska Lily nyt ei toistaiseksi näytä tajuavan omaa parastaan – ”
”Eikä tajua ikinä, jos sinä et lakkaa kutsumasta itseäsi Lilyn omaksi parhaaksi”, tokaisi Remus.
” – minun on ihan turha jäädä odottelemaan, että hän tajuaa sen. Minähän voin tehdä vaikka mitä sillä aikaa!”
”Sarvihaara, tuo EI ole hyvä idea”, sanoi Remus vakavasti.
James hämmästyi. ”Miten niin? Itsehän sinä sitä ehdotit?”
”Minä saatoin tarkoittaa ”toisilla asioilla” jotain muutakin kuin tyttöjä”, Remus ilmoitti. ”Minä tietysti olisin erittäin iloinen, jos sinä ihastuisit johonkin toiseen tyttöön, joka myös ihastuisi sinuun, mutta – ”
”Minä haluan Lily Evansin”, totesi James.
”Juuri tuota minä pelkäsin”, Remus huokaisi. ”Eli toisin sanoen sinä aiot iskeä jonkun tytön, vaikka todellisuudessa haluaisit olla Lilyn kanssa?”
James nyökkäsi.
”Se ei ole reilua, James”, Remus puuskahti.
”Ei ole sekään, että minä olen ollut Lilyyn ihastunut ikuisuuden, eikä se tyttö tajua sitä”, tokaisi James. ”Eli sinun on ihan turha yrittää puhua minulle reiluudesta. Sirius olisi kyllä minun kanssani ihan samaa mieltä, joten – ”
”Sirius on Sirius!” Remus kuulosti jo melko epätoivoiselta. ”Sinä et voi tosissasi ajatella, että Sirius on kaikkein paras neuvoja naisasioissa, ethän?”
”Sinäkö sitten olet?” kysyi James. ”Vain sen takia, että satut olemaan ainoa meistä, joka seurustelee tällä hetkellä?”
”En minä niin sanonut”, totesi Remus, sillä eihän hän oikeastaan ollutkaan sanonut niin.
”No, niin sinä kuitenkin ajattelit”, sanoi James armottomasti. ”Joten ihan turha yrittää puolustautua. Ja anteeksi nyt vain, mutta minä en enää jaksa istua täällä katselemassa, miten te jauhatte jostain tytöille juttelemisesta.”
Hän hyppäsi seisomaan sängyltään ja käveli ovelle. Remuksen hämmästynyt katse viipyi hänen selässään, mutta hän ei välittänyt. Vasta oleskeluhuoneessa hän oikeastaan tajusi, ettei ollut aivan varma, minne oli oikeastaan matkalla. Ulkona satoi, eikä häntä tippaakaan huvittanut kastua juuri nyt. Hän olisi tietysti voinut mennä kirjastoon, mutta siellä hän ei muutenkaan käynyt juuri koskaan eikä erityisemmin pitänyt koko paikasta – ellei sitten halunnut löytää uusia kirouksia luihuisten varalle -  ja sitä paitsi Sirius ja Lily todennäköisesti opiskelivat siellä. Hitto vie, hän ei aikonut mennä katselemaan niitä kahta!
”Minne sinä olet matkalla?” kysyi ystävällinen ääni, kun hän oli jo kerran kävellyt oleskeluhuoneen ovelle ja palannut sitten takaisin rappusten juureen.
James yllättyi. Michelle istui eräällä sohvalla ja vilkuili häntä uteliaasti muodonmuutosten oppikirjan takaa.
”Kunhan kävelen”, James tokaisi.
Michelle virnisti. ”Huomasin.”
James huokaisi. No, hän ei ilmeisesti todellakaan tiennyt, minne olisi voinut mennä, ja vaaleahiuksisen tytön vieressä sohvalla nyt kerta kaikkiaan oli tilaa, joten hän päätti istua siihen.
”Anteeksi”, hän tokaisi. ”Minulla on vähän tylsää.”
”Minä huomasin senkin”, sanoi Michelle.
”Sinä huomaat kaiken”, tokaisi James.
”En ihan”, Michelle sanoi. ”Mitä sinä muuten teet siinä yksin? Missä muut teikäläiset ovat?”
James kohautti olkapäitään. ”Remus ja Peter juttelevat vakavia makuusalissa – minä olen allerginen sellaiselle – ja Sirius on jossakin Lilyn kanssa.”
”Sirius mitä?” Michellen otsa rypistyi.
”He tekevät vain läksyjä”, James sanoi nopeasti.
Michelle nyökkäsi, mutta näytti silti edelleen hyvin mietteliäältä. No niin, mitä tyttö sitten kuvittelikin, tämä oli ehdottomasti väärässä, päätti James. Ensinnäkin Lily ei ikinä ollut ollut Siriuksen tyyppiä. Sirius harrasti enemmänkin sellaisia tyttöjä kuin – no, niin kuin Michelle. Ja sitä paitsi Sirius oli hänen paras ystävänsä eikä olisi ikinä, ikinä tehnyt mitään epämääräistä Lilyn kanssa…
 Silti ajatus häiritsi Jamesia. Nyt hänen teki mieli lähteä kirjastoon etsimään Siriusta ja Lilyä, istua heidän väliinsä ja pitää heidän tiukasti erossa toisistaan, mutta tietenkään hän ei tehnyt sitä. Sen sijaan hän kääntyi kohti Michelleä ja sulki pois mielestään sen pienen äänen, joka väitti, että tyttö ei ollut Lily.
”Mennäänkö kirjastoon?” hän kysyi.
”Oho”, sanoi Michelle ja virnisti sitten tajutessaan, ettei se varsinaisesti ollut vastaus kysymykseen. ”Mennään vain. Mitä me siellä?”
”Opiskellaan”, ehdotti James ja tiesi kuulostavansa siltä, ettei häntä oikeastaan voinut vähempää kiinnostaa. Onneksi Michelle ei tuntunut huomaavan hänen mielialaansa, vaan hymy levisi tytön kasvoille.
”Käy minulle”, tämä totesi. ”Sinähän olet hyvä muodonmuutoksissa, vai mitä?”
James nyökkäsi. Hänellähän oli niistä yllättävän paljon kokemusta, vaikka sitä hän ei tietenkään voinut kertoa Michellelle.
”Voisitko sinä auttaa minua sen yhden aineen kanssa?” Michelle pyysi. ”Se ei oikein tunnu olevan minun alaani.”
”Totta kai”, James lupasi auliisti. ”Mennäänkö sinne kirjastoon?”
”Käy minulle”, Michelle hymyili ja nousi sohvaltaan.
James käveli tytön perässä pois oleskeluhuoneesta ja mietti, mitä ihmettä oli tekemässä.

”Siellä satoi”, tokaisi Sirius ja istui muitta mutkitta Remuksen sängylle.
”Hei, TUO ei kyllä käy!” Remus puuskahti ja työnsi Siriuksen kovakouraisesti lattialle. ”Sinähän kastelet minun sänkyni.”
Sirius kohotti kulmiaan. ”Kuule, ei minulla ole sellaista taipumusta – ”
”Et sinä sillä tavalla kastele”, Remus parahti, ”vaan istumalla läpimärkine vaatteinesi minun kuivilla, lämpimillä lakanoillani. Tajuatko?”
”Anteeksi”, totesi Sirius huolettomasti ja meni kastelemaan oman sänkynsä.
”No, miten Lilyn läksyt voivat?” kysyi Remus hieman kireällä äänellä.
”Mitkä?” Sirius hämmästyi, mutta näytti tajuavan hyvin nopeasti, mistä oli kyse. ”Ai, ne! Ihan hyvin. Hänellä oli tuuria, kun sai apua asiantuntijalta – ”
”Mielenkiintoista”, tokaisi Remus. ”Teillä meni yksien läksyjen tekemiseen kaksi tuntia.”
”Itse asiassa ne eivät olleet läksyjä, vaan ylimääräinen tehtävä”, Sirius sanoi ja irvisti. ”Tiedättehän te, miten tosissaan Lily on opiskelun suhteen.”
Remus tiesi, mutta suoraan sanottuna hän ei juuri nyt ajatellut sitä. Häntä häiritsi ajatus Siriuksesta ja Lilystä opiskelemassa kahdestaan, vaikka hän yrittikin väittää itselleen, ettei noiden kahden välillä ollut yhtään mitään, että Sirius ei ikinä tekisi sellaista Jamesille -
”No, missä Sarvihaara on?” kysyi Sirius. ”Minulla on kerrassaan loistava olo, mutta parin luihuisen kiroaminen ei olisi silti pahitteeksi – ”
”James meni kirjastoon Michellen kanssa”, Peter ilmoitti.
Siriuksen suu loksahti hivenen auki, mutta hämmästynyt ilme hävisi nopeasti pojan kasvoilta ja tämä näytti yksinomaan iloiselta.
”Michellen?” Sirius virnisti. ”Jo oli aikakin! Minä olen kyllä aina kuvitellut, ettei Michelle ole aivan Sarvihaaran tyyliä, mutta – ”
”Ei olekaan”, Remus puuskahti ärtyneenä, ”eikä James varmasti oikeasti pidä koko tytöstä. Miksi ihmeessä hänen on pakko iskeä toisia vain sen takia, ettei pysty saamaan Lilyä?”
Sirius kohotti kulmiaan. ”Jos sinä et saisi Kaceyta, etkö yrittäisi saada jonkun toisen?”
”En”, Remus tokaisi.
”Olisi pitänyt arvata”, Sirius huokaisi sen näköisenä, ettei todellakaan ymmärtänyt toista poikaa.
”Minä en todellakaan iskisi muita vain korvikkeiksi”, Remus jatkoi ja pojan ääni kohosi. ”Se on typerää eikä voi missään tapauksessa päättyä hyvin. Eikö James voisi käyttäytyä fiksusti edes kerran?”
”Se ei ole sinun ongelmasi”, Sirius tokaisi.
Remus hämmästyi. ”Mitä tuo tarkoitti?”
”Että sinä et voi estää Jamesia viettämästä aikaa muiden tyttöjen kanssa”, Sirius totesi tyynesti. ”Eikä sinun välttämättä kannata edes yrittää.”
”Miten niin?” kysyi Remus. ”En kai minä voi katsoa vieressä, kun ystäväni pilaa omansa ja toisten elämän – ”
”Sinä otat tämän jutun aivan liian vakavasti, Kuutamo”, Sirius huokaisi näyttäen siltä, kuin olisi kärsivällisesti yrittänyt selittää jotain pienelle lapselle. ”Lily ei ole kiinnostunut Jamesista, mutta Michelle sen sijaan nähtävästi on. James tarvitsee muuta ajateltavaa. Mitä pahaa siinä on?”
”Se ei pääty hyvin”, Remus ennusti synkästi.
”Älä ajattele niin paljon”, Sirius komensi ja virnisti sitten. ”No niin, se asia on käsitelty. Mitäs nyt?”
”Minä taidan lähteä etsimään Kaceyta”, ilmoitti Remus, jota jostain syystä ei kiinnostanut enää keskustella Jamesin rakkauselämästä Siriuksen kanssa.
”Niinkö?” Sirius kohotti kulmiaan.
”Ei mitään kaksimielistä, Anturajalka!” Remus puuskahti. ”Minä vain satun tarvitsemaan täysjärkistä seuraa.”
”Mitä minä teen?” Peter huolestui. ”Kuutamo, jätätkö sinä minut kahdestaan ärsyttävän pirteän Siriuksen kanssa?”
”Älä sure, Matohäntä, minä en ole ikinä ollut kiinnostunut sinusta sillä lailla”, Sirius totesi.
Peter mulkaisi häntä. ”No se olikin suuri helpotus.”
”Minä menen nyt”, sanoi Remus ja meni.
Sirius vilkaisi ikkunasta pihalle.
”Itse asiassa sinun ei välttämättä tarvitse huolehtia, mitä sinä tekisit”, hän aloitti kuulostaen yhtä aikaa hämmästyneeltä ja syvästi ilahtuneelta, ”sillä tuolla alhaalla seisoo kaksi tyttöä, ja toinen niistä on sen näköinen, että sinua saattaisi ehkä kiinnostaa.”
”Miten niin?” Peter rypisti kulmiaan. ”Hyvännäköinen vai? Minä en nyt ihan tajua, Anturajalka.”
”Sinä oletkin aina ollut hieman hidas”, Sirius totesi omahyväisesti ja sai palkkioksi uuden mulkaisun Peteriltä. ”Ja onhan tuo toinen ihan hyvännäköinen, mutta sinua saattaisi ehkä kiinnostaa enemmänkin se, että hän muistuttaa kovasti erästä viidesluokkalaista korpinkynttä – ”
Siinä vaiheessa Peter oli kuitenkin sysännyt Siriuksen pois ikkunan edestä. Niin epätavallista kuin se olikin, Sirius tosiaan oli ollut oikeassa. Adrianne Gillow seisoi rohkelikkotornin juuressa jonkun toisen tytön kanssa ja vilkutti kiivaasti.
”Minä taidan mennä tuonne”, totesi Peter.
”Sinun naisesi alkaa olla epätoivoinen”, Sirius virnuili. ”Seisoo kaatosateessa vilkuttamassa sinulle. Matohäntä kuule, sinun ehkä kannattaisi kokeilla tehdä jotain muutakin kuin jutella – ”
Peter sulki oven perässään ja Siriuksen ääni katosi kuuluvista.

Se tosiaan oli Adrianne. Tytöllä oli tummansinen sadekaapu päällään, mutta siitä huolimatta tämä näytti yllättävän märälle. Eikä Adrianne edes ollut yksin. Tämän vieressä seisovalla tytöllä oli pienet tummansiniset silmät ja punertavanruskea tukka, joka tosin oli kastunut melkoisen totaalisesti ja näytti siksi todellista tummemmalle. Tytön posket ja pieni, itsepäisesti kaartuva nenä olivat punaiset. Peter ei muistanut tytön nimeä, mutta tiesi kyllä, että tämä oli kuudesluokkalaisia korpinkynsiä.
”Urheaa, Piskuilan”, sanoi tyttö, kun Peter lähestyi heitä. ”Tulla nyt kaatosateessa yhden vilkutuksen takia.”
”Hei, Peter”, Adrianne virnisti. ”Tämä on Marie Campbell. Vaikka te kai tiedätte toisenne, tehän olette samanikäisiä - ?”
”Emme tiedä”, sanoi Marie ja hymyili hänkin, vaikkakin hieman vinosti.
”No, nyt tiedätte”, Adrianne totesi.
Peter työnsi kätensä kaapunsa taskuihin ja tunsi olonsa kohtalaisen typeräksi. Mitä hän ylipäätään teki siinä, rohkelikkotornin alla, kaatosateessa, vain yhden vilkutuksen takia? Tietenkään hänen ei olisi pitänyt rynnätä heti ulos, kun hän sattui näkemään Adriannen. Miksi hän ei ollut pysähtynyt ajattelemaan?
”Tuota noin, anteeksi, jos sinä kastut”, sanoi Adrianne, joka näytti huomanneen, ettei Peter oikein pitänyt tilanteesta. ”Me olimme kävelyllä, ja – ”
”Olitte kävelyllä?” Peter hämmästyi. ”Sateessa?”
”Sitä minäkin yritin sanoa”, tokaisi Marie ja yritti selvästi kadota huppuunsa. ”Mutta Adriannella ei aina järki päätä pakota – ”
”Älä viitsi”, tokaisi Adrianne ja mulkaisi ystäväänsä, ennen kuin kääntyi taas Peterin puoleen. ”Me haluaisimme katolle.”
Peterin suu loksahti auki. ”Te haluaisitte MITÄ?”
”Katolle”, sanoi Marie Adriannen puolesta. Ilmeisesti tyttö ei halunnut olla syrjässä keskustelusta. ”Se kuulostaa hullulta, mutta älä suotta vaivaa päätäsi sillä – ”
”Marie, sinä kuulostat ilkeältä!” Adrianne tiuskaisi. ”Peter ei tunne sinua, joten hän ei voi tietää, että tuo on sinulta ihan normaalia.”
”Minä olen vain oma itseni”, tokaisi Marie.
”Sitähän minä nimenomaan tarkoitin”, Adrianne vastasi.
Peter yskähti. Hänkin oli paikalla, vaikka tytöt näyttivät unohtaneen sen.
”Ai niin”, sanoi Adrianne ja näytti taas valoisammalta. ”Me ajattelimme kysyä sinulta, haluaisitko kuskata meidät katolle.”
”Mitä te ajattelitte tehdä siellä?” Peter uteli, vaikkei ollutkaan vain varma, halusiko oikeasti tietää.
”Katsoa maisemia”, sanoi Adrianne.
”Puhua”, sanoi Marie.
Peter kohautti olkapäitään. ”Luudalla, vai?”
”Nimenomaan!” Adrianne virnisti. ”Anteeksi, että me häiritsimme sinua, mutta jos sinä vain viitsit, niin se olisi kauhean kivaa – ”
”Sinähän pelkäät lentämistä”, sanoi Peter hämmentyneenä.
”Niin pelkään”, myönsi Adrianne, ”mutta minä haluan päästä katolle. Sitä paitsi Marie väittää, ettet sinä kuitenkaan tiputtaisi minua, joten – ”
Mutta siinä vaiheessa tyttö sulki suunsa nopeasti ja punastui. Peter hymyili osittain itsekseen. No, hän ei todellakaan antaisi Adriannen tippua luudalta, mutta oli hieman huolestuttavaa, että Marie Campbellkin tiesi sen.
”Eli kuskaatko sinä meidät sinne vai et?” kysyi Marie kärsimättömästi.
Peter kohautti olkapäitään. ”Odottakaa tässä hetki, haen vain luutani.”

Reilun kymmenen minuutin kuluttua Adrianne istui jo katolla ja odotti, että Peter toisi Marienkin sinne. Peteriä hymyilytti, kun hän muisteli Adriannea vaatimassa, että hän pitäisi tytöstä tiukasti kiinni eikä antaisi tämän tippua. Hän oli luonnollisesti totellut, mutta silti tyttö oli kiljaissut useamman kerran matkalla katolle.
”Sinä mietit Adriannea, eikö niin?” kysyi Marie äkkiä.
Peter yllättyi ja luuta teki pienen koukkauksen ilmassa.
”Arvasin”, Marie virnisti. Peter ei tietenkään voinut nähdä tytön kasvoja, tämähän istui hänen edessään, mutta virnistys paistoi tytön äänestä.
”Kuule, minä oikeastaan toivon, että Adrianne ihastuisi sinuun”, Marie jatkoi mietteliäästi. ”Se tekisi hänelle hyvää. Sinä nyt kuitenkin olet herttainen ja kiltti – ”
Peter yskäisi.
”No niin, kuvittele mitä tahansa, mutta sinä OLET”, tokaisi Marie. ”Ja joka tapauksessa te olisitte ihan suloinen pari.”
”Minäkin tavallaan toivon sitä”, totesi Peter, vaikka ei oikeastaan tiennytkään, mikä sai hänet sanomaan sen.
”Tiedän”, Marie virnuili taas. ”Kun poika juoksee päätä pahkaa sateeseen, kun tyttö vilkuttaa, loput on helppo päätellä.”
Peter oli hetken vaiti. He lähestyivät uhkaavasti sitä osaa linnan katosta, jolla Adrianne odotteli heitä, vaikka sade vaikeuttikin lentämistä huomattavasti. Yksi kysymys kuitenkin pyöri Peterin mielessä.
”Sinä varmaan tiedät, keneen Adrianne on ihastunut?” hän tokaisi lopulta.
”Tiedän”, sanoi Marie heti, ”enkä aio kertoa sitä sinulle. Kysy häneltä, jos haluat tietää.”
Peter nyökkäsi. Marie ei tietenkään voinut nähdä hänen nyökkäystään, mutta hän ei sitä huomannut. He laskeutuivat märälle katolle ja hyppäsivät luudanvarren päältä. Adrianne seisoskeli jo muuan räystään alla ja näytti hieman kärsimättömältä.
”Kylläpä teillä meni kauan”, tyttö tokaisi.
”Sateessa on hankala lentää”, Peter sanoi.
Adrianne mutristi suutaan, mutta ei sanonut enempää. Peter ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt lähteä suosiolla pois, jättää tytöt kahdestaan katolle, mutta tietyistä syistä hänen ei tehnyt tippaakaan mieli lähteä. Sitä paitsi miten tytöt muka kuvittelivat pääsevänsä katolta alas ilman häntä?
”Pitäisiköhän minun lähteä?” hän kysyi varovaisesti.
”Ja jättää meidät tänne?” Adrianne puuskahti. ”Ei käy. Miten ihmeessä me pääsisimme täältä pois?”
Sivusilmällään Peter näki Marien virnuilevan, mutta suoraan sanottuna hän ei edes halunnut tietää, mitä tuon tytön päässä juuri silloin liikkui. Sen sijaan hän kääntyi hymyilemään Adriannelle.
”Okei, minä jään. Mitä tehdään?”
Marie virnuili. Peter yritti edelleen olla huomaamatta. Oikeasti, sitä tyttöä vaivasi selvästi jokin!
”Istutaan?” ehdotti Adrianne. ”Mieluiten tänne, missä ei sada.”
”Istutaan?” Marie toisti. ”Eikö se ole vähän tylsää?”
”No, keksitkö itse jotain hauskempaa?” Adrianne kysyi haastavasti.
”Katsellaan maisemia”, Marie sanoi viattomasti.
”Eikä katsella!” Adrianne huudahti. ”Sinä tiedät kyllä, että minä en erityisemmin pidä korkeista paikoista.”
”Itsehän sinä halusit tänne”, Marie muistutti, mutta kohautti sitten olkapäitään. ”No, MINUA ei kiinnosta istua keskustelemassa henkeviä, joten istukaa te vain kaikessa rauhassa, minä käyn tutkiskelemassa paikkoja.”
Adrianne ja Peter näyttivät molemmat melkoisen hämmästyneiltä.
”Hei, me olemme KATOLLA”, Marie tokaisi kyllästyneen näköisenä. ”Eikö teillä ole yhtään seikkailunhalua?”
”Ei?” Adrianne ehdotti ja virnisti. ”Ei ainakaan, jos seikkailunhalu vie minut lähemmäs reunaa.”
Peter ei sanonut mitään. Hän ei voinut väittää, etteikö olisi ollut hivenen kiinnostunut ottamaan paremmin selvää siitä, mitä kaikkea linnan katoilta löytyikään. Silti edes loppumattomiin märkiä kattoja ei olisi saanut häntä lähtemään Marien kanssa ja jättämään Adriannen istuskelemaan yksikseen.
”No, jääkää te vain”, totesi Marie ja virnuili taas. ”Minä tulen jossain vaiheessa takaisin, ja varokaakin vain, jos lähdette ennen sitä.”
”Emme tietenkään lähde”, Adrianne lupasi. ”Ethän sinä pääsisi täältä mitenkään pois.”
”Niinpä”, Marie sanoi. ”Pitäkää hauskaa.”
Sitten tyttö lähti kävelemään poispäin. Vähän ajan kuluttua tämä katosi heidän näköpiiristään rohkelikkotornin taakse, ja Peter ja Adrianne istahtivat räystään alle, suojaan sateelta.
”Täällä on oikeastaan ihan nättiä”, Adrianne sanoi hetken kuluttua. ”Vaikka maa onkin aika kaukana.”
”No, sinun on aika vaikea onnistua tipahtamaan täältä”, Peter totesi. ”Ellet sitten juokse reunalle ja hyppää.”
Adrianne näytti järkyttyneeltä.
”Anteeksi”, Peter sanoi nopeasti.
”Ei se mitään”, tyttö puisteli päätään. ”Enkä minä oikeasti ole tällainen pelkuri. Korkeat paikat vain saavat minun pelkuripuoleni eteen.”
”Se on ihan luonnollista”, sanoi Peter, vaikka ei täysin ymmärtänytkään, mitä niin pelottavaa korkeissa paikoissa muka oli. ”Kaikki pelkäävät jotain.”
”Sinäkin?” Adrianne rypisti kulmiaan.
Peter hämmästyi. ”Mitä sinä sitten kuvittelet? Että minä en pelkää mitään?”
”No, en minä ainakaan ole toistaiseksi huomannut mitään, mitä sinä pelkäisit”, sanoi Adrianne.
Peter istui hetken hiljaa. Sade ropisi kattoja vasten ja hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt juosta karkuun tai ainakin sulkea suunsa tiukasti. Adriannen seurassa hän tunsi itsensä pelottavan puheliaaksi, aivan kuin hän olisi voinut kertoa tytölle melkein mitä vain. Se oli jokseenkin pelottavaa, kun sitä ryhtyi todella ajattelemaan.
”Kyllä minä pelkään vaikka mitä”, hän sanoi. ”En ehkä hämähäkkejä tai mitään sellaista. Mutta kuitenkin.”
Adrianne oli hiljaa.
”Minä en halua jäädä yksin”, sanoi Peter, vaikka häviävän pieni äänen hänen päässään käskikin hänen sulkea suunsa ja pitää sen kiinni kutakuinkin ikuisesti. ”En tajua, mitä tekisin, jos minulla ei yhtäkkiä olisikaan ketään…”
”Ei kukaan tiedä”, sanoi Adrianne hiljaa ja katseli vakavana aurinkoa, joka silloin tällöin naurahti harmaiden pilvien välistä.
Peter huokaisi. ”Minä en halua menettää ihmisiä. Kaiken muun minä ehkä voisin kestää, mutta en ihmisten menetystä. Yksin minä en varmaan pystyisi mihinkään.”
”Kyllä sinä pystyisit”, Adrianne sanoi.
Peter pudisteli päätään. ”En pystyisi. Minä en ole sellainen ihminen, joka viihtyy yksikseen ja rakentaa oman maailman ympärilleen. Minä tarvitsen ihmisiä.”
Adrianne tarttui hänen käteensä. Peter säpsähti, mutta sulki sitten sormensa tytön pienen käden ympärille jaksamatta pohtia koko asiaa sen tarkemmin.

Noin kahta tuntia myöhemmin Peter saapui rohkelikkotorniin aivan yhtä vettävaluvana kuin Sirius hieman aikaisemmin, tultuaan” tekemästä läksyjä” Lilyn kanssa, mutta aivan yhtä leveä virne kasvoillaan. Toiset istuivat oleskeluhuoneessa ja näyttivät kohtalaisen kyllästyneiltä elämäänsä, mutta ainakin Siriusta Peterin saapuminen näytti piristävän suunnattomasti.
”Taas yksi onnellinen sielu palaa retkiltään!” poika huudahti.
”Sirius, vedä henkeä”, tokaisi Remus, joka ei ilmeisesti ollut aivan yhtä innostunut. ”Mikä ihme sinua on tänään vaivannut?”
”Minä vain olen iloinen persoona”, Sirius sanoi hyvin uskottavasti.
Remus huokaisi. ”Tiedetään. No, Peter, miten meni?”
”Mikä?” Peter kysyi silmät suurina.
”Adrianne!” Sirius huudahti. Peter potkaisi häntä jalkaan. ”Au! Mistä hyvästä tuo – ?”
”Et viitsisi puhua yhtään hiljempaa?” Peter sihahti ja istuutui sohvalle. ”Kohta koko oleskeluhuone tietää, missä minä olin.”
”Ja missä sinä tarkalleen ottaen olit?” kysyi James.
”Katolla”, Peter totesi tyynesti.
Siriuksen otsa rypistyi. ”Katolla? Matohäntä kuule, se ei välttämättä ole kovin romanttinen paikka – ”
”Me olemme vain hyviä ystäviä”, Peter puuskahti.
”Kuulostaa vakavalta”, Sirius sanoi silmät suurina.
”Emmekö me saisi olla ystäviä?” Peter hämmästyi.
”Ei ole kyse siitä, ystävä hyvä”, Sirius tokaisi ja taputti Peteriä kohtalaisen kovakouraisesti selkään. ”Kun joku sanoo olevansa jonkun kanssa vain hyviä ystäviä, voi olla melkein varma, että nuo kaksi käyttävät ystävälliset tapaamisensa nuoleskeluun – ”
”Älä liioittele, Anturajalka”, James tokaisi. ”Vai haluatko sinä kertoa uutta informaatiota sinun ja Lilyn opiskelusta?”
Sirius kohotti kätensä antautuvasti. ”Hei, eipäs nyt syytetä minua! Minä en ikinä tekisi mitään sellaista, Sarvihaara!”
James näytti helpottuneelta.
”Minä vain ajattelin”, poika mutisi.
”Älä ajattele”, Sirius ehdotti. ”Sinä kuulemma olit Michellen kanssa tekemässä läksyjä?”
”Olin”, James myönsi, mutta ei kuulostanut tippaakaan innostuneelta. ”Olihan se ihan kivaa.”
”Joten?” Sirius kohotti kulmiaan. ”Mikä mättää?”
”Se tyttö ei ole Lily”, James huokaisi.

Samaan aikaan tuo juuri mainittu Lily istui omassa makuusalissaan, omalla sängyllään ja kuunteli Kaceyn selitystä siitä, miten tyttö aikoi tulla hänen luokseen joululomalla. Jouluun oli vielä kaksi kuukautta, mutta eihän se tietenkään häirinnyt Kacey tippaakaan.
”Minä haluan käydä ulkona syömässä”, Kacey ilmoiti parhaillaan. ”Etkös sinä puhunut joskus jostain… pezzasta?”
Lily kurtisti kulmiaan. ”Tarkoitatkohan sinä pizzaa? Kai me voimme käydä pizzalla, ihan sama.”
”Mainiota”, Kacey totesi tyytyväisenä. ”Ehkä Remus voisi tulla mukaan, hänkään ei ole ikinä varmaan käynyt pazzalla – ”
”Pizzalla”, korjasi Lily automaattisesti.
” - eivätkä muuten ole varmaan muutkaan”, Kacey jatkoi yhtään häiriintymättä. ”Ehkä meidän pitäisi ottaa kaikki Kelmit mukaan.”
Lilyn silmät laajenivat.
”Sinä tarkoitat, että minä raahaisin Kelmit pizzeriaan?” hän kysyi kauhistuneena. ”Oletko sinä ihan hullu? Mitä Remus on sinulle tehnyt?”
”Et halua tietää”, Kacey virnisti, mutta naurahti sitten nähdessään Lilyn yhä kauhistuneemman ilmeen. ”Ei, Remus ei ole tehnyt minulle yhtään mitään, eli älä edes kuvittele. Ja miksi ihmeessä Kelmejä ei voisi ottaa mukaan?”
”He hajottaisivat koko paikan, enkä minä halua olla vastuussa siitä”, Lily totesi synkästi.
”Sinä et taida luottaa minun poikaystävääni”, Kacey moitti.
”Ei se Remuksesta ole kiinni”, Lily sanoi nopeasti, ”mutta James ja Sirius – ”
”No, ne kaksi ovat kyllä kieltämättä riski kaikkialla, missä sitten ovatkaan”, Kacey totesi. ”Ja ihan näin ohimennen sanoen, Remus muuten taisi mainita, että sinä ja Sirius olitte tänään tekemässä yhdessä läksyjä.”
Lily nielaisi. Hän ei edelleenkään ollut kertonut Kaceylle viettävänsä aikaa Siriuksen kanssa muissa kuin kaverillisissa merkeissä, eikä hänen ollut ollut edes tarkoitus kertoa, Kacey oli ollut niin järkyttynyt jo syystanssiaisista ja tarvehuoneesta kuultuaan. Mutta hän ei todellakaan pitänyt ystävälleen valehtelemisesta, ja hän oli melkoisen varma, että jossain vaiheessa hänen olisi joka tapauksessa kerrottava totuus. Jos hän ei kertoisi, Kacey kyllä nyhtäisi sen hänestä ennen pitkää irti.
”Niin olimme”, hän sanoi.
”Teittekö te niitä ulkona?” Kacey kysyi vilkaisten ulos ikkunasta. ”Sinun hiuksesi nimittäin olivat vielä vähän aikaa sitten melkoisen märät, ja ulkona sataa.”
Lily huokaisi. No niin, hänen olisi tietysti epäilemättä pitänyt kuivata hiuksensa, mutta jostain syystä hän ei ollut kiinnittänyt siihen niin kauheasti huomiota. Ehkä Siriuksen ja heidän äärettömän typerän tilanteensa ajatteleminen oli vienyt kaiken hänen huomiokykynsä.
”Minä pidän Siriuksesta”, hän sanoi.
Kacey istahti hänen vierelleen sängylle.
”Minä yritän olla aloittamatta riitelyä”, tyttö lupasi, ”mutta en lupaa onnistua siinä kovinkaan hyvin. Mitä oikeasti on meneillä?”
”Sinä et pitäisi siitä”, Lily tokaisi.
”Kuulehan nyt, minä olen meistä kahdesta se, jolla on laajempi käsitys moraalista”, Kacey virnisti. ”Ellei lasketa sitä, miten sinä pahoinpitelet ihailijoitasi.”
”Ei mitään James-viittauksia nyt, jooko”, Lily pyysi.
Kacey kohautti olkapäitään. ”Okei, ei Jamesia. Vaan Sirius. Mitä ihmettä te puuhaatte?”
”Sinä suutut”, Lily ennusti synkästi.
”No, tuon jälkeen minä voin vain kuvitella pahinta, ennen kuin sinä kerrot”, totesi Kacey ja oli jo sanomassa jotain, kun eräs ajatus tupsahti hänen mieleensä ja sai hänen silmänsä laajenemaan. ”Ette kai te sentään – siis kyllähän sinä tiedät – SITÄ?”
”EI!” Lily huudahti järkyttyneenä. ”Mitä ihmettä sinä kuvittelet? Että minä ja Sirius – EI MISSÄÄN TAPAUKSESSA!”
”Hyvä”, sanoi Kacey ja näytti erittäin helpottuneelta.
Lily istui paikallaan ja pyöritteli jalkojaan.
”Me kyllä suutelemme”, hän sanoi äkkiä ja tunsi, miten Kacey jähmettyi.
”Te suutelette?” tyttö toisti kuulostaen varovaiselta. ”Sinä ja Sirius?”
Lily nyökkäsi ja tunsi olonsa lähinnä typeräksi. ”Silloin tällöin. Jos me törmäämme toisiimme kahdestaan, niin… no, siihen se yleensä johtaa.”
”Entä jos James törmäisi teihin?” Kaceyn otsa kurtistui.
”Me emme anna hänen törmätä”, Lily huomautti. ”Emme me nyt sentään käytävillä pussaile.”
”Missä sitten?”
Lily kohautti olkapäitään. ”Tyhjissä luokkahuoneissa ja sen sellaisissa. Ei Sirius ota riskiä, että James näkisi hänet.”
Kacey istui hiljaa. Oikeastaan Lily oli yllättynyt siitä, etteivät he vielä tässäkään vaiheessa keskustelua riidelleet.
”Mitä te aiotte tehdä?” Kacey kysyi lopulta. ”Tavata ikuisesti toisianne Jamesin selän takana?”
”En minä tiedä”, Lily sanoi turhautuneena. ”Minä ajattelin tänään, että teen lopun siitä. Kiskoin Siriuksen makuusalista ja raahasin pihalle ja sanoin, ettei tämä voi jatkua näin. Mutta…”
”Muutit mieltäsi”, Kacey täydensi. ”Sirius taitaa olla hyvä suostuttelija.”
”Liian hyvä”, Lily tokaisi.
Kacey oli hetken hiljaa. ”Oletko sinä rakastunut Siriukseen?”
”En”, Lily sanoi heti. ”Mutta voisin kuvitella rakastuvani.”
Kacey nyökkäsi. Hetken Lilystä tuntui, ettei toinen aikonutkaan sanoa enää mitään, että se keskustelu oli käyty loppuun, mutta sitten Kacey kohotti katseensa ja tuijotti häntä vakavana.
”Lily, anteeksi nyt vain, mutta minun on ihan pakko sanoa tämä”, tyttö tokaisi ja jatkoi, kun Lily ei sanonut mitään. ”Sirius on varmasti ihana ja mukava ja vaikka mitä, mutta ei ole häneltä reilua olla ystävänsä ihastuksen kanssa ilman, että ystävä tietää siitä. Ja vaikkei se oikeastaan ole sinun vikasi, niin haluatko sinä ihan oikeasti olla osallisena siinä?”
Lily ei osannut sanoa mitään. Onneksi hänen ei tarvinnutkaan, sillä Kacey jatkoi odottamatta hänen vastaustaan.
”Tuo ei voi jatkua ikuisesti”, Kacey totesi. ”Mutta James tuskin lopettaa sinusta pitämistä lähiaikoina, ja Sirius ei halua loukata ystäväänsä. Ja minusta on pelottavaa, että sinä mietit voivasi rakastua Siriukseen.”
”No, se on minustakin pelottavaa”, huomautti Lily kuivasti.
”Tilanteelle voisi olla helpompi tehdä jotain nyt”, sanoi Kacey.
”Niin minä ajattelin eilen”, Lily huokaisi, ”mutta Sirius käskee minun olla murehtimatta – ”
”Et kai sinä kuuntele häntä?” Kacey näytti järkyttyneeltä. ”Lopeta murehtimista Sirius Blackin takia? Totta kai hän käskee sinun olla ajattelematta. Hänhän hyötyy siitä!”
”Tuo oli ilkeää”, Lily sanoi.
Kacey kohautti olkapäitään. ”Se oli totta. Jos Siriuksella olisi sydän, hän ei käyttäytyisi tuolla tavalla.”
”Minne sinä olet menossa?” kysyi Lily, sillä Kacey oli kävellyt ovelle.
”Anteeksi nyt vain, mutta minä en juuri nyt jaksa kuvitella sinua ja Siriusta epämääräisissä puuhissa”, tyttö tokaisi.
”Eli toisin sanoen sinä etsit Remuksen päästäksesi itse harrastamaan epämääräisiä puuhia?” Lily kysyi hieman huvittuneena, mutta sitten huolestunut ilme ehti hänen kasvoilleen saakka. ”Et kai sinä kerro Remukselle?”
Kacey oli hetken hiljaa.
”En”, tyttö sanoi lopulta. ”Mutta ole kiltti ja tee tuolle tilanteelle jotain. Muuten James saa vielä tietää, ja sitten Remuskin saa tietää eikä se poika ole läheskään niin hauskaa seuraa masentuneena – ”
Lily kohotti kulmiaan. ”Toisin sanoen tässäkin on vain kyse sinun ja Remuksen hauskanpidosta?”
Kacey virnisti ja hävisi ovelta, epäilemättä pitääkseen hauskaa Remuksen kanssa.

[Arte]

Vihdoinkin pääsin lukemaan nämä kolme rästissä ollutta osaa! Luokkaretki ja koulun päättyminen ja luokkaretken jälkeiset puuhat ovat estäneet kivoja lukunautintoja erittäin pahasti.

Jeij, tässä oli tämä "Adrianne seisoo sateessa."-kohta! Tykkään siitä, vaikka muistelinkin, että Peter ja Ad olisivat jutelleet vähän enemmänkin. No, muistin ilmeisesti väärin. Mutta edelleen tuo tyttö on syy siihen, miksi luen tätä ficciä. Välillä on erittäin harmillista, että tekstien hahmot ovat fictiivisiä. Heidänlaisiaan kaipaa oikeassa elämässä.

Ja mitä tulee muihin suhteisiin... No, Sirius- ja Lily-paroille käy vielä huonosti. Ja James-parka. Kacey ja Remus ovat edelleen aika suloisia, mutta Adrianne on ihanin.

Mahtavaa, heti kun saan luettua nämä, pistät jo uutta...

[lurikko]

A/N: Kiitos paljon, Arte Minulla on vähän aikaa ollut sellainen olo, että kun en itsekään oikein jaksa istua näin kesällä tietokoneella niin ei jaksa kukaan muukaan, ja että ainakin on turha odottaa, että ficciä luettaisiin näin kesällä, joten oli tosi kiva saada palautetta ja päästä laittamaan taas kiitokset tämän uusimman luvun alkuun.



OSA 21

Seuraava viikko tuntui menevän eteenpäin niin vauhdilla, ettei James oikein edes pysynyt mukana. Remus ja Kacey viettivät tapansa mukaan aikaa toistensa seurassa, mutta vaikka Sirius ja James yrittivät monta kertaa yllättää heidät epäsäädyllisistä puuhista, nuo kaksi tuntuivat aina aavistavan heidän yrityksensä. Kun makuusalin ovi lennähti auki, he istuivat aina vähintään puolen metrin päässä toisistaan ja näyttivät muka niin kauhean hämmästyneiltä, kun Sirius ja James mulkoilivat heitä.
 Ei se häirinnyt Jamesia, ei toki. Enemmän häntä häiritsi se, miten Siriuksen mielialat tuntuivat vaihtelevan järkyttävän paljon. Aivan kuin tämä olisi ollut joku… no, tyttö! Välillä Sirius oli oma pirteä itsensä, välillä jopa hieman ylipirteä – ainakin Remuksen mielestä, sillä Remushan Siriuksen ylipirteydestä useimmiten kärsi – mutta välillä poika vaipui jonkinlaiseen hiljaiseen horrokseen, josta kukaan ei oikein saanut herätettyä häntä. Silloin James pelasi velhonshakkia Peterin kanssa ja yritti näyttää siltä, kuin olisi oikeasti kuunnellut pojan selostuksia Adriannesta.
 Peter tosiaan vietti yllättävän paljon aikaa Adriannen kanssa. James oli tavallaan yllättynyt, vaikka hänen ei tietenkään olisi pitänyt olla. Mutta vaikka Peter oli ennenkin välillä ihastunut johonkin tyttöön, yleensä hän oli tyytynyt ihailemaan heitä kaukaa ja oli aina unohtanut koko jutun melkoisen pian. Mutta nyt Peter vietti paljon aikaa Adriannen ja ilmeisesti myös tytön kavereiden kanssa. Se oli jo vakavaa. Peter tietysti SAATTOI väittää, etteivät he olleet kuin ystäviä, mutta totta kai James ja Sirius tiesivät asioiden oikean laidan. Kuka muka vietti tytön kanssa niin paljon aikaa ollen vain ystäviä? Minä, väitti Peter, mutta he eivät uskoneet.
 Torstaina James kuitenkin tajusi, ettei häntä enää liiemmin huvittanut pohtia Peterin ongelmia. Siihen oli hyvä syy – hänellä oli omiakin ongelmia. Michelle Barton tuntui oikeasti olevan kiinnostunut hänestä. Ehkä Remuksen mielipiteet olivat pesiytyneet liian hyvin Jamesin päähän tai ehkä eivät, mutta joka tapauksessa ajatus toisen tytön iskemisestä vain sen takia, ettei voinut saada Lilyä, alkoi tuntua melkoisen huonolta ajatukselta. Michelle ei kuitenkaan tiennyt mitään hänen ajatuksistaan, eikä häntä erityisemmin huvittanut jutella tytön kanssa vakavia.
 Torstai-iltapäivänä he lukivat kirjastossa läksyjään. James ei oikein tiennyt, miten oli päätynyt sinne. Todennäköisesti se oli johtunut pääasiassa Siriuksesta, joka oli kysynyt Michelleltä ruokapöydässä, voisiko tämä ystävällisesti auttaa Jamesia liemien läksyjen suhteen. Niin, häneltä itseltäänhän ei tietenkään tarvinnut kysyä mielipidettä. Michelle oli suostunut ilahtuneen näköisenä ja Jameskin oli vetänyt hymyn kasvoilleen, kun Sirius oli taputtanut häntä olkapäähän ja käskenyt pitämään hauskaa.
”Oletko sinä ihan varma, että tämä kohta menee näin?” Michelle kysyi otsa rypyssä ja tuijotti muistiinpanojaan.
James vilkaisi tekstiä.
”En”, hän sanoi rehellisesti, ”se oli vain arvaus. En minä oikeasti näitä tiedä.”
Michelle naurahti. ”Pitäisiköhän meidän mennä jonnekin muualle? Opiskelusta ei näytä tulevan mitään.”
”Mennään vain”, James kohautti olkapäitään. Hän ei oikein jaksanut innostua Michellen seurasta eikä myöskään läksyjen tekemisestä, joten paikalla ei kai liiemmin ollut väliä.
”Mennäänkö tähtitorniin?” kysyi Michelle, kun he olivat käytävällä.
James hämmästyi. ”Tähtitorniin? Mitä me siellä tekisimme?”
”Katselisimme tähtiä?” Michelle virnisti.
Hälytyskellojen olisi tietysti pitänyt soida Jamesin päässä, mutta ne pysyivät hiljaa. Hän nyökkäsi ja lähti seuraamaan tyttöä kohti tähtitornia. Ja mitä väliä sillä edes oikeastaan oli? Lily ei huolinut häntä, joten oli aivan sama, kenen kanssa hän istuisi tähtitornista.
 He saapuivat lopulta perille ja istuutuivat kylmälle lattialle. James nojasi seinään takanaan, antoi katseensa liukua taivaalle ja tunsi itsensä hieman hölmöksi. Aivan kuin hän ei olisi tiennyt, mitä Michelle halusi. Hänen olisi pitänyt leikkiä tytön vaalealla tukalla sormiensa välissä, mutta hän olisi kuitenkin vain kaivannut erästä punaista tukkaa. Hänen olisi pitänyt jutella jotain herkkää, söpöä, sellaista, mitä kaikki tytöt haluavat jutella, mutta hän olisi vain ihmetellyt, missä Lilyn terävät huomautukset olivat. Hän ei halunnut olla tässä.
 Ja juuri hänen sitä ajatellessaan ovi kävi. Lily seisoi hetken ovenraossa näyttäen hyvin hämmentyneeltä, sulki oven ja lähti. James jäi istumaan lattialle, katsoi tähtiä eikä edes muistanut Michelleä, joka istui hänen vieressään.

Lilyn oli ehkä ollut tarkoitus tehdä asiat selviksi Siriuksen kanssa ja lopettaa koko juttu. Hän oli harkinnut sitä täysin vakavissaan, kerran hän oli jopa aikonut mennä juttelemaan Siriukselle, mutta ei ollut halunnut herättää epäluuloja raahaamalla pojan pois Jamesin luota. Kaikeksi onneksi opettajat tuntuivat olevan sillä viikolla tavallistakin ärsyttävämpiä, ja niinpä Sirius ei ehtinyt ehdotella Lilylle mitään sellaista, mistä hänen olisi pitänyt kieltäytyä, kuten hämäriä luokkahuoneita.
 Se oli helpotus. Muutaman iltana Lily istui yksin tähtitornissa, niin typerältä kuin se tuntuikin, ja katseli pimenevää pihaa. Se näytti jokaisena iltana samanlaiselta. Kuolleet lehdet märässä maassa, hiljainen tuuli liikuttelemassa puiden oksia tummaa taivasta vasten.
 Ja hän istui siellä ja ihmetteli itseään, sitä, miten hänelle oli helpotus, ettei hänen tarvinnut kieltäytyä luokkahuone-ehdotuksista. Hän ei halunnut sotkea asioitaan enempää, hän ei halunnut olla ihastunut Sirius Blackiin ja niin toivottoman sekaisin, mutta hän tiesi, ettei hänellä kuitenkaan olisi voimaa kieltäytyä. Hän yrittäisi, Sirius puhuisi hänet yli, he suutelisivat ja hänellä olisi taas vähän huonompi olo.
 Torstai-iltana hän aikoi mennä taas tähtitorniin istumaan. Siellä olisi rauhallista, siellä hän saisi olla turvassa Siriukselta, joka käänsi aina katseensa pois, Kaceylta ja Remukselta, jotka katselivat toisiaan ja pyyhkäisivät hiuksia toistensa silmiltä ja kaikelta muultakin. Hän saisi istua rauhassa ja ajatella, eikä kukaan vaatisi häntä ajattelemaan omalla tavallaan.
 Hän avasi oven. Ikävä kyllä hän ei ikinä päässyt pidemmälle, sillä muuan lattialla istuva pari kääntyi katsomaan häntä ja hän jähmettyi niille sijoilleen. Jamesin silmät olivat hämmästyneet, ehkä niissä viipyi hetken pieni ilahtuminen. Jamesin vieressä istuva vaaleatukkainen tyttö katsoi Lilyä hämmentyneenä, näytti siltä, kuin olisi halunnut kietoa kätensä Jamesin ympärille ja näyttää, että poika oli hänen. Ihan kuin Lilyä olisi kiinnostanut.
 Hän painoi oven kiinni ja palasi oleskeluhuoneeseen. Ainahan hän voisi istua Kaceyn ja Remuksen välissä ja taputella heidän polviaan, kun he kurkottautuisivat suutelemaan hänen ylitseen. Ainahan hän voisi miettiä, miksi hän oli ihastunut poikaan, jota ei ikinä oikeasti saisi -
 Hetkinen. James ja Michelle istumassa yhdessä tähtitornissa. Lily ei voinut kuvitella noita kahta katselemassa tähtiä puolen metrin päässä toisistaan. Ehkä James oli lopultakin tajunnut, ettei Lily ollut kiinnostunut hänestä, ehkä tämä oli ihastunut Michelleen, ehkä Sirius voisi nyt kertoa Jamesille. Ehkä heistä tulisi oikea pari.
 Lily työnsi pois mielestään sen aavistuksen, joka väitti, ettei hän ehkä kuitenkaan voinut kuvitella oikeasti seurustelevansa Sirius Blackin kanssa. Hän melkein juoksi oleskeluhuoneeseen asti, jossa Sirius ja Remus istuivat pelaamassa velhonshakkia. Kacey istui sohvalla Remuksen vieressä ja näytti hyvin ilahtuneelta, kun Lily ryntäsi sisään.
”Lily!” tyttö hihkaisi. ”Et arvaa miten tylsää minulla on. Minä en tajua, mikä noita kahta vaivaa, ne vain istuvat ja katselevat toisiaan ja huutavat pelinappuloille – ”
”Ihan kuin sinulla olisi joskus ongelmia kiinnittää Remuksen huomio”, Lily tajusi virnistävänsä. ”Sirius, jutellaan.”
Sirius hämmästyi. Muutama pelinappula tippui lattialle, mutta poika ei näyttänyt edes huomaavan sitä.
”Mitä nyt?” tämä kysyi hyvin varautuneen näköisenä. ”Minulla on peli kesken. Onko sinulla taas jotain läksyongelmia - ?”
”Juuri niitä”, Lily tokaisi. ”Mennään jonnekin muualle.”
Kacey kohotti kulmiaan.
”Tiedättehän te minut”, Lily huomasi taas virnistävänsä, ”läksyt ovat minulle tärkeitä. En minä halua, että kaikki kuuntelevat, miten minä en osaa niitä.”
Hän oli ehkä kuvitellut sen olevan hyvä selitys, mutta se ei ollut. Siitä huolimatta Remus ja Kacey eivät kumpikaan sanoneet mitään, ja Sirius nousi vastentahtoisen näköisenä tuoliltaan.
”No, minne mennään?” poika kysyi.
”Teidän makuuhuoneeseen”, Lily päätti.
Sirius rypisti kulmiaan. ”Lily, tuo ei välttämättä – ”
”Siellä on rauhallisempi tehdä läksyjä”, Lily ilmoitti, ”eikä tässä mene niin kauan, että kannattaisi raahautua kirjastoon asti. Eihän Peter ole siellä?”
”Ei, mutta – ”
”Loistavaa!” Lily ilmoitti. ”Minä en kaipaa Peterin kommentteja siitä, miten minä en osaa tehdä läksyjäni. Mennään jo.”
Kacey ja Remus jäivät katsomaan hyvin hämmentyneen näköisinä heidän peräänsä, kun Lily tarttui Siriuksen käteen ja puolittain veti ja puolittain kiskoi tämän kohti poikien makuusalia.

”Lily, mitä IHMETTÄ sinä teet?” Sirius puuskahti, kun Lily oli sulkenut makuusalin oven heidän takanaan ja istahtanut pojan sängylle.
”Minä en jaksa tätä enää”, tyttö sanoi, aivan kuin se muka olisi ollut kelpaava vastaus kysymykseen.
Sirius veti henkeä. Naiset. ”Tiedetään, mutta eikö siitä olisi voitu keskustella vähän… huomaamattomammin? Sinä kiskoit minut jo viime viikonloppuna makuusalista. Jos sinä välttämättä haluat, että Remus alkaa epäillä jotain, tuo on juuri oikea tapa toimia!”
”Meidän pitää vain järjestää asia niin, ettei ole mitään epäiltävää”, Lily ilmoitti.
Sirius nielaisi. No niin, hän oli tietenkin odottanut tätä, varsinkin sen viimeviikonloppuisen sateessa käydyn keskustelun jälkeen, mutta hän ei ollut arvannut, että Lily alkaisi puhua samasta asiasta uudelleen. Hehän eivät edes olleet nähneet toisiaan kunnolla moneen päivään!
”Minua ahdistaa”, Lily sanoi nyt huomattavasti hiljaisemmalla ja rauhallisemmalla äänellä. ”Sinä sanoit, ettei kannata luovuttaa nyt, että pitää elää hetkessä. Mutta minä aion kyllä ajatella tulevaisuuttanikin, etkä sinä voi tehdä sille yhtään mitään.”
”En minä kiellä sinua ajattelemasta tulevaisuuttasi”, Sirius muistutti vaisusti.
Lily hymyili vinosti. ”Et niin. Sinä vaikeutat minun tulevaisuuttasi. Minä en missään tapauksessa halua rakastua poikaan, jota minä en saa.”
”Eli sinä haluat, että me olemme tästä lähtien vain kavereita?” Sirius kysyi varovaisesti, vaikka ei ollutkaan aivan varma, halusiko tietää vastausta. ”Ei luokkahuoneita?”
Lily veti syvään henkeä. No niin, nyt tyttö sanoisi sen, lopettaisi kaiken, ennen kuin oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Ja tavallaan Sirius tulisi olemaan helpottunut, sittenhän hänen ei enää tarvitsisi salailla Jamesilta mitään. Hän löytäisi kyllä uuden tytön, josta voisi oikeasti kuvitella välittävänsä, tai jos ei löytäisi, ainahan hän voisi houkutella jonkun nätin viidesluokkalaisen luutakomeroon -
”James ja Michelle olivat tähtitornissa”, Lily sanoi.
Siriuksen suu loksahti hieman auki, mutta luonnollisesti hän sulki sen nopeasti, muutenhan hän olisi näyttänyt tyhmälle, ja sitä hän ei tietenkään ikinä tehnyt.
”Ai”, hän sanoi, sillä hän ei todellakaan keksinyt  muuta.
Lily näytti kuitenkin siltä, kuin olisi odottanut hänen sanovan enemmän. Mutta mitä hän nyt sille muka voi, hänhän oli vielä järkyttynyt siitä, ettei Lily ollutkaan laittanut välejä poikki?
”Jos sinä kertoisit meistä Jamesille, me voisimme ehkä seurustella oikeasti”, Lily sanoi.
Tyttö istui siinä sängyn reunalla Siriuksen edessä ja näytti niin toiveikkaalta, että Siriuksen teki mieli vain halata tyttöä ja sanoa, että totta kai, mitä tahansa. Mutta hän ei tehnyt sitä, sillä vaikka ajatus Michellestä ja Jamesista istumassa tähtitornissa olikin tavallaan kutkuttava, hän ei osannut erityisemmin innostua siitä.
”Lily kuule”, hän aloitti varovaisesti ja istui tytön viereen, ”James on ollut sinuun ihastunut ikuisuuden ja yrittänyt monta kertaa unohtaa sen viettämällä aikaa jonkun toisen kanssa. Se ei toimi ikinä.”
”Ehkä se toimisi tällä kertaa”, sanoi Lily vaativasti, vaikka pieni pettymys loistikin jo tytön silmistä. ”Jos hänellä olisi hyvä syy unohtaa minut. Jos minä seurustelisin.”
”Olethan sinä seurustellut”, Sirius muistutti. ”Ainakin viime keväänä sen yhden puuskupuhin kanssa – ”
”Se oli eri asia”, Lily väitti. ”Jos minä seurustelisin VAKAVASTI – ”
”Minusta ei välttämättä ole seurustelemaan vakavasti”, sanoi Sirius ja katsoi Lilyä suoraan silmiin. ”Eikä ainakaan, jos se tarkoittaa minun parhaan ystäväni suututtamista. Valitan.”
Hetken Sirius melkein pelkäsi, että Lily särkyisi palasiksi lattialle. Sitä hän tietenkin pelkäsi täysin turhaan, sillä vaikka tyttö ei välttämättä pitänyt kuulemastaan, vaikka kaikki innostus tämän olemuksesta katosi ja kasvot vakavoituivat, Lily ei sentään ollut missään vaarassa särkyä lattialle.
”No”, sanoi tyttö pitkän hiljaisuuden jälkeen, ”sitten meidän on parasta unohtaa koko tämä juttu. Selvä?”
Sirius veti huomaamattaan henkeä. Lilyn sanat eivät olleet yllätys, hänhän oli kuullut ne monta kertaa aiemminkin ja odottanut niitä vielä useamman kerran. Se sen sijaan oli yllätys, että hänen ei tehnyt mielensä väittää kovin paljon vastaan, vetää tyttö lähelleen ja saada tämä muuttamaan mieltään kasvot painettuina vasten pojan kaulaa. Ei, kerrankin hän melkein uskoi Lilyn sanoja.
”Se olisi parasta”, hän sanoi hitaasti.
”Kai me sitten teemme niin”, Lily totesi.
Sirius nielaisi. ”Mitä me käytännössä teemme? Lopetamme toistemme tuntemisen?”
”Emmehän me voi”, Lily sanoi nopeasti, ”ellet sinä sitten halua kertoa Jamesille kaikkea, mitä on tapahtunut. Jos me emme yhtäkkiä puhuisi toisillemme, kaikki tajuaisivat, että jotain on pielessä.”
Se oli totta. Sirius nyökkäsi.
”Ehkä meidän vain pitää lopettaa läksyjen tekeminen yhdessä”, Lily virnisti vaisusti. ”Ja tietysti luokkahuoneet.”
”McGarmiwa ilahtuisi, jos minä sanoisin lopettavani luokkahuoneissa käynnin”, Sirius totesi.
Lily ei sanonut mitään.
”Se on sitten siinä, vai mitä?” Sirius kohotti katseensa tytön silmiin ja melkein tunsi palan kurkussaan.
Lily nyökkäsi. ”Minä pidän sinusta, Sirius. Mutta minä en todellakaan halua olla sinun hämärien luokkahuoneitten salaisuutesi.”
”Et sinä ollut ikinä sellainen”, sanoi Sirius ja katseli ulos ikkunasta. ”Joskus minä jopa mietin, että jos asiat olisivat olleet vähän toisin… että me olisimme ehkä jopa voineet seurustella oikeasti. Ehkä.”
”Sirius Black ajattelemassa oikeasti seurustelemista?” Lily toisti vinosti hymyillen. ”Otan tuon kohteliaisuutena.”
”Se on sitä”, sanoi Sirius.
Lily nousi seisomaan ja kääntyi lähteäkseen, mutta Sirius ei voinut antaa tytön lähteä aivan vielä. Hän tarttui tämän käteen ja nousi itsekin seisomaan niin, että Lily joutui kohottamaan leukaansa nähdäkseen hänen kasvonsa. Tytön vihreät silmät olivat vakavat ja hetken Sirius melkein kuvitteli nähneensä niissä kimaltavan kyyneleen.
”Minulle tulee ikävä sinua”, hän sanoi.
”Sinä löydät pian hauskempaa luutakomeroseuraa”, Lily tokaisi ääni värähtäen hiukan.
”Ehkä”, Sirius virnisti, ”mutta ei se ole yhtä hauskaa. Sinun kanssasi ei haitannut, vaikkei luutakomeroista ei ollut tietoakaan.”
”Toinen kohteliaisuus samana päivänä”, sanoi Lily ja puri selvästi huultaan. ”Sinusta alkaa tulla pehmo.”
”Syytä itseäsi, Evans”, Sirius puolustautui. ”Sinä olet tehnyt Sirius Blackista pehmon. Voit lisätä sen ansioluetteloosi. Ja jos kerrot joskus yhdelle ainoalle ihmiselle, minä tulen kummittelemaan yöuniisi.”
”Et sinä uskaltaisi”, sanoi Lily ja hymyili silmät nyt selvästi kyynelissä.
”Minä uskallan mitä vain”, sanoi Sirius ja nojautui eteenpäin niin, että hänen huulensa melkein koskettivat Lilyn korvaan. ”Toivottavasti sinä löydät jonkun ihanan pojan. Jonkun, joka haluaa oikeasti seurustella. Ja sinun kannattaisi oikeasti harkita Jamesia… mutta älä harkitse ihan pian, jooko? Minä en jaksaisi katsella teitä kahta yhdessä ihan heti.”
”Siitä ei ole vaaraa”, kuiskasi Lily ja hänen äänensä vapisi. ”Hitto että minä toivoisin, ettei meidän täytyisi tehdä tätä…”
”Mutta meidän täytyy”, sanoi Sirius ja vetäytyi kauemmaksi Lilystä, vaikka olisikin mieluiten vain painautunut lähemmäs tyttöä, sulkenut tämän käsiensä väliin. ”Sinä olit oikeassa. Tämä olisi ehkä tehtävä joka tapauksessa, ja se olisi paljon vaikeampaa myöhemmin.”
Lily nyökkäsi. Tytön posket kimalsivat makuusalin kirkkaassa valossa. Sirius ojensi kätensä tyttöä kohti pyyhkiäkseen kyyneleet, mutta tämä tarttui hänen käteensä ja torjui sen.
”Sinä olet oikeasti hyvä tyyppi, Sirius Black”, sanoi Lily ja otti askeleen taaksepäin. ”Minä olisin voinut rakastua sinuun.”
Sirius seisoi siinä, kädet roikkuen eksyneinä kohti maata, ja katsoi, kun Lily peitti kasvonsa käsillään, kääntyi ja sulki oven mentyään. Vasta siinä vaiheessa hän tajusi olevansa itsekin ovensa ja putosi istumaan Remuksen sängylle. Hän painoi päänsä kämmeniinsä, ja kun hän hetken kuluttua suoristautui, hän tajusi, että hänen kätensä olivat kastuneet.

Remus ja Kacey istuivat sohvalla. Se oli hieman harvinaista, sillä yleensä he eivät vain istuneet – he saattoivat kyllä jutella tai tehdä jotain aivan muuta, pelkkää istumista he eivät olleet harrastaneet vähään aikaan. Silti nyt mikään muu ei olisi tullut kysymykseenkään. Remuksen kasvot olivat niin huolestuneet, ettei Kacey jaksanut edes yrittää naurattaa poikaa.
”He tekevät vain läksyjä”, hän sanoi väsyneesti, kun Remuksen käsi alkoi rummuttaa sohvan käsinojaa.
Remus katsoi häntä hymyillen toisella suupielellään. ”Etkö sinä oikeasti ole yhtään epäluuloinen?”
Kacey huokaisi. ”Heidän asiansa eivät kuulu meille. Me emme voi tehdä yhtään mitään.”
”Heidän asiansa?” Remus toisti otsa rypistyen. ”Sinä tiedät jotain, etkö tiedäkin?”
”En yhtään mitään”, Kacey kiisti pudistellen kiivaasti päätään. ”Sinä kuvittelet kaiken.”
Remus huokaisi.
”Älä jaksa, Kacey”, poika pyysi väsyneellä äänellä. ”Sirius on minun parhaita ystäviäni, ja niin on Jameskin. Minä OLEN huolestunut, enkä voi sille yhtään mitään. Eli etkö sinä millään viitsisi kertoa, mitä tiedät?”
Kacey vääntelehti paikallaan. ”No, tietysti minä silloin tällöin juttelen Lilyn kanssa… Mutta en minä millään voi kertoa sinulle mitään.”
”Älä viitsi”, Remus tokaisi.
”Miten niin älä viitsi?” Kacey huudahti. ”Kertoisitko sinä minun asioitani jollekin toiselle vain sen takia, että tämä sattuisi pyytämään sitä?”
Remus pudisteli päätään. ”En tietenkään, mutta – ”
”No, tämä on vähän sama asia”, Kacey väitti. ”Minä en kerro sinulle yhtään mitään. Kysy itse Siriukselta.”
”Minä olen kysynyt”, Remus sanoi.
”No usko sitten Siriusta”, Kacey puuskahti. ”Ei sinun kannata olla niin kauhean epäluuloinen – ”
Mutta hänen lauseensa loppui siihen. Remus tarttui hänen käsiinsä, jotka olivat alkaneet liikehtiä samaa tahtia, kun hänen äänensä oli kohonnut, ja piteli niitä varovaisesti paikallaan.
”Minä en jaksaisi riidellä nyt”, poika sanoi ja tämän siniharmaat silmät näyttivät suurilta ja surullisilta. ”Riidellään joskus muulloin, jos pitää, mutta nyt minä olen liian huolestunut Siriuksesta.”
Kacey ei voinut estää pientä hymyä karkaamasta kasvoilleen.
”Toisin sanoen sinä ajattelet Siriusta niin keskittyneesti, ettet ehdi edes riidellä minun kanssani?” hän muotoili Remuksen ajatuksen uusiksi. ”Pitäisiköhän minun huolestua?”
Remuskin hymyili. ”Jos sinä yrität väittää olevasi mustasukkainen Siriukselle…”
”Ehkä minä luotan sinuun”, Kacey arveli ja tökkäsi Remusta nenänpäähän. ”Mutta sinun täytyy kyllä tajuta, etten minä voi pettää ystäväni luottamusta.”
Remus huokaisi ja nojasi sohvan selkänojaan. ”Kyllä minä tiedän. Mutta kannatti aina yrittää.”
”Sinä olet kiero”, Kacey ilmoitti.
”Sitähän kaikki naiset rakastavat vai mitä?” Remus kohotti kulmiaan. ”Sinä ainakin.”
”Sinä olet vielä kierompi kuin minä kuvittelin”, Kacey huokaisi ja taputti Remuksen polvea. ”Ja kieroudesta puheen ollen, sinun polvesi on siirtynyt lähemmäs minua. Se lähentelee. Tee sille jotain.”
”Oletko sinä vihainen minun polvelleni?” Remus näytti yllättyneeltä.
”Se käyttäytyy sopimattomasti”, Kacey väitti.
Remus naurahti.
”Mitä hauskaa tuossa oli?” Kacey tuiskahti. ”Minä olin vakavissani! Tai olin ainakin melkein.”
”Nimenomaan melkein”, Remus virnisti nauraen. ”Sinä vain olet niin hassu.”
”Hassu?” Kacey kurtisti kulmiaan. ”Vielä viikko sitten minun piti olla kaunis.”
”Ainakin sinä olet vaativa”, Remus ilmoitti. ”Minä sanon sinua hassuksi ja sitten sinun pitää vielä kuulla olevasi kauniskin. Ei sillä, ettet olisi.”
”Olenko minä?” Kacey kysyi ja huomasi nojautuneensa niin lähelle Remusta, että heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiaan.
”Olethan sinä kieltämättä hieman”, Remus sanoi ja vakavoitui, vain silmät jäivät vilkkumaan ilkikurisesti.
”Hieman?” Kacey mutristi huultaan.
”Hei, huulet suoriksi”, Remus käski. ”Tuollaisia ei voi suudella.”
”Ja nyt minun huulissanikin on jotain vikaa?” Kacey näytti hyvin huolestuneelta. ”Millaiseksi meidän suhteemme on menossa?”
”Oikein mukavaksi, minun mielestäni”, Remus sanoi. ”No niin, nyt on hyvä.”
Ja hän suuteli tyttöä. Kacey tunsi pojan käden kaulallaan, sormet leikkimässä solisluun päällä. Sitten Remus vetäytyi kauemmas ja veti henkeä posket hivenen verran punaisempina.
”Sinä punastut”, Kacey totesi.
”Syytä itseäsi”, Remus sanoi ja mulkaisi tyttöä muka hyvinkin vihaisena.
Ehkä hän olikin vihainen. Sitä Kacey ei kuitenkaan saanut ikinä tietää, sillä juuri silloin kuului kovaääninen kolahdus jostain poikien makuusaleihin vievien portaiden päästä ja he vetäytyivät kauemmas toisistaan. Askeleet tömisivät hetken portaikossa, ennen kuin Lily juoksi makuusalin poikki ja katosi saman tien tyttöjen makuusalien portaisiin.
Kacey huokaisi. Remuksen otsa rypistyi jälleen ja Kaceyn oli pakko miettiä, oliko pojalla mahdollisesti jokin ongelma otsansa kanssa.
”Oletko sinä varma, ettet voi kertoa?” Remus kysyi varovaisesti. ”Minusta nimittäin tuntuu, että saattaisi olla hyvä asia, jos minä olisin perillä tilanteesta. Ennen kuin oikeasti tapahtuu jotain.”
”Mitä sinä sille voisit?” Kacey kysyi.
”Minä tunnen Siriuksen”, Remus totesi. ”Ja vaikkei hän ikinä sitä myöntäisi, hän tarvitsee välillä jonkun puhumaan päähänsä järkeä. Minä en haluaisi katsella sivusta, kun nuo kaksi sotkevat elämänsä.”
Kacey veti syvään henkeä. ”No, he ilmeisesti pitävät toisistaan. Eivätkä välttämättä ole tehneet kauheasti läksyjä. Kysy loput Siriukselta, minun on pakko mennä juttelemaan Lilyn kanssa.”

Sirius istui Remuksen sängyllä ja tuijotti ulos ikkunasta. Remus pysähtyi ovelle, ja kun Sirius ei selvästi huomannut hänen saapumistaan, hän jäi siihen hetkeksi seisomaan ja katselemaan poikaa. Tämän kasvot olivat vakavat ja ellei Remus olisi tuntenut Siriusta paremmin, hän olisi kenties saattanut kuvitella nähneensä vilahduksen jostain kosteasta tämän poskilla. Hän kuitenkin tunsi Siriuksen ja näki siis selvästi harhoja.
”Anturajalka?” hän kysyi varovaisesti, kun alkoi tuntea itsensä vakoilijaksi.
Sirius kääntyi nopeasti katsomaan häntä. Hetken poika näytti toiveikkaalta, sitten yksinkertaisesti yllättyneeltä, mutta hyvin nopeasti neutraali ilme piirtyi tämän kasvoille.
”Ai sinä”, Sirius tokaisi.
”Ketä sinä odotit?” kysyi Remus ja istahti Siriuksen sängylle, poikahan oli vallannut hänen omansa. ”Lilyä?”
Sirius mulkaisi häntä. ”Minä tiedän, että sinun tekee hemmetisti mieli leikkiä keskustelevaa isoveljeä, mutta älä tee sitä nyt, jooko?”
”Itse asiassa minua ei yhtään huvittaisi keskustella, mutta minä en jaksa istua syrjässä ja katsoa, kun sinä teet elämästäsi yhden ison solmun. Hitto vie, sinähän itket!”
Yksinäinen kyynel valui Siriuksen poskea pitkin, mutta poika pyyhkäisi sen vihaisella liikkeellä pois.
”Oli sitten ihan pakko sanoa tuokin?” hän tiuskaisi ja mulkoili Remusta vihaisena. ”Kierrä nyt vain lisää veistä haavassa.”
”Missä haavassa?” Remus kysyi turhautuneena. ”Pahus, meidän on tarkoitus olla ystäviä!”
”Sinä haluat vain moralisoida, Kuutamo”, Sirius tuhahti. ”Kauhistella sitä, että minä – ja pahus, minä EN itke!”
Remus katsoi käsiinsä. ”Sinä pidät Lilystä, etkö pidäkin?”
”HEMMETTI!” huusi Sirius ja löi nyrkkinsä vasten Remuksen puista yöpöytää, joka vavahti, ja niin vavahti Siriuksen käsikin. ”EN PIDÄ! En, minä vain – ”
Mutta hänen äänensä hukkui ja hän painoi kasvot käsiinsä. Remus istui hiljaa, tietämättä mitä sanoa, ja yritti katsoa pois, kun Siriuksen hartiat vavahtelivat. Hetken päästä Sirius näytti rauhoittuvan, mutta ei yhä nostanut katsettaan.
”Mitä te tarkalleen ottaen olette tehneet?” Remus kysyi.
”Läksyjä”, Sirius mutisi.
”Ette kai te ole menneet sänkyyn?” kysyi Remus.
Sirius nosti katseensa ja tuijotti häntä, kuin ei olisi aivan uskonut hänen kysymystään. Remus vastasi tuijotukseen.
”Ei nyt sentään, hitto vie!” Sirius puuskahti lopulta ja näytti siltä, kuin olisi halunnut iskeä uudelleen nyrkillään viatonta yöpöytää. ”Mitä sinä minusta oikein kuvittelet?”
”Minun piti tarkistaa”, Remus sanoi vaisusti. ”Silloin tämä nimittäin olisi mennyt melkoisen monimutkaiseksi.”
”No, se on sitä jo”, Sirius tokaisi, ”eivätkä minun asiani muuten kuulu sinulle, joten voisit jo häipyä – ”
”Kyllä ne muuten kuuluvat!” Remus karjahti. ”Meidän on tarkoitus olla ystäviä, joten ne kuuluvat minulle, halusit sitten sitä tai et!”
Sirius katsoi häntä äkäisen näköisenä. ”No, sinä et joka tapauksessa voi tehdä yhtään mitään.”
”Mille minä en voi tehdä mitään?” Remuksen ääni oli turhautunut. ”Te ette ilmeisesti ole olleet sängyssä, joten pahin mahdollinen on vältetty – ”
”Pahin mahdollinen olisi kai ollut, että me olisimme karanneet ja menneet salaa naimisiin”, Sirius mutisi ja hymyili toisella suupielellään. Se oli ehdottomasti hyvä merkki, se sai Remuksen tuntemaan olonsa hieman valoisammaksi.
”Kerro nyt”, hän komensi. ”Sittenpähän pääset minusta eroon.”
”En minä välttämättä halua päästä sinusta eroon”, Sirius virnisti. ”Sinä näytät kohtalaisen typerältä, kun istut siinä muka niin kauhean huolestuneena. Sinulle on hauska nauraa jälkikäteen.”
Remus huokaisi. ”Ainakin sinä olet oma itsesi.”
”Kiitos samoin”, Sirius totesi. ”Okei, minä ehkä pidän Evansista. Ja sinun on ihan turha sanoa sitä Sarvihaaralle, koska sitten minä kiellän kaiken enkä puhu sinulle enää ikinä.”
”Minä en kerro”, Remus tokaisi, ”sinä saat tehdä sen itse. Ja Lily epäilemättä pitää sinusta?”
”Epäilemättä?” Sirius kohotti kulmiaan. ”Olenko minä sinusta niin hurmaava?”
Remus mulkaisi häntä.
”Okei, Lily pitää minusta”, Sirius huokaisi. ”Silloin syystanssiaissa, kun me lukitsimme kaikki ovet… no, minä ja Lily olimme silloin tarvehuoneessa.”
Remuksen suu loksahti auki. ”Sinä kiskoit Lilyn tarvehuoneeseen juuri sopivasti?”
”En missään nimessä”, Sirius kielsi, ”vaikka nyt kun sanoit, niin se olisi kyllä ollut ihan hyvä idea. Me juoksimme Voroa pakoon ja menimme piiloon sinne, ja minä unohdin totaalisesti koko lukitsemisepisodin. Toisin sanoen me olimme siellä jumissa.”
”Etkä sinä saanut pidettyä näppejäsi erossa”, Remus täydensi.
”Hei, se oli ihan yhtä lailla Lilyn vika – ”
”Ihan miten vain”, sanoi Remus. ”Ja sen jälkeen?”
”Me tapasimme sattumalta ja päädyimme suutelemaan”, tokaisi Sirius, ”ja sinun on ihan turha näyttää noin paheksuvalta, koska jälkikäteen on turha murehtia ja ennen kaikkea koska minä olen kehittänyt melkoisen hyvän vastustuskyvyn sinun paheksuvien ilmeittesi varalle.”
Remus kohautti olkapäitään. ”Ja mitä nyt tapahtui?”
”Se on loppu”, totesi Sirius ja vakava ilme hiipi taas pojan kasvoille. ”Lily ei halua salailla enkä minä voi seurustella julkisesti. Enkä edes tiedä, haluaisinko oikeasti. Mutta silti minua ärsyttää.”
”Te ette siis tapaa enää toisianne?” Remus varmisti.
Sirius näytti ärtyneeltä. ”Jos et ole huomannut, Kuutamo, tämä on sisäoppilaitos – ”
”Korjaus: te ette nuoleskele hämärissä nurkissa, kun kukaan ei näe?”
”Sinä saat minut kuulostamaan aivan kauhealta”, Sirius sanoi ja virnisti. ”Alat muuten olla siinä jo aika hyvä.”
”Minä olen saanut harjoiteltua paljon”, sanoi Remus synkästi ja huokaisi. ”Mitä sinä aiot sanoa Jamesille?”
”Miten niin?” Sirius säikähti. ”Minä en aio sanoa yhtään mitään, en nyt enkä ikinä – ”
”Salaat Jamesilta koko jutun?” Remus kohotti kulmiaan. ”Eikö olisi parempi kertoa nyt, sanoa, että se oli erehdystä koko juttu ja ettet sinä enää ikinä tee sellaista?”
”En minä voi vannoa, etten tee sellaista enää ikinä”, Sirius sanoi nopeasti. ”Lily on nimittäin oikeasti aika tapaus – ”
”ANTURAJALKA!” Remus huudahti.
Sirius virnisti lammasmaisesti – no, koiramaisesti. ”Selvä on, minä yritän käyttäytyä asiallisesti. Ja ei, minä en missään tapauksessa usko, että Jamesille kertominen on hyvä asia – ”
”No, minä uskon, ja voit olla varma, että minä vaivaan sinua, kunnes kerrot”, Remus totesi.
”Etkä vaivaa”, Sirius mulkaisi häntä, ”tai minä kadun, että ylipäätään kerroin sinulle.”
”Sinä kadut jo”, Remus ilmoitti hivenen omahyväisesti. ”Mutta oikeasti, sinun pitäisi kertoa Jamesille. Kertomattomat asiat tappavat hyvän ihmissuhteen. Minä tiedän.”
”Ei sinun ja Kaceyn suhteessa tunnu olevan mitään vikaa”, Sirius mutisi.
Remus huokaisi. Hänen ei olisi tietenkään pitänyt ajatella Kaceyta vaan keskittyä Siriuksen ongelmiin, mutta tytön kasvot piirtyivät silti hänen mieleensä, eikä niitä saanut sieltä päätä puistelemalla.
”No jaa”, hän aloitti varovaisesti, ”ehkä ei, mutta minä toivon silti, että uskaltaisin kertoa. Minua ainakin vaivaa, ettei hän tiedä minusta kaikkea, mitä pitäisi. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen vaikeampi tuntuu olevan edes harkita kertomista.”
Sirius rypisti otsaansa, mutta ei sanonut mitään. Remus katsoi häntä ensin hetken vakavan näköisenä, sitten pojan suupielet kääntyivät surulliseen hymyyn ja tämä huokaisi raskaasti.
”Entä jos minä kerron ja Kacey jättää minut? Mitä minä sitten teen?”
”Ei hän jätä sinua”, Sirius sanoi.
”Sinä et voi tietää”, Remus irvisti. ”Enkä tiedä minäkään, enkä ole varma, haluanko ottaa selvää.”

Samaan aikaan Lily istui omassa makuusalissaan. Hän oli ajanut Kaceyn takaisin oleskeluhuoneeseen, sanonut, että puhuisi myöhemmin, nyt hän ei jaksanut. Siriuksen kasvot kieppuivat hänen mielessään, pojan silmät surullisina mutta perääntymättöminä. Hänen teki mieli palata poikien makuusaliin, halata Siriusta ja sanoa, ettei tietenkään ollut ollut tosissaan, että totta kai hän halusi jatkaa heidän sitä-mitä-se-nyt-sitten-olikaan, luokkahuoneita ja vaikka luutakomeroita. Mutta hän tiesi, ettei hän missään nimessä voinut palata. Ei, ellei halunnut hajottaa itseään vielä pahemmin kappaleiksi.
 Hän huokaisi. Miksi ihmeessä hänen oli alun perin pitänyt mennä ihastumaan Siriukseen? Kyllähän hän oli tiennyt, ettei siitä tulisi mitään. Kacey olisi hymyillyt hänen ajatuksilleen, analysoinut ne ja sanonut, ettei hän halunnut vakavaa suhdetta. Se saattoi olla totta tai sitten ei, oikeastaan Lily ei edes välittänyt. Eihän hänen tarvinnut välittää, tuskin hän vähään aikaan ihastuisi kehenkään toiseen tai alkaisi seurustella.
 Silti, kun hän hieman myöhemmin pukeutui yöpukuunsa ja painui peittonsa alle, hän oli melkein helpottunut. Enää hänen ei tarvinnut miettiä, missä vaiheessa hänen pitäisi tehdä loppu tyhjistä luokkahuoneista. Nyt se oli tehty.

[Sierra]

Miksen mä ole kommentoinut tätä aikaisemmin? Tää on aivan mahtava! Oon lukenut tätä koko päivän pienissä pätkissä, sillä tää on mielestäni sellanen fic jonka lukemista pitää säästellä. Muuten rento ja ihana olo joka tätä lukiessa tulee loppuu liian nopeasti. Tulee sellainen olo kuin mulla oli sillon kun luin ensimmäisiä pitkiä ficcejä ikinä, eli semmonen taianomainen ja menee kylmiä väreitä välillä, en tiedä miks    Tämä on tosi hienosti kirjoitettu, sait mut rakastumaan kelmeihin.

James vois mun makuun olla vähän herkempi Lilyn edessä, mutta ehkä sitä on luvassa, James/Lilyä kun tässä pitäisi jossain vaiheessa olla. Peter on aivan uskomattoman suloinen, en voi ajatellakaan hänen tulevaisuuttaan tällä hetkellä. Siriuksen herkkä puoli on aivan ihana<3 Ja mielestäni Sirius ja Lily tekivät ihan oikein erotessaan. Miks musta tuntuu, että James saa tietää, apua. Toivon, että Siriuksen ja Jamesin välit eivät huonone.

Ja ainiin, Remus & Kacey. Aivan täydellinen pari! Parhaita sellaisia pareja, joissa on kirjoittajan omakeksimä hahmo ja J.K:n oma hahmo. Vau, oot todella onnistunut tässä. Perkule en löydä kirjotuvirheitäkään, en kyllä yhtään keksi mitään moittimista.

Odotan tässä vain sitä, että milloin Remus kertoo Kaceylle olevansa ihmissusi. Toivottavasti Kacey ei jätä Remusta, se olisi ihan kamalaa    Tiedätkö tässä ficissä oleva nuori-Remus on paras joka on esiintynyt tarinoissa. Parempi kuin J.K:n. Really. Aikuinen Remus on parhaimmillaan esimerkiksi The Lines Between II:ssa.

Apua, tästä on kehkeytynyt tooosi pitkä kommentti verrattuna kommentteihin joita yleensä kirjoitan. Tää kun nyt sattuu olemaan aivan mahtava ficci! Tuo otsikko on tosi kaunis ja tykkäsin siitä kuinka se selviää vasta myöhemmin. Tää on muuten eka kelmific jonka luen ihan ajatuksen kanssa ja johon uppoudun täydellisesti. (Kaveri soitti kun luin tätä enkä kuullut soittoa, kännykkä oli viereisellä pöydällä. Mitä tämä kertookaan?  )

Sirius istui Remuksen sängyllä ja tuijotti ulos ikkunasta. Remus pysähtyi ovelle, ja kun Sirius ei selvästi huomannut hänen saapumistaan, hän jäi siihen hetkeksi seisomaan ja katselemaan poikaa. Tämän kasvot olivat vakavat ja ellei Remus olisi tuntenut Siriusta paremmin, hän olisi kenties saattanut kuvitella nähneensä vilahduksen jostain kosteasta tämän poskilla. Hän kuitenkin tunsi Siriuksen ja näki siis selvästi harhoja.
”Anturajalka?” hän kysyi varovaisesti, kun alkoi tuntea itsensä vakoilijaksi.
Sirius kääntyi nopeasti katsomaan häntä. Hetken poika näytti toiveikkaalta, sitten yksinkertaisesti yllättyneeltä, mutta hyvin nopeasti neutraali ilme piirtyi tämän kasvoille.
”Ai sinä”, Sirius tokaisi.
”Ketä sinä odotit?” kysyi Remus ja istahti Siriuksen sängylle, poikahan oli vallannut hänen omansa. ”Lilyä?”
Sirius mulkaisi häntä. ”Minä tiedän, että sinun tekee hemmetisti mieli leikkiä keskustelevaa isoveljeä, mutta älä tee sitä nyt, jooko?”
”Itse asiassa minua ei yhtään huvittaisi keskustella, mutta minä en jaksa istua syrjässä ja katsoa, kun sinä teet elämästäsi yhden ison solmun. Hitto vie, sinähän itket!”

Anteeksi pitkä lainaus, mutta tuo on vain niin hieno kohta (alkaa nämä adjektiivit pian loppua...) Tuo esille sen, kuinka kaiken vitsailun ja kelmeilyn alla on kuitenkin syvä ystävyys ja huoli toisesta. Mahtavaa. Varsinkin tuo: Hitto vie, sinähän itket! On tosi hyvä kohta, vaikka hitto onkin kevyt kirosana, Remus kun harvoin kiroilee, hitto muuttuu teräväksi vahvistukseksi lauseessa. Vaude oikeesti.

Jatkoa toivon koko sydämestäni, tämä ei välttämättä ole parhaita ficcejä kuvailu ja siinä mielessä, että muuttaisi mun maailman hetkellisesti, kuten vaikka Kaunis maailma, mutta tämä on sillä tavalla parhaita ficcejä, että jään oikeasti pohtimaan henkilöiden asioita kun käyn syömässä ja näin, sekä välillä unohdan, että tämä on fiktiivinen tarina. Kirjoitat älyttömän koukuttavasti!

KiitoskiitosKIITOS! Todellakin pelastit päiväni.

Ps. Toivottavasti jaksoit lukea näin pitkän vuodatuksen -_-'

[Arte]

Toivottavasti et pistä pahaksesi, että kommentoin vähän lyhyemmin kuin Sierra. (: Tällä kertaa pääsinkin suht nopeasti lukemaan seuraavan osan, minusta on inhottavaa jättää niitä kertymään. ^^ Sitä paitsi nämä piristävät kivasti iltaa.

Mieleni janoaa Adriannaa. Mutta tyttöä odotellessa puidaan vähän muuta: tuli kyllä hieman surullinen mieli Siriuksen ja Lilyn puolesta. Heidän eronsa oli todella pehmeä ja surullinen, pidin tunnelmasta. Myös jälkiajatukset, varsinkin Siriuksen toiveikkuus Remuksen ilmestyessä paikalle, olivat suloisia. "Minä EN itke."

Mitähän muuta. Kacey on kivan uskollinen ystävilleen, pidin siitä. Ja Remuksen polven lähentely oli jotain ihanaa. Sai kyllä hihitellä yksi jos toinenkin hetki. James taas oli vähän surullinen tapaus hänkin, tämä on surullinen luku. Kaikkea se poika tekeekin.

[lurikko]

A/N: Apua, unohdin kokonaan, että eilen oli tarkoitus lisätä jatkoa!

Sierra, kiitoksia tosi paljon! Nyt uteliaisuuteni kyllä heräsi aika vahvasti noiden ficcien suhteen, jotka mainitsit tuossa kommentin lomassa, Kaunis maailma ja The Lines Between II. Luulen, että olen kuullut molemmista, mutta en ole tainnut lukea kumpaakaan; pitää käydä vilkuilemassa sen jälkeen, kun saan tämänhetkisen projektini eli The Shoebox Projectin (suosittelen!) lukemisen loppuun. Ja olen tosi iloinen, että olet tykännyt tästä Tämä on itse asiassa alun perin kirjoitettukin kai aika kevyeksi luettavaksi, tai muistaakseni lähdin kirjoittamaan tätä sillä periaatteella, että kirjoitan paljon dialogia ja sellaista kevyttä tekstiä, jota jaksaisi helposti lukea.

Arte, kiitoksia kovasti! Hih, enhän toki pistä pahakseni; eripituiset kommentit ovat elämän suola Minuakin muistaakseni suretti kirjoittaessa Siriuksen ja Lilyn ero. Olin alkanut kirjoittaessani tykätä parista ja heistä oli aika ärsyttävää kirjoittaa, koska tiesin, etteivät he kuitenkaan voisi jäädä yhteen tai välttämättä edes vakavasti seurustella, jos halusin kutakuinkin pysyä canonissa. Ehkä joskus kirjoitan häpeämätöntä AU:ta Siriuksesta ja Lilystä Mutta toisaalta täytyy tunnustaa, että nykyään tykkään niin kovasti Sirius/Remuksesta, että Siriuksen kirjoittaminen muille on aika kummallista, ja toisaalta Lily taas ei hahmona kiehdo minua kovin paljon.

*

OSA 22

Sirius heräsi aamulla ennen seitsemää. Hyvin häiritsevää, totta tosiaan, ja ennen kaikkea hyvin epätavallista. Vielä pahempaa olisi tietenkin ollut, jos olisi ollut sunnuntai tai lauantai ja hän olisi saanut muutenkin nukkua pitkään, mutta vaikka olikin perjantai, oli ennen seitsemää herääminen täysin kohtuutonta. Vähän aikaa hän vain kääntyili sängyssään ja uskotteli itselleen, että nukahtaisi kyllä uudelleen, että tämä katastrofi korjaantuisi, mutta niin ei käynyt. Kun kello hiipi kohti viittä yli seitsemää, Sirius tunnusti tappionsa ja lähti suihkuun.
 Hän viipyi siellä puoli tuntia. SE nyt ei ollut kovinkaan tavatonta, sillä kyllähän me kaikki ymmärrämme, että lämpimät suihkut ovat kerrassaan ihania, ja vielä ihanampia ne ovat silloin, kun olet jostain syystä hieman poissa tolaltasi. Ja olisi ollut täysin edesvastuutonta väittää, etteikö Sirius tosiaan olisi ollut hieman poissa tolaltaan. Hän oli sentään käyttänyt hämäriä luokkahuoneita melkoisen paljon viime aikoina ja juuri edellisenä päivänä – noin kaksitoista tuntia sitten, niin kuin hän nopeasti päätteli – hän oli saanut tietää, ettei niille olisi vähään aikaan käyttöä. Se nyt riittäisi järkyttämään kenet tahansa.
 Vesi valui Siriuksen hiusten läpi ja katosi viemäriin. Hänen ajatuksensa olivat kuitenkin jossain aivan muualla kuin valuvassa vedessä tai edes hiuksissa. Lilyn surulliset kasvot kummittelivat hänen mielessään, mutta niitäkin todellisempana se hetki, jolloin nuo kasvot olivat olleet melkein innostuneet, melkein toiveikkaat… Kun Lily oli kertonut nähneensä Michellen ja Jamesin tähtitornissa, uskonut, että he voisivat ehkä seurustella oikeasti.
 Sitä oli tietysti täysin turha pohtia jälkikäteen. Silti Sirius ei saanut rauhaa ajatukselta, mitä olisi saattanut tapahtua, jos hän olisi silloin vastannut myöntävästi. Mutta hän tiesi, että James oli monta kertaa aiemminkin yrittänyt puoliväkisin ihastua johonkin toiseen tyttöön, ja aina se päättyi yhtä huonosti. Ehkä Jamesilla vain yksinkertaisesti oli jonkinlainen pakkomielle Lilysta, ja jos oli, niin se pakkomielle ei ainakaan näyttänyt olevan hellittämään päin. Sirius ei millään voinut uskoa, että poika oikeasti pystyisi unohtamaan Lilyn.
 Hänelle itselleen sen pitäisi olla paljon helpompaa. Totta kai hän unohtaisi Lilyn, tyttöön ihastuminenhan oli ollut virhe alusta alkaen. Ei parhaiden ystävien ihastuksiin ihastuttu. Hän tapaisi jonkun muun eikä edes muistaisi, että oli joskus melkein harkinnut oikeaa seurustelemista Lily Evansin kanssa. Ennen kaikkea hän unohtaisi Lilyn niin totaalisesti, ettei hänen ikinä tarvitsisi kertoa Jamesille, mitä muutaman viikon aikana oli tapahtunut.
”Anturajalka? Oletko sinä siellä?”
Varovainen kysymys kantautui veden solinan läpi. Sirius väänsi suihkun pois päältä ja huokaisi.
”Olen”, hän tokaisi oven läpi. ”Haluatko sinä suihkuun, Kuutamo? Painu nukkumaan, pahus, kello ei ole edes kahdeksaa – ”
”Sitä minäkin ajattelin”, Remuksen ääni tokaisi ja Sirius kuuli vinon hymyn pojan äänestä. ”Sinä olet suihkussa tähän aikaan yöstä, eli toisin sanoen jotain on pakko olla pielessä. Yritätkö hukuttautua vessanpönttöön?”
”Että sinä olet hauska”, Sirius aikoi mulkaista Remusta, mutta tajusi sitten, että heidän välissään oli kokonainen ovi. ”Enkö minä saa edes käydä suihkussa?”
”Ihan vapaasti”, Remus lupasi, ”mutta kun sinä herätät minut lorottamalla kaikki lämpimät vedet pitkin lattioita, joten saat vastata seurauksista. Tule tänne! Ei sinun tukkasi suihkuttamalla parane.”
”Ihan kuin siinä olisi jotain vikaa”, Sirius mutisi, mutta kietoi pyyhkeen ympärilleen ja avasi oven. ”Oikeasti, mikä sinua risoo? Minä olen kaikessa rauhassa suihkussa, ja sinä keskeytät minut – ”
”Sinä herätät Jamesin ja Peterin”, Remus tokaisi. ”Minä kaipasin juttuseuraa.”
”Kacey on sitä varten”, Sirius tokaisi. ”Minua ei tarvita.”
”Kacey todennäköisesti nukkuu”, Remus arveli, ”eikä minun varsinaisesti tee mieleni hiipiä tyttöjen huoneeseen ottamaan siitä selvää. Olisi varmaan kiva syöksyä sinne ja huomata, että he ovat vielä pukeutumisvaiheessa.”
Hymy nousi nopeasti Siriuksen kasvoille. ”Itse asiassa se OLISI kivaa.”
”Kun minä yllättäisin Lilyn ilman vaatteita?” Remus kohotti kulmiaan. ”Lily tappaisi minut, Kacey tappaisi minut ja jos minusta jäisi jotain jäljelle, sinä ja James pitäisitte huolet lopusta.”
”Epäilemättä”, sanoi Sirius. ”Mutta minkä takia Kacey tappaisi sinut?”
”Huvin vuoksi”, Remus totesi ja kohautti olkapäitään.
Sirius irvisti. ”Teillä on mielenkiintoinen suhde.”
”Hyvin mielenkiintoinen”, Remus virnisti ja näytti hetken melkein susimaiselta. ”Pitäisiköhän meidän siirtyä oleskeluhuoneen puolelle? James on varmasti tosi hyvällä tuulella loppupäivän, jos herää meidän ääniimme tähän aikaan yöstä.”
”Mitä me tekisimme oleskeluhuoneessa?” Sirius tokaisi.
”Pelaisimme jotain?” ehdotti Remus. ”On se ainakin parempi kuin istua sängyllä ja odottaa toiset kaksikymmentä minuuttia, että sinä tulisit suihkusta.”
”Yritätkö sinä väittää, että minä olen hidas?” Sirius järkyttyi.
”Sinä olet suorastaan tyttömäisen hidas”, Remus julisti. ”No niin, mennäänkö?”
Sirius kohautti olkapäitään. Jos hän ei kerran saanut palata lämpimään suihkuunsa, hän voisi yhtä hyvin istua oleskeluhuoneessa kuin makuusalissakin, ja ensin mainitussa Remus tuskin potkaisisi häntä joka kerta, kun hän sanoisi jotain hieman liian kovalla äänellä. Ihan kuin Peterin ja Jamesin ei olisi kohta pitänyt herätä joka tapauksessa.
”Mennään vaan”, hän myöntyi ja oli jo makuusalin ovella, kun Remus rykäisi kuuluvasti.
”Et kai sinä oikeasti aio mennä tuossa asussa oleskeluhuoneeseen?” kysyi poika hyvin järkyttyneen näköisenä.
Sirius rypisti otsaansa. ”Mitä vikaa tässä pyyhkeessä on? Se on melkein uusi, minä pihistin sen Kalmahanaukiolta ennen kuin lähdin – ”
”Ei siinä mitään VIKAA ole”, Remus ilmoitti hyvin kärsivän näköisenä, ”mutta jos et ole huomannut, niin kello on puoli seitsemän ja oleskeluhuoneessa saattaa hyvinkin olla väkeä. Enkä minä halua katsella, kun tytöt huokailevat sinun vastalihastesi perään.”
Sirius taputti hellästi vatsaansa. ”Niinkö? Enpä olisi uskonut, että sinä olet tuota mieltä minun vatsastani – ”
”Tyttöjä nyt ei ymmärrä kukaan”, Remus huokaisi erittäin ilmeikkäästi, ”ihailevat aina vääriä miehiä. No niin, paita päälle ja mennään.”
”Varohan nyt, Kuutamo”, Sirius tokaisi, ”tuosta viimeisestä lauseesta joku olisi voinut päätellä meidän suhteemme laadun hieman väärin – ”
Loput lauseesta hukkui tömähdykseen, jonka päin Siriuksen naamaa lentänyt musta pusero aiheutti.
”Valitan, mutta minä en ole ikinä ajatellut sinua siltä kannalta”, Remus totesi vakavana. ”Toivottavasti selviät elämästä sen tosiasian kanssa, että olet ikään kuin väärää sukupuolta minulle.”
”Ikään kuin?”
”Pukeudu jo.”

James heräsi oven paukahdukseen. Ensin hän kuvitteli jonkun tulleen sisään, mutta saatuaan silmänsä vaivoin auki hän tajusi, että makuusali oli varsin hiljainen eikä siellä myöskään ollut ylimääräisiä ihmisiä. Peter nukkui sängyssään, hymyili unissaan – todennäköisesti näki unia Adriannesta – mutta Siriuksen ja Remuksen sängyt olivat tyhjät. Remuksen poissaolon James kyllä ymmärsi, poika heräsi silloin tällöin aikaisin ja lähti oleskeluhuoneeseen istuskelemaan tai mahdollisesti tekemään jotain epämääräistä Kaceyn kanssa. Mutta että Siriuskin puuttui? Se oli epätavallista, yleensä poikaa ei saanut ennen kahdeksaa sängystä kuin rautakangella.
 Jostain syystä James ei kuitenkaan jaksanut pohtia Siriuksen poissaoloa kovinkaan kauaa, ja mitäpä se edes olisi hänelle kuulunut. Hän kävi suihkussa ja kuivatessaan hiuksiaan hieman myöhemmin sängyn reunalla istuen hän ei todellakaan ajatellut Siriusta.
 Lily tunki väkisin hänen mieleensä. Lily seisomassa tähtitornin ovella, Lilyn kasvot hämmästyneinä, Lily sulkemassa ovea… Minkä ihmeen takia hän oli ylipäätään suostunut lähtemään tähtitorniin? Hän saattoi tietysti lohduttautua sillä ajatuksella, että Lilyhän ei pitänyt hänestä joka tapauksessa, mutta silti hän tiesi, ettei Michellen kanssa istuminen tähtitornissa ollut varmasti ainakaan parantanut hänen olemattomia mahdollisuuksiaan.
 Hän olisi tahtonut tehdä jotain. Rynnätä tyttöjen makuusaliin, sanoa Lilylle, ettei Michellellä ollut väliä, että hän halusi vain Lilyn… Mutta mitä Lily olisi tehnyt? Muistuttanut häntä ties kuinka monennen kerran, ettei halunnut olla hänen kanssaan missään tekemisissä? Heittänyt kengällä? Ihan kuin hän muka olisi voinut yhtään mitään sille tosiasialle, että sattui olemaan ihastunut!
”Mitä sinä riehut?” kysyi Peterin uninen ääni.
James oli ilmeisesti kävellyt ajatuksissaan ympäri makuusalia. No, ainakin hän oli ollut tarpeeksi rauhallinen ja fiksu ollakseen potkimatta seiniä, sillä sitä hänen totisesti teki mieli tehdä.
”En minä riehu”, hän kuitenkin sanoi Peterille ja jatkoi kävelyä.
”Riehut sinä”, Peter ilmoitti. ”Evans, vai?”
”Eikö se tyttö voisi ihastua minuun?” James puuskahti. ”Kaikki olisi hyvin.”
”No jaa”, sanoi Peter. Ilmeisesti poika oli joko liian uninen keskustellakseen syvällisiä tai sitten Jamesin olisi vain ollut parempi yrittää jutella Remuksen kanssa. Mutta missä Remus edes oli? Juuri, kun poikaa olisi tarvittu!
”Minä lähden etsimään Kuutamon”, James ilmoitti ja kuuli, miten Peter mutisi jotain pää tyynyssä.

Remus löytyi yllättävän helposti. Poika istui Siriuksen kanssa oleskeluhuoneessa ja huusi shakkinappuloille, joita kenties nukutti, sillä ne eivät tahtoneet totella Remuksen käskyjä.
”Huomenta”, sanoi James pysähtyen ovelle.
Remus ja Sirius säpsähtivät.
”Huomenta”, Sirius näytti tokenevan ensimmäisenä, ”unikeko.”
”Ei sinun tarvitse leikkiä noin pirteää vain sen takia, että satut käyttäytymään häiriytyneesti yhtenä aamuna”, James ilmoitti.
Sirius kohotti kulmiaan. ”Häiriytyneesti? Minähän vain heräsin aikaisin!”
”Nimenomaan”, James tokaisi. ”Heräsit aikaisin ilman uhkailua, lahjontaa tai McGarmiwaa. Raksuttaako?”
”Milloin McGarmiwa on ollut herättämässä minua?” kysyi Sirius ja näytti kauhistuvan, kun ajatus lopulta pääsi hänen tajuntaansa asti.
James virnisti. ”Ei vielä, mutta se voidaan kyllä järjestää – ”
”Kiitos tarjouksesta, mutta jätän väliin”, Sirius sanoi järkyttyneenä.
”Sinäkin olet aikaisessa, Sarvihaara”, sanoi Remus, joka ilmeisesti ei pitänyt keskustelun laadusta.
James kohautti olkapäitään. ”Miten sen nyt ottaa. Ilmeisesti te ehditte joka tapauksessa ennen minua.”
Siihen Remus ei sanonut mitään, heitti vain yhden onnettoman shakkinappulan lattialle.
”Voi Kuutamo”, huokaisi Sirius, ”mitä pahaa tuo oli sinulle tehnyt?”
”Se ei liikkunut oikein”, Remus tokaisi.
”Sinä käskit sen liikkua vasten sääntöjä”, huomautti James tietäväisesti. ”Ongelmia?”
”Minä olen ollut kahdestaan Anturajalan kanssa kohta puoli tuntia”, Remus ilmoitti. ”Kuka tahansa tulee siinä ajassa hulluksi.”
James näytti miettiväiseltä. ”Itse asiassa IHAN jokainen ei taida tulle, ei esimerkiksi se yksi mustatukkainen puuskupuhtyttö. Muistatko sen kerran, kun otimme sekuntikellolla aikaa luutakomeron ulkopuolella – ?”
”Hei, ei muistella menneitä”, Sirius komensi, mutta näytti kieltämättä hieman itsetyytyväiseltä. ”Voi niitä aikoja. Milloinkahan minä olen viimeksi edes KÄYNYT luutakomerossa?”
”Minä en ikinä tajunnut, mitä viehätystä niissä muka on”, Remus pudisteli päätään.
”Juuri siksi sinun kannattaisi kokeilla”, Sirius ilmoitti. ”Vaikka sinä taidatkin olla enemmän sitä tyyppiä, joka nuoleskelee julkisesti oleskeluhuoneessa – ”
”Tuo saa minut kuulostamaan pahemmalta kuin sinä”, Remus tokaisi.
Sirius virnisti. ”Nimenomaan. Mutta luutakomerot ovat oikeasti käteviä, vai mitä, Sarvihaara?”
”En ole pahemmin kokeillut”, James tokaisi. ”Jotenkin minusta on aina tuntunut, ettei Lily ole sitä tyyppiä, joka arvostaisi ansiokkaan luutakomerohistorian omistavaa poikaa.”
Ilmeisesti jokin harvinaisen suuri pölypallero meni Siriuksen kurkkuun juuri silloin. Kun poika oli lopettanut yskimisen, kaikki Remuksen shakkinappulat olivat lattialla. Useimmat oli heitetty sinne Remuksen toimesta, mutta muutama oli tehnyt myös onnettoman elämän aikaansaaman itsemurhan.
”Sirius tekee minut hulluksi”, Remus mutisi. ”Minä haluan Kaceyn tänne.”
”Vai niin”, James virnuili, mutta vakavoitui sitten. ”No, minäkin HALUAISIN Lilyn tänne, mutta se ei ole ehkä kovin helposti toteutettavissa. Tai saattaahan Lily toki tulla tänne jossain vaiheessa, mutta me tuskin teemme ihan samoja asioita kuin sinä ja Kacey – ”
Remus yskähti. ”Ihan kuin me muka oikeasti olisimme niin mahdottomia.”
”Te olette”, James sanoi valoisasti. ”Tai ettehän te nyt ehkä niin paljon varsinaisesti nuoleskele, mutta te näytätte aina niin aurinkoisilta ja onnellisilta, että se tekee teistä mahdottomia.”
”Onnellisuus on mahdotonta?” Remus kohotti kulmiaan.
”En minä niin sanonut”, James närkästyi. ”On vain hassua nähdä sinut niin hymyilevänä. Kivaa tietysti, mutta hassua. Jotenkin minä en koskaan kuvitellut, että sinä olisit meistä se, joka ensimmäisenä nuoleskelee julkisesti oleskeluhuoneessa.”
”Me emme – ”
”Ihan sama mitä te teette tai ette tee”, James ilmoitti, ”mutta te seurustelette silti. Ja on se paremmin kuin jotkut satunnaiset treffit Tylyahossa ja pari luutakomeroa – ”
”Luutakomeroissa ei ole mitään vikaa!” Sirius huudahti. ”Sinä et vain ymmärrä niiden hienoutta.”
”Hyvä niin”, James totesi. ”Etkö sinä muka oikeasti ikinä halua seurustella vakavissasi, Anturajalka?”
”Tämä keskustelu on aivan liian vakava”, Sirius tokaisi ja nousi sohvalta. ”Herätetään Matohäntä ja raahaudutaan aamupalalle. Minä en kestä kunnon keskustelua tähän aikaan yöstä.”

Jos Lily olisi saanut päättää, kenet hän olisi toivonut seurakseen oleskeluhuoneeseen ennen aamupalaa – no, hän ei olisi ainakaan valinnut Siriusta ja Jamesia. Ei missään tapauksessa, mieluummin hän olisi vaikka juonut aamuteetä Dumbledoren ja McGarmiwan kanssa, mutta James ja Sirius olivat hänelle hieman liikaa.
Mutta ennen kuin kello oli edes kahdeksaa sinä nimenomaisena aamuna, hän tajusi istuvansa juuri noiden kahden pojan vieressä ja nojaavansa hyvin vaivautuneena sohvan selkänojaan. Kacey kenties tajusi hänen epätoivonsa, saattoipa jopa yrittää heittää hänelle myötätuntoisen silmäyksen, mutta ikävä kyllä silmäys osui väärään ihmiseen ja Remus nappasi sen, ennen kuin se edes ehti Lilyn luo.  Niinpä hän kuvitteli koko aamun Kaceyn keskittyvän ruskeahiuksiseen poikaan niin totaalisesti, ettei edes huomannut parhaan ystävänsä kärsimystä.
James sen sijaan tuntui huomaavan Lilyn olemassaolon hyvin. Poika vilkuili Lilyä mustien hiustensa takaa aina, kun luuli, ettei tyttö huomannut. Jostain syystä vilkuilu ei kuitenkaan häirinnyt Lilyä aivan yhtä paljon kuin tavallisesti. Kenties James ei tällä kertaa näyttänyt siltä, kuin aikoisi iskeä hänet hetkellä millä hyvänsä, vaan lähinnä hieman hämmentyneeltä ja nololta. Piristävää vaihtelua sekin.
”Lily”, sanoi James hyvin varovaisella äänellä, kun Remus ja Kacey olivat syventyneet tutkiskelemaan toistensa silmien väriä ja Sirius keskittyi tekemään pahoinvoivia ääniä, ”eilen illalla siellä tähtitornissa… Minä ja Michelle vain juttelimme.”
Lily huokaisi ja katsoi Jamesia, joka istui hänen vieressään. ”Ja mistä sinä kuvittelet, että minua kiinnostaa, mitä te siellä mahdollisesti teitte?”
”En minä kuvittelekaan, että sinua kiinnostaisi”, James sanoi ja Lily oli näkevinään hieman loukkaantuneen ilmeen pojan silmissä. ”Mutta minä pidän sinusta, joten minua epäilemättä kiinnostaa, että sinä tiedät totuuden.”
”Sinä sanoisit minulle joka tapauksessa, että te vain juttelitte”, sanoi Lily, vaikkei asia oikeastaan edes liiemmin kiinnostanut häntä. Ei tietenkään, paitsi sen verran, mitä terve uteliaisuus vaati.
James virnisti. ”Niin sanoisin. Mutta se on silti totta. Me vain juttelimme. Sinä olet ehkä huomannut, että minä olen ihastunut erääseen toiseen tyttöön kuin Michelle.”
Lily vilkaisi Jamesia. Musta tukka roikkui ärsyttävästi pojan kasvojen edessä, mutta tukan välistä pilkistävät ruskeat silmät eivät ehkä näyttäneet aivan yhtä itseriittoisilta kuin yleensä. Hän olisi ehkä mieluummin istunut siinä juttelemassa erään toisen mustahiuksisen Kelmin kanssa, mutta olihan James sentään parempi juttuseura kuin ei mitään, ainakin niin kauan, kun poika ei yrittänyt pyytää häntä Tylyahoon.
Hän kohautti hartioitaan. ”Kaipa minä uskon sinua. Ei sillä, että sillä olisi mitään väliä.”
James hymyili. ”Kiitos. Minun itsetunnolleni tekee erittäin hyvää, että sinä uskot minua kerrankin.”
”Siinä tapauksessa minun täytynee kai ottaa sanani takaisin”, arveli Lily, muttei voinut olla naurahtamatta. ”Sinun itsetuntosi on jo nyt varsin tukeva. Jos se kasvaa siitä yhtään, se valuu vielä yli.”
”Miksi sinä minua oikein kuvittelet?” James kurtisti kulmiaan. ”Itserakkaaksi?”
Lily hymyili vinosti. ”Kenties. Mutta senhän sinä olet varmaan kuullutkin joskus?”
”Olen saattanut kuullakin”, James myönsi. ”Vähintään tuhat kertaa sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran pyysin sinua Tylyahoon. Onko minulla jotenkin huono taktiikka?”
”Ei se johdu taktiikasta”, ilmoitti Lily, ”vaan siitä, ettei minua kiinnosta. Ja siitä, että sinä käyttäydyt niin kuin minun kaiken järjen mukaan pitäisi olla kiinnostunut, ja se on raivostuttavaa.”
James hymyili. ”Mutta nyt sinä olet puhunut minulle monta minuuttia, etkä ole edes kironnut minua tai uhannut heittää millään tiiltä raskaammalla.”
”Se nyt ei tarkoita mitään”, sanoi Lily nopeasti. ”Ensinnäkin sinä et ole vielä tänä aamuna yrittänyt kertaakaan sanoa mitään typerää, niin kuin sinulla on yleensä tapana, ja toisekseen minulla ei ole muutakaan puheseuraa. Se tekee minusta epätoivoisen.”
James huokaisi, mutta ei näyttänyt olevan yhtään pahoillaan. Siinä vaiheessa Lily kuitenkin päätti lopettaa keskustelun, ennen kuin hän tulisi myöntäneeksi James Potterin inhimillisyyden – ja sitähän hän ei todellakaan aikonut tehdä. Hän koputti Kaceyta olkapäähän, ja kun tyttö lopulta tajusi maailmassa olevan muitakin ihmisiä kuin Remus Lupin, Lily ilmoitti olevansa hyvin nälkäinen.
Hetken kuluttua kolme Kelmiä olivat jääneet istumaan oleskeluhuoneeseen ja Lily ja Kacey olivat jo menossa kovaa vauhtia kohti salia.

”Mitä sinulle kuuluu, Lily?” kysyi Kacey kolmannen ja neljännen sämpylän välissä.
Lily vilkaisi häntä hieman vaivautuneen näköisenä. ”Kuinka niin?”
”Kelmit eivät ole täällä”, sihahti Kacey hiljaisella äänellä, ”eikä kukaan muukaan, jota kiinnostaisi. Ja minä tiedän vallan mainiosti, että sinä ja Sirius riitelitte tai jotain eilen illalla – ”
”Olisi varmaan liian paljon vaadittu, ettei siitä tarvitsisi puhua?” Lily kohotti kulmiaan.
”Ehdottomasti liian paljon vaadittu”, Kacey ilmoitti.
Lily huokaisi.
”Tunnethan sinä minut”, Kacey jatkoi aurinkoisesti. ”Minä puhun kaikesta.”
”Olen huomannut”, Lily irvisti.
”Sitä paitsi sinä voit aina maksaa potut pottuina myöhemmin”, Kacey muistutti.
”Ai silloin, kun sinä riitelet Remuksen kanssa?” Lily hymyili vinosti. ”Sitä tuskin tapahtuu.”
”Kaiken aikaa”, Kacey totesi. ”Mutta pitkään riiteleminen ei käy päinsä, koska silloin minä en voisi istua Remuksen sylissä ja se on muuten aika pahuksen mukavaa. Joten alapa selittää.”
Lily siirteli puuroa lautasellaan ja näytti siltä, kuin olisi mieluiten ollut missä tahansa muualla, mutta Kacey ei aikonut luovuttaa. Lily ei ollut suostunut juttelemaan hänelle koko edellisenä iltana, ja Remus oli vain käskenyt hänen kysyä Lilyltä. Toisin sanoen hän oli varma, että oli tapahtunut jotain tärkeää ja mielenkiintoista, mutta kukaan ei suostunut kertomaan siitä hänelle. Niinpä hän ojentautui Lilyä kohti ja veti kasvoilleen juuri sen tietyn ilmeen, joka kertoi joka ikinen kerta yhtä tehokkaasti, ettei hän aikonut antaa periksi ennen kuin keskustelu olisi käyty läpi.
”Sinä olet ärsyttävä”, Lily tokaisi mulkaisten häntä.
”Tiedän”, Kacey sanoi.
”Minä ja Sirius emme varmaan näe enää toisiamme”, Lily tokaisi.
Kacey hämmästyi. ”Ette näe? Hei, tämä on sisäoppilaitos – ”
”Ei sillä tavalla”, Lily mulkaisi häntä uudelleen.
”Ai”, Kacey tajusi. ”Siis te ette tapaa toisianne?”
”Minä voisin sanoa, että tämähän on sisäoppilaitos, totta kai me tapaamme, mutta en sentään ole niin pikkutarkka”, Lily tokaisi.
”Olit juuri”, väitti Kacey.
Lily hymyili vinosti. ”Niin olin. En ole tottunut eroamaan.”
”Te siis erositte?” Kacey toisti.
”Paitsi, ettemme me ikinä olleetkaan yhdessä”, sanoi Lily ja näytti siltä, kuin olisi halunnut seivästää puurolautasen pöytään.
Kacey tuijotti tyttöä. Tämä vilkuili pöytää aggressiivisesti, mutta näytti kuitenkin lähinnä onnettomalta ja surulliselta. Punaiset hiukset valuivat tytön kasvoille, eikä tämä edes vaivautunut työntämään niitä korviensa taakse.
”Pahus, kun minä olisin voinut tehdä jotain”, Kacey tokaisi, kun kahden ihmisen välinen hiljaisuus salin hälyssä kävi sietämättömäksi.
”No, sinä et olisi voinut”, Lily kohotti katseensa ja hymyili ilottomasti, ”enkä minä olisi missään tapauksessa antanut sinun sekaantua asioihini. Että anna olla vain.”
”Mitä sinä aiot tehdä nyt?” kysyi Kacey.
Lily kohotti kulmiaan. ”Mitä minä voisin? Opiskella.”
”Sinä aiot unohtaa Siriuksen?”
Lily näytti siltä, kuin olisi aikonut nauraa, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä. ”Mitä muutakaan? Jäädä kaipaamaan jotain Sirius Blackia? Ei onnistu.”
”Paitsi, jos sinä tykkäät hänestä tosissasi”, Kacey tokaisi kumartuen sen neljännen sämpylän puoleen.
”Minä unohdan Siriuksen”, Lily toisti vakavasti. ”Minä unohdan sen pojan.”
”Niin unohdat”, Kacey  myönsi tottelevaisesti.
”Minun pitää mennä”, ilmoitti Lily äkkiä.
Kacey hämmästyi, mutta tajusi hyvin nopeasti syyn Lilyn lähdölle. Sirius, James, Remus ja Peter kävelivät kohti pöytää. Remus hymyili Kaceylle, mutta vaikka hän olisikin varsin mielellään jäänyt istumaan pojan viereen syömään lisää sämpylöitä, hän tiesi vallan mainiosti, ettei se sinä aamuna käynyt päinsä. Hän nousi pöydästä ja lähti Lilyn perässä salista heittäen Remukselle anteeksipyytävän katseen.

”Miten sinulla ja Adriannella menee, Matohäntä?” kysyi James puolihuolimattomasti.
Peter yritti selvästi näyttää äkäiseltä, mutta pieni hymy nousi pojan kasvoille.
”Ihan hyvin kai”, hän myönsi.
”Te siis olette päässeet pussailutasolle?” James ilahtui.
”Pahus vie, me olemme vain kavereita!” Peter ärähti. ”Onko se niin vaikea tajuta?”
”On”, sanoi James, ”varsinkin, kun minä tiedän, että sinä vähintäänkin TAHTOISIT olla pussailutasolla – ”
”Se ei kuulu tähän mitenkään”, ilmoitti Peter. ”Me olemme kavereita, ja kaverit eivät pussaile toisiaan – ”
”Eivätkö?” James hämmästyi ja vilkaisi virnistellen Remusta, joka istui hänen vieressään ja tuijotti vakavana kurpitsamehulasia. ”Miten on, Kuutamo?”
”Ihan miten vain”, sanoi Remus heilutellen hitaasti lasia edestakaisin.
”Siinäs kuulit!” James virnisti. ”Toisin sanoen – ”
”Sinä huijasit”, Peter ilmoitti. ”Kuutamo selvästi ajattelee, joten sitä ei lasketa.”
”Eikö hän sinun mielestäsi pysty tekemään kahta asiaa samaan aikaan?” James kohotti kulmiaan.
”Ei?” Peter virnisti. ”Sen huomasi vastauksesta.”
”Vastaus oli ihan oikea”, James väitti.
Peter huokaisi. ”Minä ja Adrianne olemme kavereita, me emme pussaile, tajua se.”
”Kyllä minä tajuan”, James väitti. ”Sinua on vain helppo ärsyttää.”
Peter mulkaisi häntä. ”Sinä kuulostat ihan Siriukselta.”
”No, jonkun täytyy”, puolustautui James ja vilkaisi Siriusta, joka näytti Remuksen tavoin hieman poissaolevalta, ”koska Sirius itse ei näy olevan ihan tässä maailmassa… Anturajalka!”
Sirius säpsähti. ”Mitä?”
”Sinä et ole tässä maailmassa”, James ilmoitti.
”Ja tuon kertomisen takia piti keskeyttää minun ajatteluni?” Sirius näytti ärtyneeltä.
James hämmästyi. ”Ajattelitko sinä?”
”Mitä muuta minä olisin tehnyt?” Sirius kurtisti kulmiaan. ”Kyllä sinä tiedät minut, ajattelen syntyjä syviä – ”
”Oikeasti, sinä käyttäydyt hieman häirityneesti”, sanoi James ja oli äkkiä melkein vakavissaan. ”Mikä sinua vaivaa? Suunnitteletko sinä jotain, etkä kerro meille?”
”Enhän minä ikinä”, sanoi Sirius näyttäen hyvin viattomalta. ”Mitä sinä oikein kuvittelet?”
”En tiedä”, sanoi James, ”mutta minä kiusasin juuri Matohäntään viisi minuuttia Adriannesta, etkä sinä sanonut mitään. Se on vakavaa.”
Sirius kurtisti kulmiaan. ”Kai minullakin saa olla hiljaisia päiviä?”
”Toki”, James myönsi, ”mutta sinulla on ollut niitä tässä kuussa harvinaisen useita. Ei sillä, että asia kuuluisi minulle, mutta – no, se kuuluu. Mikä ihme sinua vaivaa?”
”En minä ole hiljainen”, Sirius väitti ponnettomasti.
”Oletpa”, julisti James. ”Ja sinun olisi parempi kertoa minulle syy, koska minä saan sen kuitenkin selville – ”
”Nyt sinä alat kuulostaa Kuutamolta”, tokaisi Sirius synkästi, ”enkä minä tarvitse kahta hullua keskusteluintoista kaveria – ”
”Ei minua kiinnosta keskustella”, James ilmoitti, ”kunhan kerrot, mikä sinua vaivaa. Minä olen vain utelias.”
”Sinä vain sekaannut minun asioihini”, Sirius mulkaisi häntä.
”Sinä olet kutakuinkin minun veljeni!” James huudahti. ”Mitä sinä oletat minun tekevän?”
”Jättävän minut rauhaan?” kysyi Sirius ja nousi seisomaan.
Ennen kuin James ehti tehdä tai sanoa mitään, Sirius oli kävellyt salin ovelle ja kolauttanut sen kiinni perässään. Peter vilkuili kaipaavan näköisenä kohti korpinkynsien pöytää ja Remus tuijotti edelleen kurpitsamehulasiaan, ihan kuin kumpikaan heistä ei olisi edes huomannut Siriuksen lähtöä. Jamesia se kuitenkin vaivasi. Sirius salasi aivan selvästi häneltä jotain, mutta hän ei todellakaan tiennyt, mitä se jotain olisi voinut olla. Hitto vie, ei heillä edes olisi pitänyt olla salaisuuksia!

Kacey istui muodonmuutosten luokan laidalla ja katseli ulos ikkunasta. Remus pysähtyi ovelle eikä välittänyt Peteristä, joka melkein törmäsi häneen ja tönäisi häntä äkäisesti. Kaceyn ilme oli vakava. Remus ei voinut olla miettimättä, oliko jotain kenties sattunut. Hän vilkaisi pikaisesti toisia Kelmejä ja käveli sitten Kaceyn luokse luokan toiselle puolelle.
 Tyttö ei tuntunut huomaavan hänen lähestymistään. Vasta kun hän oli istahtanut viereisen pulpetin taakse, Kacey näytti havahtuvan ja vilkaisi häntä vinosti hymyillen.
”Hei”, sanoi Remus. ”Käykö, että istun tässä?”
”Käy tietenkin, hassu”, sanoi Kacey eikä kuulostanut ollenkaan vihaiselle, joten Remus ei siis ollut onnistunut tietämättään loukkaamaan tyttöä. Hienoa.
”Hyvä”, Remus sanoi ja veti muodonmuutosten oppikirjan pulpetille eteensä. ”Onko jokin hätänä?”
”Miten niin?” Kacey näytti yllättyneeltä, mutta Remus ei ollut aivan varma, oliko tämä sitä oikeasti vai näyttelikö vain. Tytön suupielet olivat kiristyneet ja tämä vilkuili Remuksen ohi.
Remus kohautti olkapäitään. ”Kunhan mietin.”
”No, kaikki on hyvin”, tokaisi Kacey.
McGarmiwa käveli luokkaan. Remus luuli jo, että keskustelu oli loppunut, kun hän äkkiä kuuli Kaceyn huokaisevan.
”Okei, kaikki ei ole hyvin”, tyttö sanoi hiljaisella äänellä. ”Minä juttelin Lilyn kanssa.”
Remus nyökkäsi. ”Ja minä juttelin Siriuksen kanssa.”
Kacey naurahti ilottomasti. ”Me olemme hassuja. No, se on joka tapauksessa heidän asiansa, he joutuvat selvittämään sen itse…”
Remus nyökkäsi. Kaceyn tummat silmät vilkuilivat häntä hämmentyneen näköisenä, aivan kuin tyttö olisi halunnut hänen sanovan vielä jotain, mutta hän ei tiennyt, mitä olisi voinut sanoa. Kacey oli oikeassa – Siriuksen ja Lilyn asiat eivät kuuluneet heille, eivätkä he oikeastaan voineet tehdä paljoakaan.
”Minä vain toivoisin, että asiat olisivat paremmin”, huokaisi Kacey.
”Ei se ole aina niin helppoa”, Remus totesi hiljaa.
Kacey irvisti. ”Olen huomannut. Mutta niiden kahden juttu oli kyllä jotain harvinaisen monimutkaista…”
”Joskus ihmiset ihastuvat vääriin ihmisiin”, sanoi Remus.
”Ai niin kuin minä?” kysyi Kacey ja pieni hymy leikki tytön huulilla.
”Nimenomaan”, Remus virnisti, vaikkei voinutkaan olla ajattelematta, että Kaceyn arvauksessa oli kenties hitunen totta. Tyttö ei tiennyt Remuksesta kaikkea, mitä tämän epäilemättä olisi pitänyt tietää, eikä poika uskonut uskaltavansa kertoa lähiaikoina. Joskus hän ihmetteli, onnistuisiko hän tuhoamaan heidän suhteensa asioiden salaamisella liian pitkään, mutta ajatus Kaceyn menettämisestä oli liian pelottava –
”BLACK! POTTER!” kajahti McGarmiwan ääni silloin luokkahuoneessa ja keskeytti Remuksen ajatukset varsin tehokkaasti. ”Mitä kautta Merlinin parran te teette? Ne sammakot ovat kolmasluokkalaisten harjoittelua varten, niitä ei ole tarkoitus muuttaa kurpitsoiksi!”
”Ainakin Sirius näyttää toipuvan”, tokaisi Kacey.
Remus vilkaisi tyttöä ja antoi sitten katseensa kääntyä luokan perälle, jossa James ja Sirius muuttivat kurpitsoita takaisin sammakoiksi. Sirius ei tosiaan näyttänyt kovinkaan masentuneelta, mutta toisaalta Remuksen olisikin ollut vaikea uskoa pojan edes osaavan käyttäytyä masentuneesti. Se nyt ei vain sopinut Siriuksen luonteenlaatuun.
”Lily on aika hiljainen”, kuiskasi Kacey. ”Mutta hän väittää unohtavansa Siriuksen – ”
”Totta kai hän unohtaa Siriuksen”, sanoi Remus. ”Lily on fiksu tyttö. Fiksut tytöt eivät jää roikkumaan Siriukseen – ”
”Ehkä sinun pitäisikin iskeä Lily”, tokaisi Kacey.
Remus kurtisti kulmiaan. ”Toivottavasti sinä et ollut tosissasi. Sillä jos sinä olit, meidän on paras käydä muutama keskustelu – ”
”Millainen keskustelu?” kysyi Kacey kiinnostuneena. Ilmeisesti tyttö ei ollut ollut tosissaan, ja hyvä niin.
”Muutama keskustelu siitä, miten minä olen tässä suhteessa se epätoivoinen poikaparka, joka on umpionnellinen saatuaan satuprinsessan”, Remus virnisti.
Kaceykin hymyili. ”Se on ymmärrettävää. Minä kun en ole poika.”
”Hyvä niin”, sanoi Remus ja irvisti jo pelkälle ajatukselle. ”Jos sinä olisit poika, me – ”
”Lupin hyvä, minä yritän puhua!” puuskahti McGarmiwa. ”Teillä kahdella voi olla meneillään erittäin syvälliset keskustelut, mutta ne joutavat mainiosti odottaa välituntia.”
Remus hymyili Kaceylle anteeksipyytävästi ja kiinnitti sitten huomionsa McGarmiwaan, joka toden totta näytti siltä, kuin aikoisi aivan pian ryhtyä repimään hiuksiaan silkasta ärtyisyydestä. Ja sitä tuskin kukaan heistä todella halusi nähdä, paitsi ehkä Sirius, jolla olikin ollut aina hieman kieroutunut huumorintaju.

[Needled Laiho]

Awww. Noi Kaceyn ja Remuksen kohtaukset ovat ihania. Hyvä, et Sirre ja Lily pisti poikki. Oli myös ihanaa, kun Lily löysi jotakin hyvää Jamesistakin. Plääh, mä oon ihan surkee antamaan palautetta, mut täs on jotaki sen tyylistä. Jatkoo kehiin ja pian!