Yksinäiset sateessa VALMIS [K-11, kelmit, het, romance, drama]

[lurikko]

A/N: Anteeksi kirjoittajan laiskuus ja huono muisti! Nyt lisään tännekin sitten jatkoa... Ikävä kyllä juuri lukion abivuotensa aloittaneen kirjoittajan ahkeruus ei tällä hetkellä aivan riitä kommentteihin vastaamiseen, vaikka tietysti olen tosi iloinen niistä jokaisesta. Kiitos siis teille, Vivilah, Arte, Ginevré ja Werewolfie, palautteestanne näin lyhyemmän kaavan mukaan! Ja Ginevré, luulen kyllä, että Kacey ja Remus päätyvät jossain vaiheessa ulos kivelle juttelemaan jostain muusta aiheesta, tai ainakin minullakin on sensuuntainen muistikuva!

*

OSA 35

Lilyn tajunnan rajamailla välkehti jotain, joka ei olisi todellakaan kuulunut sinne. Mitä ihmettä se saattoi olla? Hän makasi lämpimässä paikassa, epäilemättä omassa sängyssään, siitä ei siis tarvinnut huolestua. Lisäksi aamua epäilemättä oli vielä paljon jäljellä, lohduttavasti aikaa kääntyillä ympäri vuoteessa ja miettiä sitä, miten joskus myöhemmin olisi noustava ylös. Mistä hän tiesi sen? Luultavasti siitä, että hänen ympärillään oli pimeää.
 Jos Lily olisi miettinyt tarkemmin, hän olisi ehkä huomannut pimeyden voivan johtua myös siitä, että hänen silmänsä olivat kiinni. Mutta hän ei tietenkään miettinyt tarkemmin, hänhän nukkui, pahus vie sentään ja pari muuta epämääräistä sanaa vielä siihen päälle.
”Lily! Lily, herää jo!”
Se olikin ääni, se asia, joka välkehti Lilyn tajunnan rajamailla ja häiritsi häntä. Kun hän tajusi sen, hän yritti ensin huitoa äänen pois, mutta se ei suostunut tottelemaan. Ei, se toisteli hänen nimeään selvästi ilahtuneena siitä, että hän osoitti jonkinlaisia merkkejä elämästä -
 Mistä elämästä?  Hän nukkui, pahus vie, ei silloin tarvinnut elää -
”Minä yritän nukkua!” hän huudahti pompahtaessaan istumaan sängyllään.
”Loistavaa, sinä heräsit”, huomautti Kaceyn iloinen ääni. ”Kumman sinä otat?”
”Mitä IHMETTÄ sinä puuhaat?” Lily kysyi, mutta liian myöhään. Hän oli jo huomannut Kaceyn roikottavan käsissään kahta puseroa, joilla ei ollut mitään muuta eroa kuin väri.
”Kumman sinä pistät tänään päällesi?” uteli Kacey antamatta tippaakaan periksi. ”Tänään on Tylyahon vierailupäivä, jos et sattunut  muistamaan, Lily hyvä.”
”En todellakaan muistanut”, huokaisi Lily ja yritti painaa päänsä uudelleen tyynyyn. ”Anna olla, Kacey. Se on vain yksi Tylyahon reissu.”
”Minulle ehkä, mutta sinä menet sinne George Adamsin kanssa”, Kacey virnuili. ”Nämä voivat olla elämäsi ensimmäiset treffit tulevan aviomiehesi seurassa – ”
”Älä puhu tuollaisia”, Lily tiuskaisi ja irvisti sitten. ”Itse asiassa sinun ei pitäisi puhua muutenkaan mitään ennen aamukymmentä. Ei millään pahalla.”
”En minä pahastu”, totesi Kacey. ”Ei tulisi mieleenikään.”
”Tiedän”, Lily huokaisi pää tyynyssä. ”Ovatko Michelle ja Naima muuten täällä?”
”Eivät”, Kacey ilmoitti. ”He heräsivät jo puoli tuntia sitten, kävivät mammuttisuihkussa ja häipyivät, ja ohimennen sanoen niin sinunkin olisi pitänyt tehdä – ”
”MINÄ NUKUIN!” Lily parahti hyvin epätoivoisesti. Aivan kuin se muka olisi riittänyt vakuuttamaan Kaceyn.
”No, sinä et olisi nukkunut, jos se olisi ollut minusta kiinni”, ilmoitti tyttö naksuttaen tyytymättömästi kieltään kitalakeaan vasten, ”mutta sinä et vain suostunut heräämään. Näitkö kauniita unia Georgesta?”
Siinä vaiheessa Lilylle sai riittää. Hän oli toki iloinen siitä, että Kacey oli edellisen viikonlopun jälkeen ollut melkoisen paljon pirteämpi kuin ennen sitä, ja että he kaksi olivat taas jopa viettäneet jonkun verran aikaa yhdessä, mutta tällaista ei sentään kunniallinen ihminen kestänyt ennen aamupalaa. Pahus, hänen olisi OIKEASTI pitänyt olla nukkumassa, ja Kacey jauhoi vain jostain Georgesta!
”Lopeta tuo”, Lily kivahti ääneen. ”Ja nyt minä olen ihan tosissani. Minä en edes ole ihastunut Georgeen, enkä minä tajua, minkä takia sinulla on niin kauhea kiire parittaa meitä – ”
”Se johtuu Siriuksesta”, tokaisi Kacey suorapuheiseen tapaansa ja istahti sitten Lilyn viereen sängylle työntäen kaksi hivenen eriväristä paitaa henkareineen muitta mutkitta tytön syliin. ”Jos haluat kuulla totuuden, niin minusta olisi tavattoman helpottavaa, jos sinä ihastuisit Georgeen ja unohtaisit Siriuksen – ”
”Vai niin”, tokaisi Lily. ”Nyt sinulla on siis aikaa olla huolissasi minun ongelmistani?”
Surullinen ilme vaihtui salamannopeasti Kaceyn kasvoille, ja Lily katui sanojaan saman tien.
”Anteeksi”, hän sanoi vaisusti. ”Minä en tarkoittanut sitä. Tietenkin minä tajuan, että sinulla on omiakin ongelmia – ”
”Minun pitäisi kai pyytää anteeksi”, sanoi Kacey katsellen ikkunasta ulos, ”mutta suoraan sanoen minä en ole aivan varma, minkä takia. Minä en välttämättä jaksa osoittaa olevani kiinnostunut sinun asioistasi silloin, kun olen oikein surullinen, mutta en minä aio teeskennelläkään.”
Lily huokaisi. ”Tiedän. Ja sen takia minä pyysinkin anteeksi. Tuota noin, miten sinun kotonasi meni?”
”Hyvin. Oli mukavaa nähdä äitiä.”
Kaceyn kasvot olivat ilmeettömät, eikä niiltä voinut nähdä aavistustakaan todellisista tunteista. Niinpä Lily ei voinut myöskään tietää, mitä Kacey todella ajatteli, mutta ei sen ollut niin väliäkään. Tyttö oli joka tapauksessa ollut huomattavasti pirteämpi ja iloisempi käytyään edellisenä viikonloppuna kotona, ja vaikka Lily ei voinutkaan väittää käsittävänsä, mistä se johtui, hän oli siitä iloinen.
”Minä otan viininpunaisen”, hän tokaisi.
Kaceyn otsa rypistyi. ”Mistä ihmeestä sinä puhut?”
”Paidoista”, sanoi Lily hymyillen vinosti. ”Niistä, joiden takia sinä herätit minut tunnin ennen virallista heräämisaikaani. Minä otan tuon viininpunaisen.”
Kacey näytti tajuavan, sillä iloinen ilme levisi taas tytön kasvoille ja tämä noukki paidat käsivarrelleen Lilyn sylistä.
”Hyvä valinta”, totesi Kacey vilkuillen viininpunaista puseroa.
Lily huokaisi sisäisesti kiskoessaan puserorukkaa päänsä yli. Kacey jaksoi edelleen hymyillä. Joskus Lily ei tajunnut ystäväänsä ollenkaan, ei tämän kykyä selviytyä asioista niin helpon oloisesti ja olla seuraavassa hetkessä iloinen, vaikka kaiken järjen mukaan tämän olisi pitänyt itkeä.
 Ei sillä, että hän olisi aina tajunnut itseäänkään. Jouluun oli enää kaksi viikkoa, hänen syksynsä oli vierähtänyt Sirius Blackia ajatellessa ja kaiken lisäksi hän oli menossa George Adamsin kanssa Tylyahoon. Pahus, hän tuskin tunsi poikaa, tiesi vain tämän omistavan varsin suloiset pähkinänruskeat hiukset! No, ainakaan asiat eivät voineet enää mennä kummallisempaan suuntaan.

Satoi lunta. Oikeastaan se ei ollut mikään ihme, olihan kuitenkin edelleen joulukuun alkupuoli ja lunta oli ollut jo toista viikkoa, mutta silti se olisi tuntunut pieneltä ihmeeltä, jos sitä olisi pysähtynyt ajattelemaan. Remus ei kuitenkaan pysähtynyt. Ei, hän kiskoi rohkelikon punakultaisen kaululiinan kaulaansa, veti kaapunsa kiinni, laittoi lapaset käsiinsä ja sattui vilkaisemaan sitten Jamesia, joka vilkuili apaattiselta näyttäen ulos ukkonasta.
”Mitä nyt?” Remus kysyi.
James nojasi ikkunalautaan ja tuijotti lumista maisemaa sen näköisenä, kuin ei olisi ollut aivan kokonaan maanpinnalla. Ehkä poika ei ollutkaan, ja suoraan sanottuna Remus ei olisi ihmetellyt sitä lainkaan. Vaikka James suhtautui nykyään Siriukseen lähes samalla tavoin kuin ennen koko Lily-katastrofia, Remus ei voinut kuvitellakaan, ettei asia ollenkaan vaivaisi poikaa. Ei sellaista unohdettu niin helpolla.
”Sarvihaara?” Remus tokaisi. ”Mitä sinä mietit?”
James havahtui ajatuksistaan. Poika pudisteli pörröisen mustan tukan peittämää päätään raivokkaasti ja kääntyi sitten kohti Remusta.
”Näytät aika surulliselta”, sanoi Remus armottomasti.
”Enkä näytä”, James kielsi itsepäinen ilme kasvoillaan. ”Minä vain katselin ulos. Eikö sekään ole enää sallittua?”
Remus kohautti olkapäitään. ”Turha suuttua minulle. Minä olen vain utelias.”
”Liian utelias”, James murahti. ”Missä toiset muuten ovat?”
”Lähtivät sillä aikaa, kun sinä tuijottelit ulos ikkunasta”, Remus ilmoitti. ”He sanoivat kyllä minun muistaakseni menevänsä ja sinä nyökkäsit.”
”Ai”, James hämmästyi.
”Peter lähti Adriannen luo”, jatkoi Remus, ”ja Sirius oli kai luvannut tavata Annan puoli kymmeneltä jossain.”
”Jossain?” James toisti ja virnistys levisi pojan siihen mennessä melkoisen vakaville kasvoille. ”Jotenkin minusta tuntuu, että Anturajalan ”jossain” muistuttaa kovasti luutakomeroa.”
Remus irvisti. ”Minä en kaivannut tuota mielikuvaa ennen aamiaista.”
”Aamiaisen jälkeenkö sitten?” James hämmästyi. ”Kun sinun vatsasi on täynnä paahtoleipiä, sinä haluat ajatella Siriusta kaulailemassa luutakomerossa – ”
”Älä edes puhu!” Remus parahti. ”Minä en halua ajatella Siriuksen kaulailuja ennen aamupalaa, en aamupalan jälkeen enkä koskaan – ”
”Koskaan on aika pitkä aika, Kuutamo hyvä”, James totesi ärsyttävästi hymyillen. ”Oletko aivan varma?”
Remus mulkaisi häntä.
”Ehkä olisi pitänyt jättää sinut haaveilemaan ikkunalaudalle”, hän tokaisi. ”Silloin sinä et olisi ehkä muistanut osoittaa epätervettä kiinnostusta Siriuksen puuhiin – ”
”Väitätkö sinä minun kiinnostustani epäterveeksi?” James kohotti kulmiaan. ”Vaikka olet nukkunut Sirius Blackin kanssa samassa makuusalissa viisi pitkää vuotta?”
”James, ole kiltti äläkä käytä sanoja ”Sirius” ja ”epäterve” lähellä toisiaan”, Remus pyysi. ”Ne saavat minut aina kuvittelemaan jotain sellaista, mitä en halua kuvitella – ”
”Sinä olet sanonut sen jo vaikka kuinka monta kertaa”, James huokaisi kyllästyneenä. ”Okei, Sirius ja Peter ovat lähteneet jo. Mitä nyt? Eikö meidänkin pitäisi mennä? Emmehän me halua myöhästyä Tylyahosta.”
Remus nielaisi. ”Itse asiassa minun pitäisi tavata Kacey kohta. Mutta jos sinä haluat tulla meidän kanssamme, niin totta kai voit – ”
”Ai niin tietysti”, James keskeytti hänet. ”Sinulla on Kacey. James on liikaa, James saa mennä – ”
”Minä en sanonut niin”, Remus tokaisi, sillä eihän hän todella ollutkaan sanonut niin. ”Sinä voit kyllä olla meidän kanssamme siellä.”
”Jos en halua seurata Siriuksen kaulailuja?” James tokaisi. ”Tämä on aika outoa, Kuutamo.”
Remus hämmästyi. ”Se, että Sirius todennäköisesti harrastaa epämääräisiä asioita? Minä kun luulin olevani itse se, joka ei ollut vielä tottunut siihen – ”
”En minä sitä tarkoittanut”, James sanoi nopeasti. ”Vaan sitä, miten minulla ei ole seuraa Tylyahoon. Pahus, minun olisi kai vain pitänyt iskeä joku tyttö.”
Remus nyökkäsi. Kello hänen lipastonsa päällä tikitti pikkuhiljaa eteenpäin, mutta jostain syystä hänestä tuntui, että Jamesin oli saatava puhua vielä hetki. James Potter ei varsinaisesti kuulunut niihin ihmisiin, joiden kanssa oli mahdollista keskustella vakavasti kovinkaan usein, ja siksi ne pienetkin keskustelutilanteet tuntuivat niin arvokkaille.
”Minä en ole tuosta aivan samaa mieltä”, Remus huomautti. ”Ei sinun kannata iskeä muita tyttöjä vain sen takia, että et voi saada Lilyä – ”
”Kyllä minä tiedän, mitä sinä sellaisesta ajattelet, Kuutamo.”
”Minä olen tosissani. Ja suoraan sanottuna minä olen hemmetin ylpeä siitä, että sinä olet menossa Tylyahoon yksin, etkä iskenyt jotain tyttöä vain muodon vuoksi – ”
”Tuon voi ymmärtää monella tavalla.”
”Ei sillä tavalla muodon vuoksi, Sarvihaara!” Remus parahti. ”Minä yritän olla vakava!”
James hymyili. Hymy sai pojan kasvot kirkastumaan ja silmät loistamaan, eikä Remus hetkeen voinut kuvitellakaan, että tämä olisi joskus saattanut olla surullinen Lily Evansin takia.
”Tiedän”, James virnisti. ”Ja kiitos puheestasi, mutta jostain syystä minusta tuntuu, että eräs ruskeatukkainen neitokainen odottaa sinua tälläkin hetkellä.”
Remus säpsähti. Totta tosiaan, kello oli jo lähempänä aamukymmentä ja Kacey epäilemättä odotti häntä. Hän nyökkäsi Jamesille pikaisesti ja oli jo puolimatkassa kohti portaikkoa, kun pojan ääni pysäytti hänet.
”Kuutamo? Aiotko sinä todella lähteä Tylyahoon puputohvelit jalassa?”

Lumisade ei oikeastaan häirinnyt Siriusta juuri lainkaan. Päinvastoin, se tuntui sopivan hänen mielialaansa mainiosti. Luminen iltapäivä, retki Tylyahoon ja nätti vaaleatukkainen tyttö vieressä – mikä olisikaan voinut olla sen mukavampaa. Tai niin hän ainakin ahkerasti uskotteli itsekseen.
”Sirius? Missä sinä olet?”
Sirius säpsähti. Anna näytti melkoisen uteliaalta tuijottaessaan häntä.
”Minun tietääkseni olen kyllä aika tiiviisti juuri tässä”, Sirius tokaisi kurtistaen otsaansa.
Anna naurahti. ”Minä tarkoitinkin lähinnä sinun ajatuksiasi. Näytit melkoisen poissaolevalta.”
”Ai”, tokaisi Sirius, joka ei ilmeisesti osannut sanoa siihen mitään sen fiksumpaa.
”Mitä sinä mietit?” kysyi Anna.
”Et halua tietää”, Sirius sanoi nopeasti pudistellen päätään. ”Se liittyi… tuota noin, kelmeilyihin.”
”Ei sinun tarvitse esittää”, Anna totesi ja sai Siriuksen hämmästymään. ”Minä tajuan kyllä, ettet sinä ole täällä sen takia, että varsinaisesti pitäisit minusta erityisen paljon.”
Sirius kohotti kulmiaan. No niin, se epäilemättä OLI totta – hän oli matkalla Tylyahoon juuri Annan kanssa lähinnä siksi, ettei halunnut ajatella erästä punatukkaista tyttöä, mutta Annalla itsellään ei tietenkään olisi pitänyt olla siitä aavistustakaan.
”Mistä sinä noin päättelit?” hän kysyi. ”Minä en ole sanonut mitään sellaista – ”
”No, sinä olet Sirius”, tokaisi Anna, aivan kuin se muka olisi selittänyt jotain. ”Sinun hajamielisyydestäsi on helppo päätellä, että sinä halusit minut mukaasi vain sen takia, ettet voi kuvitella meneväsi Tylyahoon yksin. Se oli joka tapauksessa todennäköisin vaihto, joten – ”
”Hei, ei noin lujaa!” Sirius puuskahti. ”Mitä sinä oikein väität? Saat minut kuulostamaan tunteettomalta hunsvotilta – ”
”En missään nimessä”, Anna kielsi nopeasti. ”Olen aivan varma, että sinä oikeasti välität Jamesista ja niistä kahdesta muusta ystävästäsi.”
”TUO sai minut kuulostamaan vielä paremmalta”, Sirius voihkaisi.
”Sinulla on liian vilkas mielikuvitus”, huomautti Anna. ”Enkä minä oikeastaan aikonut keskustella sinun suhteestasi ystäviisi – ”
” – joka muuten on täysin kaverillinen”, Sirius sanoi aivan vain siltä varalta, että se olisi siihen mennessä jäänyt hieman epäselväksi. ”Mistä sinä sitten halusit keskustella? Ja miksi meidän pitäisi ylipäätään keskustella?”
Anna voihkaisi. ”Juuri tuota minä tarkoitin. Jos sinä olisit oikeasti kiinnostunut toisista ihmisistä, haluaisit keskustella heidän kanssaan.”
”En välttämättä. Keskustelu on melkoisen tylsää kenen kanssa tahansa.”
”Ja silti sinä keskustelet parhaillaan.”
”Sinä tämän aloitit!” Sirius puuskahti. ”Hyvä on, minä kaipasin tänne seuraa ja minulla oli joskus aikoinaan sinun kanssasi hauskaa joulutanssiaisissa, kelpaako?”
”Kelpaa”, sanoi Anna ja virnisti. ”Ja minun oli tarkoitus sanoa, että minua ei häiritse yhtään, koska en minäkään varsinaisesti pidä sinusta.”
No niin, jos se keskustelu oli jo siihen mennessä ollut melkoisen omituinen, tämä oli vielä kummallisempaa. Siriuksen suu loksahti auki, mutta kaikeksi onneksi hän oli edelleen kohtalaisen järkevässä mielentilassa ja siis sulki sen nopeasti.
”Sinä MITÄ?”
”Onko se noin vaikea uskoa?” Anna virnisti. ”Minä en pidä sinusta erityisen paljon. Ikävä kyllä minun ystävilläni sattui olemaan seuraa tänne, enkä halunnut olla kolmantena – tai viidentenä, miten vaan – pyöränä.”
”Eli minä olen sinulle hätävaravaihtoehto?”
”Olemme tasoissa”, ilmoitti Anna ja tökkäsi varomatonta Siriusta kylkeen niin, että tämä sivuun hypähtäessään melkein paiskasi pari onnetonta kolmosluokkalaista lumihankeen.
”Tuo oli ilkeää”, tokaisi Sirius pyydettyään kohteliaasti anteeksi kolmasluokkalaisparoilta. ”Sinä olet kiero.”
”Totta kai olen”, Anna sanoi. ”Muuten olisin jättänyt tämän reissun väliin. Tiedätkö mitä, Sirius Black? Jostain syystä suurin osa Tylypahkan viides- ja kuudesluokkalaisista tytöistä tuntuu olevan sitä mieltä, että jos sinun kanssasi ei ole riittävän kiero, päätyy lopulta luutakomeroon – ”
”Kateellisten panettelua”, Sirius sanoi ja virnisti omahyväisesti. ”Mutta jos se yhtään lohduttaa, minä en kyllä tällä hetkellä suunnittele mitään luutakomeroepisodia – ”
”Merlinin kiitos!” Anna puuskahti. ”Siinä tapauksessa sinä nimittäin oikeasti päätyisit tuonne lumihankeen ja mieluiten naama edellä!”
Sirius pyöritteli silmiään. Anna heilautti vaaleanruskeita hiuksiaan mielenosoituksellisesti ja lähti sitten harppomaan astetta nopeammin askelin kohti Tylyahoa. Sirius sai ehkä lisätä vauhtiaan hänkin vain pysyäkseen tytön kannoilla, mutta se ei vaimentanut hänen takaraivossaan kuiskailevaa epämääräistä ääntä, joka väitti, että Annan seura voisi loppujen lopuksi olla huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin sadan luutakomeron päätyvän tytön.
 Tosin sata luutakomeroon päätyvää tyttöäkin oli melkoisen mukava ajatus.
”Mitä sinä NYT ajattelet?” kysyi Anna.
Jostain syystä Sirius päätti olla kertomatta.

Peter naputti hermostuneena Kolmen Luudanvarren nurkkapöydän pintaa. Jos hän olisi ollut tarkkaavaisempi, hän olisi ehkä huomannut pinnan olevan melkoisen samea ja epämiellyttävän näköinen, mutta niin huomiokykyinen hän ei sentään ollut. Tosin se saattoi  myös johtua siitä, että Adrianne istui vain metrin päässä hänestä ja hymyili hänelle silloin tällöin.
”No, aiotteko te mennä kotiin joululomalla?” kysyi Tim, joka istui pöydän toisella puolella ja piti Evan Rosierin kädestä kiinni.
 Se oli epäilemättä yksi maailmanhistorian kankein keskustelunavaus, mutta jostain syystä Peter oli oikeastaan kiitollinen siitä. Tunnelma heidän pienessä pöydässään oli viimeisen puolen tunnin kuluessa käynyt melkoisen jäiseksi. Adrianne ja Tim yrittivät selvästi uskotella, että heidän pieni viiden hengen porukkansa tuli mainiosti toimeen keskenään, mutta Rosier vilkuili Peteriä yksinomaan äkäisen näköisenä ja Adriannen ja Timin välissä istuva Marie näytti ihmettelevän, mitä hän oikeastaan edes teki heidän seurassaan. Ja Peter taas oli yksinkertaisesti vaivaantunut.
”Minä menen kotiin jouluksi”, sanoi Adrianne vastaten Timin kysymykseen ja kääntyi sitten kohti Peteriä. ”Entä sinä?”
”Sama täällä”, Peter myönsi, ja tottahan se oli. Hänellä ei ollut mitään syytä jäädä Tylypahkaan.
”Niin minäkin”, Marie tokaisi. ”Suoraan sanottuna olen vain iloinen siitä, että pääsen täältä pois vähäksi aikaa.”
”Kotona on kyllä ihan kiva päästä käymään”, Tim myönsi ja näytti epäluonnollisen vähän omalta itseltään hymyillessään keskustelunnostatushymyä. ”Tehän voisitte oikeastaan kaikki tulla käymään meillä jossain välissä, vai mitä?”
”Kaikki?” Rosier toisti otsa rypistyen.
”Niin, miksi ei?” Tim kysyi valoisasti. ”Hormipulveri on keksitty, ja – ”
”No, minä en taida siinä tapauksessa ilmestyä paikalle”, Rosier totesi ja hymyili vinosti tyttöystävälleen.
Tim hämmästyi. ”Miksi ihmeessä et? Evan, minä – ”
”Minä voin kyllä tulla käymään muuten”, Evan sanoi heti. ”Yritä nyt ymmärtää, Tim.”
Tim kurtisti kulmiaan. ”Mitä minun muka pitäisi ymmärtää?”
Evan näytti vaivaantuneelta ja vilkuili ympärilleen. Adriannen suu oli loksahtanut hivenen auki, mutta Peter kyllä tiesi olevansa ainoa, joka ylipäätään huomasi asian. Muiden huomio oli kiinnittynyt Rosieriin, joka nyt kumartui lähemmäs Timiä.
”Kyllä sinä tiedät, etten minä kauheasti pidä tästä porukasta”, hän kuiskasi matalalla äänellä, jonka kaikki kuulivat. ”Minä olen sanonut sinulle vaikka kuinka monta kertaa, että sinun kannattaisi etsiä parempaa seuraa – ”
”Älä jaksa!” Tim puuskahti eikä välittänyt hiljentää ääntään. ”Ja minä olen sanonut sinulle aivan yhtä monta kertaa, että minä en todellakaan aio vaihtaa ystäviäni vain joidenkin vanhentuneiden käsitysten mukaan!”
”Tiedän”, Rosier tiuskaisi äänellä, josta kuuli kyllä, ettei sen tietäminen todellakaan miellyttänyt häntä. ”Mutta sinä et voi vaatia, että minäkin pitäisin heistä – ”
”Itse asiassa minä voin”, Timin ääni oli tiukka. ”Ainakin sinä voisit olla sen verran fiksu, ettet puhuisi typeristä mielipiteistäsi keskellä kahvilaa – ”
Evanin käsi kiertyi Timin ranteen ympärille. ”Älä kyseenalaista minun fiksuuttani! Sinä tässä liikut väärissä porukoissa – ”
”Miten niin?” Timin ääni kohosi ja laski sitten sovittelevan ilmeen piirtyessä tytön kauniille kasvoille. ”Puhutaan tästä joskus myöhemmin, jooko?”
Peter kiemurteli tuolillaan. Adrianne tuijotti Evania ja Timiä näyttäen siltä, kuin ei olisi aivan uskonut omia korviaan. Peterin olisi tehnyt mieli vetää tyttö syliinsä ja väittää tälle, ettei Rosierin sanoja kannattanut uskoa, että niillä ei ollut todellisuudessa mitään merkitystä, mutta hän ei tietenkään voinut tehdä sitä.
 Marien ajatukset näyttivät liikkuvan hieman samoilla linjoilla Peterin ajatusten kanssa, sillä tyttö yritti kiinnittää Adriannen huomion kysymällä tältä jotain läksyistä. Adrianne mutisi välttelevän vastauksen ja kohdisti jälleen katseensa Rosieriin ja Timiin, jotka olivat vetäytyneet hieman kauemmas muista ja keskustelivat matallalla äänellä.
”Me olemme puhuneet vaikka kuinka monta kertaa”, Evan tokaisi Timille, ”mutta sinä kieltäydyt aina vain näkemästä totuutta – ”
”Miksi sinä sitten olet yhä minun kanssani, jos minä olen kerran niin typerä?” Tim kysyi kylmällä äänellä.
”Koska minä pidän sinusta, pahuksen tyttö!” Evan puuskahti ja näytti hetken siltä, kuin olisi halunnut vetää pahuksen tytön syliinsä. ”Ei sinussa ole mitään vikaa, vain sinun kavereissasi – ”
”Jos sinä haukut minun kavereitani, haukut minuakin”, sanoi Tim huulet hieman vapisten. ”Evan, älä viitsi olla noin härkäpäinen – ”
Ennen kuin Peter ehti huomatakaan, Tim oli noussut omalta tuoliltaan ja kävellyt Rosierin luokse. Poika veti hänet syliinsä ja halasi häntä tiukasti. Adriannen kasvot synkkenivät, ja Peterin sormet puristuivat nyrkkiin samalla, kun hänen ajatuksensa huusivat ehdotonta vastalausetta Rosierin sanoille.
”Valitan”, sanoi Evan näennäisen hiljaisella äänellä ja hetken Peter kuvitteli pojan vilkaisseen ivallisesti heitä kohti, ”mutta minä en voi muuta, niin kauan kun sinä liikut kuraveristen ja muun rupusakin kanssa – ”
Se riitti. Peter ponnahti ylös tuoliltaan eikä välittänyt tippaakaan Adriannen säikähtäneestä ilmeestä Timin ja Marien kysyvistä katseista puhumattakaan. Hän ei enää jaksanut katsoa surullista ilmettä Adriannen kasvoilla, ei kuunnella Rosierin typeriä kommentteja ja nähdä ylemmyydentuntoista katsetta pojan kylmissä silmissä -
”Hitto vie, Rosier, pidä suusi kiinni!” Peter ärähti. ”Voit pitää typerät mielipiteesi ihan omana tietonasi – ”
”Niinkö, Piskuilan?” Rosier oli vetäytynyt kauemmas Timistä ja tuijotti nyt Peteriä ärsyttävän itsevarmasti hymyillen. ”Oletko aivan varma? Ehkä sinun pitäisi paremminkin huolehtia siitä, kuinka kauan saat pitää omat typerät pikku ajatuksesi – ”
”Minun ajatukseni eivät ole typeriä!” huusi Peter ja hapuili taikasauvaansa viittansa taskusta. Se ei ollut siellä. ”Mutta sinä – sinä – hemmetti, onko sinun pakko – ”
”Mitä?” Rosier kysyi ja astui askeleen kohti häntä. ”Onko minun pakko mitä? Vai pitäisikö minun arvata?”
”Älä suotta”, tiuskaisi Peter, mutta turhaan. Rosier nojasi pöytään ja vilkuili häntä niin ärsyttävän tietäväisen näköisenä, että hän olisi vain mieluiten heittänyt kermakaljatuoppinsa ylimielisen luihuisen naamalle -
”Mitäköhän sinä olisit mahtanut tarkoittaa?” Rosier virnuili välittämättä tippaakaan Peterin kiellosta. ”Miten olisi vaikka ONKO SINUN PAKKO SATUTTAA ADRIANNEA?”
Peter sävähti. Sanat iskivät hänen lävitseen pelottavan tosina ja vilkaisemattakin hän tiesi, että myös Adrianne nojautui taaksepäin tummanruskeat silmät pyöreinä ja hämmästyneinä. Jos Adrianne ei olisi jo ennestään tiennyt Peterin olevan ihastunut häneen, Rosierin sanat olisivat todennäköisesti saaneet pojan hämmentymään huomattavasti enemmän. Nyt ärtymys vain kohosi hänen mielessään, hänen teki mieli lyödä Rosieria tai tehdä mitä tahansa, joka pyyhkisi ylimielisen virnistyksen toisen kasvoilta -
”Ja tuolla tavallako sinä ajattelit saada minut unohtamaan, millainen paskiainen olet?” Peter tokaisi. ”Usko pois, se ei onnistu – ”
”Paskiainen?” Rosier toisti hieman kyllästyneesti. ”Katso peiliin, Piskuilan. Sinä ja sinun pikku ystäväsi – ”
Siinä vaiheessa oli yksinomaan hyvä, että Marie oli jo hieman aiemmin tarttunut lujasti Peterin kaapuun ja esti poikaa syöksymästä suin päin Rosierin kimppuun.
”ÄLÄ SINÄ SANO MITÄÄN!” Peter huusi. ”SINULLA ITSELLÄSI EI EDES – ”
”Rauhoitu jo, Matohäntä!” Siriuksen käsi repäisi Peterin nopealla liikkeellä kauemmas Rosierista ja tuolista, joka huojui uhkaavasti. ”Etköhän sinä ole jo sanonut tarpeeksi.”
”Sirius?” Peter hämmästyi ja unohti melkein ajatella Rosieria, joka tarttui Timin käteen ja riepotti parhaillaan tyttöä perässään kohti ulko-ovea. ”Mitä sinä täällä teet? Missä muut – ”
”Minä istuin Annan kanssa tuolla sivupöydässä kaikessa rauhassa”, sanoi Sirius, ”kun sinä aloit räyhätä niin kuin joku kulkukoura. Ja anteeksi vain, kaveri, mutta se kuuluu minulle – ”
”Minulla oli hyvä syy!” Peter puolustautui kovaäänisesti eikä välittänyt tippaakaan Marien ja Adriannen hämmentyneistä katseista. ”Rosier on ääliö, hän – ”
”Totta kai hän on ääliö, pahus vie!” Sirius puuskahti. ”Hän on luihuinen, ja kaiken lisäksi hemmetin typerä sellainen, mutta minä en halua käydä katsomassa sinua vankilassa sen jälkeen, kun olet hajoittanut koko Kolmen Luudanvarren palasiksi!”
”Ihan kuin minä tekisin jotain sellaista! Sinä olet meistä se, joka on vaarakasi ympäristölleen – ”
”Turha selitellä, Matohäntä”, Sirius tokaisi. ”Jos Marie ei olisi pidellyt sinusta kiinni, olisit varmaan ollut Rosierin kurkussa kiinni jo aikoja sitten. Ja murhaa ei katsota hyvällä taikaministeriössä, tiedä se.”
”Minä – ” aloitti Peter, mutta ei enää keksinytkään mitään sanottavaa. Rosier oli mennyt, Siriuksen harmaat silmät katsoivat häntä ärsyyntyneinä ja hän alkoi pikkuhiljaa tajuta lattialle kaatuneet tuolit ja kahvilassa istuvien ihmisten uteliaat katseet.
”Hyvä poika”, totesi Sirius, kun hän jätti lauseensa kesken ja pudisteli vain hitaasti päätään. ”Minä arvasin, että tulisit järkiisi. ”Ja nyt, jos vain sallit, minun olisi kai paras palata seuralaiseni luo – ”
”Mene vain”, tokaisi Peter ja vilkaisi sitten Adriannea.
Tyttö istui edelleen tuolillaan ja tuijotti häntä kauniit huulet hämmästyneesti raottuneina. Peter oli huomaavinaan pettymyksen läikähtävän Adriannen silmissä, pettymyksen, joka repi hänen omat ajatuksensa kappaleiksi ja tiputti lattialle –
”Minä tulen kohta takaisin”, hän ilmoitti sitä tarkoittamatta ja harppoi ulos kahvilasta, ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään.

George Adamsin pähkinänruskeat hiukset näyttivät yllättävän tummilta hämärtyvässä talvi-illassa. Oikeastaan oli melkein kummallista, miten kello oli vasta lähempänä kolmea iltapäivällä ja silti alkoi olla vaikea nähdä kauas.
”Aika hämärää”, tokaisi George.
Se olisi voinut olla melkoisen omalaatuinen toteamus, mutta onneksi Lily tiesi mainiosti, että poika ajatteli säätä eikä esimerkiksi yleistä maailman menoa. Ei sillä, etteikö sekin olisi välillä tuntunut hieman hämärältä.
”Niin on”, Lily totesi.
Sellaista se oli ollut koko päivän. Lily ei ollut muistanut huolehtia etukäteen siitä, tulisivatko hän ja George toimeen, mutta päivän edetessä hän oli toden teolla alkanut huolestua. He eivät yksinkertaisesti näköjään pystyneet puhumaan toisilleen! Koko päivän he olivat vaihtaneet vain tyhjänpäiväisiä kommentteja, käyneet kaupoissa ja kävelleet ympäriinsä, eikä Lily oikeastaan tiennyt mitään sellaista Georgesta, jota hän ei olisi tiennyt jo aiemmin.
”Tämä on aika tyhmää”, hän huudahti puoliääneen, ennen kuin ehti harkita, mitä oli aikeissa sanoa. Hän sulki suunsa nopeasti, mutta George oli luonnollisesti ehtinyt tarttua hänen hieman kummalliseen kommenttiinsa.
”Mikä?” poika kysyi ja tämän tummanruskeat kulmat kurtistuivat. ”Hämärä?”
”Ei”, Lily sanoi ja oli hetken kiitollinen pimenevästä illasta, sillä hänen kasvonsa tuntuivat punehtuivan. Ikävä kyllä vahinko oli jo tapahtunut ja siinä vaiheessa kai oli paras vain olla rehellinen. ”Se, että me olemme olleet koko päivän kahdestaan, emmekä ole puhuneet toisillemme juuri mitään.”
”Kaipaatko sinä ystäviäsi?” George kysyi huolestuneena.
”En!” Lily puuskahti ja virnisti sitten tajutessaan, miten kummalliselta sen täytyi kuulostaa. ”Siis minulla ei tietenkään ole mitään ystäviäni vastaan, mutta itse asiassa heitä ei oikein OLE muita kuin Kacey, ja Kacey taas todennäköisesti vain kaulailee jossain Remuksen kanssa…”
”Ai niin”, sanoi George ja varjo heilahti pojan silmien poikki. ”Kacey ja Lupin. Minä olisin halunnut mennä sen tytön kanssa syystanssiaisiin, mutta Lupin ehti ensin.”
Jos Lily ei ollut oppinut Georgesta juuri mitään koko päivän aikana, tämä tieto ainakin oli uusi.
”Olisitko?” Lily kysyi osaamatta sanoa mitään fiksua.
George virnisti. ”Se on jo vanha juttu. Minä hävisin Lupinille ja sillä selvä.”
Lily nyökkäsi – mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Kaikesta päätellen George oli tosiaan hävinnyt Remukselle Kaceyn suhteen, jos mitään kilpailua nyt oli ollut olemassakaan.
”He ovat ihan suloinen pari”, Lily totesi hieman hajamielisesti.
”Suloinen pari?” George toisti huvittuneena. ”Minä en ole ikinä tajunnut, mikä pakkomielle tytöillä on kutsua toisia ihmisiä ”suloisiksi pareiksi”. Minun nähdäkseni useimmissa pareissa ei ole mitään suloista.”
Lily hymyili. ”Suloisiksi pareiksi” nimittelemisen ihmetteleminen toi auttamatta hänen mieleensä Siriuksen ja syystanssiaispäivän, kun he olivat vahingossa päätyneet lukituiksi Tarvehuoneeseen. Silloin Sirius oli ihmetellyt juuri samaa asiaa kuin George nyt. Silti muisto ei tehnyt hänen oloaan yhtään surulliseksi. Kenties Georgen hymyilevät kasvot piristivät häntä, ja siihen ajatukseen hän tarttui.
”Kylläpäs on”, hän väitti vain sanoakseen jotain. ”Ja Kacey ja Remus ovat ehdottomasti harvinaisen suloinen pari.”
George kohautti olkapäitään. ”Tuo on kai jotain tyttöjen juttuja.”
”Ehkä”, Lily myönsi. ”Mutta siinä tapauksessa sinun sietäisi olla harmissasi siitä, ettet ole tyttö.”
”Tuskin”, sanoi George spontaanisti. ”Silloin minä en voisi olla täällä sinun kanssasi.”
Lily pysähtyi. He olivat kävelleet Tylyahon pääkatua pitkin melkoisen päämäärättömästi, ja nyt tuo kuviteltukin päämäärä katosi hetkeksi tytön mielestä. Georgekin pysähtyi ja kääntyi tuijottamaan häntä kasvot hämmästyneinä.
”Anteeksi”, poika mutisi. ”Minun ei kai olisi pitänyt sanoa noin.”
”Ei se mitään”, sanoi Lily ja väänteli käsiään hieman vaivautuneena. ”Minun ei olisi pitänyt järkyttyä. Kai sinä haluat olla täällä minun kanssani, jos kerran kysyit minua…”
George melkein virnisti. ”Järkytyitkö sinä?”
”Vähän”, Lily sanoi vaisusti. ”Etkö sinä huomannut? Minähän pysähdyin niille sijoilleni.”
”Huomasin, totta kai”, George puolustautui. ”Mutta JÄRKYTTYMINEN on aivan eri asia.”
Lily kurtisti kulmiaan unohtaen kokonaan, että hänen oli tarkoitus olla järkyttynyt. ”Miten niin?”
”No, minusta järkyttyminen kuulostaa siltä, mitä useimmat tytöistä tekisivät, jos heidän paitojensa alle tiputtaisi hämähäkin”, George totesi ja lisäsi sitten nopeasti: ”Ei sillä, että olisin yrittänyt.”
”Hyvä, ettet ole”, sanoi Lily, sillä pelkkä ajatuskin oli saanut kylmän väreen kulkemaan hänen selkäpiitään pitkin.
George hymyili. ”Okei, sinä siis järkytyit. Voimmeko me nyt jatkaa matkaa?”
”Voimme”, Lily lupasi. ”Minne me menemme?”
”Miten olisi Kolme Luudanvartta?” ehdotti George. ”Me olemme kierrelleet täällä melkein koko päivän, mutta emme ole vielä käyneet siellä kertaakaan.”
”Hassua”, totesi Lily. ”Mennään vain.”
Taivas oli jo kovin hämärä, mutta se ei estänyt Lilyä vilkuilemasta ohimennen Georgen profiilia heidän kävellessään kohti Kolmea Luudanvartta. Pieni hymyn väre kulki hänen vatsanpohjansa halki, eikä hän hetkeen muistanut ajatella Siriusta lainkaan.

Kermakalja oli aina vaikuttanut Siriukseen sillä tavalla. Epämääräinen aavistus hänen takaraivossaan saattoi väittää, ettei hänen olisi pitänyt olla niin hyvällä tuulella kuin oli, mutta hän nyt kerta kaikkiaan vain oli. Pahus, Peter saattoi käyttäytyä niin kuin olisi halunnut lyödä Evan Rosierilta tajun kankaalle ja James ehkä oli näyttänyt hieman kärsivältä ohittaessaan hänet Michellen ja Naiman seurassa ja kysyessään, oliko Lilyä näkynyt, mutta ne eivät olleet hänen ongelmiaan! Hän sentään istui lämpimässä sivupöydässä vaaleatukkaisen tytön kanssa, joka ei omien sanojensa mukaan erityisesti pitänyt hänestä, mutta oli kyllä hauskaa seuraa.
”Sirius”, Anna sanoi hieman kyllästyneesti, kun hän joi ties monetta lasillistaan. ”Tuo on kermakaljaa. Siitä ei voi tulla humalaan.”
”Ei sitä tiedä”, Sirius totesi ja tyhjensi lasinsa. ”Ei ainakaan ennen kuin on kokeillut.”
”Sinä olet juonut jo niin monta lasillista, että olisit jo humalassa, jos se olisi mahdollista”, Anna huomautti. ”Tosin et sinä ihan helpolla tuollaisesta juomisesta pääse.”
”Sanoo kuka?” Sirius uhkasi.
Anna irvisti. ”Ei kukaan. Sinulla vain todennäköisesti tulee olemaan mieletön vessahätä ensi yönä.”
Siriuksen kasvot synkistyivät. No niin, sitä hän ei kieltämättä ollut ajatellut, mutta eipä sillä ollut niin väliäkään. Hänen kuntonsa vain kohoaisi, kun hän juoksisi sängyn ja vessan väliä.
”Hieman epäilyttävää”, sanoi Anna ja vasta siinä vaiheessa Sirius huomasi ajatelleensa ääneen. ”Kenenkäköhän sänky on kyseessä?”
”Minun omani”, Sirius totesi loukkaantunut sävy äänessään. ”Vastahan me keskustelimme luutakomeroista. Kuvitteletko sinä oikeasti minun olevan niin vastuuton, että aikoisin heti sen jälkeen etsiytyä jonkun toisen tytön sänkyyn?”
”Kuvittelen”, Anna sanoi rehellisesti. ”Tosin minä olin kyllä enemmän huolissani omasta sängystäni. No, osaanpahan pitää varani ja kieltäytyä kaikesta juotavasta, jota sinä minulle tarjoat.”
”Miten niin?” Sirius hämmästyi.
”Ai miten niin tarjoat? Koska sinä pyysit minua tänne, ja sinä olet tässä se mies, ja – ”
”Miten niin sinun pitäisi kieltäytyä?” keskeytti Sirius, joka ei suoraan sanottuna liiemmin halunnut kuulla puhetta naisten oikeuksista juuri silloin.
”Minä käyttäydyn melko holtittomasti tuliviskin alaisena”, selitti Anna. ”En aio ottaa riskiä, että juotat minulle sitä salaa – ”
”Pidän tuon mielessä”, Sirius virnisti.
Se kuitenkin jäi hänen viimeiseksi virnistyksekseen pitkään aikaan, sillä juuri silloin ovi avautui. Sirius näki aavistuksen hämärtyvästä taivaasta jossain ulkona, mutta hänen huomionsa ei todellakaan kiinnittynyt taivaaseen. Ei, ennemminkin hän huomasi Lilyn ja ruskeatukkaisen pojan, jotka astuivat sisään nauraen ja vilkuillen toisiaan.
”Onko tuo George Adams?” hän suhahti Annalle. ”Tuo, joka tuli Lilyn kanssa sisään?”
Anna näytti hieman hämmästyneeltä. ”On. Minä taisinkin kuulla, että he ovat tulossa tänne yhdessä – ”
”Taisit kuulla?” Sirius toisti silmät suurina. ”He ovat siis treffeillä?”
”Sirius!” Anna parahti. ”Mikä ihme sinua vaivaa? Minä melkein alan uskoa, että kermakalja voi sittenkin mennä päähän – ”
Sirius pudisteli päätään. Olkoon, Lily ehkä käveli vain muutaman metrin päästä hänestä vilkaisematta häntä ollenkaan, istui ruskeatukkaisen pojan kanssa rauhalliseen nurkkapöytään, jutteli, nauroi ja näytti nauttivan joka sekunnista, mutta mitä siitä, se ei todellakaan häirinnyt Siriusta. Ei, hän oli päässyt Lily Evansin yli kauan sitten, hän ei edes kaivannut tyttöä -
”Pahus”, hän ärähti kun Lily ja George kumartuivat sanomaan toisilleen jotain pöydän yli. ”Minun pitää käydä tuolla.”
Anna jäi katsomaan hänen peräänsä, kun hän nousi paikaltaan ja lähti harppomaan kohti Lilyn pöytää. Tyttö näytti yllättyvän hänet nähdessään.
”Sirius?” Lily kurtisti kulmiaan. Loistavaa, ilmeisesti tyttö sentään vielä muisti, kuka hän oli! ”Mitä sinä – ”
”Meidän pitää jutella”, tokaisi Sirius, tarttui Lilyä kiinni kädestä ja oli ohimenevän hetken erittäin kiitollinen siitä, ettei James silloin ollut Kolmessa Luudanvarressa.
”Minä tulen kohta”, sanoi Lily Georgelle tajutessaan, ettei hänellä ilmeisesti juurikaan ollut valinnanvaraa.
Sirius kuljetti Lilyn perässään suoraan ulos ulko-ovesta ja tönäisi hieman vähemmän hellävaraisesti vasten ulkoseinää. Lilyn suu jäi hämmästyksestä raolleen, ja hetken Sirius saattoi melkein kuvitella painavansa huulensa tytön huulia vasten, työntävänsä kätensä jälleen tämän punaisiin hiuksiin –
”Mitä ihmettä sinä touhuat?” hän kysyi terävällä äänellä työntääkseen mielikuvat pois ajatuksistaan. ”Adamsin kanssa, siis?”
”Minun kai pitäisi kysyä ihan samaa”, sanoi Lily ja näytti selvästi ärtyneeltä. ”Sirius, mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Sinä raahaat minut ulos kahvilasta vain kysyäkseni minulta, mitä minä teen Georgen kanssa – ”
”Ai, nyt te kutsutte jo toisianne etunimillä”, Sirius tokaisi ja tiesi kyllä, että hänen äänensä kuulosti naurettavan murjottavalta.
Lily katsoi häntä kulmat koholla. ”Niin kutsumme. Me olemme olleet koko päivän yhdessä – ”
”MITÄ?” Sirius huudahti.
”Emme sillä tavalla yhdessä!” Lily huudahti silmät laajeten. ”Pahus, Sirius, mikä ihme sinua vaivaa?”
”Ei yhtään mikään”, Sirius ilmoitti kovaan ääneen. ”Minusta on vain hieman ärsyttävää katsella, miten sinä käyttäydyt kuin mikäkin tytönhupakko – ”
”Älä viitsi!” Lily puuskahti. ”Sinä et usko tuohon itsekään, joten voit ihan yhtä pitää suusi kiinni ja antaa minun elää omaa elämääni!”
Sirius avasi suunsa vastatakseen, mutta ei keksinytkään mitään sanottavaa. Hänen katseensa lukkiutui Lilyn vihreisiin silmiin ja hetken, vain hetken hän toivoi voivansa hukkua niihin lopullisesti.
”Sirius?” Lily kysyi äkkiä hyvin varovaisella äänellä. ”Oletko sinä… mustasukkainen?”
Sirius pudisteli päätään ja astui kauemmas Lilystä. Lumi satoi hänen päälleen, mutta hän ei edes huomannut sitä. Lily jäi seisomaan vasten Kolmen Luudanvarren seinää hyvin hämmästyneen näköisenä, kun Sirius lähti nopein askelin kohti Tylypahkaan johtavaa tietä. Anna sai istua sivupöydässä, hänellä ei enää ollut voimia palata sinne, eikä mitään sanottavaa.
 Ei, hän oli tehnyt itsestään narrin. Se oli tapahtunut jo silloin, kun hän oli antanut ensimmäisen kerran itselleen luvan suudella Lily Evansia, ja paljon pahemmalta se tuntui nyt, kun tuon kaiken piti jo olla ohi. Eikä pahinta edes ollut Jamesin pettyneen ilmeen kuvitteleminen vaan se, että todellisuudessa hän olisi vain halunnut kelata aikaa taaksepäin ja tuijottaa yhä Lilyn silmiin.

[Lupine]

Joo elikkäs jatkoo. Olisin halunnu kuulla Kaceystä ja Remuksesta enemmän.

Ainii oon Werewolfie nimi vaan vaihtu.

[Arte]

Joillakin muillakin on koulukiireitä, että lukion aloitus osaakin olla raskasta... Harmittaa, kun en ole päässyt lukemaan tätä yhtään aikaisemmin. Nooh, nyt kuitenkin on aikaa lukea ja kommentoidakin:

Urhh, Peterin kohtaus Luudanvarressa<3 Se on ihana. En vain muistanut, että se oli Rosier, joka sanoi, että "Onko sinun pakko satuttaa Adriannea". Mutta nyt ainakin sain kunnollisen muistikuvan koko kohtauksesta. En kyllä malta odottaa yhtään enempää, koska muistaakseni seuraava osa on viimeinen, jonka olen lukenut. (: Se on hyvä luku, jos muistan oikein.

Siriuksen "yritykset" tulla humalaan kermakaljasta olivat aika söpöjä. Myös Anna vaikutti hahmona oikein kivalta, ja pidin myös siitä, ettei hän ollut ihastunut Siriukseen, vaan hänellä oli samat motiivit kuin pojallakin. Säälittää vain vähän, kun Sirius jätti hänet sinne odottamaan, vaikka heillä oli ollut niin hauskaa. Vaikka no, Anna varmaan tajusi koko tilanteen siinä samalla ja lähti pian itsekin. Ainakin itse haluan ajatella niin.

Lily ja George. Heistä oli ihan mukava lukea, vaikkein oikein tiedäkään, haluanko heille mitään kummempaa. Sinänsä kuin se olisikin minun päätettävissäni, mutta kuitenkin. <: Minusta vain oli älyttömän suloista, kun Sirius oli mustasukkainen. Mainitsinko jo, että odotan seuraavaa lukua? Toivottavasti ehdin lukeakin sen pian, kun se ilmestyy...

[Hate]

Olen ihan sanaton. Rakastuin tähän ficciin. .__. Se on ihanan pitkä, mutta siihen ei kyllästy missään vaiheessa. Se on kiinostava alusta loppuun asti. Ficissä on niin monta ihanaa kohtaa että jos laittaisin kaikki suosikkini tämä viesti olisi tuskastuttavan pitkä 8'D Sirius oli tässä ficissä mielestäni ylivoimaisen ihana (tälläkin kertaa). 

Jokatapauksessa erittäin ihana ja ehkäpä paras ficci jonka olen täällä lukenut.

[lurikko]

A/N: Voi ei! Ihan rehellisesti sanottuna olen tainnut unohtaa, että tämä ficci on täällä ja odottaa jatkoa! Nyt yritän korjata virheeni; toivottavasti ette ole kaikki kadonneet ja jotain vielä ilahduttaa tämän jatkon laittaminen tänne.

Lupine, kiitos paljon! Kaceysta ja Remuksesta kyllä kuullaan vielä.

Arte, kiitoksia! Toivottavasti olet pärjäillyt sen lukion kanssa. Ihan näin niin kuin abin näkökulmasta täytyy pikkuisen sanoa, että kannattaa yrittää ottaa lukio-opiskelu suhteellisen rennosti tai ainakin sen verran rennosti, ettei väsytä itseään kovin pahasti! Opiskelua kyllä riittää, jos sitä jaksaa tehdä, mutta itsestään täytyy muistaa huolehtia myös, ja minä ainakin tajusin joskus kakkosvuoden keskellä, että menen yksinkertaisesti täysin solmuun ellen saa pitää laiskotteluaikaani

Hate, kiitos kovasti! Onpa hauska kuulla, että olet löytänyt tämän ficin ja vielä tykännytkin Toivottavasti jaksat seurata myös jatkossa

*

OSA 36

”Peter? Mitä sinä teet?”
Itse asiassa Peter ei tehnyt yhtään mitään. Ei, hän vain istui yksinäisellä penkillä erään sivukadun varrella ja mietti, mitä ihmettä hänen olisi pitänyt tehdä. Riideltyään ensin Evan Rosierin kanssa ja syöksyttyään sitten ulos Kolmesta Luudanvarresta hän oli ensin kierrellyt aikansa ympäri Tylyahoa, mutta jostain syystä se oli tuntunut täysin turhalle. Pieni sivukatu oli houkutellut häntä lupauksilla hiljaisuudesta ja rauhasta ajatella, ja niinpä hän oli eksynyt sinne.
 Niin, hän ei ollut todellakaan arvannut, että Adrianne lähtisi Kolmen Luudanvarren lämpimästä, naurua ja hymyä täynnä olevasta ilmasta tai että tyttö vieläpä löytäisi hänet. Siinä tämä kuitenkin seisoi, vain metrin päässä hänestä, kädet syvälle kaavun taskuihin avuttomasti painettuina ja turhautunut katse harhaillen.
”En minä mitään erikoista tee”, sanoi Peter vastaten tytön esittämään kysymykseen. ”Istun vain tässä.”
”Huomaan sen”, sanoi Adrianne hieman surumielisesti ja seisoi yhä siinä sen näköisenä, kuin ei olisi tiennyt, olisiko hänen pitänyt kävellä lähemmäksi Peteriä vai ei.
Peter huokaisi. ”Okei, puhu jo. Minä tiedän kyllä, että olin hemmetin tyhmä ja lapsellinen ja vaikka mitä, mutta sinä haluat epäilemättä sanoa sen myös. Joten anna tulla.”
Adrianne tuijotti häntä pää hieman kallellaan, pitkät, mustat, silkkiset hiukset valuen ulos kaavun hupun alta ja tippuen kohti maata. Jos Peterin olo ei olisi ollut niin surkea, hän olisi saattanut jäädä ihmettelemään, miten hänen edessään seisova tyttö saattoi lumisateessakin näyttää niin kauniilta.
”Minä mietin, minne ihmeeseen sinä menit”, sanoi tyttö, aivan kuin se olisi muka liittynyt aiheeseen. ”Kyselin Siriukselta, kävin Hunajaherttuassa ja kiertelin pääkatua, mutta sinua ei vain näkynyt. Onneksi minä satuin huomaamaan, että yhdet jalanjäljet veivät tänne.”
”Minä halusin olla rauhassa”, tunnusti Peter tuulelle, joka puhalteli Adriannen olkapään yli.
Tyttö naurahti hieman sarkastisesti. ”Anteeksi nyt vain, etten antanut sinun jäädä tänne yksin murjottamaan – ”
”En minä sitä tarkoittanut”, Peter sanoi heti.
”Et niin”, Adrianne tokaisi.
Sitten he olivat taas hiljaa. Adrianne potki lunta ajatuksissaan ja Peter tuijotti mitään näkemättä tytön kenkiä, jotka halkoivat lunta uudestaan ja uudestaan. Kello oli lähempänä neljää, alkoi hämärtää.
”Mitä se oikein oli?” Adrianne kysyi äkkiä. ”Minä tiedän kyllä, että Evan osaa joskus olla melkoisen typerä, mutta sinä vain käyttäydyit niin – ”
”Lapsellisesti?” Peter ehdotti vinosti hymyillen.
”Vihaiselta. Minä en ollut ikinä nähnyt sinua niin vihaisena.”
Peter sulki silmänsä ja nojasi penkin aivan liian aikaisin loppuvaan selkänojaan. Hän olisi halunnut pois, pois Adriannen kysymyksien läheltä ja pois siitä tiedosta, että Rosierille suuttumalla todennäköisesti vain tehnyt itsestään ikuisen narrin. Ikävä kyllä hänen poispääsemistoiveensa eivät koskaan tuntuneet toteutuvan, eikä tuo kerta suinkaan ollut poikkeus.
”Minä olin kerran kirjastossa”, hän tokaisi.
Adrianne kohotti yllättyneenä kulmiaan. ”Vau, Peter, mutta miten ihmeessä – ?”
”Kyllä se vaan liittyy”, sanoi Peter ja päätti, että voisi yhtä hyvin sanoa kaiken saman tien pystymättä enää olemaan yhtään typerämpi. ”Minä kuulin vahingossa Rosierin ja parin muun luihuisen keskustelun. Ne puhuivat Timistä ja Timin ystävistä ja… no, sinusta.”
Adriannen muutenkin kalpeiden kasvojen ilme valahti.
”Ne tuntuivat olevan kaikki sitä mieltä, että sinä olet ihastunut Rosieriin”, puuskahti Peter ja kuuli kyllä anteeksipyyntävän sävyn äänessään. ”Minä en voinut olla kuulematta, en voinut olla miettimättä – ”
”Se on totta”, sanoi Adrianne.
Peterin ajatukset pysähtyivät. Adrianne seisoi hänen edessään ja tuijotti häntä vakavilla, tummilla silmillään, sanoi sen olevan totta. Mutta hän ei voinut uskoa, ei halunnut, vaikka oli ajatellut sitä viimeiset viikot läpensä. Kuinka se muka olisi voinut olla totta? Rosier oli luihuinen, typerä, ylimielinen luihuinen, joka kaiken lisäksi seurusteli Adriannen ystävän kanssa -
”Kyllä minä tiedän”, tokaisi Adrianne. ”Se on tyhmää, hän seurustelee minun ystäväni kanssa ja on luihuinen, mutta arvaa mitä? Minä en mahda sille yhtään mitään!”
Adrianne potkaisi lunta, kuin olisi halunnut eleellään toivottaa sille hyvää matkaa jonnekin kauas. Aivan kuin vika edes olisi ollut lumen. Peter ei osannut tehdä muuta kuin istua paikallaan kädet ristittyinä syliinsä ja katsoa tyttöä, kun tämä loi jälleen turhautuneen katseen väliin.
”Minä en välittäisi siitä, että hän on luihuinen”, Adrianne puuskahti. ”En yhtään tippaa. Rohkelikoilla on ehkä joku mieletön ennakkoluuloisuus toisia ihmisiä kohtaan, mutta minä en ole sellainen. Minä voisin unohtaa kaiken muun, jos hän edes kerran pyytäisi anteeksi – ”
Peter hautasi päänsä käsiinsä. Adriannen lause jäi kesken ja niin jäi viimeinen lumen potkaisukin, kun tyttö tuli kahdella tasapainottomalla askeleella hänen luokseen ja istahti penkille hänen viereensä. Lumi laskeutui taivaalta suoraan Peterin niskaan, mutta hän ei jaksanut välittää siitä tipan vertaa.
 Hänen olisi pitänyt arvata. Hemmetti, hänen todellakin olisi pitänyt arvata! Hän oli luullut lopulta löytäneensä tytön, josta oli oikeasti kiinnostunut ja joka jopa mahdollisesti voisi joskus pitää hänestä, ja sitten tyttö oli ihastunut luihuiseen! Eikä hän voinut edes olla vihainen Adriannelle, ei syyttää tätä katteettomista lupauksista tai flirttailusta, sillä mitään sellaista ei koskaan ollut tapahtunut. Ei, ja silti Peter oli antanut itsensä toivoa, että ehkä joskus, joskus…
”Minun ei olisi pitänyt kertoa”, sanoi Adrianne ilmeettömällä äänellä. ”Tuon kaiken tietäminen ei varmaan tee sinun oloasi yhtään paremmaksi kuin nyt. Loppujen lopuksi sinähän OLET rohkelikko, ja rohkelikkojen luihuisennakkoluulot – ”
”Luihuisennakkoluulot?” Peter ärähti. ”Etkö sinä kuullut, miten hän puhui sinusta?”
Adrianne ei sanonut mitään. Peter vilkaisi tyttöä sormiensa välistä eikä voinut estää lämmintä läikähdystä ylettymästä vatsaanpohjaansa saakka, vaikka tilanne kuinka oli aivan liian traaginen minkäänlaiselle romanttiselle ajattelulle.
”Antaa olla”, tokaisi Peter. ”Sinä ilmeisesti pidät Rosierista ja sillä selvä. Minun on kai turha tuhlata aikaani sen enempää.”
Hän nousi seisomaan. Adrianne tuijotti häntä järkyttyneenä.
”Tuhlata aikaasi?” tyttö toisti ääni kohoten. ”Sinä tiesit, etten minä pidä sinusta sillä tavalla! Nytkö minun kanssa olemiseni onkin yhtäkkiä AJAN TUHLAUSTA?”
Peter pudisteli päätään turhautuneena. ”Minun ei olisi pitänyt sanoa niin.”
”No, sinä sanoit”, Adriannen ääni oli kylmä. ”Hemmetti, Peter, minä olin sinun kanssasi vaikka kuinka paljon yksinkertaisesti sen takia, että sinä olet mukava! Minkä ihmeen takia sinun on ajateltava noin monimutkaisesti?”
Peter tuijotti häntä. Adriannen silmät näyttivät aidosti pettyneiltä, tuntuivat huutavan pettymystään vasten pojan kasvoja. Silti jokin veti Peteriä kauemmas tytöstä, käski hänen kävellä pois, kun vielä siihen pystyi.
”Miksi Rosier?” hän kysyi.
”Minä en valinnut!” Adrianne kivahti. ”Minä ihastuin! Älä ole typerä!”
”Ai minun ei pitäisi olla typerä?” Peter toisti. ”Älä huoli, minä en aio olla. Sinä saat kaivata Rosieria vaikka kuinka, mutta älä sotke minua siihen.”
Hän kääntyi pois. Adriannen henkäys kyllä kiiri hänen korviinsa raskaana ja syyttävänä, mutta hän ei voinut enää jäädä. Oli typerää käyttäytyä niin ja hän tiesi sen mainiosti, mutta siitä huolimatta hän käveli pois ja jätti Adriannen istumaan yksin hämärtyvään iltaan.

Siriuksen askeleet olivat nopeat ja mikä parasta, ne kuljettivat häntä oikein mukavaa vauhtia pois Tylyahosta, pois Lilyn läheltä. Hemmetti, se tyttö tuhoaisi hänet vielä! Kaiken piti olla selvää, hänen piti olla unohtanut koko Lily Evans, ja sitten pari Lilyn George Adamsin kanssa vaihtamaa flirttailevaa katsetta onnistuivat pilaamaan kaiken. Sirius pudisti päätään ja puristi kätensä nyrkkiin niin tiukasti, että joku olisi voinut kuvitella hänen sormiensa olevan ikuisesti avaamattomissa.
 Mitä hänen olisi pitänyt tehdä? Kääntyä takaisin ja istua Annan viereen, puhua nättejä sanoja lähestyvästä joulusta tai siitä, miten he eivät oikeasti pitäneet toisistaan, istuivat siinä muuten vain? Nähdä sivusilmästään ja tuntea koko sydämellään jokainen katse, jonka Lily vaihtoi Adamsin kanssa? Hänen ei olisi pitänyt pahus vie välittää yhdestäkään katseesta ollenkaan!
 Mutta hän unohtaisi Lilyn. Lily saisi kuherrella vaikka jokaisen vastaantulevan korpinkynsipojan kanssa eikä se lopulta liikauttaisi Siriusta rahtuakaan. Hän katsoisi tyttöä suoraan vihreisiin silmiin ja olisi vain tyytyväinen, että oli päässyt tästä, eroon, haukkuisi tätä mielessään -
”Pysähdy”, rauhallinen ääni tokaisi. ”Sinä pudotit jotain.”
Jos Siriuksen kädet eivät olisi olleet jo valmiiksi nyrkissä, hän olisi todennäköisesti puristanut ne nyrkkiin nyt. Hän kääntyi hitaasti ja loi mahdollisimman kylmän, välinpitämättömän, mitäänsanomattoman katseen poikaan, joka seisoi muutaman metrin päästä hänestä ja tuijotti häntä vakavana.
”Mitä?” hän äyskähti.
Regulus nyökkäsi lumihankea kohti. Sirius harppoi veljensä viereen kahdella pitkällä askeleella, nappasi rahapussin maasta ja tunki sen kaapunsa taskuun niin nopeasti kuin vain pystyi. Regulus tuijotti häntä edelleen, katsoi harmailla silmillään, jotka olivat pelottavan samankaltaiset kuin Siriuksen omat.
”Mitä sinä tuijotat?” Sirius tokaisi ja virnisti ilkeästi. ”Eikö sinun pitäisi olla pikku ystäviesi luona?”
”Minä voisin kysyä samaa”, sanoi Regulus viileästi. He olivat aina olleet hyviä siinä, koko perhe, puhumaan ilmeettömästi toisilleen, mutta Sirius ei jostain syystä enää jaksanut harrastaa sitä. Eihän hän enää kuulunut perheeseenkään.
”No, minun ystävieni asiat eivät kuulu sinulle”, Sirius tokaisi.
”Eivät ilmeisesti sinullekaan”, Regulus virnisti. ”Muuten et kävelisi yksin kohti Tylypahkaa ja näyttäisi siltä, kuin joku tyttö olisi antanut sinulle pakit.”
Ärtymys vilahti Siriuksen silmissä vain pienen hetken, ennen kuin hän sai kiskottua sen pois ja palautettua silmänsä kylmiksi ja ivallisiksi. Ikävä kyllä Reguluksella oli kokemusta hänen tunteidensa havaitsemisesta.
”Todellako?” Regulus virnisti yhä, nyt hieman yllättyneenä. ”Onko joku tyttö saanut Sirius Blackin pois tolaltaan?”
”Älä edes kuvittele”, Sirius kivahti. ”Odota vain, kun ne löytävät sinulle vaimon, jonkun puhdasverisen hempukan. Silloin sinä toivot, että olisit lähtenyt ajoissa – ”
”Minä luulen, että sinä sitä tulet toivomaan”, sanoi Regulus näyttäen lumihangessa seisoessaan aivan yhtä päättäväiseltä ja ylpeältä kuin Sirius olisi voinut kuvitella itse näyttävänsä. ”Kuvitteletko sinä, että saisit minut naimisiinmenosta puhumisella pettämään perheeni? Minä en ole pelkuri.”
Reguluksen sanojen piikki ei jäänyt Siriukselta huomaamatta. Hän olisi halunnut tarttua pikkuveljeä kiinni olkapäistä, ravistella tätä lujasti ja saada tämän tajuamaan olevansa ehdottoman väärässä, mutta Regulus ei ollut enää hänen tavoitettavissaan.
”Sellaisenako sinä minua ajattelet?” hän kysyi kohottaen kulmiaan. ”Pelkurina?”
Regulus nosti leukaansa uhmaavasti. ”Sinä karkasit.”
”Minut pakotettiin siihen.”
”Älä puhu tuollaisia!” Regulus puuskahti. ”Kukaan ei pakottanut sinua mihinkään!”
”Olisi pakottanut, jos minä olisin jäänyt sinne”, Sirius toisti itsepäisesti. ”Sinä ehkä olet niin typerä, ettet tajua, mitä on tapahtumassa, mutta minä en ole. Minä kuulin kyllä, miten äiti puhui tulevaisuudesta ja siitä, mitä meistä tulisi – ”
”Et tiedä”, tokaisi Regulus. ”Sinä lähdit liian aikaisin tietääksesi.”
Siriuksen ajatukset pysähtyivät. Hän tuijotti veljeään kasvoihin, näki ylpeytensä heijastuvan tämän silmistä – vai oliko ylpeys sittenkin todella Reguluksen silmissä, eikä vain peilikuva, sitä hän ei tiennyt. Reguluksen suorat piirteet olivat periksiantamattomat. Veli oli häntä vain vuoden nuorempi, mutta hetken Sirius oli valmis melkein unohtamaan sen. Hän oli aina ollut heistä se viisaampi, se, jolle toinen antoi lopulta periksi, mutta nyt jokin väitti hänelle, ettei Regulus aikonut syödä sanojaan.
”Mitä minun pitäisi tietää?” hän kysyi.
”Sinä saat kyllä tietää ennen pitkää”, tokaisi Regulus ja vinossa hymyssä häivähti ripaus surumielisyyttä. ”Pidä varasi.”
”Miltä minun pitää pitää varani?” puuskahti Sirius, mutta Regulus oli jo kääntänyt selkänsä hänelle ja kävellyt hänen ohitseen.
Jo toisen kerran samana päivänä hän seisoi lumihangessa, tunsi valkoisten hiutaleiden leijailevan kaapunsa hupun alle kylminä ja todellisina eikä pätkääkään tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai ajatella. Reguluksen mustan kaavun peittämä selkä hävisi pikkuhiljaa hämärään Tylypahkan siintäviä pihamaita vasten, mutta Sirius seisoi paikallaan, kunnes eräs tunkeileva lumihiutale lopulta herätti hänet ajatuksistaan ja sai hänen jalkansa liikkumaan, vaikka ajatukset yhä tempoilivat jossain Reguluksen ja Lilyn rajamailla.

”Minä oikeastaan tarvitsisin uuden juhlakaavun”, sanoi Michelle hyvin mietteliäästi.
Suoraan sanottuna Jamesia ei pahemmin kiinnostanut, mutta hänellä oli tarpeeksi itsesuojeluvaistoa, jotta hän tajusi, ettei hän todellakaan voinut sanoa sitä ääneen. Niinpä hän vain ynähti kannustavasti ja toivoi, ettei Michelle vain saisi päähänsä ryhtyä ostamaan juhlakaapua juuri nyt.
”Kunhan et nyt ryhdy ostamaan sitä”, Naima parahti pelastaen Jamesin. ”Meidän pitäisi joka tapauksessa kohta lähteä kohti Tylypahkaa.”
”Niin pitäisikin”, sanoi James ja varoi visusti kuulostamasta liian innokkaalta. ”McGarmiwalla on jo muutenkin liikaa huonoja kerrottavia minun äidilleni, jos he sattuvat joskus tapaamaan.”
Michellen otsa rypistyi. ”Tapaavatko he sitten useinkin?”
”No, velhopiirit ovat loppujen lopuksi aika pienet”, James sanoi diplomaattisesti, mutta irvisti sitten. ”Ja minun äitini kyselee mielellään McGarmiwalta kaikkia minun tekemisiäni. Ei kai usko minua, kun väitän olleeni kiltisti – ”
Naima naurahti. ”Se olisikin jo uutinen.”
”Hei, enhän minä ole tänäänkään tehnyt mitään”, James protestoi nopeasti.
”Paitsi häirinnyt meitä seurallasi”, Naima huomautti onnistumatta kuulostamaan kovinkaan äkäiseltä, lähinnä hieman väsyneeltä.
James kohautti olkapäitään. Niin hän tosiaan oli tehnyt, mutta se ei varsinaisesti ollut edes ollut hänen valintansa. Peterillä, Siriuksella ja Remuksella oli kaikilla ollut seuraa, joten mitäpä muutakaan hän olisi voinut tehdä kuin vastata myöntävästi, kun Michelle oli käskenyt hänen liittyä seuraan.
”Michelle pyysi”, hän puolustautui ääneen.
”Tiedän”, sanoi Naima kärsivästi. ”Minä en olekaan ikinä tajunnut – ”
Michelle tökkäsi vieressään seisovaa tyttöä kovakouraisesti kylkeen. ”Liikaa sanoja, Naima.”
”Olkoon”, huokaisi Naima. ”Minä jätän teidät rauhaan.”
”Minä en tarkoittanut sitä!” Michelle puuskahti. ”Mutta sinun on ihan turha yrittää vihjailla mitään. James yksinkertaisesti näytti liian yksinäiseltä ja toivottomalta, ei häntä voinut jättää harhailemaan yksinään.”
James kohotti kulmiaan, mutta kumpikaan tytöistä ei huomannut sitä. No, jos nämä halusivat olla huolissaan hänen mahdollisesta yksinäisyydestään ja harhailuistaan, mitäpä se häntä häiritsi.
”En minä vihjaillut”, sanoi Naima terävästi. ”Itse sinä kuvittelet minun vihjailevan, ja tiedätkö mitä? Se johtuu vain siitä, että sinä todellisuudessa – ”
”No NYT sinä ainakin vihjailet!” Michelle ärähti. ”Lopeta jo!”
”Hei, rauhoittukaa nyt molemmat!” James puuskahti ja astui tyttöjen väliin ihan vain varmuuden vuoksi. ”Te olette aika äänekkäitä ja onnistutte kuulostamaan melkoisen vihaisilta, tiesittekö?”
Michelle mulkoili mustahiuksista tyttöä Jamesin olan yli. ”Hyvin mahdollista, mutta se johtuu vain siitä, että Naima – ”
”Minäkö muka?” Naima tokaisi. ”Sinähän tässä – ”
”RIITTÄÄ JO!” James huusi.
Molemmat tytöt vaikenivat. He seisoivat keskellä Tylyahon pääkatua, joten oli erittäin hyvä, että se oli juuri sillä hetkellä melkoisen autio, muuten heidän pieni keskustelunsa olisi saattanut herättää ahdistavan paljon huomiota muilta kadullakävelijöiltä. James vaikeni hieman hämmentyneenä, mutta oli tyytyväinen siihen, että nuo kaksi tyttöä olivat edes hetken todella hiljaa. Ei sillä, etteikö hän olisi pitänyt heistä – moelmmat vain tuntuivat riitelevän niin mielellään, että välillä tuo riitely meinasi viedä häneltä hänen mielenterveytensä.
”Nyt on parempi”, James tokaisi. ”Te ilmeisesti nautitte toisillenne huutamisesta melkoisesti, mutta voisitte tehdä sen silloin, kun minä en ole paikalla – ”
”Anteeksi”, Michelle sanoi hymyillen hieman vinosti. ”Naima vain saa minut ärsyyntymään – ”
”No, samat sanat sinulle!” Naima puuskahti.
”Juuri tuota minä tarkoitan”, parahti James. ”Pitäisikö meidän oikeasti lähteä takaisin koululle, ennen kuin te päädytte tappelemaan?”
Michelle ja Naima vilkaisivat toisiinsa Jamesin olkapään yli, eikä poika voinut olla välttymättä pieneltä mielikuvalta, että nuo kaksi kenties pystyivät kommunikoimaan muillakin tavoilla kuin sanoilla.
”Lähtekää te edeltä”, tokaisi Naima äkkiä ja pöyhi toisella kädellään lyhyttä, mustaa tukkaansa hieman sotkuisemmaksi. ”Minun pitää tavata eräs henkilö vielä.”
”Kuka?” kysyi James uteliaana, kun Naima oli kadonnut kohti Kolmea Luudanvartta.
”Et halua tietää”, Michelle sanoi hieman vaisusti.
James huokaisi sitä itsekään kunnolla huomaamatta. Hän ei voinut olla toivomatta, että Sirius tai oikeastaan kuka tahansa toisista Kelmeistä olisi ollut hänen seuranaan. Eihän Michellessä ollut mitään vikaa, mutta Siriuksen kanssa hän olisi sentään voinut nauraa ohikulkevien ihmisten omituisille vaatteille, varastaa karamelleja Hunajaherttuasta tai tehdä jotain muuta rakentavaa.
”Lily ja George näyttivät viihtyvän hyvin toistensa seurassa”, Michelle tokaisi äkkiä.
Jamesin vatsa tuntui kääntyvän ylösalaisin. ”MITÄ?”
Michelle katsoi häntä näyttäen siltä, kuin olisi samaan aikaan halunnut nauraa ja olla aivan vakava. Tytön siniharmaat silmät tuikkivat hämärässä illassa jotain tunnetta, jota James ei täysin voinut tunnistaa – tai ehkä hän ei halunnut. Ehkä se olisi johtanut sellaiseen vakavaan keskusteluun, jollaista hän ei todellakaan tahtonut käydä.
”Yllättävää, miten helposti sinut saa tiputettua maanpinnalle”, Michelle sanoi. ”Täytyy vain mainita Lily ja – PAM – James Potter on läsnä taas.”
”En minä mennyt minnekään”, James väitti vaisusti.
”Ihan kuin tuo pitäisi uskoa”, Michelle naurahti kuivasti.
Jamesin otsa rypistyi. ”Mistä sinä puhut? Itsehän sinä mainitsit Lilyn, totta kai minä olen utelias – ”
”Niin, sinä olet roikkunut meidän kanssamme koko päivän melkoisen apaattisena ja heti, kun joku mainitsee Lilyn, sinä olet äkkiä tavattoman utelias”, Michelle huomautti. ”Enkä minä tällä tarkoita sitä, että minusta olisi ollut kurjaa, että sinä olit meidän kanssamme.”
James tunki käsiään syvemmälle kaapunsa taskuihin eikä lainkaan ymmärtänyt, mitä Michelle tarkoitti. Tyttö näytti turhautuneelta ja epäilemättä odotti hänen sanovan jotain hienoa, mutta hän ei kerta kaikkiaan tiennyt, mitä sanoa.
 Lopulta Michelle näytti antavan periksi. Tyttö pysähtyi niin äkkiä, että Jamesilta kesti hetki tajuta tämän todella pysähtyneen eikä vain kadonneen jonnekin hämärään. Lumi satoi hiljaisella tahdilla Michellen vaaleiden hiuksien päälle, kun tyttö tuijotti Jamesia siniset silmät samaan aikaan vihaisina ja kaipaavina.
”Hitto vie, minä pidän sinusta, James Potter”, Michelle tokaisi kädet valuen voimattomina kohti maata. ”Eikä minun tarvitse kuin mainita Lily kerran, niin ei ole taaskaan epäilystäkään siitä, missä sinä oikeasti haluaisit nyt olla – ”
James puri alahuultaan ja toivoi todellakin, että olisi ollut jossain muualla. Hänen oli pakko sanoa jotain, jotain hienoa ja lohduttavaa, eikä hän todellakaan osannut puhua tällaisessa tilanteessa -
”Oliko siitä sitten jotain epäilystä?” hän kysyi, kun ei keksinyt mitään parempaakaan. ”Siitä, että minä pidän Lilystä? Sinä kyllä tiesit sen. Kaikki tiesivät sen – ”
”Niinpä!” Michelle puuskahti. ”Minä tiedän sen. Enkä minä oikeastaan edes tajua, minkä takia minä yhä roikun sinun kanssasi – ”
”Koska minä olen hauska?” James ehdotti typerästi.
Michelle mulkoili häntä. ”Sinä olet toivoton.”
”Toivoton?” James toisti hämmentyneenä. ”Ei millään pahalla, mutta minä en todellakaan ymmärrä, mistä sinä puhut. Okei, minä en ehkä pidä sinusta niin paljon kuin sinä toivoisit. Ei sinun silti tarvitse haukkua minua – ”
”Sinä annat minun vähän välillä kuvitella, että pidät minusta”, Michelle ärähti. ”Sinä saatat lähteä minun kanssani tekemään läksyjä tai vaikka tähtitorniin, voit kävellä minun kanssani koko päivän Tylyahossa – ”
”Sinä itse pyysit!” James puolustautui, mutta Michelle ei kuunnellut häntä.
”Sinä teet sen vain sen takia, ettet halua ajatella Lilyä”, tyttö tokaisi. ”Etkä sinä ikinä onnistu siinä. Sinulla on pakkomielle, James, eikä se parannu siitä, että yrität kieltää sen – ”
”Älä analysoi minua”, James murahti.
”Sinä esität pitäväsi minusta vain sen takia, ettet voi saada Lilyä!” Michelle ilmoitti kovaan ääneen, joka tuntui vihlovan syyttävältä hiljaisuudessa ja sai Jamesin toivomaan, että hän olisi voinut vain peittää korvansa ja lähteä pakoon.
 Tietenkään hän ei voinut lähteä pakoon. Ei, hän seisoi paikoillaan siinä kohdassa Tylypahkaan johtavaa tietä, mihin he olivat pysähtyneet, ja tuijotti Michelleä tietämättä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Tyttö saattoi ehkä jollain tavalla olla oikeassa, mutta että tämä syytti häntä -
”Ei sinulla tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että minä olin sinun kanssasi”, James tokaisi.
”Ei tietenkään ollut!” Michelle huudahti. ”Minä pidän sinusta, James!”
”Minä en ymmärrä, mikä tässä sitten on ongelmana! Sinä pidät minusta, minusta on ihan mukavaa olla sinun kanssasi välillä – ”
”Se on ongelmana, että minä en enää suostu siihen”, Michelle sanoi matalalla äänellä. ”Sinun on ihan turha kuvitella, että voit ikuisesti nauttia minun huomiostani – ”
”Minä en ajattele noin”, James puolustautui.
”Et tietenkään ajattele! Minkä ihmeen takia sinä vaivautuisitkaan käyttämään aivojasi, kun on paljon helpompaa olla ajattelematta – ”
”Minä ajattelen kyllä”, James ärähti. ”Pahus, sinä et tunne minua niin hyvin, että voisit väittää, etten minä ajattele.”
”Ainakaan sinä et näytä sitä”, Michelle väitti armottomasti. ”Olkoon, sinä ehkä kuvittelet olevasi toivottoman rakastunut Lily Evansiin. Ala käyttäytyä sillä tavalla, hitto vie! Älä yritä iskeä muita vain sen takia, ettet joutuisi olemaan yksin!”
”Sinä et tiedä minusta mitään”, James tokaisi.
Vihainen katse katosi äkkiä Michellen silmistä. Tyttö tuijotti Jamesia näyttäen taas yksinkertaisesti vain surulliselta.
”Enkä ilmeisesti koskaan tule tuntemaankaan”, Michelle sanoi hiljaa hymyillen surumielisesti. ”Hyvää yötä, James.”
Tyttö työnsi kätensä syvälle kaapunsa taskuihin, kuin olisi tahtonut hukuttautua sinne ja kadota näkyvistä. Hukuttautuminen ei kenties onnistunut, mutta lumisade oli yltynyt ja pikkuhiljaa Michellen poispäin kävelevä selkä alkoi peittyä lumen ja hämärän sekasortoon. James seisoi paikallaan eikä saanut pois mielestään sitä ärhentelevää kaikua, joka väitti hänen sotkeneen jälleen kerran kaiken melkoisen hyvin.

Kacey tunsi itsensä melkoisen väsyneeksi. Se oli aivan ymmärrettävää, hänhän sentään oli käyttänyt koko päivän lähinnä Remuksen raahaamiseen vaatekaupasta toiseen. Poika oli suhtautunut tilanteeseen melkein marttyyrimaisella kärsivällisyydellä, vaikka oli joutunut arvioimaan vaikka kuinka monen puvun sopivuutta Kaceyn silmienväriin, poskien luihin, sormien rakenteeseen ja moneen muuhun asiaan, joita poikarukka ei ollut aiemmin kenties tullut edes ajatelleeksi.
 Kacey hymähti mielessään. Ajatus Remuksesta vaaterekkien välissä ei voinut tehdä muuta kuin nostaa hymyn hänen huulilleen, ja niin poika tuntui muutenkin tekevän hänelle yllättävän usein. Oikeastaan oli varsin kummallista, miten nopeasti he olivat tuntuneet palaavan normaaliin elämään Remuksen pikku salaisuuden lipsahtamisen ja sitä seuranneen viikonlopun jälkeen. Vaikka tuosta kaikesta oli vain viikko, Kacey unohti silloin tällöin, että se oli edes tapahtunut.
 Mutta unohtamista tapahtui vain silloin tällöin, ja muuna aikana hän ei voinut uskotella itselleen, etteikö olisi ajatellut Remuksen salaisuutta. Hän ei osannut syyttää poikaa siitä, ettei tämä ollut kertonut hänelle aiemmin. Hän ei koskaan ollut ollut erityisen pitkävihaista ihmistyyppiä, ja tuo piirre tuli hänen avukseen tälläkin kertaa – hän ei yksinkertaisesti jaksanut kantaa kaunaa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hän olisi ajatellut asiaa.
 Makuusalin ovi kolahti. Kacey käännähti yllättyneenä ympäri.
”Kappas”, Lily tokaisi. ”Sinä olet käynyt suihkussa.”
Niin hän olikin, eikä ollut lainkaan yllättävää, että Lily huomasi sen, sillä hänen tukkansa oli vielä melkoisen kostea. Hän virnisti ja tajusi vasta sitten, että Lilyn huulilla leikki varovainen hymy.
”Sinä hymyilet”, Kacey ilmoitti. ”Onko jotain tapahtunut?”
Lily näytti melkoisen salaperäiseltä. ”Ei oikeastaan.”
”Lily”, Kacey huokaisi. ”Minä tunnen sinut. Tai no, minä kuvittelen mielelläni tuntevani sinut. Joten anna tulla. Yllätä minut.”
”George oli ihan mukava.”
”Oliko se jokin yllätys? Hän ON mukava. Jos minä en olisi ollut menossa syystanssiaisiin Remuksen kanssa, olisin saattanut jopa vastata hänelle myöntävästi – ”
”Hän mainitsikin sen”, Lily ilmoitti virnistellen. ”Sanoi, että oli jo jokseenkin päässyt yli siitä, miten hävisi sinut Remukselle tai jotain.”
Kacey hymyili vinosti. ”No, Remus on aina Remus. Mutta jotenkin minusta tuntuu, ettet sinä näytä noin tavattoman iloiselta vain sen takia.”
”En”, Lily tunnusti nopeasti. ”Minusta melkein tuntuu, että minä saattaisin ihastua Georgeen.”
”Melkein tuntuu?” Kaceyn kulmat kurtistuivat. ”Anna anteeksi, mutta tuo ei kuulosta kovin vakuuttavalta –”
”Mutta se on!” Lily puuskahti. ”Jos se saa minut unohtamaan Siriuksen – ”
Se teki pienen kolhun Kaceyn mielialaan. Lilyn silmissä leikki päättäväinen ilme ja huulet olivat puristuneet yhteen tavalla, joka ei tiennyt hyvää. Kacey ei ehkä varsinaisesti ollut pitänyt Siriuksen ja Lilyn luokkahuoneseikkailuista eikä niiden vaikutuksista Siriuksen ja Jamesin ystävyyteen, mutta aivan yhtä epäilyttävältä kuulosti ajatus ihastua johonkin toiseen poikaan vain Siriuksen unohtamiseksi.
”Jos sinulla on vaikeuksia unohtaa Sirius, minun mielestäni ei ole yhtään hyvä asia, että sinä sen takia kuvittelet voivasi ihastua Georgeen”, hän huomautti. ”Sellaisesta ei ikinä seuraa hyvää – ”
”Tuo kuulostaa aivan siltä, kuin sinulla olisi kokemusta asiasta”, sanoi Lily.
Kacey huokaisi. ”Ei se ole siitä kiinni. Pahus, Lily, minä en tajua, miten sinä olet saanut sotkettua asiasi tuolla tavalla – ”
”En minäkään”, Lily ilmoitti, ”mutta menneille nyt ei kerta kaikkiaan mahda mitään. Ja jos minä voisin ihastua poikaan, joka ei ole Sirius Black ja vieläpä pitää minusta, eikö se ole vain hyvä asia?”
Kacey nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi. ”Totta kai se on. Kunhan et vain – ”
”Särje sydäntäni tai jonkun toisen sydäntä?” Lily irvisti. ”Turha pelko. Me olemme kuusitoista, Kacey, typeryksiä, jotka eivät vielä osaa särkeä sydäntään – ”
Kacey kohotti kulmiaan. Lily pyöritteli silmiään näyttäen siltä, kuin olisi kovasti yrittänyt todistaa uskovansa itsekin sanoihinsa.
”Siitä puheen ollen”, Lily aloitti hetken kuluttua hieman vaisummalla äänellä, ”Remus istui hetki sitten aika kaipaavan näköisenä oleskeluhuoneessa.”
Kacey astui jo vaistomaisesti kohti ovea. ”Kaipaatko sinä vielä juttuseuraa, vai voinko minä - ?”
”Mene vain”, Lily kehotti ja heittäytyi sängylleen hieman surumielinen hymy huulillaan. ”Minä jään pohtimaan Georgen hyviä puolia ja niiden ylivoimaisuutta verrattuna Siriuksen hyviin puoliin.”
”Tuo ei pääty hyvin – ”
”Mene jo! Remus odottaa!”

Lily oli oikeassa Remuksen suhteen, tai niin Kacey ainakin päätteli astuessaan oleskeluhuoneeseen ja tajutessaan, että tietty vaaleanruskeatukkainen, pörröpäinen poika istui nojatuolilla silmät kiinni näyttäen lähinnä siltä, kuin olisi kaikkein mieluiten jäänyt nukkumaan niille sijoilleen. Sanalla sanoen Remus näytti varsin uupuneelta. Kacey hymyili miettiessään, että oli saattanut olla hieman liian julma raahatessaan pojan vaatekaupasta toiseen.
”Hei”, Kacey sanoi.
Remus havahtui varsin nopeasti. Poika ravisteli päätään voimakkaasti ja kohdisti sitten häneen siniharmaiden silmien hieman väsyneen, mutta varsin läsnä olevan katseen.
”Hei”, Remus tokaisi. ”Minä toivoinkin, että sinä eksyisit tänne.”
”Lily väitti sinun olevan täällä ja näyttävän odottavalta”, Kacey ilmoitti reippaasti ja virnisti sitten. ”Tosin hän ei kyllä maininnut, että olit retkahtanut sohvaa vasten puolikuolleen näköisenä…”
Remus kohotti kulmiaan. ”Oma vikasi, tyttö. Se viimeinen vaatekauppa oli vähän liikaa.”
”Minun vikani? Eivätkö poikaystävät olekaan ostosten kantamista varten?”
”Kantamista varten ehkä, mutta missään tapauksessa poikaystäviä ei saisi käyttää makutuomareina”, Remus tuumi. ”Se vie hengen.”
Kacey nauroi. ”Hyvin sinä onnistuit. Luulisin. En kyllä ole vielä näyttänyt sitä mekkoa Lilylle – ”
”Se oli hieno”, sanoi Remus muitta mutkitta. ”Oikein hieno mekko. Varsinkin sinun päälläsi.”
Kacey hymyili. Remuskin hymyili ja hetken vaikutti pahasti siltä, että he saattaisivat jäädä tuijottelemaan toistensa silmiin. Kaikeksi onneksi juuri silloin muuan ykkösluokkalainen päästi eräästä nurkasta varsin pahankuuloisen rääkäisyn ja onnistui havahduttamaan kaksi toisiinsa uponnutta ihmisparkaa erittäin tehokkaasti.
 Remus ravisteli päätään ja työnsi sitten kätensä farkkujensa taskuihin hieman hämmentyneen näköisenä.
”Tuota noin”, sanoi poika jokseenkin varovaisesti, ”haluaisitko sinä mahdollisesti tehdä tänä iltana jotain? Minä tiedän kyllä, että kello on jo seitsemän ja me olemme kävelleet koko päivän ympäri Tylyahoa, mutta – ”
”Riippuu vähän siitä, mitä se jotain on”, Kacey sanoi vinosti hymyillen.
Remus näytti hivenen järkyttyneeltä.
”Ei mitään sellaista, mistä Sirius innostuisi”, hän sanoi nopeasti. ”Minä vain – ”
”Eikö?” Kacey sanoi mutristaen huuliaan.
Remus näytti vieläkin järkyttyneemmältä. Kacey naurahti ja istui pojan viereen.
”Sinä järkytyit”, hän sanoi vaimealla äänellä ja toivoi, etteivät kummallisia ääniä päästelevät ykkösluokkalaiset kuulisi häntä. ”Nyt MINUA alkaa pelottaa.”
Remus väänteli käsiään sylissään. ”Minä olen kai kuunnellut liikaa Siriusta.”
”Etkä ole”, Kacey sanoi armottomasti. ”Vaan jokin on pielessä. Yleensä sinä olet vain nauranut minun vitseilleni sen sijaan, että näyttäisit siltä, kuin minä yrittäisin lähennellä sinua…”
Remus huokaisi. Poika painoi silmänsä tiukasti kiinni ja päänsä jälleen nojatuolin selkänojaa vasten, ja hetken Kacey melkein pelkäsi pojan nukahtaneen.
”Tämä on vain vähän outoa”, Remus sanoi hiljaa.
”Outoa?” Kacey toisti, sillä hän ei todellakaan ymmärtänyt, missä Remuksen ajatukset nyt kulkivat. ”Mikä?”
”Me”, Remus tokaisi.
Kylmä tunne laskeutui Kaceyn vatsaan. Hän nojautui kauemmas pojasta ja tuijotti oleskeluhuoneen kattoa, aivan kuin siellä olisi ollut jotain hyvinkin kiinnostavaa.
”Mitä meistä?” hän sanoi eikä voinut väittää, etteikö olisi ollut hermostunut.
”Älä ymmärrä väärin”, Remus sanoi nopeasti ja Kacey irvisti tajutessaan, että poika oli varmasti kuullut hermostuksen hänen äänestään. ”Minusta vain on hieman kummallista, että meidän välimme palautuivat näin nopeasti… Me riitelimme viime viikon loppuna, muistathan?”
Kacey hymyili vaisusti. ”Muistan, totta kai. Mutta tällaisia me olemme, Remus. Riitelemme ja unohdamme riitamme saman tien. Eikö se niin mennyt?”
”Meni kai”, Remus sanoi hiljaa ja käänsi päätään niin, että sai tavoitettua hänen katseensa. ”Mutta tämä on eri asia kuin joku typerä riita Siriuksesta ja Lilystä. Paljon isompi asia.”
”Totta kai on”, Kacey puuskahti hiljaa, jotteivat metelöivät kakkosluokkalaiset kuulisi. ”Ei kai meidän silti väkisin tarvitse riidellä vain sen takia?”
”Vain sen takia?” Remus toisti ja kuulosti epäuskoiselta. ”Vielä viime viikonloppuna sinä et tiennyt, haluaisitko enää olla minun kanssani – ”
”No, se oli viime viikonloppuna”, Kacey puolustautui. ”Ja minä tein päätökseni. Häiritseekö se sinua?”
”Ei tietenkään”, Remus tokaisi. ”Älä ole typerä. Minä olen pahuksen iloinen, että sinä haluat yhä olla minun kanssani, mutta kun sinä tunnuit jo unohtavan koko jutun…”
”Mitä siitä? Haluaisitko sinä minun muistuttelevan siitä koko ajan?”
”En… Se on vain outoa.”
”Minä olen outo?” Kacey kysyi haastavasti.
Remus sulki silmänsä kärsivän näköisenä. ”Älä, Kacey. Ole kiltti. Minä yritän vain jutella. Sinun ei tarvitse haastaa riitaa.”
”Sinä tässä kehittelet ongelmia tyhjästä”, sanoi Kacey ja kuuli kyllä edelleen haasteen äänestään. ”Jos sinulla ei ole tarpeeksi ongelmia muutenkin, keksi niitä ihan vapaasti, mutta minä en jaksaisi nyt mitään väkisin tehtyjä ongelmia – ”
”Se on todellinen ongelma!” Remus ärähti matalalla äänellä. ”Minulle! Ja minä vain haluaisin, että sinäkin käsittäisit sen – ”
”Totta kai minä käsitän”, Kacey väitti. ”Sen on oltava iso asia, kun sinä salasit sen minulta niin kauan – ”
”Sinä siis olet vieläkin vihainen siitä.”
”En ole! Minä vain haluan unohtaa koko asian!”
”Sen, kuka minä olen?” Remuksen vaimea ääni oli epäuskoinen.
Kacey peitti kasvonsa käsillään tietämättä lainkaan, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Kaikkein mieluiten hän olisi lopettanut koko keskustelun siihen, teeskennellyt, etteivät he olleet sitä ikinä käyneetkään. Hän oli kuvitellut, että asiat voisivat palata entiselleen ja he voisivat taas olla yhdessä yhtä mutkattomasti kuin ennenkin. Ilmeisesti se ei kuitenkaan käynyt Remukselle, vaikka hän ei tiennyt, miksi.
”Sinä olet sinä, Remus”, hän sanoi lopulta hitaasti. ”Ja sinä voit kertoa itsestäsi vaikka mitä, mutta minä en silti halua ajatella sinua muuna kuin Remus Lupinina. Tajuatko?”
Remuksen silmissä välkehti surullinen hymy. ”En tajua. Minä en ole ollut pelkkä Remus Lupin moneen vuoteen.”

Kaceyn silmät olivat samaan aikaan surulliset ja itsepäiset. Puolet Remuksesta käski lohduttaa tyttöä, sanoa mitä tahansa, kunhan se saisi tämän hymyilemään, mutta se ei käynyt päinsä.
”Moneen vuoteen”, Kacey mumisi. ”Milloin se tapahtui?”
”Minä olin kahdeksan”, sanoi Remus niin hiljaa, että tuskin kuuli omaa ääntään. ”En oikeastaan enää edes muista aikaa ennen sitä.”
Kacey oli pitkän hiljaa. Lopulta tyttö katsoi häntä muutama yksinäinen kyynel silmäripsissä välkkyen, eikä Remus voinut estää sormeaan sipaisemasta niitä pois.
”Mitä sinä haluat, että minä teen?” Kacey kysyi hiljaa.
”Miten niin?” Remus hämmästyi.
Kacey näytti turhautuneelta. ”Minä voin kyllä jutella sinun kanssasi, jos haluat. Tai pysytellä kauempana sinusta, vaikkei se olisikaan kovin kivaa. Kunhan kerrot, mitä haluat.”
”Minä haluan sinut”, Remus ilmoitti ja tajusi äkkiä vihlovasti, kuinka lähellä Kaceyn kasvot olivat hänen omiaan. ”Eikä meidän tarvitse välttämättä jutella minun ongelmistani… Kunhan ei lakaista niitä maton alle. Tai teeskennellä.”
”Minä olen huono teeskentelemään”, sanoi Kacey, mutta Remus ei voinut olla huomaamatta pienenpientä hymyä tytön suupielessä.
”Uskon”, hän sanoi huokaisten, ”mutta minusta puhumattomuus tuntuu vähän teeskentelyltä. Ymmärrätkö?”
”En”, Kacey myönsi rehellisesti. ”Emmehän me puhu minunkaan ongelmistani koko ajan, eikä se tunnu teeskentelyltä.”
”Se on eri asia.”
”Eikä ole”, sanoi Kacey nopeasti. ”Vai ovatko minun ongelmani muka vähemmän tärkeitä? Vähemmän todellisia?”
”Minä en sanonut niin”, Remus parahti. ”Minä olen pahoillani sinun äitisi takia ja sinä tiedät sen, Kacey. Mutta sinä selviät siitä. Se ei tule kiusaamaan sinua ikuisesti – ”
”Sitä sinä et voi tietää”, sanoi Kacey viileästi ja nousi seisomaan niin äkkiä, ettei Remus osannut tehdä muuta kuin katsoa tyttöä hämmästyneenä ja pelästyneenä. ”Minä taidan mennä nukkumaan.”
”Kello on vasta puoli kahdeksan.”
”Hyvää yötä, Remus”, Kacey sanoi ja pieni hymy värähti hetken tytön huulilla. ”Älä ajattele liikaa. Ehkä kaikki on huomenna vähän helpompaa.”
”Hyvää yötä”, sanoi Remus jääden katsomaan tytön perään, kun tämä kääntyi ja käveli sen suurempia pohtimatta makuusalinsa portaikkoon. Vasta Kaceyn selän kadottua näkyvistä Remus antoi itselleen luvan valahtaa takaisin nojatuoliin, haudata kasvot käsiinsä ja toivottaa mielessään aivan liian kovaäänisille kakkosluokkalaisille hyvää matkaa jonnekin kauas.

[Lupine]

Hah! Olin eka. Siis aivan mahtava luku. Öö... Elikkä must tuntuu ehkä vähän siltä et Lily yrittää just niinku Kacey jotain selitti ni päästä yli Siriuksesta Georgen avulla vaik se ei siit välittäis mut.. You'll never know.
Remus ja Kacey aivan upeeta ne on jotenki nii luonnollisen kuulosii (näkösii) noi riidat tai sillee toivon et tajusit. James taas onks se päässy yli Lilyst vai onks se viel rakastunu siihen? Ja Peter ja Adrianne... Huh on paljon sulatettavaa... Täs luvun tulos kesti kauan mut hyvää kannattaa oottaa. Mut toivoisin silti et seuraava luku tulis nopeammiin. *rukoilee ylimpiä voimia* En malta oottaa seuraavaa lukuu.

Jatkoo!!!


Lupine

[Arte]

Pakko sanoa, että VIIMEINKIN jatkoa... Minä niin tykkään tuosta Peterin ja Adriannen keskustelusta Tylyahossa. Vaikkakin sydämeni särkyy heidän viileästä erostaa. Mutta kyllä he vielä sopivat, eikö niin.

”Ei se ole siitä kiinni. Pahus, Lily, minä en tajua, miten sinä olet saanut sotkettua asiasi tuolla tavalla – ”

Tällainen sattui sinänsä silmään. Ilmeisesti tykkäät "pahus"-partikkelista, se esiintyy aivan kaikkien hahmojen puheissa. Jos tämän irrottaa tälleen, mieleen tulee heti Sirius ja James, mutta käytät sitä tosiaan myös Kaceylla ja varmaan myös muillakin päähahmoilla. Ei sinänsä paha asia, minua vain huvitti huomata tämä ja ajattelin tuoda sen esille.

Mitähän muuta. Varmaan todella yllättävää todeta, että odotan sitä seuraavaa osaa. Tämä on hyvä ficci.

Ja kiitoksia neuvoista, ehkä osaan toteuttaakin ne suht hyvin. Ainakin nähtävästi aikaa löytyy varsin hyvin koneella istumiseen... (:

[Leya]

en oo kerenny tätä vielä hirveästi kommentoimaan, piti lukea alusta loppuun vaikka olen joskus päässyt jo aika pitkälle(oli muuten kova homma).. Ihana ficci ja tahtoo lisää jatkoa! toivottavasti sitä tulee nopeesti lisää viimeks ku kommasin niin kerroin että oon vältelly tätä parituksen takia mutta onneksi rupesin lukemaan...
Välillä kyllä tulee sellasia että heivaa jo se  Lily helvettiin omasta elämästäs James etkö huomaa että se on ääliö vaikka ennen oon aina että James<3Lily forever<333<333
Hyvin kirjotettu ficci ja juoni on mukavan mutkikas ja ei tosiaankaan liian nopea ja tykkään että ei keskitytä pelkästään tuohon kolmiodraamaan vaan tästä löytyy paljon muutaki mistä tykkään lukea. Peter/Adrianne suhde on ihana ja monimutkainen. Remus/Kacey ehkä vähän perinteinen mutta hyvin kirjoitettu ! Tykkäsin Remus tilanteesta jossa Kacey tajuaa että Remus on ihmissusi koska se ei ollu vaan sellanen "ei se minua haittaa, oot mun rakas aina ja ikuisesti" -tilanne...
Haluaisin tietää lisää Jamesin ajatuksista Lilyn ja Siriuksen suhteeseen koska sitä on käsitely enimmäkseen sillä tavalla että "Totta kai James suuttui", "minä olen hänen paras ystävänsä ja iskin hänen ihastuksena" -kannalta..

[Cappi]

Kiva. 

[Sierra]

Oon rakastunut tähän ficciin. Mä mietin tätä joskus koulussakin ja opettajat valittaa et en keskity.  Mutta joo, jatkoa toivon tulevan nopeasti, koska tää nyt vaan on niin hyvä! Kirjotat niin koukuttavasti enkä löydä ikinä kirjoitusvirheitä (vaikka en niitä etsikään) Mikään kohta ei sillä tavalla töki... Ja niinkun tuolla onkin sanottu, musta oli hyvä juttu että Kacey ei heti ollut Remukselle: "Ei se haittaa, kulta. Tuen sinua aina, rakastan sinua!!!111<<333333" Se olisi ollut hieman huono reaktio.

Sais sitä Lily/Jamesia tulla jo, vaikka Lily välillä ärsyttääkin mua tässä... Siis en tarkoita sitä sillä tavalla ettet osaisi kirjoittaa Lilystä hyvin, vaan että en tykkää Lilystä muuten kuin Jamesin kanssa... Ööh, selvä kommentti? Mikä se on? 
Hmmjoo, sit mä toivon niin paljon, että Peter ja Adrianne löytäis toisensa... Vaikeeta.
Jatkoa siis, mahdollisimman nopeasti!

[lurikko]

A/N: Laiska ja saamaton ficcari täällä taas terve! Kiitos paljon kommenteista teille jokaiselle, ilman teitä en varmaan jaksaisi raahautua tänne lisäämään tätäkään jatkoa Onneksi tässä ei ole enää kauheasti jäljellä (jos jatko-osaa ei lasketa), joten enköhän minä saa kaikki osat kuitenkin tänne lisättyä ennen pitkää.

Lupine, itse asiassa minullakin on vahva veikkaus, että Lilyllä on vähän hommia yrittäessään päästä Siriuksesta yli! Sellaista se joskus on. Hmm, veikkaan että James puolestaan kyllä tykkää myös edelleen Lilystä, tai ainakin hänen suhtautumisensa tyttöön tuntuisi kielivän jotain sellaiseen suuntaan...

Arte, olen tosi iloinen, että jaksat yhä käydä lukemassa ja kommentoida, vaikka nämä välit venyvät niin hirmuisen pitkiksi! Minun pitäisi oikeasti ryhdistäytyä. "Pahus" on varmaan tämän ficin kirjoittamisen aikaan eli, öh, 1,5-2 vuotta sitten ollut minulle jotenkin luonteva valinta kevyiden "kirosanojen" joukosta. Nykyään en taida kauheasti käyttää sitä, ja ehkä ihan hyvä niin Pitäisi kyllä opetella käyttämään eri hahmoilla eri sanoja tuollaisissa tilanteissa.

Leya, alun perin tämän ficin itse asiassa pitikin keskittyä pelkästään Siriuksen, Lilyn ja Jamesin kolmiodraamaan, mutta yhtäkkiä Remus alkoi seurustella ja sitten siitäkin asiasta piti ruveta kirjoittamaan, ja Peter ilmoitti olevansa ihastunut, ja sitten piti kirjoittaa siitäkin, ja loppujen lopuksi toisista hahmoista olikin vähintään yhtä kiva kirjoittaa

Cappi, kiitos

Sierra, hmmm, kyllä Lilyä ja Jamesia... tai no jaa, saa nähdä Sanotaanko vaikka, että yritän kuitenkin pysyä aika lähellä canonia noin niin kuin suuripiirteisesti. Tämän ficin kirjoittamisen aikoihin eli muutama vuosi sitten en ollut itse kovin innostunut James/Lily-parituksesta, mutta onneksi olen myöhemmin tajunnut parin viehättävyyden ja nerokkuuden!

*

OSA 37

Sunnuntaiaamuna Sirius toivoi vain, että olisi saanut jäädä sänkyynsä ikuisiksi ajoiksi. Peitto oli juuri sopivan paksu, sänky ystävällisen lämmin eikä McGarmiwan ääni nalkuttanut hänelle jostain vähäpätöisistä pikku rikkeistä, teekannuista ja kissoista puhumattakaan. Ehkä juuri siksi oli niin harmillista, että maailma ilmeisesti oli päättänyt pilata hänen mahdollisuutensa ja patisteli häntä erittäin aktiivisesti jalkeille Remuksen hahmossa.
”Minä nukun!” Sirius parahti.
”Huomaan”, Remuksen armoton ääni totesi, ”ja sen on aika muuttua nyt. Aamupala loppuu puolen tunnin päästä.”
”Sarvihaara, auta minua”, Sirius aneli vaivautumatta edes avaamaan silmiään tarkistaakseen, oliko James todella paikalla.
”Turha luulo”, Jamesin virnuileva ääni vastasi hänelle jostain aivan läheltä. ”Kuutamo kampesi minut sängystäni jo aikoja sitten, joten älä yhtään kuvittele, että välttyisit samalta kohtalolta.”
”Kuvittelenpas”, Sirius väitti äkäisesti.
”No, se kuvitelma ei toteudu”, ilmoitti James. ”Minä en aio istua kahdestaan salissa noiden kahden hapannaaman kanssa – ”
”Minun naamassani ei ole mitään vikaa!” Remus ärähti.
”Siinäs kuulit, Anturajalka”, James sanoi valoisasti. ”Nouse ylös.”
Sirius käänsi kylkeä hyvin vaivalloisesti. ”Mikä Kuutamoa muka vaivaa?”
”Masentunut”, James tokaisi hyvin yksioikoisesti. ”Samoin Matohäntä, joka väitti jo tunti sitten lähtevänsä tekemään läksyjä.”
”Hukuttautuu todennäköisesti vessanpönttöön”, Sirius myönsi. ”Läksyjä sunnuntaiaamuna? Pah!”
”Niinpä”, James tokaisi. ”Joten nouse jo.”
”En”, Sirius tokaisi ja irvisti pää tyynyä vasten painettuna. ”Minäkin olen masentunut.”
”Sinusta ei saisi masentunutta tekemälläkään, piski!” James naurahti.
”Kylläpäs saa”, Sirius väitti.
Hän melkein kuuli, miten James pyöritteli silmiään.
”Niinpä niin”, poika totesi. ”No, ollaan sitten kaikki yhdessä masentunteita, mutta ei täällä vaan aamupalalla.”
”Minkä takia sinä olet masentunut?” kysyi Sirius hyvin kiinnostuneena ja ohitti taitavasti sen tosiseikan, että heidän todellakin olisi ollut hieman parempi siirtyä masentuneine luineen salin puolelle. ”Tietääksen sinä et ole koskaan ollut kovin masentunutta tyyppiä – ”
”En olekaan”, sanoi James onnistumatta kuulostamaan tippaakaan masentuneelta, vaikkapa tuskinpa hän edes sitä yritti. ”Mutta minä ilmeisesti särjin Michelle Bartonin sydämen, joten – ”
”Sinä MITÄ?” Sirius äyskähti ja oli äkkiä täysin hereilä. ”Miten sinä sen teit? Veit hänert luutakomeroon ja jätit sinne? Se on kyllä minun roolini – ”
”Kiinnostavaa”, James tokaisi ironisesti. ”Ei, siihen ei liittynyt yhtään luutakomeroita. Hän syytti minua siitä, miten minä muka annan hänen kuvitella, että olen kiinnostunut hänestä vain lohduttaakseni itseäni tai jotain muuta yhtä – ”
”Totta”, tokaisi siihen väliin Remus, joka oli järkevästi jättänyt Siriuksen herättämisen Jamesin nojalle ja siirtynyt sohimaan vaaleanruskeita hiuksiaan peilin eteen.
”En minä niin aikonut sanoa”, James ärähti.
”Tiedän”, sanoi Remus hymyillen pojalle melkoisen epäremusmaisesti peilin kautta. ”Minä vain satun tietämään enemmän kuin sinä.”
”Huomaatko?” James kysyi Siriukselta. ”Kuutamo on masentunut.”
”Hän virnistelee”, huomautti Sirius.
”Ilkeästi. Kuutamo ei ikinä virnistele masentuneesti onnellisena – ”
”Minua ei vaivaa yhtään mikään!” Remus murahti. ”Ja Michelle oli täydellisen oikeassa, James. Sinun ei pitäisi käyttää muita tyttöjä Lilyn korvikkeena, koska jos et ole sattunut huomaamaan, useimmilla ihmisillä on tunteet – ”
”Minä en ole missään vaiheessa käyttänyt Michelleä korvikkeena!” James ärähti. ”Hän itse on halunnut olla minun seurassani – ”
”Sinä vain olet antanut hänen ymmärtää, että pidät hänestä”, Remus tokaisi.
”No, minä pidän hänestä!” James huudahti. ”Hän vain – ”
”Ei ole Lily?” Sirius täydensi. ”Tiedän tunteen.”
Remuksen huulien välistä pääsi hyvin väsynyt ja suoraan sanottuna jokseenkin masentunutkin huokaus.
”Te olette molemmat hulluja”, poika totesi astuessaan kohti ovea. ”Annatte saman tytön masentaa itsenne ja kiusaatte sitten minua – ”
James ei näyttänyt kuulevan loppua. Mustahiuksinen poika käänsi katseensa edelleen sängyllään lojuvaan Siriukseen ja hetken jälkimmäisenä mainittu toivoi, ettei olisi sinä aamuna herännytkään.
”Sanoitko sinä olevasi masentunut, Anturajalka?” James kysyi pettävän rauhallisella äänellä. ”Lilyn takia, kenties?”
”Sinä annat Kuutamon johdatella itseäsi”, Sirius parahti lähinnä tyynylle, johon oli upottanut kasvonsa.
”Vastaa”, James määräsi armottomasti ja istuutui hänen sängylleen varsin kovalla vauhdilla. ”Minä haluan kuulla.”
”Lily oli George Adamsin kanssa Kolmessa Luudanvarressa”, Sirius sanoi hieman vastentahtoisesti. ”Sori vain, kaveri, mutta se hieman häiritsi minua.”
Jamesin kulmat kurtistuivat, mutta hetken kuluttua poika huokaisi melko lailla väsyneesti ja kytevä riidanhalu katosi siniharmaista silmistä.
”Adamsin”, James mutisi matalalla äänellä. ”Minä kuulinkin siitä. Sen tytön maku on menossa huonompaan päin.”
”Tiedän”, Sirius voihkaisi. ”Hitto vie, minä tarvitsen tyttöystävän.”
”Sinä mitä?” kysyi nyt Remus, joka ilmeisesti ei ollutkaan vielä luopunut heidän masentuneesta ja harvinaisen piikikkäästä seurastaan. ”Aiotko SINÄKIN ryhtyä lohduttautumaan kiusaamalla viattomia tyttöparkoja – ”
”Mitä muuta hän on ikinä tehnyt?” James kysyi vinosti hymyillen, mutta Sirius kuuli kyllä, ettei poika oikeasti tarkoittanut sitä. Ei ainakaan täysin.
”En tietenkään”, Sirius tokaisi Remuksen suuntaan hyvin vakuuttavasti. ”Miinä ajattelin ihan oikeaa tyttöystävää – ”
Jamesin suu loksahti hivenen auki. Sirius lopetti lauseensa närkästyneenä ja kohotti kulmiaan.
”Sinä näytät siltä, kuin olisit vetänyt kasan rouskupalleroita väärään kurkkuun, Sarvihaara hyvä”, Sirius tokaisi. ”Mitä nyt?”
”Onko kurkkuja kaksi?”
”Se ei ole oleellista!” Sirius puuskahti. ”Miksi sinä näytät noin järkyttyneeltä?”
Vasta siinä vaiheessa James näytti toden teolla palaavan tähän maailmaan. ”Sinä puhuit tyttöystävästä, Anturajalka. OIKEASTA tyttöystävästä. Viimeksi, kun minä tarkistin, sinä olit se ehdoton ikuinen poikamies -
”Asiat muuttuvat”, Sirius huomautti. ”Enkä minä tarkoita, ettenkö olisi sitä vieläkin. Mutta tyttöystävä voisi viedä minun ajatukseni pois Lilystä – ”
”Sinä siis ajattelet vieläkin Lilyä?” James kohotti kulmiaan.
”Hitto vie, minä en voi sille mitään!” Sirius ärähti. ”Mutta minä pidän näppini irti siitä tytöstä vain sinun takiasi, Sarvihaara, joten turha valittaa – ”
”En minä valita”, James puolustautui kärkkäästi. ”Minä vain huomautin. Sinä puhuit TYTTÖYSTÄVÄSTÄ, Anturajalka. Minä järkytyin.”
”Minä en. Jos minulla olisi tyttöystävä, George Adamsin liimautuminen Lilyyn ei ehkä häiritsisi niin ärsyttävän paljon – ”
”GEORGE ADAMSIN LIIMAUTUMINEN LILYYN?”
”Ei sananmukaisesti, Anturajalka.”
James huokaisi helpotuksesta. Sirius pyöritteli silmiään, vaikka tiesi kyllä, että hänen oma reaktionsa olisi todennäköisesti ollut aivan samanlainen.
”No niin, sinä siis mietit tyttöystävää”, sanoi James hetken kuluttua. ”Miten olisi Anna? Hän pitää sinusta.”
”Anna?” Sirius hämmästyi. ”Pitää minusta? Eikä pidä.”
Jamesin otsa rypistyi. ”Mistä sinä sen tiedät?”
”Hän sanoi minulle.”
”Sanoi sinulle? Anna sanoi sinulle, ettei pidä sinusta?”
”Nimenomaan”, Sirius vahvisti muina miehinä.
”En uskonut näkeväni tätä päivää”, James virnisti.
”Sillä tytöllä on järkeä”, Remus huomautti.
”Kuutamo, älä ole masentunut!” Sirius puuskahti. ”Tai jos sinun on pakko olla, ole jossain muualla, jooko?”
Remus mulkaisi häntä. ”Minä en ole masentunut, ja kaiken lisäksi meidän todellakin pitäisi mennä jo aamupalalle – ”
”Mikset sinä mene jo, jos sinulla kerran on noin nälkä?” Sirius nälväisi. ”Turha sinun on meitä odottaa.”
”Minä odotan”, Remus tokaisi itsepäisesti.
”Kacey odottaa”, Sirius virnisti.
”Eikä odota.”
”Kylläpäs – ” aloitti Sirius, ennen kuin Remuksen lause ehti todella laskeutua hänen tajuntaansa. ”Hetkinen? Miten niin Kacey ei odota sinua?”
”Pitkä juttu”, sanoi Remus vaisusti katsoen hyvin tiiviisti ulos ikkunasta. ”Mennään jo.”
James huokaisi syvään. ”Me olemme hulluja kaikki. Sinä harkitset tyttöystävää, Peter hukuttautuu vessanpönttöön ja Kacey ei odota Remusta – ”
”Suoraan sanottuna minusta tuntuu, että paahtoleivät ovat kyllä houkutelleet Peterin aamupalalle”, Remus ilmoitti.
”Ehkä meidän pitäisi mennä tarkastamaan asia”, huomautti Sirius, joka oli juuri silloin tajunnut olevansa loppujen lopuksi varsin nälkäinen.
”Sitä minä olen sanonut viisitoista minuuttia”, Remus huokaisi hyvin kärsivän kuuloisesti.
”Viisitoista minuuttia ei ole aika eikä mikään tässä maailmassa, Kuutamo”, James aloitti filosofisesti, mutta yksinäinen tyyny läjähti silloin poikaparan naamalle eikä tämä sanonut enää mitään ennen heidän saapumistaan suureen saliin, ja sielläkin hänen parhain repliikkinsä sattui olemaan ”Minulla on nälkä.”

Vastoin yleisiä odotuksia Peter ei kuitenkaan ollut hukuttautumassa vessanpönttöön, mutta ei myöskään istunut aamiaispöydässä. Hän oli kutakuinkin noiden kahden vaihtoehdon rajamailla, sillä tarkalleen sanottuna hän käveli erästä käytävänpätkää päästä päähän hyvin lähellä länsitornia, jossa korpinkynsien oleskeluhuone sijaitsi.
 Entä miksi hän oli siellä? Tiivistetysti voisi sanoa, että edellisen päivän tapahtumien jälkeen hänen ajatuksensa olivat kiertäneet jokseenkin tiiviisti muuan tummatukkaisen tytön ympärillä. Kaiken huipuksi hän oli viettänyt koko yön kierien sänkynsä laidalta toiselle epämääräisten Evan Rosieriin hämärästi liittyvien painajaisten vallassa, mutta sitä hän ei enää edes halunnut muistella.
 Hän oli pettynyt Adrianneen, tavattoman pettynyt, eikä se, ettei tyttö oikeastaan voinut tilanteelle itse yhtään mitään, suinkaan helpottanut hänen oloaan. Hän oli ihastunut Adrianneen melkein yhtäkkiä, tuntematta tyttöä lainkaan, ja mitä paremmin hän oli tyttöön tutustunut, sitä enemmän hän oli myös alkanut pitää tästä. Ja sitten Adrianne olikin koko ajan ollut ihastunut Rosieriin, haaveillut tästä kävellessään Peterin kanssa rannalla tai pitäessään pojan kädestä kiinni -
 Pelkkä ajatus sai Peterin pysähtymään, nojaamaan kätensä kylmää kiviseinää vasten ja jäämään siihen. Ei se ollut Adriannen vika. Ei tietenkään ollut, eihän hänkään ollut voinut ihastumiselleen mitään. Hän tiesi sen kyllä, mutta oli siitä huolimatta vihainen. Hän oli antanut itsensä toivoa, vaikka toivoa ei ollut ollut missään vaiheessa lainkaan.
 Hän ei ollut tiennyt sitä! Pahus, Adrianne oli kyllä SANONUT, ettei pitänyt hänestä, mutta sanottuaan sen tyttö oli saattanut tulla hänen viereensä istumaan tai ottanut kiinni hänen kädestään, painanut päänsä hänen olkapäätään vasten, jos oli ollut väsynyt. Ihan kuin sellainen muka ei olisi tarkoittanut pitämistä. Ja Peter oli antanut itsensä unohtaa lausutut sanat edes hetkiksi, kuvitella, että jonain päivänä…
 Hän naurahti. No niin, hän oli ollut ääliö. Pelkkä typerä ääliö koko ajan, eikä sitä asiaa muutettaisi kovin helpolla -
 Ovi kolahti muutaman metrin päässä hänestä. Peter nojasi seinään ja katsoi sanaakaan sanomatta, miten Adrianne astui ulos korpinkynsien oleskeluhuoneesta Marien, Annan ja Timin kanssa. Kukaan tytöistä ei huomannut Peteriä, eikä hänkään erityisemmin halunnut tulla huomatuksi, ennen kuin tytöt olivat melkein kääntyneet kulman taakse.
”Adrianne!”
Adrianne kääntyi ympäri. Tyttö näytti hetken aikaa yksinkertaisesti hämmästyneeltä, ennen kuin tulkitsematon ilme laskeutui tämän kasvoille. Adrianne tokaisi jotain vieressään seisovalle Marielle ja nopeasti kolme muuta tyttöä lähtivät kohti salia jättäen heidät seisomaan kahdestaan käytävälle. Peter avasi suunsa, mutta Adrianne ehti ensin.
”Mitä sinä täällä teet?”
Peter tunki kätensä tiukasti kaapunsa taskuihin. Aivan kuin se olisi tehnyt paljonkin helpommaksi sanoa sanoja, joita ei oikeastaan edes ollut olemassa.
”Minä olin aika tökerä eilen.”
”Niin olit”, sanoi Adrianne.
Peter nyökkäsi. Mitä muutakaan hän olisi voinut?
”Minun pitää kai lähteä syömään”, Adrianne tokaisi, kun Peter oli hiljaa.
”Odota!” poika huudahti.
Adrianne kääntyi ympäri ja katsoi jälleen häntä. Tyttö veti tummanruskeita hiuksiaan korvansa taakse ja tämän silmissä leikki ilme, jota Peter ei lainkaan ymmärtänyt. Jonkinlainen sekoitus surua ja ärtymystä ehkä, tai sitten jotain aivan muuta. Joka tapauksessa hän ei voinut jäädä pohtimaan tuota ilmettä, sillä ennen kaikkea Adrianne näytti kärsimättömältä ja Peterin oli vielä sanottava jotain. Kunhan hän vain olisi tiennyt, mitä se jotain oli.
”Minä petyin”, hän tokaisi. ”Kyllä minä TIESIN, ettet sinä pitänyt minusta, mutta oli kauhean helppo toivoa…”
”Miten niin minä en pitänyt sinusta?” Adrianne kysyi haastavasti.
Peter väänteli käsiään. ”Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan – ”
”Sinun mielestäsi siis ei ole pitämistä, jos minä en ole ihastunut sinuun?” Adrianne hymyili vinosti. ”Pahus, Peter, ei se mene niin. Minä en olisi viettänyt sinun kanssasi vaikka kuinka paljon aikaa, jos en olisi pitänyt sinusta. Kovasti. Tajuatko?”
”En”, sanoi Peter rehellisesti, sillä hän ei tajunnut.
Adrianne naurahti ilottomasti. ”No jaa, miten sinä voisitkaan. Ehkä te olette kaikki samanlaisia, ette ajattele mitään muuta kuin luutakomeroita – ”
”Ketkä me?” Peterin otsa rypistyi.
”Pojat”, Adrianne totesi tyynesti ja suoristi toisella kädellään kaapunsa helmaa. ”Minä kuvittelin, että sinä olisit erilainen, mutta olin ilmeisesti väärässä.”
”Älä viitsi!” Peter puuskahti. ”Mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi? Minä en – ”
”Ei sinulle näytä riittävän kaverina olo”, Adrianne kivahti. ”Sinun on pakko viedä minulta yksi minun parhaista kavereistani vain sen takia, että satuit lopultakin ymmärtämään sen, mitä minä olen sanonut sinulle vaikka kuinka kauan. Sen, että minä en pidä sinusta sillä tavalla.”
”Yksi parhaista kavereistasi?”
”Sinä”, Adrianne sanoi ja vaikka Peter tiesi, että tyttö todellisuudessa oli häntä melkein muutaman sentin lyhyempi, sillä hetkellä tämä näytti seisovan jossain hänen yläpuolellaan.
”Adrianne…”
Parempaan Peter ei enää tuntunut kykenevän. Mutta Adrianne vain vilkaisi häntä ja hetken hän saattoi todella nähdä surullisen ilmeen tytön silmissä. Sitten tämä oli jo heilauttanut vaisusti kättään ja lähtenyt kävelemään kohti salia jättäen vain hiljaisuuden Peterin seuraksi. Poika painoi päänsä kiviseinää vasten, silmänsä kiinni ja toivoi näkevänsä pelkkää painajaista.

Siriuksen ja Jamesin nauru menivät sotkuisena massana Remuksen tajunnan ohi. Poika nojasi pöytään ja yritti olla välittämättä ystäviensä kömpelöitä piristysyrityksiä, ennen kuin nämä lopulta luovuttivat silmiään pyöritellen. Remus oli vain tyytyväinen saadessaan rauhansa takaisin, ja Jamesilla ja Siriuksella oli paljon hauskempaa näiden saadessa keskittyä Peterin poissaolon pohtimiseen. Peter ei sentään ollut paikalla tiuskimassa heille nimensä turhasta käytöstä.
 Kacey ei ollut tullut aamupalalle, ja sen tietäminen vei Remuksenkin ruokahalun. Kyllä hän tiesi, että todennäköisesti tyttö oli vain herännyt tavallista aiemmin ja ehtinyt jo lähteä aamiaiselta, mutta kipeä ääni hänen takaraivossaan väitti, että Kacey oli tehnyt sen hänen takiaan. Ajatus Kaceysta välttelemässä häntä tuntui musertavalta.
 Remus nojautui varovasti kohti Lilyä, joka istui kaikessa rauhassa syömässä hänen vieressään. Se ei ollut välttämättä kaikkein viisain mahdollinen teko – nojautuminen siis, syöminen epäilemättä oli varsin viisasta – sillä Remuksen toisella puolella nyt sattui istumaan kaksi Lily Evansista pakkomielteen kehittänyttä, tietyissä oloissa lähes väkivaltaista nuorta miestä. Se ei kuitenkaan kyennyt estämään Remusta.
”Lily?” hän sanoi tytön hiljaa ja tämä kääntyi katsomaan häntä. ”Eikö Kacey tullut syömään?”
Pahoitteleva ilme piirtyi Lilyn hieman hämmästyneesti raottuneille huulille. ”Valitan, Remus. Hän kai heräsi jo paljon aiemmin ja kävi silloin syömässä.”
”Sanoiko hän mitään minusta?” Remus kysyi, vaikka tunsi itsensä epätoivoiseksi typerykseksi. No, sitähän hän olikin.
Lily pudisteli päätään edelleen pahoittelevan näköisenä. ”Mutta minä en oikeastaan ehtinyt jutella hänen kanssaan muutenkaan yhtään. Hän lähti niin nopeasti.”
Remus huokaisi raskaasti. Joko Kacey todella oli herännyt epäluonnollisen aikaisin ja tavattoman nälkäisenä, tai sitten tyttö vältteli häntä. Jälkimmäinen mahdollisuus tuntui kuitenkin paljon todennäköisemmältä. Pahus, mitä ihmettä hän muka oli tehnyt väärin? Hänhän oli vain yrittänyt keskustella!
”Remus?” Lilyn varovainen ääni uteli. ”Miksi sinä… Onko teillä jotain ongelmia?”
Remus ei voinut olla vilkaisematta Siriusta ja Jamesia. Nämä kuitenkin olivat antautuneet kiivaaseen väittelyyn siitä, minkä malliset vessanpöntöt olisivat parhaita hukuttautumiseen – Remus itse värähti pelkästä ajatuksesta – eivätkä siis todennäköisesti saisi kovinkaan suuria mustasukkaisuuskohtauksia. Niinpä Remus saattoi huoletta kääntyä Lilyn puoleen ja pohtia sen sijaan sitä, miten vastaisi tytön kysymykseen.
 Oliko hänellä ja Kaceylla ongelmia? Hän naurahti jo pelkästä kysymyksen ajattelusta. Vielä edellisenä päivänä hän olisi väittänyt, että ei tietenkään ollut, ja vain pieni, helposti tukahdutettavissa oleva ääni hänen takaraivossaan olisi pistänyt vastaan. Nyt tuo ääni oli saanut vallan.
”Kai meillä tavallaan on”, hän sanoi lopulta hieman välttelevästi.
Lily ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan hänen hienoista vastahakoisuuttaan puhua, tai ehkä tyttö ei vain välittänyt. Ja tavallaan Remus oli melkein kiitollinen siitä, että hänellä oli mahdollisuus puhua asiasta sellaisen ihmisen kanssa, joka pystyisi todennäköisesti suhtautumaan siihen kohtalaisen fiksusti. Muut Kelmit olivat ehkä loistavia, mutta ihmissuhdeasioista heidän kanssaan ei pahemmin kannattanut keskustella, ellei halunnut päästä mielenterveydestään.
”Millaisia ongelmia?” kysyi Lily yrittäen selvästi miettiä, kuinka paljon voisi udella olematta röyhkeä.
Remus huokaisi taas ja yritti miettiä, mitä voisi sanoa. Kuinka olisi ”olen ihmissusi eikä tyttöystäväni suostu keskustelemaan siitä kanssani”? Tai ”Lily kuule, minulla on pieni pörröinen ongelma, ja Kacey ei tajua kuinka vakavaa se on”? Jostain syystä Remus arveli, etteivät nuo kenties olleet kaikkein parhaita mahdollisia avausrepliikkejä. Hän ei voinut  kertoa Lilylle, mistä TODELLA oli kyse.
”Tuota noin”, hän aloitti hieman vaikeasti, ”me emme oikein tunnu osaavan suhtautua toistemme ongelmiin – ”
”Sinä kerroit Kaceylle, vai mitä?”
Vain hetkeä aiemmin tukevasti Remuksen kädessä ollut haarukka tippui kolisten pöydälle.
”Mitä – ?” poika sihahti ja yritti nopeasti löytää sopivia sanoja. ”Miten sinä – ?”
”Kacey kertoi joskus, että sinulla oli ongelma, jota et uskaltanut kertoa hänelle”, Lily totesi tyynesti. ”Nyt sinä ilmeisesti olet kertonut, ja Kacey ei osaa ottaa sinua tarpeeksi vakavasti. Niinkö?”
Huojentuneisuus hiipi Remuksen soluihin melkoisella vauhdilla. Hetken hän oli jo pelännyt, että Lily oli jotain kautta saanut tietoonsa hänen salaisuutensa.
”Olinko oikeassa?” Lily kysyi nyt hieman epäröivämmällä äänellä, kun Remus ei ollut vastannut hänen arveluihinsa.
”Kutakuinkin”, poika myönsi. ”Mistä sinä arvasit, että Kacey ei nimenomaan ota minua tarpeeksi vakavasti – ?”
”Hän on ollut niin iloinen”, sanoi Lily. ”Toinen vaihtoehto kai olisi ollut, että hän olisi ottanut sinut LIIAN vakavasti, ja silloin hän ei varmasti olisi voinut hymyillä koko viikkoa – ”
”Onko hän hymyillyt koko viikon?” kysyi Remus ja varovainen hymy hiipi kutsumatta hänen huulilleen.
”Niinhän minä sanoin”, muistutti Lily ja pyöritteli silmiään tajutessaan, miten iloiseksi tieto teki Remuksen. Sitten pojan kasvot kuitenkin vakanivat, kun hän muisti, että todennäköisesti Kacey ei tänä aamuna olisi lainkaan iloinen.
”Minä en tajua”, Remus tokaisi matalalla äänellä. ”Minä en uskaltanut kertoa hänelle, koska pelkäsin hänen jättävän minut. No, minä olin tietysti tavattoman iloinen, että sitä ei tapahtunut. Mutta tämäkin on outoa. Minä en tajua, miten hän voi vain tuntua unohtavan koko asian – ”
”Yleensä ihmiset haluavat unohtaa ikävät asiat”, Lily sanoi filosofisesti.
”Mutta kai niistä voisi edes puhua!”
Lily katsoi häntä varovainen ilme vihreissä silmissään. Tytön huulet olivat puristuneet yhteen mietteliäästi, kun tämä yritti miettiä, mitä sanoa Remukselle.
”Minä luulen, että Kacey on harvinaisen innokas unohtamaan ikävät asiat”, Lily sanoi lopulta mietteliäästi. ”Minun pitäisi olla hänen paras ystävänsä, mutta silti me emme ole puhuneet hänen äidistään melkein yhtään…” Katkeran surullinen sävy hiipi Lilyn ääneen.
”Emme mekään ole kovin puhuneet siitä”, Remus kiirehti sanomaan ja Lily näytti melkein kiitolliselta. ”Ehkä sinä olet oikeassa. Ehkä Kacey ei puhu mielellään surullisista asioista. Mutta – ”
”Sinä haluat puhua”, Lily täydensi.
”En”, sanoi Remus virnistäen vaisusti. ”Minä vain en voi olla puhumatta. Asiat jäävät vaivaamaan minua, jos minä en saa puhuttua niistä.”
Lily nyökkäsi ja näytti melkein siltä, kuin olisi ymmärtänyt häntä. Remus ei voinut olla vilkaisematta jälleen Siriuksen ja Jamesin suuntaan, mutta paahtoleivät ja keskustelu vesssanpönttöjen eroista näytti edelleen pitävän nuo kaksi turvallisen kiireisinä. Ja eihän Remus edes tehnyt mitään väärää. Hän vain jutteli Lily Evansin kanssa, vaikka tiesi kyllä oikein hvin myös sen, että Siriuksen ja Jamesin viimeaikaisen käytöksen perusteella juttelukaan ei välttämättä olisi ollut kovin toivottua.
”Sano se Kaceylle”, kehotti Lily.
”Mikä?” Remuksen otsa rypistyi.
”Että sinun pitää saada puhua, tai muuten asiat jäävät vaivaamaan sinua.”
Remus nyökkäsi, vaikka ei ollutkaan varma, aikoiko todella tehdä sitä. Kyllä Kaceyn olisi pitänyt muutenkin ymmärtää, ettei sellaisesta asiasta kuin hänen ongelmansa yksinkertaisesti voinut olla puhumatta.
 Lily kuitenkin näytti tyytyväiseltä keskusteluun. Tyttö hymyili Remuksella rohkaisevasti ja lähti sitten paikaltaan edes vilkaisematta Siriusta ja Jamesia, jotka söivät kilpaa paahtoleipiä.

Kirjaston valot olivat himmeät, mutta James näki kyllä siitä huolimatta Lilyn mainiosti. Tyttö istui eräässä nurkassa punaiset hiukset valuen vuolaana virtana paksun kirjan päälle. James ei voinut olla hymyilemättä itsekseen, vaikka tilanteessa ei ollut todellisuudessa mitään hymyilemistä.
 Se oli oikeastaan kummallista, se, miten hän ei enää liiemmin hymyillyt Lilyn nähdessään tai tuntenut itseään onnelliseksi vain sen takia, että tyttö oli olemassa. Hänen olisi kai pitänyt keskustella joskus asiasta Remuksen kanssa. Pelkkä ajatus sai hänet naurahtamaan, vaikka hän tiesi kyllä, että Remus olisi nopeasti löytänyt jonkun järkevän, ehkä jopa paikkaansapitävän selityksen hänen käytökselleen. Ihan kuin hän olisi kaivannut järkeviä selityksiä.
 Hän kaipasi vain Lilyä. Joskus hän ihmetteli, miten hän saattoi tuntea antaneensa Siriukselle anteeksi syksyiset tapahtumat, mutta sitten hänen mieleensä välkähti jälleen kerran ajatus siitä, kuinka hän itse olisi osannut käyttäytyä samanlaisessa tilanteessa. Hän oli hulluna Lilyyn, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta vaikka Sirius ei ikinä ollut sitä itse myöntänytkään, James tajusi kyllä rivien välistä, ettei ollut ainoa, joka välitti Lilystä. Ja se taas teki kaikesta entistä hankalampaa.
 Joskus hän toivoi, että olisi ollut ihastunut johonkin toiseen tyttöön. Johonkin helpompaan, saavutettavissa olevaan… Mutta nuo ajatukset menivät aina nopeasti ohi, kun hän tajusi, ettei voinut kuvitella ketään muuta tyttöä. Lily oli ainoa, joka häntä todellisuudessa kiinnosti. Remus olisi saattanut sanoa jotain hienoa siitä, miten James oli kehittänyt tytöstä pakkomielteen itselleen. Hän olisi käskenyt Remuksen pitää suunsa kiinni ihan vain sen takia, että hänen ystävänsä epäilemättä olisi ollut oikeassa.
 James naurahti itselleen, niin hiljaa, ettei muutaman metrin päässä istuva Lily kuullut. Tytön kasvot olivat mietteliäät, ilmeisesti tämä oli todella keskittynyt lukemaansa kirjaan. James ei ihmetellyt sitä lainkaan. Lilyllä tuntui olevan tapana keskittyä täysillä asioihin, joita teki – yleensä ne asiat vain liittyivät jotenkin Jamesin torjumiseen.
 Kaappikello jossain kirjaston laidassa ilmoitti ponnekkaasti lähestyvänsä jo iltayhdeksää. James säpsähti, mutta Lily ei edes nostanut katsettaan kirjastaan. Tytön keskittynyt ilme sai Jamesin hymyilemään, kuvittelemaan jälleen kerran itsensä tytön viereen silittämään tämän hiuksia tai vain oleman. Ikävä värähdys kulki hänen lävitseen, kun hän tajusi, että Sirius oli todennäköisesti saanut silittää Lilyn hiuksia.
 James puri hampaansa tiukasti yhteen, ennen kuin nousi paikaltaan. Kirjaston ovi houkutteli häntä luvattoman paljon, käski hänen lähteä ja jättää Lily rauhaan, mutta sinä iltana hän ei pystynyt siihen. Hän käveli hitaasti Lilyn pöydän viereen ja odotti, että tämä huomaisi hänet, mutta tytön katse oli edelleen tiukasti kirjassa.
 James huokaisi. Hän tunsi olevansa näkymätön, eikä hän todellakaan pitänyt siitä. ”Hei, Lily.”
”Hei, James”, sanoi Lily kohottamatta päätään kirjan yltä.
James säpsähti. ”Mistä sinä tiesit, että se olin minä?”
”Sinä olet istunut viisitoista minuuttia tuolla noin”, huomautti Lily viitaten toisella kädellään kohti pöytää, jonka ääressä James tosiaan oli istunut. ”Sitä paitsi minä tunnen kyllä sinun äänesi.”
Jamesin otsa rypistyi. Hän ei ollut aivan varma, olisiko hänen pitänyt pitää kuulemastaan vai ei, joten hän päätti aivan varmuuden vuoksi ilahtua.
”Sepä kiva”, hän sanoi ja yritti kuulostaa kaverilliselta ja rennolta. ”Mitä sinä puuhaat?”
”Luen”, huomautti Lily.
”Ai.”
James vaihtoi painoa jalalta toiselle. Lily ei edelleen katsonut häneen, mutta tytön toinen suupieli taipui hymyyn, eikä James voinut olla varma, naureskeliko tyttö kirjalle vai hänelle. Todennäköisesti hänelle, hän päätteli ja istuutui Lilyn viereiseen tuoliin.
”Minä olen pahoillani, että suutuin sinulle niin pahasti silloin tähtitornissa”, James tokaisi äkkiä. ”Silloin, kun olin juuri saanut tietää… no, sinusta ja Siriuksesta.”
Lily näytti yllättyneeltä ja kohotti lopultakin katseensa häneen. ”Olet pahoillasi?”
James virnisti hieman lammasmaisesti. ”No, minä ajattelin, että se olisi hyvä avausrepliikki.”
”Sinä olet toivoton”, tokaisi Lily, mutta pieni hymy leikki tytön huulilla ja rohkaisi Jamesia.
”Enkö olekin?” James totesi, mutta vakavoitui sitten. ”Minä olen ihan oikeasti pahoillani. Ei ollut reilua huutaa minulle sillä tavalla.”
Lily kohautti olkapäitään. ”Oli se tavallaan reilua. Minun ei olisi pitänyt… pahus, minä tiesin kyllä, että loppujen lopuksi siitä ei olisi voinut tulla mitään Siriuksen kanssa. Minun ei olisi pitänyt antaa sen mennä niinkään pitkälle.”
Jamesin kädet puristuivat nyrkkiin, kun Lilyn sanat upposivat hänen tajuntaansa. Hän ei voinut itselleen mitään, pieni ärtymys muuttui jälleen kerran raivoksi, kun hän kuvitteli Lilyä ja Siriusta yhdessä -
Lily näytti säikähtäneeltä. ”Anteeksi, James. Minun ei olisi pitänyt sanoa – ”
James pudisteli päätään ja yritti löytää ystävällisen hymyn uudestaan. ”Ei se mitään. Minä vain – ”
”Olet raivoissasi”, Lily täydensi ja virnisti Jamesin hämmästyneelle ilmeelle. ”Minä huomaan sen kyllä. Ja tajuan. Kai minusta tuntuisi jokseenkin samalta.”
”Ai”, James tokaisi jo toisen kerran sen keskustelun aikana ja tunsi itsensä hölmöksi.
Lily vilkuili taas kirjaansa.
”Minun pitää sitten kai mennä”, tokaisi James. ”Minä pyysin anteeksi, eikä minulla oikeastaan ollut muuta asiaa.”
”Ei sinun tarvitsisi välttämättä lähteä sen takia.”
”Minä lähden kuitenkin.”
James nousi seisomaan. Huokaus pääsi pujahtamaan hänen huuliensa välistä, kun hän käänsi kasvonsa pois Lilystä ja lähti ripein askelin kohti kirjaston ovea. Lilyn ääni kuitenkin pysäytti hänet, ennen kuin hän ehti kadota hyllyjen väliin.
”James?”
Sanat tuntuivat painuvan niin syvälle Jamesin sisälle, että se melkein pelotti. Hän kääntyi hitaasti eikä voinut olla hymyilemättä pikkuisen nähdessään, kuinka vakavalta Lilyn kauniit kasvot näyttivät.
”Minäkin olen pahoillani”, sanoi tyttö ja tuijotti häntä hieman vaivautuneen näköisenä. ”Sinä onnistuit huijaamaan minua aika onnistuneesti sillä ärsyttävällä käytökselläsi, enkä minä tajunnut, että sinä olet oikeastaan ihan kiva – ”
”Sanoitko sinä pitäväsi minusta?” James tokaisi. Oli tietysti hyvin epäkohteliasta keskeyttää tyttö ja lisäksi vaarallistakin, olihan kyseessä Lily, mutta hän ei voinut itselleen mitään.
Lily näytti aivan yhtä järkyttyneeltä kuin hänkin.
”En!” tyttö huudahti nopeasti ja madalsi sitten ääntään tajutessaan olevansa kirjastossa. ”Minä vain… no, sinä et ole niin kauhea kuin annat muiden luulla.”
James mietti hetken. ”Kai minä sitten otan tuon kohteliaisuutena.”
”Niin se kai olikin”, Lily huomautti hieman kireästi. ”Ja varsinkin se, että minä pyysin anteeksi. Mutta sitä minä en aio tehdä toista kertaa, usko pois.”
”Se on helppo uskoa”, virnisti James, sillä tuntui melkoisen uskomattomalta, että Lily oli pyytänyt häneltä anteeksi edes tuon yhden kerran.
Lilyn silmissä leikki hieman surumielinen ilme. Tyttö ei kuitenkaan sanonut enää mitään. Koska James tunsi itsensä melkoisen typeräksi seistessään siinä odottamassa lauseita, joita ei koskaan tulisi, hän kääntyi ja käveli pois kirjastosta. Vasta harpottuaan hyvän matkaa kohti rohkelikkotornia hän huomasi, että hänen kaavun taskuissa olevat kätensä eivät enää olleet puristuneet nyrkkiin.

Muuan kolmasluokkalainen tyttö katsoi Remusta melkein säikähtäneenä, kun poika loikki ylöspäin tyttöjen makuusaleihin johtavia portaita. Remus hymyili tytölle, mutta tämä vain rypisti otsaansa ja ohitti hänet nopeasti. No niin, tyttöjen makuusaleihin menevät pojat saattoivat tietysti olla melko pelottava näky, mistäs hän sen tiesi. Eihän hän varsinaisesti itse ollut tyttö.
 Remus naurahti ajatukselle ja tajusi sitten seisovansa kuudesluokkalaisten tyttöjen makuusalin ovella. Hän nielaisi hermostuksen syvälle vatsalaukkuunsa ja koputti.
”Kuka siellä?” Michellen hämmästynyt ääni kysyi.
”Remus”, sanoi Remus.
”Remus?” Michelle toisti ääni kohoten.
”Niin. Remus Lupin.”
”Kyllä hän tietää, kuka sinä olet”, Kaceyn hieman kireä ääni ilmoitti Remukselle oven takaa. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Enkö minä edes pääse sisään?”
”Kello on kymmenen, Remus”, Kacey tokaisi ja Remuksen teki mieli painaa poskensa ovea vasten kuullakseen tytön äänen paremmin. ”Me emme ole varsinaisesti kovin hyvin pukeutuneita.”
Remus irvisti itsekseen. Sirius tai James olisivat todennäköisesti loikkineet siinä vaiheessa jo onnesta, Peterkin ehkä, mutta Remus olisi vain halunnut saada Kaceyn pois makuusalistaan ja juttelemaan. Hän ei kuitenkaan ollut aivan varma, onnistuisiko se sinä iltana. Tai enää koskaan, mikäli he olivat oikeasti riidoissa -
 Eivät voineet olla. Hän ei suostuisi uskomaan sitä, ei missään tapauksessa. He olivat ehkä riidelleet edellisenä iltana, Kacey ei välttämättä ymmärtänyt hänen tarvettaan puhua ongelmistaan, mutta ne olivat vain pieniä ongelmia. Tai niin hän toivoi sulkiessaan silmänsä ja avatessaan ne sitten uudestaan tajutessaan, että seisoi edelleen yksin käytävällä eikä Kacey voinut nähdä hänen ilmeitään.
”Minä haluaisin jutella sinun kanssasi”, hän ilmoitti Kaceylle oven läpi ja toivoi, että olisi voinut nähdä tytön kasvot.
”Remus…” Kacey huokaisi hieman kärsivästi, mutta ei sentään kuulostanut vihaiselta.
Remus nielaisi vaivalloisesti. Kacey ei sanonut muuta, mutta huoneen hiljaisuudesta saattoi päätellä, ettei tyttö ollut myöskään kävellyt pois oven luota.
”Mene jo, Kacey”, Lilyn kirkas ääni kuului oven läpi ja halkaisi hiljaisuuden.
Remus olisi voinut vaikka vannoa, että Kaceyn otsa painui hämmentyneesti ruttuun. ”Miksi? Nyt on myöhä, Lily – ”
”Remus haluaa jutella”, tokaisi Lily, aivan kuin sen olisi pitänyt olla maailman paras syy lähteä, vaikka oli kuinka myöhä. Remus ei voinut olla hymyilemättä.
”Minä en välttämättä halua”, Kacey huomautti.
Remuksen hymy kuoli.
”Mene silti”, intti Lily. ”Tai muuten joudut pohtimaan teidän suhdettanne koko yön minun kanssani.”
Remus väisti hyvin täpärästi ovea, joka avautui melkoisella vauhdilla. Kacey näytti vihaiselta tupsahtaessaan makuusalista portaikkoon ja heittäessään viimeisen vihaisen silmäyksen Lilylle, joka epäilemättä näytti silläkin hetkellä varsin viattomalta.
 Remus ei kuitenkaan vaivautunut tarkistamaan Lilyn ilmettä. Hänen ajatuksensa olivat kiinnittyneet täysin hänen edessään seisovaan tyttöön. Kacey oli tullut, Kacey oli vielä valmis juttelemaan hänen kanssaan, vaikkakin pienen kiristyksen jälkeen –
”Olet sinä ihan hyvin pukeutunut”, Remus huomautti.
Kacey mulkaisi häntä. Tytön käsi lennähti vaistomaisesti mustan pyjaman napeille, tarkasti, että kaikki napit olivat varmasti kiinni. Remus odotti maltillisesti.
”Mitä nyt?” Kacey kysyi kireällä äänensävyllä, kun paidan napit olivat vakuuttaneet hänet pysyvyydestään.
”Olemmeko me riidoissa?” kysyi Remus suoraan, välittämättä enää kierrellä sen kauemmin.
Kysymys oli ilmeisesti vaikea, sillä vastauksen antamisen sijaan Kaceyn katse upposikin seinään jossain Remuksen takana. Poika huomasi vääntelevänsä käsiään hieman hermostuneesti, mutta sehän oli vain ymmärrettävää.
”En minä tiedä”, sanoi Kacey lopulta ja huokaisi. ”Ei kai meidän välttämättä tarvitse olla. Mutta minua ärsyttää ja väsyttää, enkä minä jaksaisi keskustella tänä iltana – ”
”Minun on pakko sanoa sinulle muutamia asioita”, tokaisi Remus ja tuijotti tytön suklaanruskeita silmiä.
”Mitä asioita?” Kacey kysyi selvästi varautuneena.
Remus kohautti olkapäitään. ”Minkä takia minä haluan puhua ja niin edelleen. Minun on edes yritettävä saada sinut ymmärtämään, miksi puhumattomuus tuntuu niin teeskentelyltä -
Kacey huokaisi. ”Puhutaan sitten. Mutta sinä tuskin haluat puhua tässä, vai mitä?”
”No, tyttöjen portaikko tuskin on paras mahdollinen paikka vakavaan keskusteluun”, sanoi Remus virnistäen, mutta huomasi nopeasti vastentahtoisen ilmeen hiipivän Kaceyn kasvoille viimeisten sanojen kohdalla. ”Anteeksi.”
”Ei se mitään”, Kacey sanoi hieman vaisusti. ”Minulla on kai vain joku keskustelukammo juuri nyt.”
”Mennäänkö keittiöön?”
Kacey silmät rävähtivät katsomaan häntä suurina ja hämmästyneinä. ”Onko sinulla nälkä, Lupin? Haluat minut ruokaseuraksi – ”
”Ei mitään sellaista”, Remus tokaisi nopeasti, muttei voinut estää hienoista hymyä kiilaamasta vakavan ilmeen huuliltaan. ”Tai on ehkä hieman. Enkä minä mielelläni juttele tyhjällä vatsalla, joten – ”
”Minä en edes tiedä, mistä täältä pääsee keittiöön!” Kacey julisti. ”Ja olen melkoisen varma, että oppilailla ei muutenkaan ole sinne pääsyä – ”
”Siksi kannattaisikin olla Kelmi”, Remus virnuili.
Kacey pyöritti silmiään. ”Te olette kaikki yhtä rasittavia.”
”Varsinkin nälkäisinä. Tuletko?”
”En kai minä voi muuta. Mutta jos minä joudun tämän takia jälki-istuntoon – ”
”Et joudu”, Remus lupasi.
Hän ojensi vaistomaisesti kättään ottaakseen kiinni Kaceyn kädestä, ja aivan yhtä vaistomaisesti tyttö astui hieman lähemmäs häntä. Heidän kätensä hipaisivat toisiaan ja Kacey veti omansa nopeasti pois. Remus huokaisi tuskin kuuluvasti.

”Minä en olisi ikinä arvannut, että teillä on tuollaisia juttuja käytössänne”, Kacey sanoi silmäillen tuolilla makaavaa näkymättömyysviittaa ihailevasti.
”Etkö?”
”No, kun sitä tarkemmin ajattelee… Se taitaa selittää aika paljon.”
He istuivat keittiössä ja silmäilivät iltapalaa, jonka melkoisen palveluhalukkaat kotitontut olivat heidän eteensä kantaneet. Päaäsiassa se sisälsi joulunajan herkkuja, eikä joulutorttujen paljous suinkaan auttanut lähestyvää joulua pysymään poissa ajatuksista. Joulu taas toi Remuksen mieleen kodin, vaivautuneen ilmapiirin hänen pienessä talossaan ja salaperäisen vaiston, joka väitti, että hänen olisi pitänyt kutsua Kacey kotiinsa joululomalla tai vähintäänkin käydä tytöllä kylässä.
 Varsinkin ajatus Kaceylla vierailusta oli hyvin häiritsevä ottaen huomioon sen, että vaikka he eivät ilmeisesti olleet varsinaisesti riidoissa, eivät he kovin hyvissä väleissäkään olleet. Remus oli lainannut Jamesilta näkymättömyysviittaa, ja vaikka he olivat joutuneet kävelemään sen alla hyvinkin lähekkäin, he eivät olleet sanoneet toisilleen sanaakaan.
”Kacey”, Remus aloitti hyvin varovaisesti. Tytön silmiin pujahti heti varautunut ilme. Remus oli varsin tyytyväinen siitä, että oli pyytänyt kotitonttuja jättämään heidät rauhaan jo aiemmin. Tilanne olisi todennäköisesti tuntunut vielä hämmentävämmältä, jos joku ulkopuolinen olisi seurannut sitä.
 Aivan tarpeeksi hämmentävä se tosin oli muutenkin. Remus naputti pöydän pintaa sormellaan eikä lainkaan tiennyt, kuinka aloittaa.
 Lopulta Kacey näytti kyllästyvän hiljaisuuteen. Tyttö nojautui kohti Remusta ja yritti selvästi saada varautuneen ilmeen pois silmistään siinä onnistumatta. Yritys kuitenkin riitti Remukselle.
”Minä en olettanut, että sinä suhtautuisit minun salaisuuteeni niin hyvin”, hän tokaisi ja näki, miten välttelevä ilme palasi Kaceyn silmiin. ”Minulta kesti ikuisuus, ennen kuin uskalsin kertoa sen – paitsi, etten uskaltanut kertoa, vaan sinä arvasit sen – ja sen jälkeen pelkäsin kaksi kokonaista päivää, että kaikki oli ohi.”
Kacey tuijotti hänen ohitseen. Remus jatkoi.
”Sitten sinä tunnuitkin unohtavan koko asian. Se tuntui oudolta, ja tuntuu vieläkin. Minä olin varautunut siihen, ettet koskaan enää tahtoisi nähdä minua, ja sitten kaikki ikään kuin palautuikin entiselleen. Minä olin iloinen, mutta en ymmärtänyt sitä. Minulla on ollut koko ajan sellainen tunne, että meidän pitäisi puhua siitä asiasta.”
Hän vaikeni. Kacey vilkaisi häntä vinosti hymyillen. ”Tuo kuulosti harjoitellulta puheelta.”
”Minä mietin tunnin, mitä sanoisin”, Remus tunnusti.
Hänen helpotuksekseen Kaceyn hymy kiiri toiseenkin suupieleen. Tyttö ei ehkä näyttänyt varsinaisesti iloiselta, mutta ainakin tämä katsoi häntä silmiin.
”Olisiko minun pitänyt ottaa sinun ongelmasi puheeksi?” Kacey kysyi kuulostaen levottomalta. ”Miten minä sen olisin tehnyt? Pahus, Remus, kyllä minä tajuan, että se on iso asia! Mutta jos me kuitenkin aiomme jatkaa yhdessä, minä en tajua, miksi sitä pitää jauhaa – ”
”Koska muuten minusta tuntuu, että sinä unohdat koko asian”, huomautti Remus.
”No, minä HALUAN unohtaa sen – ”
”Sinä et saa.”
Remus tuijotti Kaceyta slimiin. Hän tajusi hämärästi nojautuneensa lähemmäs tyttöä ja tarttuneensa kiinni tämän epätoivoisesti huitoneista ranteista, puristavansa niitä sormiensa välistä, mutta millään noista havainnoista ei ollut merkitystä häneen. Hän tunsi Kaceyn hengityksen poskellaan, näki hämmentyneen ilmeen tytön silmissä ja hetken hän melkein toivoi, että olisi voinut jättää koko asian sikseen.
 Siihen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta.
”Minä olen vaarallinen”, Remus sanoi tietäen varsin hyvin, että hänen silmänsä kipinöivät surusta. ”Sinun pitää tajuta se. Minä en anna sinun olla lähelläni, ennen kuin tajuat, mitä se tarkoittaa – ”
”Kyllä minä tiedän”, Kacey tokaisi hieman ärsyyntyneenä. ”Minun pitää pysyä kaukana sinusta täydenkuun aikaan ja sitä rataa.”
”Enemmänkin”, Remus tokaisi matalalla äänellä. ”Minulla ei ole tulevaisuutta. Minä en todennäköisesti saa mistään kunnon töitä, minä olen aina kummajainen – ”
”Etkä ole”, Kacey kivahti niin äkkiä, että Remus oli vetäytyä yllätyksestä kauemmas tytöstä, mutta nyt tämän kädet olivat puristuneet hänen käsiensä ympärille, eikä hän voinut karata. ”Älä sano noin!”
”Se on silti totta.”
”Eikä ole”, Kacey väitti. ”Mitä väliä on muutamalla päivällä kuukaudesta? Ei kukaan voi tuomita sinua sen takia, Remus! Sinä olet liian hyvä sellaiseen – ”
Remus naurahti.
”Minä olin tosissani”, Kacey jatkoi. ”Sinä pärjäät kyllä. Minä tiedän sen. Sinä yksinkertaisesti olet sellainen ihminen… selviät aina.”
”Tuskin.”
”Kylläpäs. Sinä olet selvinnyt tännekin asti. Sinä opiskelet Tylypahkassa – ja kaiken lisäksi menestyt hyvin – sinulla on ystäviä ja sinulla on minut.”
Hymy levisi Remuksen huulille ja äkkiä Kaceyn kasvojen läheisyys tuntui melkein kutkuttavalta.
”Onko minulla sinut?”
Kacey katsoi häntä näyttäen siltä, kuin olisi tahtonut kiemurrella paikallaan, mutta Remuksen lujat kädet estivät sen.
”Sinun ei pitäisi… olla minun lähelläni”, Remus jatkoi vakavampana. ”Vaikka me olisimme miten varovaisia, se ei välttämättä riitä. Entä jos minä satutan sinua? En kestäisi sitä – ”
”Niin ei käy”, sanoi Kacey ja äkkiä tytön ääni kuulosti vuorenvarmalta.
”Mistä sinä muka tiedät?” Remus intti.
”Koska minä en uskalla ajatella sitä toista vaihtoehtoa”, Kaceylta livahti.
Tytön silmät laajenivat. Remus ei tuntenut itseään järkyttyneeksi tai petetyksi, ei, ainoa tunne oli myötätunto. Kaceyn kädet tärisivät hänen omiaan vasten, vain vähän, mutta tärisivät kuitenkin. Tytön kauniit, tummanruskeat silmät olivat äkkiä kosteat, eikä Remus voinut enää estää itseään. Hyvin varovaisesti hän irrotti otteensa tytön käsistä ja veti tämän syliinsä.
 Kacey hautasi kasvonsa Remuksen paitaan. Poika kietoi kätensä tytön ympärille, tunsi tämän selän värähtelevän hiljaisen nyyhkytyksen voimasta. Joulutortut pöydällä näyttivät suorastaan naurettavan epäsopivilta tilanteeseen, ja siksi olikin hyvä, ettei Remus kiinnittänyt niihin lainkaan huomiota. Ainoa, joka hänen maailmaansa sillä hetkellä mahtui, oli Kacey. Surullinen, lohdutusta kaipaava Kacey.
”Sinua pelottaa”, Remus sanoi yksinkertaisesti.
”Minä olen typerys”, Kacey kivahti hänen rintakehäänsä vasten. ”Minun pitäisi jutella sinun kanssasi siitä, ja minä vain nyyhkytän – ”
”Ei se mitään”, sanoi Remus, kun vino hymy pyrki hänen huulilleen. ”Oikeastaan on ihan kiva tajuta välillä, että sinäkin osaat pelätä.”
”Miten niin?” Kaceyn ääni oli hämmästynyt.
”Sinä olet niin vahva”, Remus sanoi oitis. ”Et valita koskaan.”
”Ei se sitä tarkoita”, Kacey melkein naurahti jostain kyynelten lomasta. ”Minä en vain osaa puhua.”
”Itse asiassa sinä olet puheliain ihminen, jonka tiedän. Ehkä Siriuksen jälkeen.”
”En minä sitä tarkoittanut!”
Remus tiesi sen kyllä. Hän tiesi myös sen, että Kaceyn leuka oli hänen olkapäätään vasten ja tytön kädet leikkivät melkein arkoina hänen hiuksissaan. Hän olisi halunnut suudella tyttöä.
”Pelkäätkö sinä minua?”
Kacey tuijotti häntä.
”Ehkä vähän”, tyttö myönsi lopulta. ”Mutta se ei tarkoita mitään, Remus. Minä pidän sinusta silti – ”
”Tiedän”, Remus sanoi hyvin hitaasti. ”Ja minulle on oikeastaan melkoinen helpotus, että sinä osaat pelätä. Se tarkoittaa, että tajuat tilanteen – ”
”Kyllä minä tajuan”, Kacey tokaisi.
Remus hymyili vaisusti. He istuivat pitkään hiljaa, mutta joulutortut pöydällä alkoivat rupsahdella kuuluvasti ja kaiken lisäksi kello hiipi kovaa vauhtia kohti puolta kahtatoista. Remus ei aikonut olla syypää siihen, että Kacey ei seuraavana päivänä pysyisi hereillä ainoallakaan oppitunnilla.
”Meidän pitäisi mennä”, hän sanoi lopulta vastentahtoisesti.
Kacey kömpi hieman vaivalloisesti istumaan omalle tuolilleen ja nappasi yhden rupsahtaneen joulutortun. Remuksellakin oli nälkä, kun sitä tarkemmin ajatteli, mutta hänellä oli vielä myös sanottavaa.
”Mitä me teemme jatkossa?” hän töksäytti.
Joulutortun puolikas näytti aivan yhtä hämmentyneeltä Kaceyn kädessä kuin tytön silmätkin sillä hetkellä.
”Miten niin mitä me teemme?”
”Jatkammeko me vain samalla tavalla?” Remus kysyi kuullen kyllä hermostuneisuuden äänestään. ”Olemme yhdessä ja niin edelleen?”
”Tuo ”ja niin edelleen” kiinnostaa minua luvattoman paljon”, tuumi Kacey.
Remus voihkaisi. ”Minä en tarkoittanut mitään – ”
”Tiedän kyllä”, Kacey sanoi tyynesti, vaikka pieni hymy leikkikin tytön korkeilla poskipäillä. ”Et sinä ikinä.”
Remuksen otsa rypistyi. ”Pitäisikö meidän puhua siitäkin? Tai siis SIITÄKIN? Koska kello on aika paljon, ja meidän pitäisi mennä nukkumaan.”
”Ei kaikesta tarvitse puhua”, Kacey sanoi heti. ”Minä vain nautin sinun kiusaamisestasi.”
”Ahaa”, Remus nyökkäsi. ”Se selittääkin paljon.”
”Tiedän. Ja minua kiinnostaa edelleen, miksi sinä näytit niin järkyttyneeltä minun vitsieni takia eilen.”
Remus yritti muistella. Se oli yllättävän vaikeaa. Ehkä hän oli halunnut painaa eilisiltaisen keskustelunsa Kaceyn kanssa tiukasti taka-alalle mielessään, unohtaa, miten he olivat sanoneet hyvää yötä toisilleen vihaisina. Mutta lopulta hän muisti. He olivat puhuneet ”jonkin asian tekemisestä” ja Kaceyn käsitys siitä oli ollut jokseenkin siriusmainen. Remus oli säikähtänyt.
”Ai silloin”, hän tokaisi.
Kacey näytti kuitenkin edelleen kysyvältä. Remus huokaisi syvään.
”Minusta tuntui hassulta”, hän tunnusti. ”Ja sellaisista… asioista vitsaileminen vain palautti minun mieleeni kirkkaammin sen, että minä olen ihmissusi eikä meidän oikeastaan pitäisi olla yhdessä. Sellaistan asioiden ajatteleminen – ” hän tiesi kyllä punastuvansa, mutta ei voinut sille yhtään mitään ” – saa suhteen tuntumaan paljon vakavammalta.”
”Mutta se oli vitsi.”
”Tiedän”, Remus sanoi. ”Pelottava vitsi.”
Kacey näytti hieman surulliselta. ”Sinä et siis ikinä halua… olla minun kanssani? Sillä tavalla?”
”Ei se siitä ole kiinni”, Remus sanoi nopeasti, hiukan järkyttyneenä Kaceyn olettamuksesta. ”Ei tietenkään! Minä vain… minä en haluaisi sotkea sinua itseeni.”
Kacey nyökkäsi.
”Ja minä tarkoitin tuota kuvainnollisesti”, Remus irvisti.
Nyt Kaceyn huulille eksyi nopea hymy, joka kuitenkin pian katosi. Tyttö näytti vakavalta tuijottaessaan hänen kasvojaan.
”Remus?”
”Niin?” Remus huomasi pidättävänsä vaistomaisesti hengitystään.
”Miten niin meidän ei oikeastaan pitäisi olla yhdessä?”
”Minä olen ihmissusi”, sanoi Remus, ja vaikka hän yritti sanoa sen lempeästi, sanat kuulostivat lohduttoman julmilta kolistessaan yksi kerrallaan kylmälle lattialle. ”Sinä olet ihminen. Meitä ei ole tarkoitettu yhteen.”
”Ajatteletko sinä oikeasti noin?” Kacey kuulosti hämmästyneeltä.
”Se on totuus”, Remus huomautti ilmeettömästi, vaikka sanat sattuivat. ”Sinun olisi paljon parempi löytää joku mukava poika… Joku, jolla ei ole ongelmia tiettyyn aikaan kuukaudesta…”
Kacey naurahti hänen vertaukselleen, mutta vakava ilme palasi hyvin nopeasti tytön kasvoille.
”Minä en halua ketään muuta.”
”Tiedän”, sanoi Remus eikä voinut olla hymyilemättä.
”Ollaanpa sitä itsevarmoja”, Kacey tokaisi. Tytön käsi eksyi hetkeksi Remuksen poskelle, oli siinä juuri tarpeeksi aikaa saadakseen pojan sydämen sykkimään hieman epätahtiin.
”Minä haluan olla sinun kanssasi”, Kacey jatkoi totinen katse silmissään. ”Etkä sinä saa jättää minua vain sen takia, että ajattelet noin.”
”Minä en ikinä jättäisi sinua”, Remus sanoi heti ja irvisti sitten. ”Vaikka minun kai pitäisi. Mutta minä en pysty kuvittelemaan voivani pysyä sinusta erossa, joten…”
Kacey hymyili selvästi tyytyväisenä. ”Hyvä.”
”Eikä ole. Me emme ole mikään traaginen rakkaustarina, jossa ihmiset ovat erilaisia ja elävät silti onnellisina elämänsä loppuun asti.”
”Kiitos tuosta”, Kacey totesi. ”Yllytit minua hyvin tehokkaasti ajattelemaan meitä traagisena rakkaustarinana. Minä olen romantikko, Lupin. Nyt en ainakaan päästä sinusta irti.”
Remus voihkaisi, vaikka ajatus ei tuntunutkaan kovin pahalle.
”Sinä muuten kutsuit itseäsi ihmiseksi”, Kacey huomautti hymyillen.
Remuksen silmät rävähtivät yllettyneinä auki.
”Ja siinä sinä olit aivan oikeassa”, Kacey jatkoi. ”Sinä OLET ihminen, Remus. Sitä paitsi ainakin meillä on molemmilla tekosyyt olla kerran kuussa hirviöitä.”
”Mikä sinun syysi muka - ?”
Kacey virnuili. Remus punastui.
”No niin”, hän yskähti hieman vaivautuneen hiljaisuuden jälkeen – tai hänestä se oli ollut vaivautunut, Kacey lähinnä hykerteli itsekseen. ”Meidän pitäisi lähteä nukkumaan – ”
”Remus?” Kaceyn suuret silmät olivat arat. ”Se, että sinä olet ihmissusi… Vaikuttaako se meihin? Siis siihen, voimmeko me joskus… no, sinä tiedät kyllä.”
Remus nielaisi. Hänen sydämensä kävi taas hieman epätahtiin. ”En tiedä. Ei kai.”
Kacey nyökkäsi.
Remus ei voinut olla jatkamatta. ”Oletko sinä sitten miettinyt – ?”
”En vakavissani”, Kacey sanoi heti. ”Vielä. Mutta kai me joskus - ?”
”Niin kai”, sanoi Remus ja yritti kovasti rauhoittaa sydäntään. ”Ainakin minun puolestani.”
Kacey hymyili.
”Mennäänkö nukkumaan?” Remus kysyi, vaikka tuntuikin kovin epäluonnolliselta puhua äkkiä niin arkisesta asiasta.
”Vielä yksi juttu, Remus”, Kacey sanoi.
Remuksen otsa painui muutamalle hivenen huolestuneelle rypylle. Kaceyn silmissä välähti ilahtunut ilme, ennen kuin hänen huulensa kumartuivat sipaisemaan Remuksen suupieltä. Poika sulki silmänsä ja veti Kaceyn lähelleen.

[Arte]

Et sinä ainakaan turhan usein näitä osia lisäile... Mutta hyvä että lisäilet, ja jaksat lisätä. Kohta jo loppuukin.

Kaceyn ja Remuksen keskustelut ovat aina kovin mielenkiintoisia. Hämmästelen usein, kuinka avoimesti he toisinaan puhuvat toisilleen. Kai niin tehdään, kun luotetaan ihmisiin. Pienet vihjailut ja muut tuovat tähän kivaa väriä.

Adrielle ja Peter, mitähän heille käy. Minä en ainakaan valittaisi onnellisesta lopusta... Hajanaiset ajatukset -> hajanainen kommentti, mutta tämä osa koukutti mukavasti, tacks.

[lurikko]

A/N: Kiitos, Arte! Ja nyt olen fiksu ihminen ja lisään jopa seuraavan osan ennen kuin edellinen ehtii vanhentua vaikka kuukauden.

OSA 38

Joulukuusi näytti olevan hieman väärässä paikassa nojatessaan rohkelikkojen oleskeluhuoneen nurkassa seinää vasten. Sirius seurasi hieman huvittuneena, kuinka kuusen kulkuskoristeet yrittivät luoda joulutunnelmaa helkkymällä tuttujen joululaulujen tahtiin. Hieman myöhemmin eräs äkkipikainen seitsemäsluokkalainen kyllästyi renkutukseen ja heitti kuusirukkaa kengällä, mutta siihen asti tämän luoma joulutunnelma oli kieltämättä aukoton.
Oli melkein joulu. Tarkemmin sanottuna jouluun oli enää kolme kokonaista päivää, ja joululoman alkamiseen ainoastaan yksi vaivainen yö. Sirius ei voinut estää pientä kihelmöivää odotusta karkaamasta mieleensä sitä ajatellessaan, mutta samaan aikaan hän oli myös hivenen jännittynyt.
Hän oli aina viettänyt joulunsa Kalmanhanaukiolla. Olkoonkin, etteivät ne joulut olleet aina olleet kovin rattoisia – eivät ainakaan viime vuosina, kun hän oli yhä useammin ja useammin päätynyt riitelemään vanhempiensa kanssa ystävistään – se oli silti ollut hänen kotinsa. Olisi vieläkin, ellei hänen olisi ollut kutakuinkin pakko lähteä.
Ja nyt hänen oli mentävä jouluksi Pottereille. Ajatuksessa ei ollut mitään vastenmielistä, mutta hieman pelottava se kuitenkin oli. Kuinka hän osaisi käyttäytyä toisten kodissa? Miten hän selittäisi läsnäolonsa vieraileville sukulaisille? Pitäisikö hänen tehdä kotitöitä? Millä nimillä hän kutsuisi Jamesin vanhempia -
”Anturajalka?” Jamesin utelias ääni tunkeutui hänen tajuntaansa. ”Mitä sinä mietit?”
”En mitään”, Sirius sanoi nopeasti.
”Ihan kuin minä en tuntisi sinua”, James tokaisi ja istui hänen viereensä sohvalle. ”Sinä tulet jouluksi meille, vai mitä?”
Siriuksen otsa painui muutamalle rypylle. ”Eikö se ollut jo sovittu juttu? Tietysti minä voin mennä muuallekin, mutta – ”
”Totta kai sinä tulet meille. Minä vain varmistin.”
Sirius nyökkäsi. James näytti vajoavan omiin ajatuksiinsa, eikä hän varsinaisesti halunnut herättää ystäväänsä niistä. Joulukuusen kulkuset olivat jälleen löytäneet lauluvireen, vaikkakin tällä kertaa osa niistä helkkyi Jouluyö, Juhlayön tahtiin ja loput taas mukailivat Varpusta jouluaamuna. Siinä oli jotain koomista, eikä se voinut olla nostattamatta hymyä Siriuksen huulille.
”Joululoma kestää kaksi viikkoa”, James tokaisi.
”Tiedän.”
”Minä en todennäköisesti näe Lilyä koko sinä aikana.”
”Tiedän.”
”Et sinäkään.”
”Tiedän senkin”, Sirius tokaisi ja mulkaisi vieressään istuvaa poikaa. ”Mitä sinä oikein yrität sanoa?”
Jamesin kasvoilla oli mietteliäs ilme. ”En oikeastaan tiedä.”
”Arvasin sen”, Sirius virnisti jokseenkin ilottomasti. ”Me olemme outoja, tiesitkö sitä, Sarvihaara?”
James nyökkäsi. Niin he olivatkin, istuessaan siinä vierekkäin katsomassa nuotin vierestä hoilaavia joulukuusenkoristeita ja pohtiessaan sitä, miten joululoma oli kuin olikin kaksi viikkoa pitkä.
”Minä tavallaan tajuan, miksi sinä ihastuit Lilyyn”, James tokaisi matalalla äänellä, jonka ei ollut tarkoitus kiiriä joulukuusta mulkoilevien ensiluokkalaisten korviin.
Sirius säpsähti.
”Tai tietysti tajuan”, James jatkoi odottamatta häneltä vastausta. ”Minähän pidän hänestä itsekin.”
”Tiedän.”
”Tänään sinä tunnut tietävän kaiken”, James huomautti.
”Nyt on joulu”, sanoi Sirius.
”Miten se liittyy tähän?”
”Ei mitenkään”, Sirius myönsi ja antoi aavistuksen naurua päästä äänensä. ”Tämä keskustelu vain on niin kummallinen, ettei pieni lisäkummallisuus tee sille yhtään pahaa.”
James väänteli käsiään. ”Minä vain yritän sanoa, että… no, sinä olet minun veljeni siitä huolimatta.”
”Siitä huolimatta, että puhun kummallisia?” Sirius hämmästyi.
”Siitä huolimatta, että ihastuit Lilyyn”, sanoi James ja veti syvään henkeä. ”JA hämäristä luokkahuoneista huolimatta.”
”Ai.”
Sirius tuijotti joulukuusta. Hetken se näytti oikeasti jouluiselle seistessään siinä punaisella ja kullalla maalattujen seinävaatteiden keskellä.
”Kiitos”, hän sanoi.
James ei sanonut siihen mitään. Ehkä ei ollut mitään sanottavaa.
”James?” tokaisi Sirius hetken päästä, kun joulukuusi oli aloittanut Sylvian joululaulun.
”No?”
”Millä nimellä minä kutsun sinun vanhempiasi?”
James nauroi.

Peter kiskoi matka-arkkunsa kynnyksen yli ja huokaisi syvään. Ovi kolahti hänen takanaan lujasti kiinni ja hukutti hänet hiljaisuuteen, joka melkein kaikui korvissa. Hän työnsi matka-arkun pois tieltään ja asteli eteisen poikki. Eikö kukaan todella ollut kotona? Remuksen vanhemmat olivat olleet ystävällisiä luvatessaan viedä hänet kotiin King’s Crossin asemalta, mutta hän olisi kyllä kuvitellut, että hänen omat vanhempansa olisivat olleet edes kotona ottamassa häntä vastaan.
”Äiti?” hän yritti huhuilla kurkistaessaan keittiöön. Tiskiallas oli täynnä kulhoja ja kuppeja, joita ei selvästi oltu vielä ehditty pesemään. Missä kaikki olivat? ”Isä? Nara?”
Kukaan ei vastannut. Peter sammutti yksinään palavan lampun keittiöstä ja siirtyi olohuoneeseen. Helpotus huokui hänen lävitseen, kun hän näki vaaleansinisen paperilapun lasipöydän päällä.
Hei Peter, tervehti äidin tuttu käsiala, anna anteeksi, ettemme tulleet hakemaan sinua asemalta. Toivottavasti sait joltain kyydin kotiin – tai kai sinä sait, kun kerran olet siinä ja luet tätä. Tätisi on joutunut Pyhään Mungoon, ja me olemme katsomassa häntä. Älä murehdi turhia, hän tulee kyllä kuntoon. Jääkaapissa on lasagnea. Me tulemme takaisin ihan pian.
Vai niin. Peter laski lapun kädestään, otti kiinni matka-arkusta ja lähti raahaamaan sitä kohti yläkertaa. Hiljaisuus tuntui melkein painostavalta, vaikka hän nyt tiesikin, missä toiset olivat. Seinillä roikkui joulukoristeita, mutta ne eivät onnistuneet piristämään häntä. Jostain syystä hänen oli tavattoman vaikea uskoa, että joululoma oli juuri alkanut ja ylihuomenna olisi jouluaatto. Hänen mielialansa ei todellakaan ollut sen mukainen.
Peter potkaisi matka-arkun huoneensa nurkkaan vaivautumatta suomaan ajatustakaan vaatteille, jotka epäilemättä halusivat tulla pelastetuiksi arkussa rypistymiseltä. Hänen ei tarvinnut miettiä arvatakseen, mikä hänen mielialaansa vaivasi. Hän ei olisi voinut etukäteen edes kuvitella, kuinka hankalaa oli olla erossa Adriannesta. He eivät olleet tunteneet toisiaan kunnolla kuin muutaman kuukauden, ja silti tytön kanssa riiteleminen tuntui tavattoman pahalta… sietämättömältä.
Peter ei oikeastaan edes tiennyt, olivatko he varsinaisesti riidoissa. Adrianne oli ilmeisen pettynyt häneen, ja hänen taas oli vaikea sietää ajatusta, että tyttö todella olisi ollut ihastunut Rosieriin. Miten Adrianne edes saattoi väittää pitävänsä Peteristä ja sanoa samaan aikaan olevansa ihastunut ärsyttävään luihuiseen? Hehän olivat niin erilaisia kuin kaksi ihmistä vain voivat olla!
Ärsyttävä ääni Peterin päässä väitti, ettei hänen olisi pitänyt syyttää Adriannea. Että Adrianne ei voinut tunteilleen mitään, niin kuin hänkään ei voinut olla olematta ihastunut tyttöön, vaikka tiesi, ettei tämä ollut kiinnostunut hänestä sillä tavalla, kuin hän olisi halunnut. Adrianne olisi varmasti ollut ihastunut Peteriin, jos se olisi ollut tytön omassa päätösvallassa – vai olisiko? Olisiko Adrianne mieluummin ottanut Rosierin?
Ovi kolahti alakerrassa. Muutamat ylimääräiset rypyt Peterin otsalta oikenivat nopeasti hänen kävellessään huoneensa ovelle ja kurkottaessaan kohti alakertaan johtavia portaita.
”Nara?” hän huhuili pikkusiskoaan. ”Tulitteko te jo? Minäkin tulin aivan vasta – ”
”Sinä voisit opetella lukitsemaan ulko-oven, Peter”, tokaisi rauhallinen tytön ääni, joka ei todellakaan kuulunut Nara Piskuilanille.
Peter jähmettyi hetkeksi, ennen kuin tunnisti äänen. Sen jälkeen hän olikin vain entistä enemmän ymmällään. Rappuset narisivat jalkojensa alla, kun hän käveli alakertaan ja pysähtyi eteisen suuaukkoon. Marie nojasi ulko-oveen ja näytti lähinnä kyllästyneeltä.
”Mitä sinä täällä teet?” kysyi Peter.
Marien kasvoilla viivähti hieman itsetyytyväinen hymy. ”Säikäytinkö?”
”Et”, Peter kielsi nopeasti. ”Oikeasti, mitä hittoa sinä siinä teet? Onko jotain tapahtunut?”
”Ei varsinaisesti”, sanoi Maria melkein laiskasti. ”Minä vain ajattelin, että minun pitäisi tulla juttelemaan sinun kanssasi.”
Peter pyöräytti silmiään. ”Jotenkin minusta tuntuu, että sinä tarkoitat tuolla enemmän.”
”Sinä et sitten käynyt toivottamassa hyvää joulua Adriannelle.”
Hämmästys liukui Peterin lävitse, jätti hänet nojaamaan ovenkarmiin ja ihmettelemään, mistä pahuksesta Adrianne oikein puhui.
”Minä en ole varma, olemmeko me sellaisissa väleissä, että toivottelemme toisillemme hyvää joulua.”
”Olisit voinut kokeilla.”
”Ja seistä kuuntelemassa, kun hän olisi alkanut huutaa minulle?”
”Et sinä voi tietää sitä”, huomautti Marie ja näytti turhautuneelta. ”Haloo, Peter! Te olette viettäneet koko syksyn vaeltelemalla päämäärättömästi ympäriinsä. Olisiko ollut niin paha toivottaa hyvää joulua?”
Peter kohautti olkapäitään. ”Se ei kuulu sinulle, Marie.”
”Kuuluupas. Kun Adrianne on masentunut, hän soittelee minulle, enkä minä suoraan sanottuna erityisemmin nauti puhelimen käyttämisestä. Se on liian kummallista.”
Marie sanoi sen huolettomasti, mutta jokin lausahduksessa kiinnitti Peterin huomion. ”Masentunut? Mistä ihmeestä sinä puhut? Että Adrianne on masentunut, koska minä en toivottanut hänelle hyvää joulua?”
”Peter – ”
”Sinä ylireagoit”, Peter tokaisi armottomasti ja avasi oven Marien selän takaa. ”Hyvää joulua, Marie.”
”Minä en ole lähdössä mihinkään”, sanoi Marie ja vetäisi oven kiinni. ”Vielä.”
”Tämä alkaa käydä pelottavaksi.”
”Älä jaksa, Piskuilan!” Marie puuskahti ohittaessaan Peterin ja kävellessään muitta mutkitta olohuoneeseen. ”Sinulla on muuten hauska talo.”
”Onko sinun pakko olla siinä?” kysyi Peter, kun Marie oli istunut olohuoneen sohvalle. ”Tiedätkö, minun vanhempani tulevat kohta, eivätkä he välttämättä – ”
”Minä lähden kyllä ennen sitä pois”, Marie lupasi. ”Kunhan kuuntelet nyt. Adrianne pitää sinusta. Jos sinä vain kiukuttelet siitä, ettei hän halua pussailla kanssasi, ja hylkäät hänet sen takia, minä suutun.”
Peter istuutui sohvalle Marien viereen. Hänen teki mieli haudata pää käsiinsä, mutta hän arveli sen näyttävän mahdollisesti hieman suureelliselta, joten hän tyytyi tuijottamaan hieman vinossa olevaa taulua vastakkaisella seinällä.
”Miten niin kiukuttelen?”
”Onko Adrianne muka väittänyt, ettei haluaisi olla sinun ystäväsi?”
”Ei”, sanoi Peter ja veti syvään henkeä. ”Minua vain häiritsee se, miten… no, miten hän pitää Rosierista…”
”Hän tuskin voi sille mitään.”
”Se häiritsee minua silti”, Peter sanoi itsepäisesti.
Marian kasvoilla viivähti tuskastunut ilme. ”Sinä olet itsekäs!”
”Mitä ihmettä sinä yrität sanoa? Että Adrianne nyt yhtäkkiä kaipaa minun seuraani hirvittävästi, ja että minun pitäisi toivottaa hänelle hyvää joulua, että hän piristyisi?”
”Vaikka sitä. Ja lisäksi sinä voisit jutella hänen kanssaan.”
Peter potkaisi lasipöydän kulmaa. Pöytä vavahti, mutta pysyi lujasti paikallaan. ”Jutella? Miksi?”
”Koska sinä pidät hänestä”, Marie sanoi yksinkertaisesti. ”Ja hän pitää sinusta. Se on ihan riittävän hyvä syy jutella.”
Marie nousi paikaltaan ja käveli ulko-ovelle. Peter seurasi tyttöä tietämättä, minkä takia oikeastaan teki sen. Hän oli jo avaamassa ovea, mutta Marie pysähtyi oven eteen ja kääntyi tuijottamaan häntä. Tytön pienissä, tummansinisissä silmissä oli selittämättömän haikea katse, ja Peterin teki mieli katsoa muualle.
”Mitä se muuten sinua kiinnostaa?” hän kysyi vaatekaapin oveen nojaavalta sateenvarjolta. ”Se, millaiset välit minulla ja Adriannella on?”
”Minähän sanoin jo. Kun Adriannea masentaa, minä olen se, jolle hän purkaa huoliaan. Se ei ole aina niin kivaa.”
”Ja minä sanoin, ettei yksi unohtunut hyvän joulun toivotus voi saada Adriannea masentumaan.”
”Sinä olet väärässä”, tokaisi Marie ja avasi oven. ”Hyvää joulua, Peter. Sinä tiedät, missä Adrianne asuu. Mene sinne.”
Ovi sulkeutui päin Peterin kasvoja, ja hän astui vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Marien askeleet kaikuivat hetken oven ulkopuolelta; sitten ne katosivat kauempana menevän tien meluun. Peter tunsi itsensä hulluksi ja typeräksi kirjoittaessaan lyhyen viestin, laittaessaan sen lasipöydälle äidin jättämän viestin päälle ja kiskoessaan takin niskaansa.

”Lily! Sinä tulit jo!”
Lily veti kiivaasti henkeä ja yritti irrottautua äitinsä halauksesta. Ikävä kyllä rouva Evans oli nähtävästi varsin innoissaan nähdessään nuoremman tyttärensä melkein puolen vuoden tauon jälkeen, ja halauksesta irrottautuminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Lopulta se onnistui, ja Lily siirtyi hieman kauemmas äidistään.
”Hei”, hän sanoi.
”Hei?” äiti toisti kuulostaen lähinnä järkyttyneeltä. ”Sinä olet ollut puoli vuotta poissa, ja tuo on kaikki, mitä sinä aiot sanoa?”
”Mitä teille kuuluu?” Lily kysyi tuntien itsensä yllättävän väsyneeksi. ”Kaikki on entisellään, vai mitä?”
”Oikeastaan”, Lilyn äiti myönsi. ”Tosin Petunia on löytänyt poikaystävän.”
Lilyn silmät rävähtivät auki. ”Poikaystävän?”
”Onko sitä niin vaikea uskoa?” Äidin ääni kuulosti melkein huolestuneelta. ”Sinun sisaresi on oikein mukava ihminen, vaikka te ette tulekaan toimeen keskenänne – ”
”Uskotaan. Minä vain yllätyin, siinä kaikki.
Hieman myöhemmin Lily oli saanut tungettua pois mielestään sekä äidin yli-innokkaat tervetuloatoivotukset että Petunian huono-onnisen poikaystävän. Hän istui oman sänkynsä reunalla ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen ja mietti, mikä kaikki oli muuttunut. Elviksen juliste oli yhä paikallaan hänen seinällään, ja taas kerran hän ihmetteli, miksi hän ei ollut ottanut sitä pois jo aikoja sitten. Eikö hän ollutkin kyllästynyt Elvikseen jo kaksitoistavuotiaana? Mutta yhä mies tuijotti häntä piirongin päältä, ja yhä häntä ärsytti itsevarma virne tähden kasvoilla.
Oli helppoa kiinnittää huomioonsa Elvikseen, kun hänen todellisuudessa olisi kai pitänyt ajatella todellisia ihmisiä. Sitä, miten hän oli onnistunut lähtemään King’s Crossin asemalta sanomatta Kaceylle hyvää joulua ja ihmetteli nyt, minkä takia ei ollut etsinyt tyttöä käsiinsä. Todennäköisesti Kacey olisi löytynyt Remuksen luota, Remuksen käsivarsien suojasta, mutta mitä väliä sillä edes oli? He olivat edelleen ystäviä, vaikka Kacey tuntui onnistuvan kaikessa ja Lily ei missään. Tai ainakin heidän olisi kuulunut olla ystäviä.
Hänen oli myös pohdittava sitä osaa itsestään, joka oli jäänyt katsomaan Siriuksen ja Jamesin perään, kun nämä olivat kulkeneet Jamesin äidin perässä pois asemalta. Hän ei ollut jutellut Siriuksen kanssa sen jälkeen, kun tämä oli raahannut hänet Tylyahon viikonlopulla pois Kolmesta Luudanvarresta ja hermoillut siitä, miten hän oli viettänyt aikaa George Adamsin kanssa. Mutta mitä ihmettä Sirius oletti hänen tekevän? Unohtavan Georgen, vaikka ei kuitenkaan saisi Siriustakaan?
Kummallisinta oli, ettei hän enää tiennyt, kaipasiko hän edes todella Siriusta. Jos hän olisi voinut saada asiat muutettua ja Siriuksen takaisin, olisiko hän tehnyt sitä? Ehkä hän vain halusi kuvitella heidän välilleen jonkun yliluonnollisen romanssin, jonka julma maailma oli keskeyttänyt. Ehkä hän ei todellisuudessa pitänyt Siriuksesta niin paljon kuin kuvitteli. Ehkä hän vain halusi jonkun -
”Lily?” Petunian kasvot ilmestyivät ovenrakoon. Lily hypähti vaistomaisesti seisomaan lattialle, ja Petunia hymyili hänelle hieman ivallisesti.
”Mitä?”
”Sinä sitten tulit takaisin”, Petunia tokaisi välittämättä astua sisään huoneeseen. ”Kertoiko äiti sinulle Vernonista?”
Meni hetki, ennen kuin Lily ymmärsi. ”Sekö sinun poikaystäväsi nimi on?”
Tyytyväinen ilme levisi Petunian kasvoille. ”Niin. Sinulla ei varmaan ole nyt ketään?”
”Ei.” Olisi ollut turha mainita Siriuksesta, josta ei saanut pitää, tai Georgesta, joka sai Siriuksen käyttäytymään omituisesti.
”Minä vähän arvelinkin.” Petunia kohautti olkapäitään. ”Ehkä teidänkaltaiset keskittyvät enemmän johonkin taikomiseen. No, Vernon tulee joka tapauksessa joulupäivänä kylään, joten sinä saat sitten pitää suusi kiinni kaikista omituisuuksista.”
Lily ei jaksanut vastata. Ovi kolahti kiinni Petunian mennessä, ja sängyn jouset päästivät kummallisen valituksen, kun Lily pudottautui jälleen niiden kannateltavaksi. Isosiskon askeleet hiipuivat kuulumattomiin. Ikkunasta tuuli, ja Lily tiesi, että olisi ollut myös turha mainita Jamesista.
Jamesista, jolle hän oli hetken kuvitellut toivottavansa hyvää joulua.

Adrianne asui rauhallisella asuinalueella muutaman kymmenen kilometrin päässä Lontoon keskustassa. Peter löysi talon helposti, kunhan oli ensin harhaillut muutaman tunnin jästijoukkoliikenteen riepoteltavana, mutta oikeastaan kaikki ongelmat alkoivatkin vasta talon löytämisestä. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Miksi pahuksessa hän seisoi hiljaisella kadulla Adriannen talon kohdalla ja aikoi tunkeutua kutsumattomana vieraana sisään, vaikka oli melkein joulu, kello oli kahdeksan illalla eikä hänellä ollut harmainta aavistusta siitä, mitä hän sanoisi?
Hänen teki mieli kirota Marie mielessään jonnekin kauas, mutta hän ei tehnyt sitä. Siitä ei ollut hyötyä, ja toisaalta hän melkein piti Mariesta. Tyttö saattoi olla kummallinen, mutta ainakin tämä sanoi asiat suoraan eikä sortunut sellaisiin tyttömäisiin tapoihin kuin hihittely tai ylikiertelevä arvoituksellisuus, jotka silloin tällöin olivat hyvin turhauttavia. Jos joku muu Adriannen ystävistä olisi ilmestynyt Peterin kotiovelle, hän olisi varmaan luullut tulleensa hulluksi, mutta Marien ilmestyminen oli melkein ymmärrettävää.
Mutta vain melkein. Peter käveli hitaasti kohti vaaleankeltaiseksi maalattua taloa, tunki käsiään syvemmälle taskuihinsa ja yritti hengittää rauhallisesi. No niin, jos Adrianne näyttäisi vihaiselta, hän voisi sanoa vain tulleensa toivottamaan hyvää joulua. Se ei ehkä kuulostaisi kovin fiksulta, mutta hänellä ei ollut mitään menetettävää. Paitsi ehkä oman mielenterveytensä, mutta siitä hän ei jaksanut huolehtia sen kummemmin.
Koputus kaikui Peterin korvissa lohduttoman kovana ja uhkarohkeana; ovi avautui ja hän tunsi itsensä vieläkin uhkarohkeammaksi. Ovensuussa seisova nainen muistutti hyvin paljon Adriannea, mutta oli vain kolmekymmentä vuotta vanhemman ja paljon väsyneemmän näköinen. Naisella oli pitkät, mustat hiukset, ja mustat varjot myös silmiensä alla.
”Iltaa”, sanoi nainen hieman varovaisesti, mutta ei näyttänyt kovinkaan torjuvalta. Se rohkaisi Peteriä.
”Iltaa”, hän sanoi, ”minä olen Peter Piskuilan. Olen samassa koulussa kuin Adrianne.”
”Ai.” Ymmärtävä ilme nousi naisen kasvoille. ”Minä olen Adriannen äiti, Ida Gillow. Tulitko tapaamaan Adriannea?”
”Tavallaan”, Peter sanoi siirrellen hieman vaikeasti painoaan jalalta toiselle. ”Jos teillä on jotain kiireitä, niin minä tietenkin tästä – ”
”Ei meillä ole mitään kiireitä”, Ida sanoi heti ja astui muitta mutkitta pois oven edestä, niin että Peter pääsi talon sisäpuolelle. ”Minä käyn hakemassa Adriannen, pien hetki vain.”
Peter tunsi itsensä melkoisen hölmöksi seistessään keskellä eteistä odottamassa, että Ida löytäisi Adriannen – ilmeisesti talo oli suurempi kuin ulkoapäin näytti. Rivi ulkoilutakkeja nojasi seinää vasten melkoisen sekaisessa järjestyksessä, ja Peterin oli hypittävä monen kenkäparin yli päästäkseen peremmälle. Peter ehti juuri kiinnittää huomionsa seinällä roikkuvaan kummalliseen esineeseen, joka muistutti puhelinta, kun Adriannen pitkä hahmo ilmestyi eteisen ovelle.
”Peter.”
Peter hätkähti ja repi katseensa irti melkein-puhelimesta. Adrianne nojasi ovenkarmiin vakavana, ja oli mahdoton sanoa, oliko tyttö vihainen, ilahtunut, tylsistynyt tai jotain aivan muuta. Luultavasti jotain aivan muuta, päätteli Peter, kun Adrianne kohautti olkapäitään kuin itsekseen ja etsi pienen hymyn kasvoilleen.
”Hei”, sanoi Peter hieman myöhässä.
”Mitä sinä täällä teet?” kysyi Adrianne kuulostamatta kuitenkaan ärsyyntyneeltä.
”Sitä minäkin mietin”, Peter tokaisi.
Adrianne naurahti aivan lyhyesti, mutta aavistus hymyä jäi viipymään tytön silmiin. Se rohkaisi Peteriä hivenen, ja niinpä hän asteli hieman varmempana Adriannen perässä pitkän käytävän päähän.
”Teillä on aika iso talo.”
Adrianne kohautti olkapäitään. ”No jaa. Mennään minun huoneeseeni. Siellä kukaan ei tule häiritsemään meitä.”
Sanavalinnat saivat Peterin puristamaan sormensa nyrkkiin. Kaikeksi onneksi Adrianne oli selin häneen johdattaessaan hänet kapeita rappusia yläkertaan, eikä siis voinut nähdä hänen ilmettään. Oliko tytön pakko käyttää tuollaisia ilmaisuja, jotka saivat hänet auttamatta muistamaan, miten he olivat tasan kavereita eivätkä mitään muuta?
”No niin”, sanoi Adrianne, kun he olivat saapuneet tytön huoneeseen ja Peter oli istuutunut sängyn päälle tuntien itsensä typeräksi. ”Miksi sinä tulit?”
”Marie kävi meillä”, Peter tajusi sanovansa, ennen kuin ehti keksiä parempaa selitystä.
Adriannen silmät laajenivat. ”Marie? Mitä ihmettä hän teillä teki? Mitä hän sanoi? Ei kai mitään – ”
Tytön ääni vaimeni. Peter pudisteli päätään, vaikkei aivan tiennyt, mitä jotain Adrianne oletti Marien sanoneen.
”Ei hän sanonut mitään erikoista. Syytti vain minua siitä, miten en ollut sanonut sinulle hyvää joulua, ja käski lähteä käymään täällä.”
”Ja sinä tulit tänne puhdistamaan omatuntosi?” Adriannen ääni kuulosti syyttävältä.
Peter huokaisi. ”En. Minä – ”
”Toteutat Marien toivomuksia?”
”Lopeta tuo!” Peter kuuli oman äänensä voimakkaampana, kuin olisi pitänyt, mutta ei jaksanut huolestua siitä. Adrianne seisahtui hänen eteensä kummallinen ilme kasvoillaan, mutta ainakin tyttö oli lopettanut typerien ehdotusten heittelemisen. ”Minä tulin sinun takiasi! Koska minä en aio viettää joulua miettien, olenko sinun kanssasi riidoissa vai en!”
Adrianne ei sanonut heti mitään, käveli vain huoneen toiselle puolelle ja heittäytyi voimattomasti ruskealle nojatuolille. Tummat hiukset valuivat tytön kasvojen eteen ja kätkivät ne Peteriltä, mutta sillä ei ollut väliä, koska Peter tuijotti ulos ikkunasta ja ihmetteli, miksi hän oikeasti oli tullut. Hänen olisi pitänyt olla kuuntelematta Marieta, antaa periksi -
”Kiitos”, sanoi Adrianne.
Peterin suu loksahti hivenen auki. ”Mistä?”
”Siitä, että sinä tulit. Se oli reilua. Vähän hölmöä myös – ” tytön silmissä välähti nauru ” – mutta reilua.”
Peter nyökkäsi. Adrianne näytti vajoavan taas omiin ajatuksiinsa, mutta Peter ei todellakaan aikonut istua tytön sängyllä ikuisesti. Hän halusi jutella Adriannen kanssa, selvittää asiat ja lähteä nopeasti, ennen kuin hän tuntisi olonsa vieläkin oudommaksi.
”Olemmeko me riidoissa?” hän kysyi ja sai Adriannen säpsähtämään.
”En minä tiedä”, Adrianne tokaisi. ”Mitä sinä luulet?”
”Mistäs minä tietäisin?”
”Sinä se suutuit minulle”, Adrianne tokaisi, ”kun minä – ”
Mutta tyttö ei sanonut lausettaan loppuun, vaan sulki suunsa tiukasti ja kääntyi tuijottamaan ulos ikkunasta. Peterin katse seurasi perässä. Taivas oli tumma ja pimeä, vaikka katulamppujen valot yrittivätkin kovasti heijastaa valoaan pilviin.
”Sinun ei pitäisi olla siitä vihainen minulle”, Adrianne sanoi lopulta. ”Minä en voi mitään sille, että pidän Evanista.”
”Enkä minä voi mitään sille, että se ärsyttää minua.”
”Sinun ei ole pakko näyttää sitä.”
”En minä aio alkaa valehdellakaan”, Peter huokaisi. ”Minulle on selvää, ettet sinä ole kiinnostunut minusta sillä tavalla kuin haluaisin… ja että sinä sen sijaan olet kiinnostunut siitä ihmisestä, jota minä inhoan eniten… ei se ole mitenkään kiva tilanne.”
Adrianne katsoi häntä vino hymy huulillaan. ”No, minusta on ihan mukavaa, että sinä vaihteeksi oikeasti puhut siitä, etkä vain huuda minulle, miten minun pitäisi tykätä sinusta.”
”En minä ole tehnyt niin.”
”Olisit halunnut tehdä.”
”Ehkä”, Peter myönsi hitaasti. ”Totta kai minä haluaisin, että sinä pitäisit minusta.”
”Niin minäkin.”
Peter katsoi pois. ”Minä en ymmärrä tätä tilannetta. Jos minä pidän sinusta, ja sinä HALUAT pitää minusta…”
”Ei se ole niin yksinkertaista”, Adrianne tokaisi ja puri hampaansa tiukasti yhteen. ”Kuule, Peter, minusta tuntuu, ettet sinä usko minua. Kun minä sanon, että haluaisin pitää sinusta – ”
”Minä en vain ymmärrä sitä”, Peter puuskahti. ”Anteeksi nyt vain, mutta minä en ymmärrä.”
Adrianne ei sanonut mitään, tuijotti vain ulos ikkunasta tyytymättömän näköisenä. Peterin oli vaikea istua paikallaan, tukea kätensä Adriannen sänkyä vasten ja antaa katseensa kiertää ympäri tytön huonetta. Hänen oli vaikea kuvitella, että hän todella oli siellä, ja vielä kummallisempaa oli tajuta, ettei Adriannen huone oikeastaan kiinnostanut häntä lainkaan. Hän oli vain kiinnostunut tytöstä, joka istui nojatuolilla ja kiersi laihoja käsivarsiaan tiukemmin itsensä ympärille, kuin olisi palellut.
”Onko sinulla kylmä?” Peter kysyi vaistomaisesti.
”Ehkä”, Adrianne sanoi spontaanisti ja kääntyi sitten katsomaan häntä silmät suurina. ”Peter, mitä ihmettä me teemme? Jos sinä et voi tajuta, että minä pidän sinusta, vaikka en pitäisi sinusta sillä tavalla – ”
”Minä yritän tajuta”, Peter sanoi hitaasti. ”Enhän minä oikeastaan voi muutakaan.
Adrianne nyökkäsi helpottuneen näköisenä.
”Mikä Rosierissa kiehtoo?”
”En minä tiedä”, Adrianne sanoi heti hieman järkyttyneen, mutta vilpittömän näköisenä. ”Minä olen vain… ihastunut.”
”Vai niin.”
”En minä enää tiedä syytä. Olen ollut niin kauan.”
”Vaikka sinun ystäväsi seurustelee hänen kanssaan?”
”Minkäs minä sillä mahdan? Ei minun pitänyt tehdä mitään Evanin suhteen, minun piti vain – ”
Adriannen kädet lennähtivät suun eteen. Peter nojautui eteenpäin silmät suurina. Hän räpäytti silmiään ja yritti miettiä, oliko oikeasti ymmärtänyt Adriannen sanat oikein. Ei pitänyt tehdä mitään… ei pitänyt…
”Mitä sinä olet tehnyt?”
Adriannen kasvot olivat taas hiusten peitossa, silmät tuijottivat ulos ikkunasta ja kädet vapisivat.
”Adrianne”, Peter sanoi hiljaisella äänellä, joka oli vakaampi kuin hän olisi kuvitellut. ”Mitä on tapahtunut? Oletteko sinä ja Evan… jotain?”
Adrianne kääntyi katsomaan häntä silmät kovina, hampaat tiukasti kiinni alahuulessa. Peterin teki mieli mennä tytön luokse, käskeä tätä jättämään alahuulensa rauhaan, ennen kuin siitä alkaisi vuotaa verta, mutta hän ei voinut tehdä sitä. Hän saattoi vain istua paikallaan kuin joku olisi liimannut hänet siihen, ja tuijottaa Adriannen uhmakkaita kasvoja.
”Ei ollut tarkoitus”, Adrianne mutisi lopulta ääni särkyen. ”Oikeasti, Peter, sinä et saa suuttua… minä en tarkoittanut…”
”Mitä sinä et tarkoittanut?” kysyi Peter, kun tytön ääni katosi.
Peterin oma ääni kuulosti ontolta ja ilmeettömältä. Hänen teki mieli puristaa kätensä nyrkkiin, mutta hänen sormensa olivat jo kietoutuneet päiväpeiton ympärille, ja hyvä niin. Hän yritti hengittää hitaasti, pakottaa ilman kulkemaan keuhkoistaan ulos ja sitten taas takaisin.
”Minä en suutu”, hän lupasi lopulta, kun Adrianne vain tuijotti häntä aikomatta selvästi sanoa sanaakaan. ”Ole kiltti ja kerro… minun on pakko tietää…”
Adrianne nielaisi kovaäänisesti. ”Evan kai sai tietää, että minä olin ihastunut häneen… se oli silloin, kun hän ei ollut vielä seurustellut kauaa Timin kanssa… he riitelivät tai jotain, ja Evan ehkä kaipasi seuraa…”
”Kaipasi seuraa?” Peter kuiskasi uskomatta korviaan.
”Ei mitään sellaista, mitä sinä kuvittelet!” Adrianne huudahti kuulostaen kauhistuneelta. ”Emme me ikinä… no, sinä tiedät kyllä… me vain… minulle riitti, että hän suuteli minua ja piti lähellään, ja – ”
”Älä!” Peter puuskahti nostaen kätensä korviensa suojaksi. ”Okei, minä en haluakaan tietää! Minä lähden nyt, Adrianne, minun on mentävä – ”
Hän ponnahti jaloilleen ja oli jo matkalla ovelle, kun Adriannen käsi pysäytti hänet. Hän kääntyi hitaasti ja tajusi jälleen kerran, että Adrianne ei loppujen lopuksi ollut montaa senttiä häntä lyhyempi. Nytkin hän tuntui tuijottavan suoraan tytön silmiin, hukkuvan niihin, katoavan niihin…
”Älä mene”, Adrianne pyysi hiljaisella äänellä. ”Ole kiltti.”
Peter ei voinut mennä. Hän pudisteli hitaasti päätään ja olisi palannut sängylle, ellei Adrianne olisi pitänyt hänestä kiinni.
”Siinä oli kaikki”, sanoi Adrianne. ”Me emme ikinä tehneet mitään, mistä sinun pitäisi oikeasti huolestua. Ja lopulta minä tajusin, että hän vain leikki… että hän halusi oikeasti olla Timin kanssa, ja minä olin vain joku korvike…”
”Sinä lopetit sen”, Peter kuuli sanovansa.
Adrianne nyökkäsi. Tytön katse painui lattiaan, Peterin käsivarren ympärille kiertynyt käsi alkoi täristä. Peter tiesi olevansa typerä, itsetuhoinen ja kaikkea muutakin, mikä vielä jonain päivänä tulisi maksamaan hänelle hänen mielenrauhansa, mutta hän ei voinut itselleen mitään. Hän veti Adriannen lähelleen, sulki käsivartensa tytön ympärille ja tunsi, miten tämän hartiat vavahtelivat.
Kello seinällä ilmoitti iltayhdeksää. Peter talutti Adriannen sängyn luo, istuutui sille ja veti tytön perässään, ojensi nenäliinan ja sulki silmänsä, kun Adrianne takertui häneen ja painoi kasvonsa hänen olkapäätään vasten.

”Oletko sinä aivan varma tästä?”
Kaceyn ääni kuulosti aralta, melkein huolestuneelta. Remus nyökkäsi kiskoessaan tummanharmaata viittaansa päälleen. Ulko-ovi oli auki, ja taivaalta satoi lunta eteisen matolle, mutta hän ei oikeastaan edes huomannut sitä.
”Entä sinun vanhempasi?” Kacey kysyi selvästi turhautuneena. ”Etkö sinä sentään tahtoisi olla heidän kanssaan jouluna?”
Hämmentynyt ilme kuitenkin häipyi nopeasti tytön kasvoilta, kun Remus pudotti lapaset kädestään ja antoi sen sijaan sormiensa takertua Kaceyn ranteiden ympärille. Kello eteisen seinällä löi puolta viittä; Kaceyn silmistä loisti kysymys. Remus yskäisi miettien, miten hän voisi selittää asian niin, että tyttö ymmärtäisi eikä käsittäisi häntä väärin.
”Minä en varsinaisesti nauti joulun vietosta tässä talossa”, hän mutisi lopulta, kun sekunnit kuluivat nopeaa tahtia ohi eikä hän tuntunut keksivän mitään sanottavaa.
Kacey pudisteli päätään. ”Remus, älä viitsi… ei meilläkään nyt ole kovin iloista, kun äiti on…”
”Sinä et ymmärrä”, sanoi Remus itsepintaisesti.
”En niin”, Kacey myönsi. ”Nyt on joulupäivä! Sinun pitäisi olla kotonasi!”
”Itsehän sinä kutsuit minut teille.”
”Minä kuvittelin, että sinä tulisit vasta huomenna”, Kacey sanoi ja lisäsi heti: ”Tietysti sinä olet tervetullut jo nyt… meitä on muutenkin paljon, Edgarin tyttöystävä viettää meillä joulunsa ja niin edelleen…”
”Jos minä kerran olen tervetullut, niin minä tulen”, Remus tokaisi. ”Ei tässä pitäisi olla mitään ongelmaa.”
”Ei siinä olekaan! Paitsi se, että sinä karkaat kotoasi jouluna!”
Harmaaraitainen kissa pysähtyi eteisen kynnykselle. Remus mulkaisi sitä, mutta kissa ei hievahtanutkaan – se oli ilmeisesti tottunut vastustamaan hänen mulkaisujaan vuosien varrella. Mistään muualta ei kuulunut ääntäkään. Remus tiesi kyllä, missä hänen vanhempansa olivat. Todennäköisesti molemmat istuivat takkahuoneessa, katselivat vanhoja valokuvia ja joivat viiniä.
Niinhän ne aina menivät, joulut. Aikoinaan vanhemmat olivat yrittäneet yhä näyttää iloisilta; nyt he olivat luovuttaneet. Remus oli kaiketi tarpeeksi vanha ymmärtääkseen, minkä takia joulua ei kannattanut juhlia. Se oli vain yksi juhlapyhä muiden joukossa, juuri sopiva kertomaan heille, miten kummallista ja outoa ja traagista heidän perheensä elämästä oli tullut. Aivan kuin se ei olisi ollut ilmeistä jo muutenkin!
”Remus?”
Kaceyn varovainen ääni herätti pojan ajatuksistaan. Hän räpäytti silmiään ja tajusi, että seisoi edelleen aivan tytön edessä, sormet lukittuneina tämän ranteiden ympärille. Nopeasti hän vapautti Kaceyn kädet ja astui taaksepäin.
”Minä en pidä joulusta”, hän mutisi lopulta, kun Kaceyn utelias ilme alkoi muuttua toden teolla kärsimättömäksi. ”Sen jälkeen, kun minä… no, kun minua purtiin… jouluista tuli kummallisia. Me emme kai ole enää vain osanneet olla tarpeeksi iloisia.”
Kacey katsoi häntä pää kallellaan, hiljaa.
”Minä tulisin mieluummin teille”, Remus tokaisi. ”Jos se käy.”
”Totta kai se käy”, Kacey kuiskasi. ”Minä haluan sinut mielelläni meille. Tuntuu vain omituiselta viedä sinut pois kotoasi jouluiltana.”
”Usko pois, minä olen siitä vain iloinen”, Remus totesi kuivasti ja tarttui Kaceyn käteen. ”Mennäänkö?”
”Eikö sinun pitäisi sentään sanoa vanhemmillesi, että olet lähdössä?”
Remus vilkaisi olkansa yli. Harmaaraitainen kissa oli kadonnut kynnykseltä. Olohuoneesta kuului sen tassujen rapinaa parkettia vasten, mutta muuten koko pieni talo oli täysin hiljainen.
”Ei. Eivät he huomaa minun poissaoloani moneen tuntiin.”
Kacey kohautti olkapäitään ja puristi huulensa hieman tyytymättömäksi viivaksi. Remuksen teki mieli suudella huolestunut ilme pois tytön kasvoilta, mutta juuri silloin tämä astui kynnyksen yli ulos pakkaseen ja hetki meni ohi. Remus sulki oven perässään ja käveli Kaceyn perässä pois pihalta.
”Minkä takia me muuten emme menneet hormipulverilla?” hän kysyi, kun he olivat kävelleet jonkin matkaa hiljaista katua pitkin.
Kacey katsoi ympärilleen. Taivaalta satoi lunta hiljakseen, kuin se olisi matkalla mietiskellyt, halusiko lainkaan laskeutua maahan ja muuttua vain yhdeksi pieneksi palaseksi suurta lumista peittoa. Ainutkaan lumihiutale ei kuitenkaan muuttanut mieltään ja jatkanut matkaansa ylöspäin, joten kaiketi ne olivat täysin tyytyväisiä kohtaloonsa.
Kacey pujotti Remuksen käden oman viittansa taskuun, eikä poika voinut olla hymyilemättä, kun toinen ei edes tuntunut pitävän elettä lainkaan epäluonnollisena. Ehkä se ei ollutkaan. Ehkä oli täysin tavallista kävellä jouluiltana lumisia katuja käsi tyttöystävän viitan taskussa.
”Minä ajattelin, että olisi mukava kävellä”, Kacey sanoi lopulta hiljaa vastaten Remuksen kysymykseen. ”Enhän minä edes loppujen lopuksi asu kovin kaukana sinusta.”
”Seitsemän kilometriä on aika pitkä matka pakkasessa.”
”Täällä on vain viisi astetta pakkasta, Remus! Oletko sinä mies vai hiiri?”
”Susi, oletettavasti”, Remus arveli, mutta Kacey vain tökkäsi häntä kylkeen ottamatta kantaa väitteeseen.
”Sitä paitsi minulla on sinulle joululahja”, Kacey sanoi, kun Remus oli väistänyt ylimääräistä kylkeentökkäisyä ja he olivat melkein kaatuneet kävelytietä ympäröivään lumikinokseen. ”Ajattelin, että se olisi mukavampi antaa täällä kuin meillä kotona.”
”Kiitos”, Remus sanoi automaattisesti. ”Mikä – ?”
Mutta sen enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä juuri silloin Kacey vetäisi hänen kätensä pois takkinsa taskusta ja tönäisi hänet muitta mutkitta päin lumista tienpiennarta. Yllätetty Remus ei osannut vastustella, vaan kaatui hankeen naama edellä. Hän oli jo kömpimässä pystyyn, kun Kaceyn kädet pysäyttivät hänet, naulitsivat maahan nielemään lunta.
”Sinä olet kiero”, hän mutisi, kun löysi lopulta taas äänensä.
”Enkö olekin?” Kacey virnuili itsetyytyväisenä. ”Minähän sanoin, että lahjan antaminen olisi paljon kurjempaa meillä kotona – ”
”Sinä heitit minut joululahjaksi lumihankeen?”
”Minä suunnittelin sitä pitkään!” Kacey puolustautui. ”Ainakin teidän oveltanne saakka!”
”Sinä olet kiero”, Remus sanoi uudestaan ja yritti kömpiä istumaan, mutta Kacey oli heittäytynyt hänen viereensä hankeen ja piti nyt häntä lujasti paikoillaan. ”Hei, mitä sinä – ”
”Älä yritä paeta”, Kacey virnisti. ”Nyt kun me kerran olemme tässä – ”
”Hei – ”
”Remus, älä ole TYLSÄ!”
Remus ei aikonut olla, ei ainakaan sitten, kun Kaceyn lämpimät huulet tavoittivat hänen omansa ja hän maistoi lumen ja suklaan ja piparkakut tytön huulilta. Vaistomaisesti hän kietoi kätensä Kaceyn ympärille ja kiskoi toisen perässään lumihankeen välittämättä rahtusen vertaa siitä, että lumi meni hänen silmiinsä ja nenäänsä ja korviinsa ja kaikkialle muualle paitsi suuhun, jolla oli muutakin tekemistä juuri silloin.
”Ohikulkijat katsovat”, Kacey mutisi, kun he vetäytyivät hetkeksi kauemmas toisistaan.
”Katsokoot”, Remus virnisti. ”Nyt on joulu.”

Puoli yhdeltätoista samana iltana paikalla ei ollut enää ohikulkijoita ylimääräisine silmineen, mutta Remuksen olo oli silti kutakuinkin samanlainen kuin iltapäivällä heidän kävellessään kohti Kaceyn kotia. Kacey oli mennyt suihkuun, ja hän istui tytön huoneessa tämän sängyllä miettimässä, mitä ihmettä hänen olisi pitänyt tehdä.
Siihen saakka ilta oli mennyt varsin mukavasti. Jos Kaceyn vanhemmat eivät olleet pitäneet Remuksesta, he eivät olleet ainakaan näyttäneet sitä, ja Kaceyn äidin hymystä päätellen Remus olisi pikemminkin arvellut olevansa toivottu vieras. Eikä hän ollut ollut edes ainoa, joka ei ollut kuulunut perheeseen joulupäivällisellä tai muuten vain illan kuluessa – nuorempi Kaceyn isoveljistä, Edgar, oli tuonut tyttöystävänsä mukanaan, ja niinpä Remuksen ei ollut tarvinnut kuvitella tunkeilevansa.
Näin jälkikäteen hän saattoi melkein ihmetellä, miten aika oli kulunut niin nopeasti. Vielä aamulla hän oli melkein pelännyt ajan kulua – sitä, miten se taas kerran hiipisi niin ärsyttävän hitaasti ja kiusaten eteenpäin, aivan kuin olisi varta vasten halunnut tehdä hänen päivästään pitemmän. Niin joulut olivat siihen mennessä menneet jo monen vuoden ajan. Ne olivat aina sitä aikaa, jolloin muistettiin asioita, jotka olivat pielessä, ja kaivattiin parempia aikoja. Useimpina vuosina Remus oli vain tahtonut lukittautua huoneeseensa ja istua sängyllään odottamassa, että aika kuluisi ja joulu olisi ohi.
”Mitä sinä mietit?”
Remus käännähti ympäri. Kacey seisoi huoneensa ovella hiukset suihkun jäljiltä märkänä, pelkkä pyjama päällään. Nauru hiipi tytön silmiin, kun Remuksen poskia alkoi kuumottaa.
”Joulua”, hän sanoi nopeasti.
Kacey tuli hänen viereensä sängylle istumaan. ”Mitä joulusta?”
”Tämä on ollut vähän kummallista”, Remus sanoi ja tuijotti tiivisti vastakkaisella seinällä olevaa julistetta Eiffel-tornista. ”Yleensä minä en ole erityisemmin pitänyt jouluista, mutta nyt aika on mennyt kauhean nopeasti.”
”Minä ottaisin tuon mielelläni kehuna.”
”Saat ottaakin”, Remus lupasi ja hipaisi kädellään Kaceyn märkää tukkaa. ”Sinä piristit minun jouluani.”
”Hyvä niin”, Kacey virnisti huolettomasti, mutta ei siirtynyt senttiäkään kauemmas. ”Äiti piti sinusta.”
”Luuletko?”
”Tiedän. Sen näkee hänen silmistään.”
”Hyvä. Olisikin ollut kurjaa, jos hän olisi inhonnut minua.”
Kaceyn otsa rypistyi. ”Pelkäsitkö sinä, että hän inhoaisi sinua?”
”En tietenkään”, Remus sanoi nopeasti. ”Tai no… se olisi ollut aika kauheaa, vai mitä? Hän olisi kieltänyt sinua tapaamasta minua, enkä minä olisi tiennyt, mitä olisin tehnyt…”
”Tuo oli tavallaan aika suloisesti sanottu”, Kacey mutisi huulet aavistuksen verran lähempänä Remuksen korvaa. ”Kuulehan, missä sinä ajattelit nukkua?”
Remus yskäisi. ”Onko teillä vierashuone?”
”On”, Kacey sanoi, ”mutta en minä päästä sinua sinne.”
Remuksen silmät laajenivat. Kaceyn huulilla viipyi leikkisä hymy, joka sai pojan sydämen lyömään astetta nopeampaan ja sormet kietoutumaan päiväpeiton ympärille.
”Kacey…”
”Olisiko aivan kauheaa nukkua täällä minun kanssani?” Kacey kysyi katsoen Remusta pää kallellaan. ”Ole kiltti.”
”Oletko sinä aivan varma, että haluat minut tähän?” Remus mutisi.
Kacey näytti tyytymättömältä. ”Totta kai olen. Kenet sinä sitten kuvittelet, että minä muka haluaisin mieluummin kuin sinut? Siriuksen?”
Tyttö näytti niin kauhistuneelta, että Remuksen oli pakko nauraa. Nauru kupli hänen vatsassaan ja sai hänet hetkeksi rentoutumaan. Hän melkein unohti olevansa hermostunut ja saattoi pujottaa sormensa Kaceyn leuan alle, kohottaa tytön kasvoja niin, että tämän oli pakko katsoa häntä suoraan silmiin.
”Minä jäisin oikein mielelläni tänne”, Remus mutisi ja ihmetteli äänensä katoamista.
Kacey hymyili. Huoneessa oli niin hämärää, ettei Remus voinut olla siitä aivan varma, mutta hetken hän kuvitteli, että tytönkin posket olivat hieman punaisemmat kuin tavallisesti.
”Eikö sinua pelota, että minä alan lähennellä?”
Remus vetäytyi aavistuksen verran kauemmas. ”Tuota noin, siitä puheen ollen… ajattelitko sinä, että me nimenomaan nukumme, vai…?”
Hän ei osannut esittää kysymystään loppuun. Kaceyn kasvot painuivat hänen olkapäätään vasten ja tyttö kietoi kätensä hänen ympärilleen, eikä Remus voinut muuta kuin sulkea silmänsä ja hengittää kosteiden hiusten tuoksua sisäänsä. He istuivat pitkään hiljaa, kunnes hän lopulta kuuli Kaceyn äänen vaimeana villapaitaansa vasten.
”Ei oteta paineita sellaisesta, jooko?” Kaceyn ääni mumisi. ”Minä en oikein… kaikki on vähän sekaisin juuri nyt… mutta minusta olisi kauhean kiva nukahtaa niin, että sinä pitäisit minusta kiinni.”
”Se käy”, sanoi Remus, jonka mielestä ei ollut lainkaan vastenmielinen ajatus pidellä Kaceysta kiinni ja odottaa, että tyttö nukahtaisi.
”Ja Remus…” jatkoi Kacey hetken kuluttua, kun poika oli vetänyt sukat jalastaan ja mietti, mitä hän tekisi lopuille vaatteilleen, ”minä kyllä haluaisin… joskus…”
Remus unohti sukat ja keskeytti tyttöön, jonka kasvot olivat yhä kiinni hänen villapaidassaan. Kacey näytti hämmästyneeltä, kun hän pujotti sormensa tytön hiusten sekaan, mutta nosti katseensa tottelevaisesti.
”Niin minäkin”, Remus mutisi ja suuteli Kaceyn hymyyn kaartuvaa ylähuulta.
Lämmitys ei kenties ollut toiminut parhaalla mahdollisella tavalla, sillä jouluillan vaihtuessa jouluyöksi Kaceyn huoneessa oli hieman kylmä. Remus ei kuitenkaan huomannut sitä lainkaan. Kaceyn vartalo oli lämmin hänen omaansa vasten, ja hän saattoi tuntea tytön sydämenlyönnit omalla ihollaan. Ei kestänyt kovin kauaa, ennen kuin Kaceyn hengitys tasaantui ja silmät sulkeutuivat, mutta Remus itse makasi valveilla pitkään, ennen kuin uni lopulta voitti Kaceyn hiusten tuoksun ja vei hänet mukanaan.

Joulukuusen kynttilät loistivat astetta liian kirkkaasti ollakseen jästikaupasta ostettuja, mutta ainakaan tämä joulukuusi ei laulanut ”Jouluyö, juhlayötä” ”Petteri punakuonon” tahdissa. Olosuhteet huomioon ottaen Sirius saattoi siis tuntea itsensä varsin tyytyväiseksi istuessaan ruskealla nahkasohvalla ja yrittäessään päättää, muistuttiko muuan koriste-enkeli Minerva McGarmiwaa vai ei.
”Sinä olet toivoton”, James mutisi hänen selkänsä takaa. ”Meillä on ollut tuo koriste niin kauan kuin minä muistan, eikä kukaan ole koskaan väittänyt, että se näyttäisi McGarmiwalta – ”
”Kukaan ei ole vain tuntenut Minervaa yhtä hyvin kuin minä”, Sirius tokaisi. ”Mutta saatat olla kyllä oikeassa. Ehkä se muistuttaa enemmän Jorkinsia.”
”Älä puhu Jorkinsista!” James parahti. ”Nyt on joulu!”
Jorkins-enkeli vavahti kuusenoksalla, mutta Sirius ei tiennyt, kauhistuiko se esikuvaansa vai sitä, että oli tosiaan joulu. Todennäköisesti syy oli ensimmäisessä selityksessä, sillä enkelin nyt sentään olisi luullut jo tottuneen joulunviettoon. Niinpä Sirius päätti antaa enkelirukan olla vähän aikaa rauhassa ja siirsi sen sijaan huomionsa joulutorttuihin, jotka Jamesin äiti oli jättänyt heidän tuhottavakseen.
”Sinun vanhempasi muuten menivät nukkumaan kauhean aikaisin”, Sirius huomautti toisen tortun jälkeen.
James kohautti olkapäitään. ”Ehkä he kyllästyivät sinun mietiskelyihisi tuon enkelin henkilöllisyydestä.”
”Hei, turha syyttää aina minua!” Sirius puolustautui, kunnes eräs ajatus pälkähti hänen päähänsä. ”Tai ehkä he halusivat tehdä jouluyönä jotain hauskaa – ”
”Minä en halunnut tuota mielikuvaa päähäni!” James parahti.
Sirius pyöritteli silmiään. ”Niinpä niin, sinä olet aina yhtä herkkä.”
”Et sinäkään tykkäisi, jos minä alkaisin puhua sinun äidistäsi ja isästäsi - ”
Sirius puri huulensa yhteen. James huomasi hänen ilmeensä, lopetti lauseensa kesken ja siirtyi tuijottamaan joulukuusta.
”Minun ei pitänyt mainita heitä.”
”Ei se haittaa”, Sirius tokaisi. ”Kai minun pitää vain tottua tähän ajatukseen… että en ole Kalmanhanaukiolla…”
”Haluaisitko sinä sitten olla siellä?”
”En tietenkään! Mutta minä vietin siellä kaikki jouluni kuusitoista vuotta. Kai sen jälkeen saa olla vähän hämmentynyt, pahus vie!”
James sulki suunsa. Sirius puristi kätensä nyrkkiin, tuijotti joulukuusta ja yritti miettiä, mikä sai hänet kuulostamaan niin vihaiselta. Tai tuntemaan itsensä niin vihaiseksi, ei sen puoleen. Hänhän oli siellä missä halusikin olla, Jamesin kotona. Hänen ei tarvinnut istua Kalmanhanaukion paikoilleen jähmettyneessä keittiössä ja kuunnella vanhempien kertomuksia, jotka eivät ikinä tavoittaneet toisiaan tai kuuntelijoita. Hänen ei tarvitsisi kuulla ylpeyttä joululaulujen takaa, ei nähdä yksinäisiä piparkakunmurusia viininpunaisella matolla tai kuunnella vieraiden yksitoikkoisia ääniä. Hänen olisi pitänyt olla yksinkertaisesti tyytyväinen.
Mutta sitä hän ei ollut, ei todellakaan, eikä hän tiennyt syytä omaan tyytymättömyyteensä. Jamesilla oli täysi oikeus katsoa häntä kulmat kurtussa. Todennäköisesti toinen yritti kaikin voimin selvittää, mikä häntä vaivasi, mutta ei keksinyt vastausta. Kuinka olisikaan voinut, kun hän ei tiennyt sitä itsekään?”
”Anturajalka – ”
”Älä välitä. Minua vain ärsyttää.”
James katsoi pois. ”Mikä?”
Sirius kohautti olkapäitään. ”Mistä minä tietäisin? Ehkä se, että minua ärsyttää.”
Kummallinen naurahdus purkautui Jamesin huulten välistä ja hukkui joulukuusen kynttilöiden valoon. Sirius räpäytti silmiään, mutta kun hän avasi ne, valo oli aivan yhtä kirkas. Hänellä oli kai vain herkät silmät, tai ehkä ne muuten vain olivat aavistuksen verran kosteat.
”Heittävätkö sinun vanhempasi minut pihalle, jos minä juon jouluyönä?”
James tuijotti häntä. ”Eivät.”
”No hyvä”, Sirius tokaisi tyytymättömänä vastaukseen. ”Minä menen yläkertaan.”
”Minä tulen kohta perässä”, sanoi James ilmeettömällä äänellä. ”Vaatekomeron pohjalta löytyy tuliviskiä.”
Sirius nyökkäsi ja meni. Takanaan hän kuuli joulukuusen hiljaisen hyräilyn. Ilmeisesti se oli halunnut päätyä aivan yhtä korkealle ärsyttävien kuusten TOP-listalle kuin Tylypahkan kuusikin. James jäi istumaan olohuoneeseen, eikä Siriuksen ollut vaikea arvata, ettei toinen tulisi vielä vähään aikaan hänen perässään. James antaisi hänelle aikaa etsiä tuliviskipullot, paiskoa tyynyjä sängyltä lattialle ja unohtaa, minkä takia oli ollut vihainen. Sen jälkeen he voisivat viettää joulua niin kuin parhaiten osasivat ja olla taas vähän aikaa sovussa maailman kanssa.
Mutta Sirius ei heittänyt lattialle ainuttakaan tyynyä. Itse asiassa hän ei päässyt edes vaatekomerolle ja tuliviskeihin saakka, kun ikkunaan kopsahtava kivi pysäytti hänet. Ensin hän jähmettyi paikalleen ja jäi tuijottamaan ikkunaa epäuskoisesti, mutta kun kopsahdus toistui, hänen oli pakko uskoa aistejaan. Ikkuna narahti, kun hän kiskoi sen auki ja työnsi naamansa syvälle hyiseen iltaan.
”Mitä hittoa sinä täällä teet?”
Regulus tuijotti häntä kolmea metriä alempaa. Poika seisoi keskellä lumikasaa, ravisteli valkoisia kiteitä hihansuistaan ja näytti hyvin tyytymättömältä jopa pimeässä. Siriuksen ei ollut vaikea arvella syytä tyytymättömyyteen – Regulus ei koskaan ollut varsinaisesti ollut niitä ihmisiä, jotka seisoivat pakkasessa toisten ikkunoiden alla heittelemässä kiviä. Sen sijaan sitä, mitä toinen ylipäätään teki täällä, hän ei voinut ymmärtää lainkaan.
”Tule tänne”, Regulus ärähti haluamatta ilmeisesti vastata hänen kysymykseensä. ”Äläkä kutsu Potteria.”
”James on vielä alakerrassa”, Sirius sanoi vaistomaisesti. ”Miksi ihmeessä sinä kuvittelet, että minä tulisin sinne?”
”Tule nyt vain. Et sinä siihen kuole.” Ivaa. Missä vaiheessa Regulus oli sitäkin oppinut?
”Ehkä minua ei huvita tulla sinne”, Sirius sanoi itsepäisesti. ”Miksi sinä tulit?”
”Se on yhtä helvettiä”, Regulus tokaisi tummanharmaat silmät hehkuen. ”Nyt, kun sinä olet poissa, ne purkavat kaiken turhautumisensa minuun.”
”Sinä kestit sitä aina paremmin kuin minä.”
”Sinä olet aina ollut liian typerä tajuamaan, että joitain ajatuksia ei kannata sanoa ääneen”, Regulus vastasi.
”Mitä sinä haluat? Että minä menen sinne ja käsken niitä jättämään sinut rauhaan?”
”En hitossa!” Regulus sylki sanat yksi kerrallaan hankeen. ”Minä halusin vain tulla ilmoittamaan. Että tiedät, mistä jäät paitsi.”
”Turha vaiva. Minä tiedän kyllä.”
”Totta kai sinä tiedät. Kerro terveisiä Potterille.”
”En taida”, sanoi Sirius ja melkein järkyttyi nähdessään, miten Regulus kääntyi ja lähti harppomaan pitkin askelin pois ikkunan alta. Puhtaaseen lumeen jäi jäljet, mutta ei Sirius niihin kiinnittänyt huomiota. Hänen sormensa puristuivat ikkunankarmia vasten, kun hän työnsi ylävartaloaan pitemmälle ulos ja veti kirpeää ilmaa keuhkoihinsa.
”Odota!”
Regulus kääntyi. Pikkuveljen kasvoilla oli haaste, ja hetken Sirius kuvitteli vetäytyvänsä takaisin ja lyövänsä ikkunan kiinni.
”Koeta kestää”, hän sanoi.
Regulus nauroi. ”Hyvää joulua.”
Siihen Sirius ei enää vastannut. Regulus ei jäänyt odottamaan vastausta edes hetken puolikkaaksi, vaan kääntyi niine sanoineen ja lähti jälleen harppomaan kohti kauempana loistavia katuvaloja. Sirius katsoi hoippuvan hahmon matkaa lumihangessa, seurasi askelia, jotka välillä lyhenivät ja välillä pitenivät, ja ihmetteli, mitä Jamesin vanhemmat sanoisivat aamulla jäljet nähdessään. Hän ei ainakaan aikonut kertoa, mistä ne olivat tulleet.
Lopulta Regulus katosi yöhön. Sirius lukitsi ikkunan, ennen kuin kääntyi kohti vaatekomeroa ja tuliviskipulloja.

[Centty]

Mukava, että jatkoa tuli jo näin pian!

Tämä kappale oli kivan jouluinen, alkoi haluttaa joulutorttuja, kun Sirius ja James niitä tuossa söivät  Koko ficci on muutenkin aivan ihana. Ensin en pitänyt ollenkaan tuosta Sirius/Lily-parituksesta, mutta kyllä sekin jo ihan menettelee.

”James?” tokaisi Sirius hetken päästä, kun joulukuusi oli aloittanut Sylvian joululaulun.
”No?”
”Millä nimellä minä kutsun sinun vanhempiasi?”
James nauroi.

Uiii, miten ihana kohta 


Pari virhettäkin löytyi:

”Sinä et sitten käynyt toivottamassa hyvää joulua Adriannelle.”
Hämmästys liukui Peterin lävitse, jätti hänet nojaamaan ovenkarmiin ja ihmettelemään, mistä pahuksesta Adrianne oikein puhui.

Tuossa pitäisi varmaan Adriannen paikalla olla Maria.

”Uskotaan. Minä vain yllätyin, siinä kaikki.

Ja tuosta puuttuu toinen lainausmerkki.

Montako kappaletta tässä on vielä jäljellä ennen kuin tämä loppuu? Olen rakastunut tähän ficciin 

[Arte]

Onko James ainoa, jonka perhe on edes jotensakin normaali jouluna? Joulunhan pitäisi olla iloinen juhla, sukulaisia ja ruokaa ja kaikkea, mutta ei sitten näemmä... Kummaa. Remus parka ja Peter parka, kumpaakaan ei huomioida yhtään tarpeeksi. Tosin tykkäsin, kun Peter eksyi Adriannen luo. Aww, he ovat söpöjä.

Yllätyin Reguluksen saapumisesta, mutta se oli kiva lisä. Tosin ehkä vähän outo, mutta veljeksiä kumminkin, ja no... Kiva juttu. Anyway, tätä on kiva lukea, se taitaa olla se tärkein asia. Toisinaan ei ole enempää sanottavaa, loppu häämöttää pikku hiljaa.

[Cappi]

Apua, tää on niin mahtava, että oikein petyin kun tää luku loppui. 
Toivoisin tuota Lily/James paritusta. Ne on niin ihanan pari, ja kun säkin osaat kirjoittaa niin hyvin!  Tuskin maltan odottaa seuraavaa lukua! Kirjoita ja lisää se nopeasti, niin päästät mut tästä tuskasta.  Tosi fantastinen koko tarina, en voi muuta sanoa.

Jatkoa odotellessa,
Cappi.

[lurikko]

A/N: Hei kaikille! Nyt tulee kaikki jäljellä olevat osat yhteen putkeen, kun en näköjään kuitenkaan saisi laitettua niitä tänne jotenkin fiksusti muulla tavalla. Paljon kiitoksia kommenteista, Centty, Arte ja Cappi!


OSA 39

”Kacey”, Lily sanoi äänellä, jonka oli ollut tarkoitus kuulostaa rauhalliselta ja kärsivälliseltä, mutta joka oli kaikkea muuta, ”oletko sinä aivan varma tästä?”
”Totta kai olen”, Kacey tokaisi ja kietoi kaulaliinaa tiukemmin ympärilleen. ”Mitä tässä nyt on niin omituista? Minähän sanoin jo viime syksynä, että olisi kauhean kiva mennä koko porukan kanssa pizzalle!”
”Minä ajattelin sitä vähän kuin vitsinä – ”
”Älä viitsi olla noin hapan! Mitä siellä muka voisi sattua?”
”Ai mitä?” Lily virnisti. ”Sinä olet nyt viemässä neljää kelmiä ensimmäistä kertaa pizzeriaan. Siellä voi sattua ihan mitä tahansa.”
”He ovat ihan fiksuja – ”
”Niin olivat silloinkin, kun Sirius ja James viime vuonna järjestivät kisan paahtoleipien syömisestä”, Lily huokaisi. ”Molemmat vietiin sairaalasiipeen. Vai oletko muka jo unohtanut?”
Kacey näytti hetken hieman huolestuneelta, mutta sitten optimismi voitti taas. ”En tietenkään ole, mutta he ovat kasvaneet siitä. Ja James ja Sirius nyt ovat aina olleet vähän… Peter ei edes osallistunut siihen kisaan.”
”Heilutti räikkää.”
”Eikä ainakaan Remus.”
”Taisi ottaa vastaan vedonlyöntiä”, Lily muisteli. ”Mutta minä kyllä luulen, että Sirius oli kiristänyt hänet siihen.”
”Mitäs minä sanoin!” Kacey hihkaisi. ”He ovat fiksuja kaikki!”
Lily huokaisi syvään. Kacey oli puhunut reissusta pizzeriaan siitä saakka, kun hän oli saanut toiselta tytöltä joulupöllökortin jouluaattona. Kaceyn käsitys pizzerioista oli todennäköisesti mahdottoman romantisoitunut, ja Lilyä melkein harmitti, että hän oli jo tullut myöntäneeksi niitä olevan oikeasti olemassa. Kelmien raahaaminen keskelle jästi-Lontoota ei jostain syystä tuntunut hyvältä idealta. Vetäessään alistuneena pipoa päähänsä Lily mietti, moniko heistä selviäisi sieltä hengissä takaisin.
”Minkä takia meidän kaikkien pitää mennä sinne?” hän kysyi, kun Kacey oli jo ulko-ovella. ”Sinä voisit kutsua Remuksen sinne ja minä häipyisin, kun olisin näyttänyt teille, miten pizzeriassa toimitaan.”
”Remus ei uskalla mennä jästialueelle ilman kavereitaan”, Kacey virnisti. ”Pojat ovat raukkoja.”
Nimetön paha aavistus leikki hetken Lilyn mielessä, eikä tämä aavistus edes liittynyt muutaman teini-ikäisen velhon räjäyttämään pizzeriaan. Hän työnsi ajatuksen nopeasti pois mielestään. Edes Kacey ei olisi niin ovela, että juonisi jotain hänen päänsä menoksi järjestämällä koko porukan koolle kesken joululoman – ”
”Sitä paitsi minä lupasin Siriukselle.”
”Kenen kanssa sinä seurustelitkaan?”
Kacey pyöritteli silmiään. ”Sirius aikoo tuoda seuralaisen. Sen Annan. Ja Anna tuo Adriannen.”
”Jotta Peterillä olisi seuraa?” Lily kohotti kulmiaan.
”Minä olen ovela.”
Nyt Lily ainakin aavisti pahaa. ”Tuoko Jameskin jonkun tytön?”
”Ei tietenkään”, Kacey sanoi valoisasti. ”Eihän hän edes seurustele.”
”Eivät seurustelleet Peter ja Siriuskaan silloin kun minä viimeksi tapasin heidät.”
”No, se nyt - ”
”Kacey”, Lily sanoi hitaasti, ”yritätkö sinä saada minut uskomaan, että minun olisi parasta löytää jostain nopeasti joku poika, vai yritätkö saada minua Jamesia… no…”
”Itse sinä sen sanoit”, Kacey totesi ja kääntyi äkkiä ulko-oven puoleen, niin kuin lukko olisi tarvinnut paljonkin avaamista.
Lily huokaisi. ”Milloin sinä tajuat, että minusta ja Jamesista ei tule mitään? Pahus, minä olin hänen parhaan ystävänsä kanssa! Hän ei varmaan edes tykkää minusta enää!”
”Hän tuijottaa sinua edelleen”, totesi Kacey. ”Suoraan sanottuna minä en kyllä tajua, minkä takia hän pitää sinusta aina vaan, mutta – ”
”Kiitos vain.”
”Ajattele nyt”, Kacey tokaisi, ”sinä olit hänen parhaan ystävänsä kanssa. Sanoit sen itsekin. Kuka tahansa tervejärkinen poika olisi sen jälkeen loukkaantunut ja vaihtanut haaveilun kohdetta, mutta ei James – ”
”Tervejärkinen”, Lily toisti. ”Paljonpa sinä arvostat häntä.”
”Okei, väärä sana. Ehkä epätoivoinen olisi ollut parempi.” Kaceyn äänessä oli terävä reuna. ”Minä vain haluaisin, että te olisitte molemmat onnellisia! Sinä pidät hänestä, hän pitää sinusta – ”
”Minä EN pidä hänestä – ”
”Et vihaakaan”, Kacey virnisti. ”Kai sinä voit edes antaa hänelle mahdollisuuden?”
”Millaisen muka?”
”Vaikka istua hänen kanssaan samassa pizzeriassa paiskomatta jästien parhaita herkkuja päin hänen naamaansa?”
Lilyn toinen suupieli kääntyi hymyyn. ”Ehkä se olisi mahdollista.”
”Hyvä”, Kacey huokaisi niin kuin pitkänkin taistelun jälkeen. ”Meidän pitää lähteä Viistokujalle, toiset ovat varmaan jo siellä – ”
”Viistokujalle?”
”Eikös se ollut aika lähellä sitä pizzeriaa?”
”Kolmen kilometrin päässä! Aiotko sinä raahata sitä porukkaa kolme kilometriä jästi-Lontoossa?”
”En raahata, he osaavat kaikki kävellä ihan itse - ”
”Sirius ja James ehtivät säikäyttää viisikymmentä mummoa kuoliaaksi.”
Kacey virnisti. ”No, jos sinä mieluummin viet Siriuksen ja Jamesin metroon...”

Peter napitti tummanharmaata villakangastakkia ja yritti olla katsomatta itseään peilistä. Sirius oli käynyt hänen luonaan edellisenä iltana ja ilmoittanut lyhyesti ja ytimekkäästi, että he lähtisivät seuraavana päivänä pizzeriaan, mikä se sitten ikinä olikin, ja että oli ehdottoman tärkeää käyttää jästivaatteita. Onneksi Peterin äiti tiesi jotain jästien vaatetyyleistä ja oli käynyt ostamassa Peterille uusia, tilanteeseen kuulemma sopivia vaatteita. Silti hän tunsi itsensä hieman epäluuloiseksi.
 Olohuoneen kaappikello löi kymmenen kertaa. Peter huikkasi lähtevänsä ja kuuli nipin napin äitinsä vastaavan keittiöstä, ennen kuin laittoi oven kiinni. Oli kirkas ilma, aurinko kiilsi kauempana näkyvien talojen peltikatoilla ja ilma tuntui melkein lämpimältä. Hän veti silti lapaset käsiinsä ja mietti, minkä ihmeen takia oli lähtenyt kävellen. Hän olisi voinut käyttää hormiverkkoa ja olisi jo ollut Viistokujalla. Nyt hänen piti käyttää Poimittaislinjaa, ja ensin oli käveltävä kauemmas talosta, ettei bussi vahingossa räjäyttäisi sitä maan tasalle. Isä väitti niin käyneen joskus.
 Kymmenen minuutin kuluttua Peter astui bussin kyydistä Viistokujalle. Hänen päänsä oli hieman pyörällä höykytyksestä, mutta ainakin matka oli mennyt nopeasti. Nyt hänen täytyi vain etsiä toiset – ”
”Hei!” sanoi hämmästynyt tytönääni. ”Peter?”
Peter kirosi tuuriaan, oli se sitten huonoa tai hyvää, ja kääntyi hitaasti ympäri. Mustatukkainen tyttö nojasi laihalla, pitän tummanvihreän takin peittämällä vartalollaan lyhytpylvääseen, kuin olisi seissyt siinä kauankin.
”Hei”, Peter sanoi ja tunki vaistomaisesti kätensä syvälle takkinsa taskuihin. ”Mitä sinä täällä teet?”
Adrianne rypisti otsaansa.
”Se kuulosti vähän töykeältä”, Peter sanoi nopeasti. ”Minä vain… no, oletko sinä jouluostoksilla?”
”Anna käski minut tänne”, Adrianne sanoi vilkuillen ympärilleen. ”Hän sanoi, että me menisimme jonnekin syömään. Minusta hän puhui pizzeriasta, mutta hän kyllä äänsi sen aivan väärin - ”
Huokaisu karkaisi Peterin huulien välistä. ”Anna?  Se sinun kaverisi, joka on kuljeskellut paljon Siriuksen kanssa?”
”Minä luulen, että pitäisi puhua enemmänkin nuoleskelusta.”
”Hassua”, sanoi Peter, ”minä luulen, että me olemme menossa samaan paikkaan. Sirius kävi meillä eilen ja käski tulla huomenna tänne, että me kävisimme porukalla jossain jästialueella syömässä. Minä luulen, että hän mainitsi tuovansa seuralaisen – ”
Adriannen kasvot vakavoituivat. Peter tajusi olevansa utelias sen suhteen, miten tyttö uutiseen suhtautuisi. He eivät olleet nähneet toisiaan joulun jälkeen, ja nyt sentään oli jo joululoman loppu, eikä Peter ollut aivan varma, millaiset heidän välinsä olivat. Selvästikin he puhuivat toisilleen, mutta hän ainakin tunsi itsensä koko ajan hieman hämmentyneeksi.
”Vai niin”, Adrianne sanoi vinon hymyn noustessa hitaasti kasvoilleen. ”Ja keitähän muita sinne on tulossa?”
”Minun tietääkseni ainakin kaikki kelmit”, Peter sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Luultavasti Kacey, koska Annakin on kerran tulossa. Ja veikkaan, että Kacey on ottanut mukaansa Lilyn.”
Adrianne nyökkäsi. ”No, mikäs siinä. Oletko sinä ikinä käynyt pizzeriassa?”
”En. Ei velhoilla ole sellaisia.”
”Tästä tulee sitten mielenkiintoista”, Adrianne virnisti.
Peter ei tiennyt mitä sanoa. Lyhtypylvääseen nojaava tyttö oli näyttänyt sopeutuvan tilanteeseen erittäin hyvin, mutta hän itse ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Jos hän edes olisi tiennyt, että Adriannekin oli tulossa… Hän olisi voinut varautua…
”Nuo vaatteet muuten sopivat sinulle”, sanoi Adrianne äkkiä.
”Mitä?”
”Jästivaatteet”, tyttö virnisti. ”Villakangastakki ja niin edelleen. Näytät ihan fiksulta.”
”Minä en siis muuten näytä fiksulta?” Peter ei voinut olla vastamaatta virnistykseen.
”No, ehkä joskus – hei, tuo on Anna!”
Eikä Anna ollut yksin. Sirius käveli tytön vieressä, ja heidän takanaan tulivat Lily, Kacey, Remus ja James. Peter huomasi nopeasti, että sekä Lily että James näyttivät hieman vaivaantuneilta. No, ainakaan hän itse ei ollut ainoa.
”Me etsimme teitä kauheasti”, Kacey ilmoitti pysähtyessään Peterin eteen.
”Niin, luulimme jo, että te olitte löytäneet toisenne ja häipyneet jonnekin kulman taakse – ” aloitti Sirius, mutta Remus potkaisi häntä jalkaan. ”Au! Kuutamo, sinä olet julma – ”
”Vain tarvittaessa.”
”Me olimme tässä koko ajan”, sanoi Peter hieman tarpeettomasti.
”Ehkä me vain emme huomanneet teitä”, Kacey sanoi mietteliäästi. ”No niin, meidän on parasta mennä. Meillä on pitkä käveleminen edessä – ”
”Käveleminen?” Sirius äyskähti.
Anna taputti häntä rohkaisevasti olkapäähän. ”Kyllä sinä sen kestät, huispaaja.”
”Totta kai, mutta joukossa on naisia – ”
”Joko sinä unohdit, Anturajalka, että tietenkin kannat Annan perille asti?” James naurahti.
Sirius vilkaisi vieressään seisovaa vaaleaa tyttöä hieman epäluuloisesti. ”Eivät minunkaan käsivarteni ihan mitä vain – au! Miksi minua pahoinpidellään koko ajan?”
”Sinä kerjäät sitä”, Anna ilmoitti.
”Itse asiassa en – ”
”Lähdetään”, Kacey tokaisi. ”Muuten me olemme tässä vielä illallakin.”
”Kolme kilometriä”, huokaisi Sirius.
”Älä sure”, virnisti Anna, ”jos sinä tuuperrut ojanvarteen, minä myyn sinut orjaksi jollekin mukavalle prinsessalle – ”
”Julma nainen!”
”Enkö olekin?”
Kacey pyöritteli silmiään ja lähti päättäväisesti kävelemään kohti Viistokujan uloskäyntiä. Toiset seurasivat heitä. Peter huomasi kävelevänsä Adriannen vieressä ja ihmettelevänsä, mitä tyttö ajatteli. Olisiko Adrianne ollut mieluummin jonkun toisen seurassa? Oliko hän ollut pettynyt, kun oli nähnyt Peterin tulevan paikalle? Mitä hän ajatteli?
”Mitä sinä mietit?” kysyi Adrianne.
”Sinua”, Peterin suusta livahti.
”Toivottavasti jotain hyvää minusta”, Adrianne sanoi ja hymyili hieman vaisusti. ”Kuule, Peter, minä olen vähän miettinyt…”
Peter nielaisi. Adrianne vaikeni hetkeksi ja hidasti kävelyvauhtiaan niin, että toiset ehtivät heidän edelleen.
”Anteeksi, että minä kaadoin kaiken sinun niskaasi silloin ennen joulua”, tyttö sanoi hiljaa. Peter räpytti silmiään ja yritti katsoa muualle, mutta loskaista katua hämmentyneenä tuijottava Adrianne tuntui vaativan hänen huomiotaan vastustamattomalla teholla. ”Ne kaikki jutut Evanista... Sinulle vain on niin helppo puhua.”
”Itsehän minä tulin teille.”
”Mutta ei se silti ollut ihan reilua. Sinä et olisi varmaan halunnut kuulla… kun kuitenkin…”
Adrianne vaikeni osaamatta ilmeisesti sanoa enempää. Peter käveli pitkän aikaa hiljaa, yritti etsiä sanoja, mutta kaikki kuulostivat hänen mielessään yhtä ontoilta ja epäsopivilta.
”Ei sillä ole väliä”, hän tokaisi lopulta. ”En minä oikein voi väittää, etteikö… no, on aika ikävää ajatella sinua ja Rosieria, mutta… minä ilmeisesti pidän sinusta joka tapauksessa. Kyllä sinä voit puhua minulle, jos haluat.”
Adrianne tuijotti eteensä kasvot keskittyneen näköisinä. ”Minua ärsyttää se tilanne kauheasti… olen niin pahuksen kyllästynyt olemaan ihastunut häneen, ja silti se ei vain lopu…”
Peterin sisällä tuntui olevan kylmä möykky. ”Ethän sinä sille mitään voi.”
”Mutta se on kurjaa.”
”Uskon”, Peter tokaisi hiljaa. Hetken hän kuvitteli, ettei Adrianne ollut kuullut hänen lausahdustaan, mutta sitten tyttö nosti kasvonsa kadusta häneen ja pieni hymy väreili tytön huulilla. Tummanruskeat silmät olivat kuitenkin täysin vakavat. Adrianne näytti orvolta ja eksyneeltä seisoessaan keskellä katua ja väistäessään muutamaa kiireistä ohikulkijaa.
”Toiset ovat jo aika kaukana edellä”, sanoi Peter.
”Ei se haittaa”, Adrianne tokaisi. ”Minä tiedän sen pizzerian, olen joskus käynyt siellä kaverien kanssa. Jästikaverien siis. Ja minä… no, minua on vähän häirinnyt joulun jälkeen, kun en ole päässyt puhumaan sinun kanssasi.”
Peterin sormet näpräsivät villakangastakin kulmaa. ”Ai?”
”Olipa tuo fiksu kommentti”, Adrianne virnisti.
Peter kohautti olkapäitään.
”Voisit halata minua”, Adrianne jatkoi kuulostaen äkkiä vielä eksyneemmältä kuin miltä näytti. ”On vähän… sellainen olo.”
Hetken Peter seisoi paikallaan tietämättä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Sitten Adrianne hymyili varovaisesti ja oli kompastua astuessaan pois ohi kulkevan pyöräilijän tieltä, ja Peter tarttui vaistomaisesti tyttöön pitääkseen tämän pystyssä. Adrianne kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja painoi kasvonsa villakangastakin olkapäätä vasten, eikä Peterille jäänyt muuta mahdollisuutta kuin halata tyttöä takaisin.
 Adriannen mustat hiukset kutittivat Peterin nenää. Hän mietti, milloin hän oli viimeksi halannut Adriannea. Siitä ei voinut olla kovin kauan, mutta hän ei kerta kaikkiaan pystynyt muistamaan sitä – tytön kaula tuoksui hyvälle, ehkä jollekin kukalle, ja kapea vartalo oli painunut Peterin omaa vasten niin kuin tuulen taittama heinä. Peter sulki silmänsä.
”Kuule”, hän sanoi hitaasti, kun he seisoivat siinä, eikä Adriannella tuntunut olevan mitään tarvetta astua kauemmas. ”Minä olen vähän ihmetellyt, että eikö… sinua häiritse, kun me halaamme… no, tällä tavalla? Kun sinä kuitenkin tiedät, että minä olen ihastunut sinuun.”
Adriannen nauru kuului vaimeana jostain Peterin vasemman korvan alapuolelta. ”Kieltämättä joskus. Mutta en minä oikeastaan edes ole enää ajatellut sitä. Tämä on tietysti ihan törkeää, mutta sinua on kiva halata. Ja ehkä minä vain tarvitsen silloin tällöin jonkun pitämään minua pystyssä.”
Heidän päänsä kolahtivat yhteen. Adrianne naurahti, ja Peter painoi varovasti poskensa vasten tytön hiuksia. Hänen toinen jalkansa alkoi puutua, mutta suoraan sanottuna hän ei aikonut piitata siitä lainkaan.
”Joskus minä olen kyllä miettinyt, mitä sinä ajattelet, kun me halaamme”, Adrianne tunnusti hieman hämmentyneellä äänellä.
Peter naurahti. ”Siriusta lähinnä. Ja tuliviskiä. Mitä muuta sinä oletit?”
”Mokomakin!”
”Sinua tietysti, hassu.”
”No sen minä oikeastaan arvasinkin.”
Adrianne irrottautui varovasti hänestä ja astui kauemmas. Peter räpäytti silmiään ja mietti, mitä oli tehnyt väärin, mutta tytön kasvoilla viipyikin ainoastaan hymy.
”Meidän pitäisi varmaan mennä”, sanoi Adrianne. ”Että ehdimme vielä syömään pizzaa.”
”Totta kai”, sanoi Peter ja lähti kuuliaisesti kävelemään tytön perässä katua pitkin. ”Muuten, mitä se pizza tarkalleen ottaen on? Sirius taisi selittää jotakin paistetuista varpusista.”

Jästi-Lontoossa tuntui olevan yllättävän paljon väkeä vähän kaikkialla. Sirius oli jo kolme kertaa melkein kävellyt viattoman ohikulkijan yli, ja Anna väitti itsepäisesti, että tuo ohikulkija oli joka kerralla ollut sama. Sirius ei uskonut sitä. Hän oli kyllä yrittänyt selittää Annalle, että tyttö vain tuijotti häntä niin haltioituneesti, ettei pystynyt enää havainnoimaan ympäristöään, mutta kiitokseksi Anna oli ainoastaan astunut hänen jalalleen.
”Milloin me olemme perillä?” Sirius kysyi, kun kolme kilometriä loskaista katua alkoi oikeasti tuntua pitkältä, ja neljäs ohikulkija oli hypännyt hänen tieltään. ”Minulla on nälkä!”
”Sinulla nyt on aina nälkä”, Anna tokaisi.
”Se johtuu hyvästä ruuansulatuksesta. Sitä paitsi minä olen niin aktiivinen, että tarvitsen paljon ruokaa – ”
”Sohvaperuna!”
”Ikävä keskeyttää väittelynne – ” tokaisi Remus, mutta pojan kasvoista näki kyllä, ettei se oikeasti ollut lainkaan ikävää, ” – mutta onkohan kukaan sattunut huomaamaan, että Peter ja Adrianne ovat kadonneet?”
Sirius virnisti. ”Minähän sanoin – ”
”Itse asiassa minä huomasin”, sanoi Kacey tyynesti ja taputti Remusta käsivarrelle.
”Etkä viitsinyt sanoa?”
”Se ei olisi ollut reilua heidän kannaltaan”, Kacey totesi.
”Niin, Kuutamo”, sanoi Sirius, ”vaikka sinä olisitkin niin kauhean hyveellinen, kaikki meistä eivät – ”
”Sirius!” Kacey parahti. ”Minä en halunnut tuota mielikuvaa päähäni!”
Remus tönäisi Siriusta kadunsivuun. Poika puisteli päätään ja aikoi juuri tönäistä takaisin, mutta Remus ja Kacey olivat jo ehtineet jollain salaperäisellä tavalla kutakuinkin kietoutua toistensa ympärille. Sirius päätti jättää tönäisemisen toiseen kertaan ja veti sen sijaan Annan lähemmäs itseään.
”Lähentelijä”, Anna tokaisi tuomitsevasti.
”Mikä sinä sitten olet?”
”Minä vain hyödyn sinun lähentelystäsi.”
”Me olemme perillä”, ilmoitti hyvin väsyneeltä kuulostava Lily.
Sirius räpäytti silmiään ja siirsi katseensa Annasta heidän edessään olevaan rakennukseen. Pizzeria vaikutti hyvin tavanomaiselta.
”Tuoko se on?”
”Mitä sinä odotit?” Remus tokaisi. ”Huvipuistoa?”
”Mikä se on?”
”Sinun olisi pitänyt lukea jästitietoa, Anturajalka.”
”Itse asiassa teidän kaikkien olisi, sillä minua epäilyttää, kehtaanko minä viedä teitä ollenkaan tuonne sisälle”, Lily tokaisi. ”Te kuitenkin hajotatte paikat tai taiotte jotain tai muuten vaan aiheutatte katastrofin – ”
”Tai kolmannen maailmansodan”, ehdotti James.
Sirius vilkaisi takanaan seisovaa poikaa. James oli koko päivän ollut hieman tavallista hiljaisempi, mutta koska he kumpikaan eivät varsinaisesti nauttineet syvällisistä keskusteluista, Sirius ei ollut edes harkinnut puuttuvansa asiaan. Todennäköisesti James vain ajatteli Lilyä, eikä Siriuksella ollut mitään halua yrittää keskustella ystävänsä kanssa Lilystä. Aihe oli auttamatta melkoisen arka.
”Älä sure, Lily”, Sirius sanoi ja yritti olla tulkitsematta Jamesin synkkää ilmettä. ”Me olemme kiltisti.”
Lily hymyili vinosti. ”Sitähän minä tässä pelkäänkin.”
Sirius vastasi hymyyn ja kääntyi sitten Annan puoleen. Tyttö katsoi häntä kulmat aavistuksen verran koholla, eikä Sirius voinut olla miettimättä, kuinka paljon Annan tiesi hänen ja Lilyn väleistä – tai siitä, millaiset ne joskus olivat olleet. Lily ja Anna eivät luultavasti tunteneet toisiaan ainakaan kovin hyvin, mutta mistäpä hän olisi tiennyt, vaikka tytöt lavertelisivat kaiken mahdollisen jopa puolituntemattomille? Ainakin Kacey ja Lily tuntuivat joskus tietävän kaiken toisistaan -
”Anturajalka, palaapa vähitellen tähän maailmaan”, Jamesin ääni tunkeutui hänen tajuntaansa.
”Meidän pitäisi varmaan mennä sisälle”, vahvisti Anna.
Sirius nyökkäsi. Lily oli jo mennyt Kaceyn ja Remuksen kanssa. Oikeastaan se oli varsin koomista, Sirius päätteli, sillä sekä Lily että James olivat nyt hieman kolmansia pyöriä. Eikö olisikin ollut paljon parempi, jos he olisivat olleet keskenään?
 Ajatus vihlaisi. Sirius puisteli päätään melkein sitä itsekään huomaamatta. Hän ei ollut ajatellut Lilyä kovinkaan paljon edellisen Tylyahon reissun jälkeen. Lily ei ollut liikkunut George Adamsin kanssa ja Sirius oli huomannut, että Annalla oli hyvätkin puolensa – ainakaan tyttö ei kuvitellut, että kumpikaan heistä olisi ollut tavattoman rakastunut. Toisaalta se oli myös hieman häiritsevää; Sirius oli aina nauttinut siitä, miten jotkut tytöt tuntuivat palvovan häntä kutakuinkin puolijumalana. Sellaisessa oli puolensa. Anna lähinnä kiusasi häntä, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut ahdistua rakkaudentunnustuksista tai muusta vastaavasta.
 Sirius seurasi Jamesia ja Annaa sisälle ja veti oven perässään kiinni. Pizzeria näytti lähinnä melko pieneltä ja hämärältä huoneelta, joka oli täynnä pöytiä ja tuoleja (”totta kai on, hölmö, täällä on tarkoitus syödä”, puuskahti Anna). Ilmassa leijuva tuoksu oli kieltämättä herkullinen, se sai Siriuksen vatsan murisemaan. Hän istuutui Annan ja Jamesin väliin ja huomasi nopeasti, että Lily istui Jamesin toisella puolella.
 Olkoon, hän ajatteli, hänellä ei ollut enää mitään syytä olla kiinnostunut siitä, missä Lily istui. Hän ei ehkä seurustellut Annan kanssa, mutta hieman sinne päin kuitenkin, eikä hän voinut edes väittää olevansa enää ihastunut Lilyyn. Hän ei ehkä pitänyt ajatuksesta, että Lily olisi alkanut seurustella sen pahuksen George Adamsin kanssa, mutta jos James ja Lily ihastuisivat toisiinsa… no, se ei olisi ollut mitenkään erityisen huono vaihtoehto. James katsoi joka tapauksessa Lilyä niin kuin nälkäinen koira luuta. Tai niin kuin surullinen, koppiin vangittu koira vapautta.
”Sirius”, Anna sanoi matalalla äänellä, ”sinä olet taas jossain ihan muualla.”
Sirius räpäytti silmiään ja kääntyi katsomaan vieressään istuvaa, uteliaannäköistä tyttöä. ”Anteeksi. Unohduin taas kotiplaneetalleni.”
”Arvasin”, Anna virnisti ja ojensi taitetun pahvinpalan hänen eteensä. ”Tätä kutsutaan menuksi. Valitse sieltä, mitä haluat syödä.”
Sirius avasi pahvinpalan ja alkoi lukea ruokalajien nimiä. Pizzaa, pizzaa, pizzaa… Lopulta hän ja Anna olivat valinneet yhteistuumin pizzan, joka hänen mielestään kuulosti jännittävältä ja Anna mukaan sopi hänen alhaiselle aivokapasiteetilleen. Kummallisiin vaatteisiin sonnustautunut mies otti heidän tilauksensa vastaan, ja hetken kuluttua Sirius oli jo täysin unohtanut Lilyn ja Jamesin ja kaiken muun paitsi lähestyvän ruuan.
”Tuota noin”, sanoi pöydän toisella puolella istuva Remus, ”eikö ketään muuta häiritse, että Peter ja Adrianne eivät ole vieläkään täällä?”

”Mitäs minä sanoin, Lily?” virnisti Kacey, kun he kävelivät tunnin kuluttua pois pizzeriasta. ”Kukaan ei räjäyttänyt mitään! Ketään ei pidätetty!”
”Tarjoili taisi kyllä saada traumoja Siriuksen kysymyksistä”, Lily tokaisi kuivasti.
”Sirius oli vain utelias. Kyllä minuakin häiritsi, minkä takia tonnikalat laitettiin sen taikinalevyn päälle eikä sisälle. Ne meinasivat tippua koko ajan, kun minä yritin syödä.”
”Sitä kutsutaan pizzaksi, Kacey.”
”Vaikeaa syömistä?”
James kulki Remuksen kanssa muutaman metrin verran tyttöjen jäljessä ja yritti näyttää siltä, kuin ei olisi kuunnellut keskustelua tarkasti ja tuijottanut samaan aikaan Lilyn takaraivoa. Tytön hiukset näyttivät tavallistakin punaisemmilta auringonpaisteessa, ja tämä näytti tuntevan jokaisen kadunkulman. Jamesista oli hauska seurata, miten Kacey välillä pysähtyi ja katsoi ympärilleen hieman eksyneesti, mutta Lily tiesi aina, missä päin Viistokuja oli.
”Itse asiassa tämä käveleminen on aika hauskaa”, James tokaisi puoliääneen.
Remus virnisti. ”Sirius ja Anna menettävät paljon, kun päättivät mennä bussilla. Sitä paitsi minä kyllä olen vähän huolestunut siitä, minne he päätyvät. Jästibusseilla ajaminen ei ole kuulemma ihan helppoa.”
”Minä olen huolissani heistä ihan muuten vaan”, James tokaisi. ”Minä en halua kummisedäksi näin nuorena.”
”Ei Sirius olisi niin vastuuton”, tokaisi Kacey, joka oli ilmeisesti kyllästynyt puhumaan pizzojen ominaisuuksista Lilyn kanssa.
James kohautti olkapäitään. ”Ehkä ei. Mutta minä en joka tapauksessa halua kuvitella, minne ne kaksi voivat päätyä - ”
”Ehkä he menivät teille”, Lily huomautti ja vilkaisi Jamesia vino hymy naamallaan. James huomasi puristavansa taskuissa olevia sormiaan nyrkkiin. ”Kun sinä tulet kotiin, löydät heidät huoneestasi.”
”Älä pelottele. Minä näen vielä painajaisia.”
”Tai voit mennä mukaan”, Kacey ehdotti pirteästi.
Remus pyöritteli silmiään.
”Kuutamo”, James tokaisi, ”kerro tyttöystävällesi, ettei hän saa vitsailla minusta tuolla tavalla – ”
”En voi”, Remus ilmoitti valoisasti. ”Etkö ole huomannut, että minä olen tossun alla?”
”Kieltämättä, mutta voisithan sinä yrittää – ”
”Ei hän voi”, sanoi Kacey ja tarttui kiinni Remuksen kädestä. ”Muuten hän ei pääse tänä iltana meille syömään mustikkapiirakkaa.”
”Mustikkapiirakkaa?”
”Et sinä, James.”
He kävelivät vähän aikaa hiljaa. James oli huomaavinaan Remuksen vilkaisevan häntä välillä sivusilmällä, mutta hän ei jaksanut piitata. Lily käveli hänen vieressään eikä näyttänyt siltä, kuin olisi ollut mieluummin missä tahansa muualla. James yritti olla hymyilemättä kovin läpinäkyvästi.
”Peter ja Adrianne muuten vaikuttivat aika läheisiltä”, Lily sanoi äkkiä.
”Sitten kun lopulta vaivautuivat tulemaan paikalle”, James virnisti.
”Minä ihmettelen aina välillä, minkä takia he eivät seurustele”, tunnusti Kacey. ”He olisivat oikeastaan tosi suloinen pari.”
”No, Adriannehan on oikein mukava”, Remus myönsi.
”Hei – ”
”Ei sillä, että minä pitäisin hänestä sinua enemmän.”
Lily pyöritteli silmiään. ”Heiltä kesti varmaan puoli tuntia ylimääräistä päästä sinne pizzeriaan. Minä en tajua, mihin he sen kaiken ajan kuluttivat – ”
”Minulla olisi ehdotus”, James tokaisi.
Lily mulkaisi häntä, mutta ei näyttänyt vihaiselta. James vastasi hymyyn ja yritti sitten katsoa suoraan eteenpäin. Osaa hänestä hävetti. Lilyn tarvitsi vain hymyillä hänelle, ja hän oli heti aivan haltioissaan. Se oli suorastaan säälittävää. Sitä paitsi Lily oli melkoisen monta kertaa tehnyt selväksi, ettei ollut kiinnostunut hänestä muuten kuin kaverina… jos nyt edes kaverina… Ja silti hänen oli vaikea pitää suunsa kiinni ja olla ehdottamatta tytölle, että he kävisivät joskus Tylyahossa yhdessä.
”Kappas”, sanoi Kacey äkkiä ja pysähtyi niille sijoilleen. ”Minä olen aina pitänyt tuollaisista kadunkulmauksista. Lily ja James, voisitteko te millään mennä edellä?”
James ei voinut olla virnistämättä. ”Kacey hyvä, mitä ihmettä sinä aiot tehdä Kuutamo-paralle?”
”Minäkin mietin sitä”, Remus tokaisi, mutta ei näyttänyt kovinkaan pelokkaalta.
”Saa nähdä”, Kacey totesi tyynesti pitäen kiinni Remuksen kädestä. ”Menkäähän te nyt.”
James kohautti olkapäitään ja lähti sitten kävelemään. Lily näytti hämmentyneeltä, vilkuili Kaceyta ja Remusta ja sitten Jamesia, mutta ilmeisesti päätti, ettei halunnut jäädä seuraamaan toisten puuhia, koska vilkutti nopeasti Kaceylle ja otti Jamesin kiinni muutamalla juoksuaskeleella.
”Minkä takia sinä suostuit?” Lily kysyi.
James hämmästyi. ”Miksi en olisi suostunut?”
”Hehän vain halusivat pussailla!”
”Pussailkoot minun puolestani niin paljon kuin haluavat. Minä mieluummin kävelen eteenpäin kuin jään katsomaan sitä.”
Lily näytti tyytymättömältä. ”Kyllä he ehtisivät muutenkin.”
James ei ensin kiinnittänyt tytön äänensävyyn juuri mitään huomiota. Hänen mielessään oli lähinnä se, että he olivat kahdestaan, eikä Lily ollut vielä osoittanut minkäänlaisia merkkejä siitä, että olisi halunnut juosta karkuun tai taikoa Jamesin pään kurpitsaksi. Muutaman askeleen jälkeen hänen uteliaisuutensa kuitenkin heräsi.
”Lily”, hän aloitti niin hienovaraisella äänellä kuin osasi, ”häiritseekö sinua Kaceyn ja Kuutamon seurustelu?”
Lily säpsähti ja katsoi häntä haastavasti. ”Miten niin?”
”Sinä vain kuulostit vähän… no, vihaiselta”, James tokaisi ja otti vaistomaisesti askeleen kauemmas tytöstä. Hänellä oli tarpeeksi kokemusta suuttuneesta Lilystä.
Mutta Lily ei alkanutkaan valittaa hänelle asioihinsa puuttumisesta tai mistään muustakaan, vaan suuttumus haihtui pikkuhiljaa tytön kasvoilta ja tämä jatkoi kävelemistä tiukasti eteenpäin tuijottaen. Kun James jo luuli, ettei asiaa otettaisi enää puheeksi, Lily avasi suunsa.
”Ehkä se häiritsee minua jollain tavalla”, tyttö tokaisi hämmentyneellä äänellä, kuin ei olisi oikein itsekään uskonut puhuvansa siitä ääneen – tai Jamesille. ”Kacey on nykyään… vähän erilainen. Kai se on ihan luonnollista, mutta hän viettää niin paljon enemmän aikaa Remuksen kuin minun kanssa… Ja minusta tuntuu, ettei hän oikein ymmärrä minua enää.”
James työnsi kätensä syvälle taskuihin ja yritti keksiä jotain järkevää sanottavaa. ”Kuulostaa ärsyttävältä.”
”Sitä se onkin. Vaikka eihän minun tietenkään pitäisi puhua tällaista… Minun pitäisi kai vain olla iloinen, että Kacey on onnellinen…”
”Ei seurustelu välttämättä tee hänestä onnellista.”
Lily kääntyi katsomaan Jamesia niin äkkiä, että poika hätkähti. Lilyn kasvoilla leikki hämmästynyt ilme.
”Mitä nyt?” James kysyi hieman hermostuneena.
Lily pudisteli päätään. ”Minä vain… no, se kuulosti yllättävän fiksulta ajatukselta.”
”Minun suuhuni?”
”No, sinä et yleensä puhu mitään kovin fiksua”, Lily puolustautui. ”Lähinnä pelleilet.”
”Se on hauskempaa.”
”Se antaa sinusta vähän yksipuolisen kuvan.”
James tuijotti edessään kiemurtelevaa katua. He olivat jo pitkällä, Viistokujalle oli vain vähän matkaa. Kohta Lily lähtisi kotiinsa. Ajatus ei ollut kovin miellyttävä; hän ei olisi missään tapauksessa halunnut luopua tytöstä vielä, kun sai kerrankin olla rauhassa tämän kanssa.
”Senkö takia sinä aina yrität kiduttaa minua? Koska pelleily antaa minusta yksipuolisen kuvan?”
Lily naurahti. ”Kiduttaa? Minähän vain torjun sinun lähentelysi hienovaraisesti.”
”Niin, kurpitsoilla ja kirouksilla ja sen sellaisilla. Minä en tiedä jästien hienovaraisuudesta, mutta velhomaailmassa se on jo aika suorapuheista.”
Lily hymyili katulampulle, jonka ohi he kulkivat parhaillaan. Jamesin poskia kuumotti. ”Nyt sinä et vaikuta kovin vihaiselta.”
”Sinä et ole yrittänyt lähennellä”, Lily huomautti. ”En minä sinua ole koskaan huvin vuoksi kironnut.”
”Etkö?”
”No, melkein koskaan. Tai en ainakaan useimmiten. Mutta sinä olit kyllä tavattoman hyvä harjoituskohde.”
James yskähti. ”Minusta on ihan mukavaa, etten nyt ole saanut kurpitsasta päähäni.”
Lily nauroi. ”Ja minusta on mukavaa, etten ole joutunut toteuttamaan sellaista. Minä opin sen loitsun jo vuosia sitten.”
”Niin, runsaalla harjoittelulla.”
”Kieltämättä.”
”Me voisimme joskus muulloinkin jutella tällä tavalla”, James sanoi. ”Ilman kirouksia.”
Lilyn kasvoille kohosi hämmästynyt ilme. Tyttö pysähtyi ja jäi seisomaan paikoilleen; James pysähtyi Lilyn viereen ja syytti itseään siitä, miten oli jälleen kerran pilannut kaiken Lilyn suhteen. Kaikki oli jo mennyt hyvin, he olivat jutelleet kaikessa rauhassa, ja sitten hänen oli pitänyt mennä ehdottelemaan jotain –
”Niin voisimme”, Lily sanoi kuulostaen hieman hengästyneeltä.
James räpäytti silmiään. ”Mitä?”
”Tällä tavalla on ihan kiva jutella. Kun ei tarvitse pitää taikasauvasta kiinni ja miettiä, millä tavalla kiroaisin sinut seuraavaksi.”
Helpotuksen huokaisu pääsi Jamesin huulien välistä. ”Minä kuvittelin, että sinä suutuit.”
”Mistä?”
”Sehän oli tavallaan ehdotus… juteltaisiinko joskus muulloinkin tai jotain… Sinä olet kieltänyt ne.”
Lily näytti mietteliäältä. ”Kuule, ei se ole niin vaarallista. Itse asiassa minä voisin perua sen kiellon. Mutta Tylyahosta sinun on turha puhua, koska jos mainitset sen paikan, minä saatan ihan vanhasta tottumuksesta kirota sinut – ”
”Hei Sarvihaara!” Siriuksen ääni hukutti Lilyn puheen alleen.
James kääntyi hitaasti ympäri ja mietti ohikiitävän hetken, olisiko ollut niin kauhean vaarallista kirota paras ystävä, mutta Sriuksen uupunut ilme sai hänet unohtamaan kiroamisen. Anna käveli muutaman metrin Siriuksen jäljessä ja näytti hänkin riutuneelta.
”Jästibussit, vai?” James kysyi vaivautumatta peittämään huvittuneisuuttaan.
”Nimenomaan”, Sirius tokaisi ja pyöräytti silmiään. ”Olipa onni, että me näimme teidät ikkunasta… Minulla ei suoraan sanottuna ollut harmainta aavistustakaan, mihin se bussi oli menossa.”
”En olisi ikinä uskonut, että ne liikkuvat NIIN hitaasti”, Anna sanoi katkeralla äänensävyllä. ”Voi hyvä Merlin, ja ne kirjaimet! Minä en tajunnut ollenkaan, mihin mikäkin bussi oli menossa – ”
”Se johtuu siitä, ettet sinä osaa lukea, kultaseni – ”
”Älä sinä siinä nimittele, itse veit meidät melkein Lontoon ulkopuolelle!”
”Mutta sinä kysyit bussikuskilta, viekö se bussi Viistokujalle”, Sirius virnisti. ”Viistokujalle, Anna! Ihan kuin jästit – ”
”Minä en sentään ahdistellut mummoja!”
”Se ei ollut ahdistelua, minä vain kysyin – ”
”Ahdisteliko Anturajalka mummoja?” James virnisti. Olisihan hänen pitänyt arvata.
”En, minä vain kysyin, sattuiko hän tietämään, miten bussilla pääsee sinne minne haluaa – ”
”Mummorukka sai varmasti traumoja”, Anna julisti. ”Minä näin sen hänen silmistään.”
”No hienoa, koska hänellä oli aika paksut silmälasit.”
”Kyllä niiden läpi näkee!”
James vilkaisi Lilyä, joka seisoi tutkimaton ilme kasvoillaan Siriuksen ja kadun välissä. Sirius ja Anna jatkoivat sen selittämistä, kuinka Sirius oli syössyt koko Lontoon jästimaailman kaaokseen tai vähintäänkin romuttanut bussiliikenteen loisteliaan tulevaisuuden, mutta melko nopeasti James lakkasi kuuntelemasta. Lily katseli hyvin keskittyneen näköisenä kadunnimiä, eikä James voinut olla ajattelematta, että tyttö oli käytännöllisesti katsoen antanut hänelle luvan ehdottaa treffejä. Tai ainakin juttelemista, mutta eikö se nyt ollut melkein sama asia?

Kacey tunsi olonsa tavattoman väsyneeksi. Pizza painoi edelleen hänen vatsassaan, ja hän alkoi ihmetellä, minkä takia hän oli luvannut Remukselle, että leipoisi mustikkapiirakkaa vielä samana iltana. Mustikoiden näkeminenkin sai hänet voimaan huonosti. Hän sekoitti vehnäjauhot ja leivinjauheen, yhdisti lähikaupasta ostetut mustikat sokeriin ja mietti, miten paljon yksinkertaisemmaksi leipominen tulisi, kun hän saisi käyttää taikaa apunaan. Sitten hän leipoisi joka päivä ja syöttäisi kaiken Remukselle -
”Kacey”, Davidin hiljainen ääni kuului keittiön ovensuusta.
Kacey yritti voidella lasivuokaa, mutta jokin isoveljen äänensävyssä häiritsi häntä. Hän laski vuo’an käsistään pöydälle ja kääntyi kohti ovea.
Davidin kasvot olivat valkoisemmat kuin jauhot, joihin Kaceyn kädet olivat kadonneet. Veli tuijotti häntä silmissään ontto ilme – Kaceyn ei tarvinnut kuin vilkaista tätä, ja kaikki pysähtyi. Keittiön seinällä tikittävä kello, lattialle tipahtava jauhopussi, sydämenlyönnit hänen kurkussaan, keittiön valo ja hiljaa liikkuvat ikkunaverhot, kaikki oli yhtä ja samaa sotkua, yhtä epätotta. Hän tarttui kiinni pöytään ja nielaisi, yritti pakottaa Davidin kasvot valoisammiksi, yritti pakottaa itsensä uskomaan, että mitään ei ollut tapahtunut, kaikki oli kunnossa -
”Kacey”, David toisti ja hymyili ilotonta hymyä, joka tuntui jäädyttävän Kaceyn kokonaan. Veli avasi suunsa ja näytti yrittävän sanoa jotain, mutta sanat eivät päässeet ulos saakka, ja Kacey ei osannut kuin tuijottaa. David seisoi hetken oviaukossa, pudisteli päätään niin kuin kertoakseen jotain, mitä Kacey ei tahtonut ymmärtää, mutta näytti sitten luovuttavan, tuli muutamalla haparoivalla askeleella hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä.
 Sanat tulivat sekavina ja vaimeina Kaceyn tajuntaan, eikä hän myöhemmin ollut edes varma, oliko David lausunut niitä vai oliko hän itse vain ymmärtänyt. Veli piti häntä sylissään, keinutti puolelta toiselle ja silitti hänen hiuksiaan, kun kyyneleet alkoivat vuotaa turhina ja epätosina. Kacey piti kiinni Davidin olkapäistä ja antoi taluttaa itsensä pois keittiöstä; minne, siihen hän ei enää jaksanut kiinnittää huomiota.

Remus koputti Kaceyn kodin oveen hieman ennen kahdeksaa. Talo oli melkein epäluonnollisen hiljainen. Ainakin keittiöstä ja olohuoneesta kyllä loisti valoa, mutta muuten koko paikka näytti täysin kuolleelta. Ikkunoissa ei näkynyt liikettä, ja talo ympäristöineen oli melkein äänetön. Hetken Remus kuvitteli astuneensa jonkinlaiseen satuun, jossa kaikki äänet olivat kadonneet, mutta sitten hän tajusi ajatustensa typeryyden ja koputti oveen. Ehkä Kacey oli yksin kotona ja vietti rauhallista iltaa.
 Kesti pitkään, ennen kuin kukaan tuli avaamaan ovea. Remus alkoi jo huolestua, kun ovenkahva lopulta kääntyi, ja Kaceyn vanhemman isoveljen, Davidin, kasvot ilmestyivät ovenrakoon. Remus ei kuitenkaan ehtinyt kovin huojentua, sillä hän tajusi nopeasti, että David ei näyttänyt olevan kovinkaan hyvällä tuulella. Miehen kasvot olivat kalpeat ja suupielet kääntyneet alaspäin.
”Ai hei, Remus”, David sanoi. Hänen äänensä oli Remuksen mielestä hieman kummallinen, kuin hän olisi käyttänyt koko voimansa pystyäkseen puhumaan. ”Kacey sanoikin, että sinä olisit tulossa.”
Remus nyökkäsi. David seisoi yhä ovenraossa ja tuijotti häntä.
”Tuota, Remus”, mies sanoi lopulta katsoen häntä melkein anteeksipyytävästi, ”meillä on vähän… äiti kuoli tänään.”
Remus veti henkeä. David seisoi hänen edessään ja katsoi hieman hänen ohitseen, ja ensin hän luuli kuvitelleensa miehen sanat. Sitten ymmärrys kulki Remuksen tajuntaan saakka.
”Olen pahoillani.”
David nyökkäsi hieman poissaolevasti. ”Kacey sanoi, että sinä saat tulla. Hän on omassa huoneessaan. Minä en oikein tiedä, miten hän voi… ei meistä kukaan nyt voi kovin hyvin, mutta Kacey ei ole oikein puhunut mitään.”
”Milloin…”
”Pari tuntia sitten. Minä olin äidin luona, Kacey leipoi keittiössä. Ketään muita ei ollut vielä silloin kotona. Minä en aavistanut yhtään mitään, hän oli ollut joulun jälkeen melkein paremmassa kunnossa… Me juttelimme, hän vain väsyi ja oli hiljaa… Sitten minä tajusin, ettei hän hengittänyt…”
Davidin ääni hiipui. Remus nyökkäsi ja yritti keksiä jotain sanottavaa, mutta kaikki sanat tuntuivat teennäisiltä tai tarpeettomilta. David ei näyttänyt pahastuvan hänen hiljaisuuttaan, seisoi vain vielä hetken ovenraossa omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja tajusi kai sitten hänen läsnäolonsa taas, sillä avasi oven kunnolla auki ja päästi hänet sisään.
”Mene vain suoraan yläkertaan”, David kehotti, kun Remus oli saanut takin pois päältään. ”Meistä muista tuskin on sinulle juttuseuraa nyt.”
Remus nyökkäsi. David käveli olohuoneeseen, jossa Remus saattoi nähdä myös Kaceyn toisen veljen ja isän istuvan. Hän oli melkein iloinen, kun pääsi yläkerran portaikkoon ja pakoon hiljaisuutta, joka alakerrassa vallitsi.
 Kacey makasi kippurassa sängyllään. Remus käveli raollaan olevasta ovesta sisään huoneeseen ja seisoi hetken neuvottomana keskilattialla, ennen kuin Kacey tuntui huomaavan hänet ja käänsi kasvonsa häntä kohti. Väsynyt hymy yritti päästä Kaceyn kasvoille, mutta ei kyennyt siihen. Tytön silmät olivat suuret ja niissä viipyi tavattoman väsynyt katse, silmien alla oli harmaat jäljet ja kyyneleet juovittivat poskia.
 Hetkeen Remus ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän olisi voinut tervehtiä, mutta se tuntui täysin turhalta, teeskentelyltä, tuskin Kacey sitä kaipasi. Hän olisi voinut sanoa olevansa pahoillaan, mutta se oli muutenkin selvää. Hän olisi voinut hakea tytölle nenäliinoja, mutta mitä väliä niillä todellisuudessa oli? Lopulta hän ei osannut muuta kuin istuutua Kaceyn viereen sängylle ja silittää tytön hiuksia, kun tämä painoi taas päänsä tyynyyn.
 He olivat pitkään niin. Remus ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, ja Kacey makasi hiljaa kasvot tyynyssä. Hiljaisuutta rikkoivat ainoastaan Kaceyn raskas hengitys ja tukahdutetun nyyhkytyksen äänet. Remus katsoi ulos ikkunasta, seurasi varpusia, jotka silloin tällöin pysähtyivät ikkunalaudalle ja lensivät sitten pois. Pikkuhiljaa Kaceyn hengitys tuntui rauhoittuvan, ja välillä Remus melkein arveli tytön nukahtaneen.
”Kacey?” hän kuiskasi lopulta, kun he olivat istuneet hiljaa jo pitkän aikaa – hän ei ollut katsonut kelloa. ”Jos sinä haluat olla yksin, niin minä kyllä lähden. David vain sanoi, että minä voisin tulla – ”
”Ole vaan siinä”, Kacey sanoi tukahtuneella äänellä ja kääntyi niin, että näki hänet. Remuksen olisi tehnyt mieli pyyhkiä pois poskilta niille kuivaneet kyyneleet, tai suudella alaspäin kääntyneitä suupieliä, mutta hän ei uskaltanut.
Kaceyn toinen suupieli kohosi uupuneeseen hymyyn. ”Vaikka minä tuskin olen nyt kovin hauskaa seuraa.”
”Ei se haittaa”, Remus sanoi heti ja laskeutui makaamaan sängylle tytön viereen. ”Ei yhtään. Ei sinun tarvitsekaan olla.”
Kacey hymyili hetken, painoi sitten kasvonsa Remuksen rintaa vasten ja jäi siihen. Remus pujotti kätensä tytön ympärille ja veti tämän varovasti lähelleen. Kacey tuntui pienemmältä ja helpommin särkyvältä kuin koskaan ennen, eikä Remus voinut muuta kuin silittää tytön hiuksia hiljaa ja uskoa, että asiat kääntyisivät vielä parempaan suuntaan.

[lurikko]

OSA 40

Lily kiskoi ruskeaa villakangastakkiaan paremmin päälleen ja ihmetteli, minkä ihmeen takia oli lähtenyt ulos ilman pipoa. Pakkanen kirveli hänen keuhkoissaan ja reidet tuntuivat hiljalleen jäätyvän farkkujen läpi. Kuka tahansa järkevä ihminen olisi sentään laittanut pipon päähänsä, eikä suinkaan lähtenyt oleskeluhuoneesta sillä samaisella sekunnilla, kun sattui päättämään, että pieni kävelylenkki ulkona olisi varsin piristävä ilmiö.
Lily pudisteli hitaasti päätään. Lumihiutaleet tipahtelivat hänen hiuksistaan alas maahan ja hukkuivat osaksi valkoista hankea. Lumihiutaleiden kohtalo ei kuitenkaan liiemmin kiinnostanut Lilyä. Kevätlukukausi oli alkanut vasta edellisenä päivänä, mutta jo nyt Lily tajusi tuntevansa itsensä yksinäisemmäksi kuin pitkään aikaan. Kacey tuntui viihtyvän kaiken aikansa Remuksen seurassa, eikä Lily ikinä ollut tullut kovin hyvin toimeen Naiman ja Michellen kanssa.
Tietysti oli täysin ymmärrettävää, että Kacey ei ollut niin puhelias kuin joskus aiemmin. Tytön pöllö Konna oli lennättänyt edellisellä viikolla Lilylle pienen kirjeen, jossa Kacey oli kirjoittanut lyhyesti, että hänen äitinsä oli kuollut. Lily oli kirjoittanut lyhyen vastauksen, mutta oli oikeastaan kiitollinen, että Kacey ilmeisesti puhui äidistään enemmän Remukselle kuin hänelle. Hän ei olisi tiennyt lainkaan, mitä toiselle voisi sellaisessa tilanteessa sanoa.
Silti hän tunsi itsensä vähän hylätyksi. Hän ja Kacey eivät muutenkaan olleet koko syksynä olleet niin läheiset kuin joskus aiemmin, sillä Kaceyn seurustelu oli tuntunut erottavan heitä, eikä Mary Bonesin kuolema ollut lainkaan helpottanut asiaa. Heidän maailmansa olivat kai liukuneet lopullisesti erilleen, niin kurjaa kuin se olikin. Lily työnsi käsiään syvemmälle takkinsa taskuihin ja yritti uskoa, että Kacey toipuisi pian äitinsä kuolemasta ja heidän välinsä palaisivat ennalleen.
”Lily!” hieman hengästyneeltä kuulostava ääni huusi jostain hänen takaansa.
Lily kääntyi ympäri vain nähdäkseen mustahiuksisen pojan juoksevan häntä kohti hiukset pörrössä ja posket pakkasen tai kiirehtimisen jäljiltä punaisina.
”James? Mitä ihmettä sinä täällä teet?”
”Tuota noin”, sanoi James ja pysähtyi muutaman metrin päähän hänestä; Lily pani varsin tyytyväisenä merkille, ettei poika ainakaan tullut lähentelyetäisyydelle. ”Olin kävelyllä.”
”Kävelyllä?”
”Okei, seurasin sinua”, James sanoi virnistäen lammasmaisesti. ”Sinä vain näytit siltä, kuin tarvitsisit vähän puheseuraa.”
”Oletko sinä seurannut minua sisältä asti? Viisitoista minuuttia?”
”Kaipasin vähän raitista ilmaa… okei olen.” James näytti siltä, kuin olisi odottanut Lilyn heittävän häntä kurpitsalla. Lilyä nauratti, mutta hän yritti piilottaa hymyn takinkaulukseensa.
”Vai niin. Eli sinä vain sait päähäsi seurata minua?”
”Sinä saat minut kuulostamaan joltain kauhean epämääräiseltä tyypiltä – ”
”No sitähän sinä kyllä olet.”
” – joka hiippailee tyttöjen perässä hämärässä – ”
Lily yskäisi. ”Vai niin?”
”Siis en!” James näytti entistäkin kauhistuneemmalta. ”Minä en tarkoittanut sitä niin – ”
”Okei, okei”, sanoi Lily, vaikka osa hänestä olisi yhä halunnut jatkaa Jamesin kiusaamista. ”Kyllä minä uskon.”
James näytti hämmentyvän. ”Mitä?”
”En minä varsinaisesti olettanutkaan, että sinulla on tapana hiipiä minun perässäni hämärässä”, Lily totesi. ”Kunhan kiusasin.”
Jamesin otsa rypistyi. Lily seurasi mielenkiinnolla, miten poika repi toista hihaansa pidemmälle luultavasti huomaamtta sitä lainkaan itse ja näytti miettivän hetken kiivaasti, mitä hänen pitäisi ajatella. Sitten valoisampi ilme syttyi Jamesin kasvoille.
”Eli sinä et aio suuttua? Tai heitellä kenkiä?”
”Harkitsen kurpitsaa.”
”Ja minä kun luulin, että käytit ne kaikki loppuun neljännellä luokalla.”
”On niitä vielä varastossa”, sanoi Lily vakavana, mutta virnisti sitten. ”Olkoon, en minä ole yhtään vihainen. Sinä tässä olet vainoharhainen.”
”Sinä olet kieltänyt minua tulemasta lähelle aika monta kertaa.”
”Et sinä vaan ennen uskonut.”
James nielaisi kovaäänisesti. ”Kävelläänkö eteenpäin?”
Lily tuijotti poikaa hetken. Tämä seisoi lumihangessa ja näytti edelleen siltä, kuin ei olisi aivan tiennyt, kumman jalan päällä hänen oli tarkoitus seistä. Luultavasti Lily oli tulossa hulluksi tai jotain muuta pelottavaa, mutta hän ei saanut millään päähänsä, minkä takia hänen olisi pitänyt lähettää James matkoihinsa. Häntä ärsytti olla yksikseen, kun Kacey oli aina vain Remuksen kanssa, eikä hän olisi edes osannut sanoa toiselle tytölle mitään fiksua. Siriuksen kanssa hän ei ollut jutellut aikoihin. Ja jos hän oli sietänyt Siriusta, eikö hän voisi aivan yhtä hyvin sietää Jamesia?
”Kävellään vain”, Lily sanoi, ”mutta sinä saat sitten olla koko ajan minun näkökentässäni.”
”Haluatko sinä noin kovasti katsella minua – au!”
”Silkkaa politiikkaa, Potter”, Lily tokaisi ja virnuili Jamesin päälle, johon muuan lumipallo oli juuri osunut. ”Sillä tavalla sinä et voi puukottaa minua selkäni takaa.”
”En minä ajatellut puukottaa sinua, vaan – ”
”Vielä pahempi. Kävelläänkö vai ei?”

”Jamesilla näkyy menevän hyvin.”
Sirius pudotti jalkansa sängyltä lattialle silkasta hämmästyksestä. Hän vilkaisi nopeasti olkansa yli. Anna istui Remuksen sängyllä ja katseli ikkunasta alas pihamaalle hyvin keskittyneen näköisenä.
”Mitä sinä sanoit?”
”Että Jamesilla menee hyvin”, Anna toisti. ”Hän kävelee tuolla Lilyn kanssa.”
”Ei kai hänellä ole jotain kummallista pään paikalla? Vaikka kurpitsaa?”
”No nyt kun tuli puheeksi – ”
”Hei, sinä puhut nyt minun ystävästäni”, Sirius äyskähti muka äkäisenä ja kömpi tytön viereen Remuksen sängylle. Sänky natisi uhkaavasti, mutta kantoi heidät molemmat. Tietenkin, Sirius tuhahti mielessään, olihan sen pitänyt kantaa monta kertaa Remusta ja Kaceytakin. Sitten hänen mielikuvituksensa alkoi ryöstäytyä hallinnasta ja hän keskittyi katselemaan ikkunasta pihalle.
Pienen etsinnän jälkeen hän huomasi lähellä Kielletyn metsän reunaa kaksi täplää, jotka kieltämättä muistuttivat Jamesia ja Lilyä. Kaiken lisäksi täplät kävelivät yllättävän lähellä toisiaan, eikä Jamesin pään paikalla näkynyt muuta kuin tavanomainen musta hiuspehko. Sirius irvisti.
”Mitä sinä ilmeilet?” Anna kysyi heti.
”Liian siirappista. Ajattele nyt, Lily ei ole näköjään edes yrittänyt tappaa Jamesia – ”
”Hei, sinä puhut nyt ystävästäsi.”
”Älä viisastele. Missä vaiheessa heidän välinsä ovat muuttuneet noin lämpimiksi?”
”Mistä minä tietäisin”, Anna kohautti olkapäitään. ”Sinun kai se pitäisi tietää. Minä en tunne kunnolla kumpaakaan.”
”Ei heidän välillään vielä joululomalla ollut mitään”, Sirius tokaisi puoliksi itsekseen. ”Vaikka Lily oli kyllä aika positiivisen oloinen… ehkä hän on muuttanut mieltään Sarvihaaran suhteen…”
”Sinä kuulostat mustasukkaiselta.”
Sirius säpsähti. Anna nojasi nyt ikkunaan ja istui sängyllä jokseenkin uhkaavan näköisenä hajareisin, mutta tytön kasvojen perusteella Sirius arveli, ettei tämä ollut ainakaan vihainen tai edes pahemmin huolestunut. Hän veti syvään henkeä ja vilkaisi vielä James-täplää, joka näytti siirtyneen aavistuksen verran lähemmäs Lily-täplää.
”En minä ole mustasukkainen.”
”En minä väittänytkään”, Anna virnuili. ”Vaikka siltä se kyllä kuulosti.”
”Äh, minä vain… no, pidin Lilystä syksyllä. Kelpaako?”
”Ei. Oliko teilä jotain meneillään?”
”Ehkä.”
”Jamesin silmien alla?”
”Ei varsinaisesti”, Sirius virnisti. ”Kyllähän sinä tiedät, luutakomerot ja muut sellaiset…”
Hän oli odottanut Annan näyttävän paheksuvalta, mutta selvästikään hän ei tuntenut tyttöä vielä riittävän hyvin. Anna virnisti leveästi ja pudisteli päätään varsin hyväntuulisen näköisenä.
”Luutakomeroissa? Sirius hyvä, minä en millään voi kuvitella Lily Evansia – ”
”No ei ehkä luutakomeroissa”, Sirius myönsi hieman vastentahtoisesti. ”Tyhjissä luokkahuoneissa. Minä taisin joskus ehdottaa luutakomeroa, mutta Lilyn mielestä se olisi ollut alentavaa.”
”No sen minä kyllä uskon. Tietääkö James?”
”Tietää.”
”Onko teillä Lilyn kanssa vielä jotain meneillään?”
Sirius kohotti kulmiaan. ”Minä istun sinun kanssasi viattoman Kuutamo-rukan sängyllä. Millainen kysymys tuollainen muka oikein on?”
”Ikävä rikkoa lasimaailmasi, mutta Lupin tuskin on puolen vuoden seurustelun jälkeen ihan viattomimmasta päästä – ”
”Kyllä hän olisi kertonut meille.”
”Kuvittelet vaan. Ja se oli muuten ihan asiallinen kysymys. Onhan se ihan hyvä tietää, vieläkö sinä viekoittelet Lilyä luutakomeroihin.”
”Hei, Lily oli ihan yhtä kovasti mukana – ”
”Uskon, uskon”, Anna sanoi nopeasti. ”Eikä se ole oleellista. Onko teillä vielä juttua?”
”Ei”, Sirius sanoi ja nielaisi. ”James saa pitää punapäänsä itsellään.”
Anna taputti häntä päälaelle. Sirius yritti puistella tytön kättä pois, mutta käsi vain laskeutui salaperäisesti hänen käsivarrelleen ja jäi siihen.
”Sinua häiritsee silti Lily”, Anna tokaisi. ”Minä huomasin sen jo silloin, kun me olimme ennen joulua Tylyahossa. Lily jutteli George Adamsin kanssa ja sinä sait hepulin.”
”Hepuli on aika vahva sana – ”
”Ei sillä että minua kauheasti kiinnostaisi”, Anna ilmoitti kohauttaen olkiaan. ”Mutta Jamesin ja Lilyn välit näyttävät aika lämpimiltä nykyään. Toivottavasti sinä sopeudut tilanteeseen.”
Sirius virnisti leveästi. ”Minulla on tiettyjä lohdutuksia.”
”Niin kuin mitä?”
”No mikäköhän sinä olet?”
”Minä olen siis lohdutus, kun paras ystäväsi vie luutakomeroseurasi”, Anna tokaisi, mutta virnisteli niin, ettei Sirius voinut uskoa hänen todella loukkaantuneen. ”Sittenhän me olemme tasoissa, Black. Voisi sanoa, että sinä olet minulle tekosyy olla tekemättä liemien läksyjäni.”
”Minä kun luulin, että sinä rakastat opiskelua.”
”Totta kai. Mutta joskus täytyy varata aikaa hieman taiteellisemmalle toiminnalle…”
”Mitäköhän tuo tarkoitti?”
Annan silmät vilkkuivat. ”Sinulla on periaatteessa ihan kivat vatsalihakset. Miten olisi pieni vaatteidenvähennys?”
”Eli nyt minä olen vain mukavaa katseltavaa?”
”Ja kosketeltavaa.”
Sirius pyöritteli silmiään. ”Kuule, sinä olet aika häpeämätön – ”
”Pata kattilaa soimaa!”
”Musta kylki kummallakin”, Sirius tokaisi. ”Sananmukaisesti.”
”Ai nyt sinä kuvittelet saavasi minut sukuusi?”
”En nyt sentään”, Sirius huudahti aidosti kauhistuneena.
”Kunhan pelottelin.”
”No niin kyllä teit. Hei, mitä sinä teet minun paidalleni?”
”Minä en millään haluaisi tehdä niitä liemien läksyjä”, Anna mutisi.
Sirius virnisti ja veti paitansa avuliaasti pois. Anna virnuili hänelle ja työnsi sormensa hänen hiuksiensa lomaan vetäen häntä samalla lähemmäs itseään. Siriuksella oli pieniä vaikeuksia saada jalkansa sopimaan sängylle Annan jalkojen lisäksi, mutta loppujen lopuksi se onnistui yllättävän helposti. Anna tuoksui kaukaisesti kahvilta, kun hän väistä tytön nenää ja suuteli suupieltä.
Annan suu raottui saman tien. Sirius sulki silmänsä ja unohti Jamesin ja Lilyn varsin nopeasti. Kun asiaa tarkemmin ajatteli, hänelläkään ei ollut erityisen kiire tekemään läksyjä.

Kacey istui sängynreunalla polvet vedettyinä rintaansa vasten ja suklaanruskeat hiukset valuen silmille niin, ettei Remus voinut nähdä niitä. Välillä hän mietti, oliko Kacey kenties yllättäen nukahtanut, mutta silloin tällöin tyttö hengitti niin raskaasti tai vaihtoi hieman asentoa. Kaceyn käsivarret näyttivät jalkojen yli kietoutuneina pieniltä ja heiveröisiltä. Remus yritti miettiä, oliko Kacey laihtunut.
”Kävitkö sinä päivällisellä?”
Kacey nosti katseensa ja tuijotti häntä otsa rypistyen. ”Mitä?”
”Mietin vain”, Remus sanoi siirrellen koulukirjoja edestakaisin kirjoituspöydällä, jonka ääressä istui tekemässä läksyjä. ”Kun en tainnut nähdä sinua siellä.”
”Sinä varmaan tulit vähän tavallista myöhemmin”, Kacey arveli ja kohautti olkapäitään. ”Minä söin enkä viitsinyt jäädä odottamaan.”
”Okei”, Remus nyökkäsi. ”Sinä vain… no, näytät niin laihalta.”
”Enkä.”
”Kunhan muistat syödä.”
Kaceyta näytti naurattavan. ”Sinä olet niin kuin joku kanaemo.”
”Minä en halua, että sinä kuihdut olemattomiin tai jotain.”
”En minä aio kuihtua”, Kacey väitti. ”Okei, ehkä minä olen vähän laihtunut. Ei ole huvittanut syödä.”
Remus nyökkäsi. Kacey katsoi ulos ikkunasta ja näytti siltä, ettei halunnut puhua sen enempää.
”Kunhan et laihdu enää”, Remus tokaisi ja virnisti. ”Muuten minä käsken Siriuksen huolehtia siitä, että sinä syöt kunnolla.”
”Sirius ja Siriuksen käsitykset ruuasta”, Kacey tuhahti. ”Minä varmaan hajoaisin siihen määrään paahtoleipiä!”
”Parempi siis syödä itse”, Remus totesi viisaasti ja laittoi liemien kirjan kiinni.
Hän oli viettänyt viime päivinä paljon aikaa Kaceyn seurassa. Kun kevätlukukausi ei vielä ollut alkanut, he olivat tehneet pitkiä kävelylenkkejä Lontoossa ja käyneet jopa pari kertaa Remuksen kotona. Muutaman kerran Remus oli tullut Kaceylle kylään tämän omaan kotiin, mutta se oli aina tuntunut hieman kummalliselta. Tunnelma talossa oli tyhjä ja haikea, jotain puuttui.
Kacey katseli ulos ikkunasta ja liu’utti sormiaan hiustensa lävitse. Remus seurasi tytön liikkeitä ja tämän keskittynyttä ilmettä.
”Kuule”, hän aloitti äkkiä, ”kai sinä tiedät, että voit puhua minun kanssani ihan milloin vain? Minä vain… no, jos sinä et halua puhua, se on ihan okei, mutta jos…”
Hän vaikeni ja laski katseensa liemien oppikirjan kanteen.
”Kyllä minä tiedän”, ilmoitti Kaceyn hieman vaimea ääni. ”Ei vain… huvita kauheasti jutella. Siitä.”
”Okei.”
”Minä ajattelen kuitenkin äitiä ihan liikaa”, Kacey mutisi. ”Varsinkin iltaisin. Silloin ei ole mitään muuta mietittävää. Joskus on ihan kiva puhua muista asioista.”
Remus nyökkäsi. Kacey hymyili hänelle hieman väsyneesti, mutta hymyili kuitenkin. Miettimättä sen kummemmin hän nousi tuoliltaan ja käveli tytön luokse sängylle, veti tämän olkapäätään vasten ja silitti voimattomana roikkuvaa käsivartta. Kacey painoi nenänsä hänen kaavunolkamustaan vasten ja kuului naurahtavan hiljaisella äänellä.
”Nyt minä en ainakaan voi puhua mitään.”
”Hups”, sanoi Remus, mutta ei siirtynyt kauemmas.

[Leya]

Apua! Ihana tuo viiminen osa!! Taisit oikeasti panostaa siihen, ainaki tuntu siltä! ää, elin niin mukana koko ajan.. matkin ilmeitä ja kaikkea...   Yhyy, se viiminen kappale oli niin romanttinen mutta tosi hyvällä tavalla. Joskus menee yli mutta tässä ficcissä ei vaan menny..
Eli oli ihanaa luettavaa, kiitos

-Leya

[lurikko]

A/N: Eh, en suinkaan ole esimerkiksi vahingossa jättänyt osaa epilogista pois julkaistessani sen täällä ja en tietenkään huomannut sitä vasta nyt, kun sen julkaisemisesta on jo vuosi....

Tässä siis kokonainen epilogi.


EPILOGI

Lily seisoi puutarhan laidassa sen näköisenä, kuin olisi ollut täysin tuntemattomalla mantereella. Tyttö nojasi yksinäiseen puutarhatuoliin ja vilkuili ympärilleen jähmettynyt ilme kasvoillaan. Jamesin oli ollut tarkoitus mennä Siriuksen mukana etsimään Annaa, mutta yhtäkkiä koko Anna tuntui jokseenkin yhdentekevältä. Lilyn kampauksesta karanneet hiussuortuvat valuivat tytön kasvojen ohi muodostaen niille kauniin kehyksen. Auringonvalossa tyttö näytti Jamesin mielestä lähinnä punatukkaiselta enkeliltä.
”Hei”, James sanoi kävellessään lähemmäs.
Lily näytti lähes ilahtuneelta nähdessään hänet. Tyttö virnisti vinosti. ”Mihin sinä olet jättänyt Siriuksen?”
”Hei, emme me nyt koko ajan roiku toisissamme.”
”Parempi olisikin, muuten minun olisi kerrottava Annalle, mitä Sirius puuhaa hänen selkänsä takana.”
”Eivät he seurustele”, James sanoi automaattisesti.
Lily kohautti olkapäitään. Sirius ja Anna olivat olleet koko kevään enemmän tai vähemmän yhdessä, mutta missään vaiheessa he eivät olleet sanoneet seurustelevansa. James oli alkuaikoina jopa muutaman kerran yrittänyt udella Siriukselta tuliviskin hienoisella avustuksella, mikä tämän ja Annan juttu oikein oli olevinaan, mutta Sirius oli vain ilmoittanut heidän pitävän hauskaa. No, mikäs siinä. Ainakin järjestely tuntui sopivan molemmille enemmän kuin hyvin.
”Onko tämä sinustakin vähän outoa?” Lily kysyi vaimealla äänellä.
James havahtui ajatusistaan todelliseen maailmaan. Lily vilkuili ympärilleen kohdistaen katseensa lopulta omakotitaloon, jonka takapihalla he olivat. Kaceyn kodin takaoven luokse näkyi kertyvän ihmisiä.
”Ehkä vähän”, James myönsi. ”Minä en oikein tajua, minkä takia meidät kaikki kutsuttiin. Nämä nyt kuitenkin ovat Kaceyn isoveljen häät, eivät Kaceyn. Hänen häihinsä minä sentään olisin voinut olettaa saavani kutsun.”
”Kummalta?” Lily virnuili. ”Kaceylta vai kolmannelta puoliskoltasi?”
”Tai neljänneltä”, James virnisti. ”Matohännällä on viime aikoina ollut huomattavasti enemmän aikaa minulle kuin Kuutamolla.”
”Sekin voi muuttua. Oletko huomannut Peterin seuralaisen?”
”Adriannen? Totta kai. Tämä paikka on kyllä nyt aivan täynnä tuttuja.”
”Ehkä Edgar ja Helene vain halusivat isot häät”, Lily arveli.
”Aika sosiaalista väkeä.”
”Toiset ovat, vaikka sinä puhuisitkin mieluiten kiville.”
”Tuo oli tarpeetonta”, James tokaisi virnistäen. ”Kuule, pitäisiköhän meidänkin mennä lähemmäs taloa? Minusta tuntuu, että häät ovat alkamassa.”
Lily kohautti olkapäitään. ”Mennään vain. Sinulle varmaan tekeekin jo tiukkaa olla erossa Siriuksesta.”
”Hei, minähän sanoin, että me olemme vain ystäviä. Minä tietysti olen järjettömän rakastunut häneen, mutta ikävä kyllä hän laittaa aina naiset minun edelleni.”
”Käsittämätöntä!”
”Niinpä. Jos minä olisin mies, rakastuisin kyllä itseeni – ”
Lilyn otsa rypistyi. ”Mikä sinä sitten olet?”
”Se ei ole nyt oleellista, vaan minun onneton rakastumiseni Siriukseen – ”
”En uskonut, että Sirius olisi ihan noin viehättävä.”
”Sinähän sen paremmin tiedät.”
”Hei, se on jo vanha juttu! Minä olin nuori ja tyhmä, en tiennyt paremmasta. Joka vanhoja muistelee, sitä taikasauvalla silmään.”
”Kenen sauvalla?”
”James Potter, sinä olet pervompi kuin luulin!”
Lily mulkoili häntä ja lähti kävelemään nopein askelin kohti pihalle loihdittua, omenapuiden muodostamaa katosta, jonka alla Edgar Bones ja Helene Carter oli tarkoitus vihkiä. James seurasi tyttöä varsin hyväntuulisena. He olivat jutelleet kevään kuluessa aina silloin tällöin, varsinkin kun Jamesin ystävät olivat juosseet hameenhelmojen perässä ja Kacey oli kuluttanut aikaansa Remuksen seurassa, joten sekä Lily että James olivat silloin tällöin kaivanneet puheseuraa. Jossain vaiheessa James oli jopa alkanut uskoa, ettei hänen enää tarvinnut pelätä saavansa kurpitsasta päähänsä.
”James, tule jo!” Lily huudahti vähän edempää.
James työnsi kätensä syvemmälle taskuihin ja kiirehti Lilyn rinnalle. Hetken hän kuvitteli, etteivät he olleetkaan Kaceyn isoveljen häissä, vaan hänen omissaan, ja että Lily oli hänen morsiamensa merensinisessä mekossaan. He kävelivät yhdessä kohti alttaria, Sirius oli Jamesin bestmanina ja Remuksen ja Kaceyn kaksi pientä suloista tyttöä kannattelivat Lilyn huntua… hetkinen, Remuksen ja Kaceyn olisi saatava lapsensa melko nopeasti, ei James jaksaisi odottaa montaa vuotta… Peter odotti riisisäkin kanssa valmiina hukuttamaan heidät… McGarmiwa kaivoi nenäliinaansa esille -
”Mitä nyt?” yllätetty James ähkäisi.
Lily irrotti otteensa hänen käsivarrestaan, johon oli yllättäen tukeutunut, ja potki jotain pois korkokenkänsä korosta. ”Tasapaino petti. Astuin varmaan sammakon päälle.”

Edgar näytti komealta tummassa pitkässä viitassaan. Kaceyn teki mieli mennä taputtamaan isoveljeään päälaelle, mutta ikävä kyllä nyt taisi olla jo hieman myöhäistä. Hän istui Remuksen ja Davidin välissä ensimmäisessä penkkirivissä ja seurasi, miten Edgar ja vaaleanruskeahiuksinen Helene vannoivat rakastavansa toisiaan myös huispauksen maailmanmestaruuskisojen aikaan.
Davidin toisella puolella istuivat isä ja Amelia. Isä näytti Kaceyn mielestä nykyään selvästi vanhemmalta, mutta toisinaan hän oli varma, että kevään kuluessa isän silmiin oli palannut palanen sellaista hymyä, joka sieltä oli äidin sairastaessa kadonnut. Nyt isä kuitenkin istui selkä taas suorana ja suupielet ylöspäin kaartuneina seuraamassa, kuinka Edgar kumartui Helenen puoleen ja suuteli tuoretta vaimoaan suulle.
Kacey ei voinut olla vilkaisematta Remusta. Pojan kasvoille oli jäänyt jähmettynyt ilme, jota oli vaikea tulkita. Hänen otsansa oli hieman rypyssä ja silmät näyttivät mietteliäiltä mutta rauhallisilta. Kacey liu’utti varovaisesti sormensa Remuksen käden päälle. Poika säpsähti ja vilkaisi häntä yllättyneen näköisenä, mutta pian tämän kasvot sulivat hymyyn. Kacey hymyili takaisin.
Hän ei oikein enää muistanut, millaista hänellä oli ollut, ennen kuin hän oli alkanut seurustella Remuksen kanssa. Joskus hän mietti, mitä olisi tapahtunut, jos he eivät olisi jatkaneet yhdessä hänen saatuaan tietää, että Remus oli ihmissusi. Hän muisti ensijärkytyksensä ja sen kauhean tunteen, ettei hän yhtäkkiä ollut lainkaan tiennyt, kuka Remus oli. Aivan kuin hän olisi vain kuvitellut tuntevansa pojan, kun tämä koko ajan olikin ollut hänelle täysin tuntematon.
Onneksi ajan kuluessa Kacey oli oppinut työntämään ihmissusiasian syrjään ja luottamaan uudelleen Remukseen. Poika oli ollut hänen tukenaan äidin kuoleman jälkeen, pitänyt kiinni ja puhunut ystävien ihmissuhdeongelmista, kengistä ja evoluutiosta, kun hän oli välttämättä tarvinnut jotain muuta ajateltavaa.
Edgar ja Helene kävelivät käsi kädessä pois omenapuiden välistä kohti suurta valkoista pöytää, jonka isä, Kacey, Amelia ja Susanne-täti olivat täyttäneet juhlavalla ruokavalikoimalla. Kaceyta hymyilytti, kun hän muisteli, kuinka Remus oli edellisenä iltana ollut heillä käymässä ja yrittänyt auttaa häntä leipomaan kolmatta omenapiirakkaa, mutta epäonnistunut surkeasti. Kacey oli työntänyt kätensä vehnäjauhoihin ja taputellut niitä Remuksen poskille ja kaulalle. Loppujen lopuksi poika oli näyttänyt lähinnä haamulta seisoessaan punaisessa essussaan tiskipöydän edessä. Kacey oli hakenut kameran. Nyt hän voisi näyttää kaikille sukulaisilleen kuvaa poikaystävään yltä päältä jauhoissa ja essu päällään. Miehekästä!
”Mitä sinä ajattelet?” Remus kuiskasi hänen korvaansa, kun he nousivat penkeiltään ja lähtivät seuraamaan hääparia pois omenapuukatoksesta.
”Sinua”, Kacey vastasi vaistomaisesti. ”Ja vehnäjauhoja.”
”Au”, Remus parahti.
”Nyt minulla on vankkumaton todiste siitä, että sinä olet tossun alla.”
”Ethän sinä edes omista tossuja.”
Kacey pyöritteli silmiään. Remus näytti tyytyväiseltä itseensä kömpelön vitsinsä johdosta ja kietoi kätensä hänen vyötärölleen. He kävelivät isän ja Kaceyn vanhempien sisarusten perässä valkoisen pöydän päähän ja alkoivat kasata lautasilleen herkkuja. Remuksen omenapiirakka oli palanut uuniin, sitä ei ollut tarjolla.
”Mihin se omenapiirakka katosi?”
”Syötimme naapurin koiralle.”
Remus värähti. ”Raakaa.”
”Elämä on.”
Remuksen toinen suupieli kohosi. Kacey otti vielä palasen maustekakkua ja seurasi poikaa lähelle pensasaitaa erääseen nurkkaan, jossa suuri valkoinen puutarhapöytä näytti vain odottavan löytäjäänsä.
”James ja Lily ovat näköjään aika hyvissä väleissä”, totesi Remus ensimmäisen ja toisen kakunpalan välissä.
Kacey vilkaisi ympärilleen. James ja Lily näyttivät tappelevan kakkulapiosta sulassa yhteisymmärryksessä. ”Ihan kuin vanha aviopari.”
”Niinpä. Minä itse asiassa odotin koko kevään, että he olisivat ilmoittaneet olevansa yhdessä.”
”Ai. Minä en varmaan sitten kiinnittänyt siihen niin paljon huomiota.”
Remus vilkaisi häntä tarkkaavaisen näköisenä. ”Sinä ja Lily kuitenkin olette edelleen väleissä, vai mitä?”
Kacey kohautti olkapäitään ja laski katseensa kakunpalaan. Se oli hieman epäilyttävän värinen. Luultavasti Amelia oli leiponut sen, hän ei ollut koskaan ollut erityisen kiinnostunut ruuanlaitosta. ”Niin kai. Me vain emme ole kauheasti jutelleet viime aikoina.”
”Viime aikoina?”
”No, syksyn jälkeen.”
Remus oli vaiti.
”Minä en oikein tunne häntä enää”, Kacey jatkoi. ”Ehkä me olemme liian erilaisia tai jotain. Kasvaneet erillemme. Niinhän se menee, se vanha sanonta.”
Remus nyökkäsi.
”Minä olen paljon mieluummin sinun kanssasi. Tai vaikka Marien kanssa. Lily vain tuntuu… kaukaiselta… Vaikka tietysti se on vähän surullista.”
”Millä tavalla?”
”Me olimme niin pitkään ystävät.”
”Ehkä te olette taas joskus enemmän yhdessä”, Remus arveli. ”Enkä minä sanonut sitä sillä, että sinun pitäisi minun mielestäni olla enemmän Lilyn kanssa tai mitään. Kyllä Lily löytää itselleen uusia ystäviä.”
”Minä en enää tiedä, mistä voisin puhua hänelle. Minusta tuntuu, ettei hän jaksa kuunnella, kun puhun sinusta, ja – ”
”Sinulla ei ole muuta puhuttavaa?”
”Pöhkö!”
”Sitä paitsi sinähän voit puhua minusta aina minulle”, Remus virnisti. ”Minä kuuntelen mielelläni, kun minusta puhutaan.”
”Kuulostaa ihan Siriukselta.”
”Päinvastoin, Siriuksella on niin kiire puhua itsestään, ettei hän ehdi kuunnella, kun toiset puhuvat hänestä.”
Kaceyta nauratti. Hääkakku oli valkoinen ja muhkea, ja hänen lusikkansa upposi kolahtaen siihen.
”Jos minä saan mantelin, sinun pitää huolehtia, että näen sinut ensimmäisenä.”
Remuksen otsa rypistyi. ”Mantelit ovat joulupuurossa, eivät hääkakussa.”
”Pilkunviilaaja.”
”Ei kai tässä ole oikeasti manteleita? Minä taidan olla vähän allerginen niille.”
”Tai sitten vaan pelkäät, että joudut minun kanssani naimisiin”, Kacey sanoi heti ja sulki sitten suunsa nopeasti tajuttuaan, mitä oli sanonut. Remus vilkaisi häntä kulmiensa alta, mutta ei sanonut mitään.
Joku oli laittanut gramofonin päälle ja vahvistanut sen äänen taialla. The Beatles tuntui nyt soittavan puutarhan jokaisessa nurkassa. All you need is love. Kacey näki Marien ja Annan selittämässä Siriukselle yhteen ääneen jotakin. Siriuksen ilmeestä päätellen poikarukka olisi mieluiten saanut kuulosuojat tai vähintäänkin paennut molempia tyttöjä lähimmän pöydän alle. Kaceyta nauratti. Sitten Remuksen lusikka kolahti harvinaista kovaäänisemmin lautaseen ja tytön ajatukset palasivat takaisin vieressä istuvaan poikaan.
”Jäätkö meille yöksi?”
Remus säpsähti ja vilkaisi häntä. Pojan kulmat olivat aavistuksen verran koholla. ”Tekemään mitä?”
Kacey nielaisi.
”Sori”, Remus sanoi heti hymyillen anteeksipyytävästi, ”ei ollut tarkoitus kuulostaa niin hyökkäävältä. Minä vain… no, nämä häät… äh…”
”Tiedän”, Kacey tokaisi, kun Remus ei näyttänyt osaavan jatkaa. ”Liikaa romantiikka ja sen sellaista. Voithan sinä tulla vain nukkumaankin.”
Remus nyökkäsi. ”Minä voin tulla joka tapauksessa. Täytyy vain lähettää pöllö äidille.”
”Mitä sinä sillä joka tapauksessa – ”
”Kuutamo!” Siriuksen raikuva ääni keskeytti Kaceyn varsin tehokkaasti. ”Viimeinkin minä löydän sinut! Missä sinä olet piileskellyt, täysikuideni valo?”
”Sirius”, Remus murahti.
”Älähän nyt”, Sirius kielsi istuutuen muitta mutkitta pöydän vapaaseen päätyyn. ”Kyllä minä näen, että sinulla on naisseuraa, mutta kai sinä voit silti suoda hetken vanhalle ystävällesi?”
”Et kai sinä ole juonut?”
”Minähän olen vain oma itseni!”
Kacey pyöritteli silmiään. ”Missä sinun naisseurasi on, Sirius?”
”Toivottavasti vielä kaukana”, Sirius tokaisi ja vilkaisi olkansa yli. ”Anna alkoi puhua, että minun olisi pitänyt pukeutua jästivaatteisiin tai vähintäänkin ottaa kravatti. Marie väitti, että minä juuttuisin kravatista kiinni ihan mihin tahansa – se ei kyllä ole totta – ja Anna sanoi, että kravatista olisi hyvä pitää kiinni, ja Marie väitti, että Anna käyttää minua hyväksi, ja Anna väitti, ettei hän käytä, ja – ”
”Käyttääkö hän?” Kacey kysyi äkkiä selvästi kiinnostuneempana.
Sirius kohautti olkapäitään. ”Ei harmainta hajua.”
Remuksen suusta pääsi tuskastunut huokaisu. ”Anturajalka hyvä, joskus sinun rakkauselämäsi ei kuulosta kovinkaan tasapainoiselta.”
”Miten niin? Minulla on mielikuvituksellista seuraa, joka keksii vaikka mitä käyttöjätapoja kravatille. Oletteko muuten ikinä tulleet ajatelleeksi, mitä kahdella kravatilla ja luutakomerolla voi tehdä?”
”Sirius!” Remus parahti. ”Nämä ovat häät!”
Siriuksen silmiin syttyi kieltämättä hieman epäterve kiilto. ”Kiitos kun muistutit. Minun pitää varmaan mennä esittämään hääparille pari ehdotusta. Sinun veljelläsihän on kravatti, vai mitä, Kacey?”
”Vain yksi”, Kacey tokaisi hieman uupuneena.
”Ei se mitään, silläkin keksii vaikka mitä. Esimerkiksi – ”
”Ei millään pahalla, Anturajalka, mutta haluaisin mielelläni kuherrella tyttöystäväni kanssa kahdestaan”, Remus ilmoitti kuivasti.
Siriuksen silmät laajenivat. ”Niin tietenkin. Anteeksi. Minä olin hölmö. Missä Anna on?”
Sirius meni yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Remus kääntyi katsomaan Kaceyta ja hymyili anteeksipyytävästi. ”Sori. Se oli paras tapa häätää hänet.”
”Miksi sinä oletat, että sinun kanssasi kuherteleminen olisi niin kauheaa?”
”En minä – ”
”Kuule”, Kacey sanoi ja kömpi tuolineen aavistuksen verran lähemmäs Remusta, ”joskus minusta tuntuu, että me olemme unohtaneet seurustelevamme. Että me vain istumme vierekkäin ja juttelemme kaikkea kivaa ja tuemme toisiamme ja olemme melkein kuin sisaruksia.”
Remus punastui. ”Mitä sinä sitten – ”
”Minä en muista, milloin me olisimme viimeksi suudelleet kunnolla”, Kacey tokaisi turhautuneena.
”Varmaan viime viikolla”, Remus muisteli. ”Emmehän me edes ole nähneet sen jälkeen kuin kerran. Eilen. Ja silloin minä olin yltä päältä jauhoissa.”
”Miksi sinä et voisi suudella minua, vaikka olisit jauhoissa?”
Remus katsoi erästä omenapuuta, joka näytti varsin täyteenahdetulta hedelmälasteineen. ”Ehkä minä pelkään, että sinä… no, että ajattelet, että minä olen vain… sen perässä…”
”Melkein vuoden seurustelun jälkeen?”
”Hei, minä olen elänyt nuoruuteni samassa makuusalissa Siriuksen kanssa. Siinä oppii kummasti, millä tavalla ei kannata käyttäytyä.”
”Minusta olisi kiva suudella välillä kunnolla.”
Remus hymyili. ”Niin minustakin. Vaikka kyllähän me – ”
”Mutta aika vähän”, sanoi Kacey ja jatkoi heti, sillä Remus näytti siltä, että aikoi protestoida. ”Kunhan muistetaan joskus suudellakin.”
”Me olemme keskustelleet suutelemisesta viisi minuuttia.”
”No sehän on ihan hyvä aihe”, Kacey puolustautui ja virnisti sitten. ”Kysy vaikka Siriukselta.”
”Hän sanoisi, ettei siitä pitäisi puhua, vaan sitä pitäisi tehdä.”
”Tottele Siriusta”, Kacey kehotti.
”Sinä et tiedä, mistä puhut.”
”Ihan hyvä niin, vai mitä?”
”Kieltämättä”, Remus myönsi. ”Hei, nuo näyttävät siltä kuin aikoisivat tanssia. Mennäänkö sekaan?”
Kacey katsoi ihmislaumaa, joka kieltämättä liikahteli hieman omituisesti. The Beatles oli vaihtunut Tonava kaunoiseen. Kaceyta hymyilytti. Edgar oli pitänyt kappaleesta pienestä saakka. Nyt hän tanssi morsiamensa kanssa keskellä ihmisjoukkoa. Helenen valkoinen huntu näytti kaukaa katsottuna muodostavan verhon molempien ympärille, kun he nojasivat toisiinsa ja liukuivat musiikin tahdissa edestakaisin nurmikolla.
”Mennään vain”, hän myöntyi.
Ennen kuin hän ehti nousta, Remus oli kävellyt hänen puolelleen pöytää ja ojentanut hänelle kätensä. ”Saanko luvan?”
”Pöllö”, Kacey tuhahti, mutta ei voinut olla nauramatta.
Remuksen kulmat kohosivat. ”Prinsessa.”
”Sammakko”, kuiskasi Kacey pojan korvaan noustessaan seisomaan tämän kädestä kiinni pitäen. ”Kai vesieläimet osaavat tanssia?”
”Minä en ole aivan varma, ovatko sammakot vesieläimiä – ”
”Taidan suudella varmuuden vuoksi”, totesi Kacey ja painoi huulensa Remuksen suulle.
Hän tunsi Remuksen hymyilevän aavistuksen verran.
”Meidän piti tanssia”, hän henkäisi hetken kuluttua vasten Remuksen poskea. Se oli aavistuksen verran karhea.
”Tanssitaan tässä”, poika ehdotti. ”Musiikki kuuluu kyllä.”
Kacey antoi toisen kietoa kätensä hänen vyötärönsä ympärille ja nojasi Remukseen, kun poika veti hänet mukanaan valssiin.

Peter kuunteli Siriuksen selitystä kranaateista tai jostain vastaavasta, joka kuulemma sopi hyvin yhteen luutakomeroiden kanssa. Sirius vaikutti kovin innostuneelta asiastaan, mutta siihen saattoi tietysti vaikuttaa sekin, että Anna istui puoliksi pojan sylissä ja silitti tämän tukkaa. Marie sen sijaan näytti aivan yhtä turhautuneelta kuin Peteristä tuntui. Adrianne istui hänen vieressään, mutta he eivät olleet ehtineet olla kahden melkein koko häiden aikana.
Se oli tietenkin aivan luonnollista. Hän ei oikeastaan edes tajunnut, minkä takia oli kuvitellut saavansa olla Adriannen kanssa kahden. Ne olivat sentään häät, kaikkialla oli kauhea määrä ihmisiä. Luultavasti Adrianne ei edes olisi halunnut olla Peterin kanssa kahdestaan. He nyt kuitenkin olivat tulleet tänne vain kavereina.
Huomaamaton huokaus pääsi luikahtamaan Peterin huulilta. Kavereina. Niinpä niin, aina he tekivät kaiken pelkkinä kavereina. Hän oli joskus maaliskuussa udellut Adriannelta, vieläkö tämä piti Rosierista. Tyttö oli sanonut, ettei uskonut pitävänsä, mutta Peter oli melko varma, että Adrianne oli vain yrittänyt ilahduttaa häntä. Sen jälkeen hän ei ollut kajonnut koko asiaan vaan puhunut tytön kanssa aivan toisista asioista. Hän ei erityisemmin halunnut muistuttaa tätä siitä, miten typerästi oli ystäväänsä ihastunut, vaikkei saanut minkäänlaista vastakaikua.
”Kappas, ihmiset tanssivat”, Anna totesi ilahtuneena, kun gramofoneista alkoi kuulua Hey Juden sijaan valssia. ”Mennään tanssimaan, Sirius!”
”Ihan kuin minä olisin joku koira”, Sirius valitti, mutta nousi seisomaan.
”Hyvä poika!”
”Sinä olet tossun alla”, Marie ilmoitti Siriukselle.
Siriuksen harmaissa silmissä välähti kummallinen katse. Peter oli niin uppoutunut ajattelemaan Adriannea, ettei melkein ehtinyt tajuta sitä, mutta kuitenkin se oli siellä. Hän tunsi Siriuksen, hän tiesi milloin Sirius ajatteli enemmän kuin sanoi.
”Enkä ole”, poika väitti Marielle. ”Tossun alla oleminen vaatisi seurustelua.”
”Siltä se vähän näyttää”, Marie totesi ystävällisesti hymyillen. Peterin kulmat kohosivat. Ystävällinen ääni Marien suusta oli yleensä melkoisen pettävää.
”Minkä minä sille voin, mitä ihmiset ajattelevat?” Sirius sanoi melkein terävästi. ”Me pidämme hauskaa ja sillä selvä. Tanssimme ja sen sellaista.”
Marie kohautti olkapäitään. ”En minä sillä. Tehkää mitä huvittaa. Kunhan sanoin.”
”Niin kuin aina”, Sirius tokaisi, mutta seurasi sitten jo edeltä mennyttä Annaa keskemmälle puutarhaa, jossa ihmiset jo tanssivat.
Marie istui hetken aikaa paikallaan kädet puuskassa. Peter vilkaisi Adriannea, joka näytti melkoisen hämmentyneeltä ja vilkuili Siriusta ja Annaa sivusilmällä.
”Minä menen vessaan”, Marie tokaisi ja nousi pöydästä.
Peterin kädet kävivät yhtäkkiä levottomammiksi, kun hän tajusi istuvansa pihapöydän äärellä kahdestaan Adriannen kanssa. Hän tunki kätensä taskuihin ja rykäisi.
”Käyttäytyikö Marie sinusta kummallisesti?” Adrianne kysyi kulmat kurtussa.
”Ehkä vähän”, Peter totesi diplomaattisesti. ”Mutta hän onkin aina ollut vähän kummallinen.”
”Hän on minun kaverini.”
”En minä tarkoittanut sitä pahalla.”
Adrianne naurahti. ”No, hän ON vähän kummallinen. Mutta minä pidän hänestä.”
”Niin minäkin”, Peter sanoi automaattisesti ja lisäsi sitten heti: ”Tai siis pidän kaverina. Ihmisenä. Tyttönäkin tietysti, mutta en… no, missään erityisessä mielessä tyttönä – ”
”Tajusin”, Adrianne virnisti.
Peter nyökkäsi ja kaivautui taas syvemmälle tuoliinsa. Adrianne vilkuili tanssivia pareja. ”Pitäisikö meidänkin mennä?”
”Minne?”
”Tanssimaan.”
”Ai”, Peter sanoi ja tunsi, miten hänen poskiaan kuumotti. ”Okei. Totta kai. Jos haluat.”
”Mennään”, Adrianne päätti ja nousi tuolilta.
Peter seurasi tyttöä keskemmälle nurmikkoa. Adriannella oli päällään vaaleanpunainen mekko, jota Marie oli aiemmin päivällä kutsunut teräväsävyisesti päivänhattaraunelmaksi. Peterin mielestä mekossa ei ollut mitään pahaa. Se ylettyi sopivasti polviin ja toisaalta jätti hartiat paljaaksi. Lapaluut työntyivät selvästi näkyviin Adriannen vaalean ihon alta. Peter olisi halunnut liu’uttaa sormeaan niillä.
”Minä en ole tanssinut aikoihin”, hän tunnusti, kun Adrianne pysähtyi ja jäi ilmeisesti odottamaan, että hän tekisi jotain.
Tyttö naurahti. ”Eiköhän se silti suju.”
”Niin kai”, Peter mutisi ja mietti, mitä hänen pitäisi tehdä. Adrianne seisoi hänen edessään odottavan näköisenä ilkikurinen virne silmissään. Lopulta Peter astui lähemmäs tyttöä ja asetti toisen kätensä tämän vyötärölle. Adrianne hymyili, tuli aavistuksen verran lähemmäs ja otti hänen kätensä omaansa.
”Lähdetään taaksepäin, okei?” tyttö varmisti. ”Yksi, kaksi, kolme – ”
He lähtivät liikkeelle. Peter tajusi nopeasti hermoilleensa tanssimista ihan turhaan, se sujui yhtä hyvin kuin ennenkin. Sitä paitsi he eivät edes suinkaan tanssineet ensimmäistä kertaa yhdessä. Nyt se vain tuntui jollain tavalla erilaiselta… Hänen teki mieli ravistella päätään. Häät ja Siriuksen ilkikuriset selitykset niiden romanttisuudesta olivat selvästi sekoittamassa hänen päätään.
”Varo minun varpaitani”, Adrianne tokaisi.
Peter tunsi poskiensa kuumenevan. ”Anteeksi. Olin ajatuksissani.”
”Mitä sinä ajattelit?”
”Sinua.”
Peter napsautti suunsa nopeasti kiinni. Adriannen seura vaikutti joskus häneen niin: hän alkoi puhua varomattomia. Ehkä se johtui siitä, että he olivat viettäneet niin paljon aikaa yhdessä kevään aikana. Hän ei enää osannut varoa puheitaan.
”Vai niin”, Adrianne sanoi mietteliään näköisenä.
Äkkiä Peter olisi halunnut päästää irti tytöstä ja lähteä mahdollisimman kauas. Adrianne oli siinä hänen sylissään, vartalo melkein painautuneena vasten hänen omaansa, ja silti he olivat vain kavereina. Hänelläkin oli rajapisteensä, ja juuri silloin tuntui, että raja oli nyt tullut vastaan. Hän ei jaksanut olla enää pelkkä ystävä.
”Minä en jaksa tätä”, hän sanoi ääneen.
Adrianne näytti yllättyneeltä. ”Mitä?”
Peter työnsi tytön mahdollisimman hellävaraisesti kauemmas. Hämmentynyt ilme Adriannen kasvoilla vaihtui huolestuneeseen ja ehkä hieman suuttuneeseenkin. Peter liukui jalalta toisella ja yritti päättää, mitä voisi sanoa. Häntä alkoi jo kaduttaa. Hän olisi voinut vain tanssia ja vaientaa sen pienen ääneen päässään, joka väitti, että hän halusi pitää Adriannea lähellään muulloinkin kuin kerran puolessa vuodessa heidän tanssiessaan.
”Sori”, hän mutisi ja astui vielä kauemmas. ”Tämä vain… minä olen ihastunut sinuun ja sinä… et sinä tietenkään sille mitään voi, mutta minä en vaan…”
Hän vaikeni turhautuneena. Adrianne tuijotti varpaankärkiään. ”Peter…”
”Älä sano mitään”, Peter tokaisi. ”Äläkä ainakaan pyydä anteeksi. Minä tässä olen tyhmä, kun en vain voi hyväksyä, että me olemme vain kavereita… vaikka se on puhuttu moneen kertaan. Tiedän.”
Adrianne vilkuili ympärilleen. Toiset jatkoivat tanssimistaan välittämättä yhdestä huomaamattomasta keskustelusta. Peterin teki mieli paeta.
”Minä taidan lähteä”, hän tokaisi, kääntyi ja lähti kovaa vauhtia kävelemään kohti kauempana häämöttävää maantietä.
Adrianne pysäytti hänet ruokapöydän luona. Peter käännähti yllättyneenä, kun tytön pieni käsi takertui hänen ranteeseensa. Adriannen silmissä oli tumma hymy, jota hän ei uskaltanut edes yrittää tulkita. Hän seisahtui. Adrianne jäi seisomaan hänen eteensä ja päästi irti hänen kädestään; vaihtoi painoa jalalta toiselle ja katseli ympärilleen hieman hämmentyneen oloisena, kuin ei olisi yhtään tiennyt, mitä sanoa.
”Mitä nyt?” Peter kysyi hiljaisella äänellä. ”Minun pitää oikeasti mennä. Jos minä jään tänne vielä vähäksi aikaa… tuossa puvussa ei ole mitään hattaramaista – ”
Hänen lauseensa jäi kesken, kun Adrianne astui hänen luokseen ja kosketti sormellaan hänen leukaansa. Peter ehti hämärästi tajuta ties kuinka monennen kerran, että he olivat melkein samanpituisia; sitten hänen sormensa eksyivät Adriannen poskille ja huulensa painuivat tytön suulle. Adrianne maistui kuohuviiniltä ja täytekakulta, ja ehkä aavistuksen verran vadelmalta.
Ja hattaralta.
Adriannen tummanruskeat silmät näyttivät nauravan, kun Peter vetäytyi aavistuksen verran kauemmas tytöstä ja avasi silmänsä.
”Mikä se oli?”
Adrianne virnuili. ”Itse asiassa luulen, että tuota kutsutaan suukoksi.”
”Mokoma.” Peterin ääni ei ollut kovin uskottava. Nauru kupli hänen sisällään ja hänen alkoi olla vaikea pysyä aloillaan.
”Minä taidan pitää sinusta”, sanoi Adrianne yrittäen keinuttaa itseään puolelta toiselle. Peter esti sen painamalla kätensä tytön olkapäille ja pitämällä tämän paikallaan. ”Mutta minä kuvittelin, ettet sinä enää ollut ihastunut minuun. Et puhunut siitä koskaan.”
”Sinä olit torjunut minut aika monta kertaa.”
Adrianne näytti surulliselta. ”Minä en voinut muuta – ”
”Älä sure”, Peter sanoi nopeasti. Hänen kätensä tärisivät. ”Väitätkö sinä, ettet enää ole ihastunut Rosieriin?”
”En ole ollut aikoihin. Minähän sanoin!” Adrianne muistutti hieman loukkaantuneella äänensävyllä.
”Minä en tainnut uskoa.”
”Hölmö.”
”Niin olen”, Peter myönsi kiltisti. ”Eli sinä pidät minusta ja minä pidän sinusta?”
”Ilmeisesti”, Adrianne virnisti.
”Minä en ole koskaan ollut hyvä yhteenlaskemisessa”, Peter totesi viattomasti. ”Voisitko sinä kertoa, mitä tuo yhtälö tarkoittaa?”
Adrianne kohautti olkapäitään. ”Luultavasti lisää täytekakkua.”
”Varokin vain”, Peter tokaisi. ”Minulla olisi vähän parempi ehdotus – ”
”Ai, eivätkö kaikki pojat juoksekaan täytekakun perässä?”
”Kyllä sinä tunnet minut”, Peter mutisi ja veti Adriannen aavistuksen verran lähemmäs. ”Kunhan sanot vielä, ettei se äskeinen ollut vahinko.”
”Ei se ollut”, sanoi Adrianne. ”Tanssitaanko lisää?”
Peter ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla ehdotuksesta ilahtunut vai pettynyt. Pian hän kuitenkin päätyi ensimmäiseen vaihtoehtoon, kun Adrianne nojautui häntä vasten huomattavasti tiukemmin kuin aiemmin ja kietoi käsivartensa hänen niskansa taakse. Peterin käsivarret eksyivät tytön vyötärölle, eikä heidän lipumisensa enää muistuttanut valssia lainkaan. Silmäkulmastaan Peter oli näkevinään Siriuksen esittelemässä pitkää kangassuikaletta Jamesille varsin innostuneen näköisenä, mutta sitten Adrianne painoi päänsä hänen hartialleen ja hän hukkui tytön hiusten tuoksuun.

”Sirius, kravatti on ihan tavallinen jästimiesten asuste”, Lily tokaisi.
”Siinä tapauksessa jästimiehillä on harvinaisen hyvä mielikuvitus”, Sirius puolustautui. Kravatti roikkui hänen kädessään.
”Se kuuluu yhteen juhlapuvun kanssa”, Lily selitti aidolta marttyyrilta kuulostaen. ”Sitä ei käytetä mihinkään kaksimieliseen. Ei varsinkaan mihinkään, mihin liittyy luutakomeroita.”
”Lily, sinäpä olet tylsä nykyään.”
Jamesin kulmat kohosivat.
”Ei!” Lily puuskahti nähdessään Jamesin ilmeen. ”James, älä vain kuvittele, että minä ja Sirius olisimme ikinä… Hitto, minä sentään tiedän, mihin kravateita käytetään!”
Sirius virnisti. ”Voisitko kertoa meillekin?”
”Ne ovat ASUSTEITA!”
Anna taputti Siriusta käsivarrelle. ”Pitäisiköhän meidän mennä tanssimaan ja jättää nuo kaksi rauhaan?”
”Me emme tarvitse rauhaa!” Lily ilmoitti pontevalla äänellä.
”Hyvä idea”, Sirius tokaisi. ”Lily-kulta näyttää siltä, että menettää kohta mielenterveytensä. Varopa noita poliittisia kannanottojasi, kultaseni, väärä ihminen saattaa kuulla ne – ”
Lily mulkaisi häntä äkäisesti.
”No niin, taidamme siirtyä tanssilattian puolelle”, Sirius totesi Annalle.
”Se on ruohikko.”
”Ihan sama.”
Valssi oli jo ehtinyt vaihtua johonkin hieman monimutkaisempaan tanssiin. Sirius ei antanut sen häiritä, vaan tanssi itsepäisesti valssia. Sivusilmästään hän näki, miten James ja Lily istuivat vierekkäisillä tuoleilla ja ilmeistä päätellen aloittelivat tulikivenkatkuista väittelyä. Sirius näki kyllä, kuinka James yritti näyttää vihaiselta ja epäonnistui surkeasti.
”Heistä tulee vielä pari”, hän mutisi puoliääneen.
”Mitä?” Anna kysyi.
”Jamesista ja Lilystä. Minä lyön vaikka vetoa.”
”Ei tarvitse. Minä näen sen.”
Anna ei sanonut enempää. Sirius ei viitsinyt yrittää jatkaa juttelua, vaan tanssi mielellään hiljaisena. Häntä vaivasi jokin. Se ei ollut Lily, siitä hän oli melkein varma… Hän oli viettänyt koko kevään enemmän tai vähemmän aikaa Annan kanssa, eikä muistanut haikailleensa Lilyn perään yhtään. Häntä ei edes häirinnyt ajatus siitä, miten Lily ja James vielä joskus luultavasti tappelisivat samanlaiset sormukset nimettömissään. Ajatus oli vain mukava. James saisi lopultakin sen, mitä oli aina halunnut.
Sirius vilkaisi taivasta. Oli harvinaisen lämmin heinäkuun päivä, ja aurinko oli paistanut aamusta saakka. Ihanteellinen hääpäivä Kaceyn isoveljelle.
”Kuule Anna”, hän tokaisi.
Anna valpastui heti. Sirius tunsi sen.
”Kaikki taitavat luulla, että me seurustelemme.”
”Tiedän”, Anna sanoi hieman tyytymättömällä äänellä. ”Häiritseekö se sinua?”
”Suoraan sanottuna kyllä. Sinä et varmaan ajattele niin?”
”Minä tunnen sinut.”
”Me emme siis seurustele?”
”Emme tietenkään.”
”Hyvä”, Sirius huokaisi. ”Mutta minua on alkanut ahdistaa se, että kaikki kuvittelevat niin.”
”Miksi?”
”En minä tiedä! Se vain on… ehkä minä vain olen niin rehellinen.”
Anna naurahti. ”Älä unta näe.”
Sirius virnisti takaisin. Vaalea tukka kiemurteli Annan kasvojen ympärillä ja laskeutui hartioille. Tyttö oli kieltämättä kaunis omalla tavallaan. Ehkä kauniimpi kuin Lily tai joku toinen. Silti Siriuksella oli äkkiä sellainen olo, kuin hän olisi katsellut ystäväänsä. Tai siskoaan.
”Meillä on samanlainen huumorintaju.”
”Ja aika samanlainen elämänasenne”, Anna lisäsi. ”Pidä hauskaa ja anna toisten pitää hauskaa.”
”Älä tapa ketään pitäessäsi hauskaa”, Sirius täydensi.
”Kappas, sinustahan on tullut konservatiivinen.”
Sirius naurahti. ”Lopetetaanko luutakomerot?”
”Käy minulle. Ei se enää ole ihan niin hauskaa.”
”Tiedän”, Sirius tokaisi. ”Jos sinä joskus kerrot tämän jollekulle, minä tapan sinut – ”
”Hauskaa pitäessään ei saanut tappaa. Tekopyhä.”
” – mutta minusta alkaa tuntua, että olen kasvanut luutakomeroiden yli.”
”Oletko ihan varma?”
”Ei tarvitse piruilla.”
”Anteeksi”, Anna sanoi virnistäen tavalla, joka kertoi, ettei hän varmasti tarkoittanut anteeksipyyntöään. ”Sinä olet ihan hyvä suutelija, Sirius, mutta sinun suutelemisessasi on nykyään vähän rutiinin makua.”
”Kiitos samoin”, Sirius totesi. ”Ja ehkä sinä haluat etsiä oman palleroisen herrasmiehesi ja perustaa perheen – AU, älä tallo minun varpaitani!”
”Sinä kerjäsit sitä”, Anna ilmoitti hymyillen, mutta vakavoitui sitten. ”Onko sinulla joku mielessä?”
”Ei.”
”Melkein uskon.”
”Minun imagolleni ei sovi mikään hempeily.”
”Sinä olit aika hempeä Lilyn suhteen”, Anna huomautti lähes hienotunteisella äänellä. ”Olit mustasukkainen hänestä, vaikka te olitte eronneet jo monta kuukautta sitten.”
”Emme me ikinä olleet kunnolla yhdessä.”
”Niinpä.”
Sirius ravisteli päätään. ”Hyvä on, minulla on heikkouteni. Kelpaako?”
”En minä yritä kiusata sinua”, Anna huomautti. ”Tai no ainakaan se ei ole nyt minun ainoa päämääräni. Ja ihan ohimennen kysyen, onko tämä asia nyt selvä?”
”Mikä?”
”Tyypillinen mies!” Anna puuskahti. ”Me olemme siis tästä lähin kavereita emmekä jotain kavereiden ja seurustelevan parin väliltä?”
”Mieluiten, arvon neito.”
”Kutsukin minua vielä tuollaisella nimellä ja murran varpaasi.”
”Sinäkö muka?”
”Varo korkokenkäistä naista.”
”Auts”, Sirius sanoi mielikuvalle. ”Mihin me jäimme? Ollaan kavereita, okei?”
”Selvä”, Anna sanoi ja virnisti. ”Kuule, minusta näyttää siltä, että Marie haluaa tanssia sinun kanssasi.”
Sirius vilkaisi olkansa yli. Marie seisoi vähän sivummassa kädet puuskassa tuijottaen puutarhan laidalla kasvavaa lehmusta.
”Oletko varma? Minusta hän näyttää siltä kuin tahtoisi murhata jonkun.”
”Aivan varma.”
”Tai käyttää ensin kidutuskirousta, sitten avadaa, paloitella ja laittaa pakastimeen.”
”Hölmö”, Anna tuhahti. ”Mene pyytämään häntä tanssimaan.”
”Miksi?”
”Koska sinä et kuitenkaan malta pysyä luutakomeroista kaukana, vaikket enää saisikaan minua sinne – ”
”Miten niin?”
”Se on sinun luontosi, Romeo.”
”Sirius.”
”Marie muuten oikeasti tappaa jonkun, jos et mene nopeasti.”
Sirius ehti kutakuinkin tajuta, kuinka Anna astui kauemmas hänestä ja tönäisi häntä kohti nurmikon reunaa, ja sitten hän jo kävelikin kohti Marieta, joka seisoi edelleen ihmisjoukon laitamilla lehmusta tuijottaen. Hänen teki mieli kääntyä takaisin, mutta hän vaistosi, että Anna olisi vain käännyttänyt hänet takaisin mahdollisimman kovakouraisesti. Luultavasti korkokenkiä apuna käyttäen. Naiset.
”Tanssitaanko?” hän kysyi Marielta, kun lopulta pääsi tanssivien parien ohi tytön luo.
Marie näytti hämmästyneeltä. ”Mitä?”
”Kaceyn isä alkoi pelätä, että sinä tappaisit tuon puun vielä”, Sirius selitti ja osoitti lehmusta. ”Sillä on kuulemma tunnearvoa. Toisin sanoen sinulle piti keksiä jotain muuta tekemistä, ja minut uhrattiin.”
”Traagista”, Marie ivasi. ”Missä vaiheessa sinä olet kiinnostunut puiden suojelusta?”
”Minähän vain yritin auttaa melkein-veljeni tyttöystävän isää.”
”Ahdistelija.”
”En siinä mielessä!” Sirius puolustautui. ”Tanssimmeko me vai emme?”
”Totta kai tanssimme”, Marie tokaisi ja astui hänen luokseen. ”Mitä sinä sitten kuvittelit?”
Sirius pyöritteli silmiään.

Häävieraat alkoivat vähentyä yksi kerrallaan. Lily seurasi ihmisten vähenemistä ja mietti, missä vaiheessa hääpari oli päässyt lähtemään hänen huomaamattaan. Hän ei oikein ymmärtänyt, minkä takia Kaceyn isoveli oli halunnut niin paljon ihmisiä häihinsä. Hänellä oli aluksi ollut melkoisen ulkopuolinen olo, mutta Jamesin seurassa ollessaan hän ei ollut ehtinyt surra sitä kovinkaan paljon.
”Mihin aikaan sinä aiot lähteä?”
Hän kääntyi katsomaan Jamesia. Poika seisoi hänen vieressään ja haroi pörröisiä mustia hiuksiaan toisella kädellään. Lilyn teki vastustamattomasti mieli kiskaista pojan käsi pois tukasta ja työntää se vaikka taskuun, jos se vain olisi suostunut pysymään siellä. Raivostuttavaa!
”Varmaan kohta”, Lily totesi. ”Odottelen vain, että ehtisin jutella jotain Kaceyn kanssa. Hänellä näkyy olevan vähän kiireitä tätien kanssa.”
”Ja Kuutamon”, James totesi naurun värittämällä äänellä.
”No kieltämättä”, Lily myönsi. ”Ihme, että he malttavat olla edes yöt erossa toisistaan.”
”Itse asiassa Kuutamo sanoi jäävänsä Kaceylle yöksi.”
Lily pyöritteli silmiään. ”Olisi pitänyt arvata.”
No niin, luultavasti Kacey ei kuitenkaan ehtisi enää puhumaan Lilyn kanssa. Hän voisi aivan yhtä hyvin lähteä kotiin ja unohtaa koko häät –
”Me emme sitten ehtineet ollenkaan tanssia”, James sanoi äkkiä.
Lily vilkaisi poikaa. Tämä tuijotti puutarhan reunalla kasvavaa lehmusta sen näköisenä, ettei nähnyt varmasti puuta itseään ollenkaan. Jamesin silmissä oli mietteliäs katse ja huulet oli puristettu kevyesti yhteen.
”Syytä Siriusta. Minun oli ihan pakko katsoa, olisinko löytänyt yhtään vierasta, jolla olisi ollut kravatti. Olisin voinut todistaa, miten niitä käytetään – ”
”Kiitos ei!”
”Et kai sinäkin uskonut niitä Siriuksen selityksiä?”
”Anturajalka tietää mistä puhuu”, James väitti vakavalla naamalla, mutta sitten virnistys karkasi pojan kasvoille. ”Okei, ei tiedä vähääkään. Mutta lopputulos on ihan sama.”
”Ai Siriuksen suhteen?”
”Tanssimisen”, James korjasi ja vilkaisi ympärilleen. ”Me voisimme tanssia nyt.”
Lily ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt nauraa vai taikoa Jamesin pää kurpitsaksi. Ikävä kyllä molemmat vaihtoehdoista tuntuivat äkkiä kovin epäluonnollisilta. James katseli häntä mustan tukkansa alta, eikä hänen tehnyt mieli edes hakata poikaa. Sitä paitsi Jameshan oli ollut kokonaiset puoli vuotta ehdottelematta hänelle mitään epämääräistä…
”Eihän täällä edes kuulu musiikkia.”
”Etkö sinä muka kuule Beatlesia?”
James oli kahjo, Lily päätteli. Hän keräsi hameenhelmansa ja astui askeleen lähemmäs poikaa. ”Mutta vain jos minä saan viedä.”
Jamesin silmät olivat äkkiä muuttuneet tavattoman suuriksi. Pojan suu avautui ja sulkeutui sitten saman tien. Lily seurasi mielenkiinnolla pojan kasvoilla muuttuvia ilmeitä, jotka kulkivat riemustattavan laajasti välillä epäusko – riemu.
”Oletko sinä tosissasi?” James kysyi lopulta hieman tökkivällä äänellä.
”Ja minä kun luulin, että se oli vakava kysymys.”
Vastaus näytti riittävän Jamesille. Hän astui askeleen lähemmäs Lilyä ja asetti kätensä varovasti tytön vyötärölle. Lily hengitti syvään ja yritti vaientaa sen pienen äänen päästään, joka syytti häntä varsin ahkerasti James Potterin kanssa veljeilemisestä. Voi hyvänen aika, kyllä kai ihmisillä oli lupa tanssia entisten vihamiestensä kanssa! Ainakin kerran elämässä.
He alkoivat keinahdella. Se oli tavattoman typerää, ja aluksi Lilyä nauratti, mutta pian nauru sammui melkein hartaaksi olotilaksi. Puutarha oli hiljennyt heidän ympäriltään, ainoastaan aivan talon laidalla Kacey, Remus, Kaceyn vanhemmat sisarukset ja joukko tätejä ja setiä kantoi ruokia sisään taloon. Lily tajusi syyn vasta, kun ensimmäinen sadepisara laskeutui hänen nenänpäälleen. Kummallista. Äsken oli vielä ollut aivan aurinkoista.
”James”, hän mutisi. ”Täällä sataa.”
”Antaa sataa”, sanoi Jamesin vaimea ääni.
Lily pyöritteli silmiään, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, koska Jamesi ei oletettavasti nähnyt hänen ilmettään. He seisoivat vastatusten, pitivät kiinni toisistaan ja keinahtelivat puolelta toiselle nurmikolle. Lilyn korkokengät painuivat syvälle ruohikkoon ja hänen oli aina välillä kiskottava niitä irti. James ei tuntunut huomaavan.
”Tämä on vähän huvittavaa”, hän tokaisi puoliääneen.
”Arvaa, kuinka kauan minä olen haaveillut tästä”, James vastasi.
Lily jännittyi. Äkkiä Jamesin kädet hänen vyötäröllään tuntuivat ansalta, aivan kuin hän olisi pieni onneton jänis, joka oli pahaa aavistamatta juossut suoraan ansaan. James aisti hänen jännittymisensä ja liikkui aavistuksen verran kauemmas hänestä, mutta pojan kädet jäivät yhä hänen vyötärölleen. Ne hieroivat Lilyn selkää melkein rauhoittavasti, eikä tyttö tiennyt, olisiko hänen pitänyt suuttua vai olla kiitollinen.
”Minä en ole luvannut yhtään mitään”, hän mutisi.
James nyökkäsi. Pojan suupielet olivat hieman haikeassa hymyssä, mutta silmissä loisti nauru. ”Tiedän. Mutta kai minä saan silti olla iloinen?”
”Ehkä”, Lily myöntyi. ”Eikä tämä edes ole kauhean kamalaa.”
”Kunpa sinä olisit tajunnut sen aikaisemmin”, James huokaisi kädet yhä hänen vyötäröllään.
”Pöh. Sinä olisit vain saanut kurpitsasta päähäsi.”
”Vaihtaisit joskus vihannesta!”
Lily virnisti. Jameskin virnisti, mutta vakavoitui nopeasti ja jäi katselemaan häntä. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt vaivautua, joten hän päätti varmuuden vuoksi jättää vaivautumatta.
”Lily”, James sanoi äkkiä äänellä, joka kuului katoavan hyvää vauhtia, ”tuota noin… onkohan ihan varmaa, ettet sinä ikinä pidä minusta?”
”James”, Lily sanoi ehkä hieman tarpeettoman terävästi, ”sinun kätesi ovat minun vyötärölläni, enkä minä ole vielä tappanut sinua.”
James virnisti. ”Eli minulla on toivoa?”
”Aika vähän.”
”Lohduttavaa.”
”Olet sinä ihan kiva.”
James hymyili. ”Kiitos.”
”Äläkä sitten anna sen nousta päähän.”
”Nousi jo.”
”Arvasin.”
James katseli jonnekin Lilyn olkapään yli. ”Lily?”
”Mitä?”
”Lähdetäänkö joskus Tylyahoon?”
Sisäinen ääni käski Lilyn perääntyä ja juosta karkuun. James katsoi häntä varovainen hymy huulillaan, ja jostain syystä ääni hänen päässään alkoi vaimentua. Juokseminen oli loppujen lopuksi aika vaivalloista korkokengillä.
”Okei.”

”Missä sinä haluat nukkua?” Kacey kysyi.
Remus seisoi ovensuussa ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Kacey seisoi sänkynsä vieressä kädet uhkaavasti lantiolla, mutta Remus ei osannut päätellä, yrittikö tyttö saada hänet nukkumaan missä muualla tahansa kuin omassa sängyssään vai olivatko kaikki muut paikat kiellettyjä. Hänestä alkoi tuntua, että illasta tulisi pitkä.
”Päätä sinä”, hän erehtyi sanomaan.
Kacey parahti. ”Remus! Mistään ei ikinä tule mitään, jos sinulla ei ole edes pokkaa sanoa, että haluat nukkua minun kanssani samassa sängyssä! Vai etkö sinä halua?”
”Ei se siitä ole kiinni”, Remus sanoi silmät laajeten säikähdyksestä. ”Sinä vain näytit niin pelottavalta…”
Hän luuli, että se oli säälittävintä, mitä hän oli koko sen päivän aikana sanonut, mutta Kacey purskahtikin nauruun. ”Pelottavalta? Hups.”
”No, kädet lanteilla ja tuo ilme…”
”Ja sinun teki varmaan mieli juosta karkuun?”
”Jotain sinne päin”, Remus virnisti.
Kacey pyöritteli silmiään, mutta ei antanut hänen karata. Tyttö tuli muutamalla tarkkaan harkitulla askeleella hänen luokseen ja tarttui hänen paidankaulukseensa. Remus nielaisi.
”Pelottaako?” Kacey kysyi nenä melkein kiinni pojan nenässä.
”Ei”, Remus sanoi urheasti. ”Sinäkö tosissasi haluat… no, maata minun kanssani?”
Kacey nyökkäsi.
”Sano ääneen.”
”Haluan. Onko se niin vaikea uskoa?”
”Joskus”, Remus mutisi. ”Minä olen vain jotenkin… tottunut ajattelemaan, etten ole koskaan kenenkään kanssa.”
”Ihmissusijutun takia?”
Remus virnisti. ”Jotenkin minua aina lohduttaa tuo sinun kevytkenkäinen suhtautumisesi. Ihmissusijuttu…”
”Sori.”
”En minä suuttunut.”
”Olenko minä kevytkenkäinen?”
”Juuri sopivasti.”
Kacey mutristi huuliaan. ”Liikaa puhetta, Romeo. Minä haluan olla sinun kanssasi. Vieläkö puhutaan?”
”Puhuminen on kivaa.”
”Remus!”
”Selvä”, Remus huokaisi ja katseli Kaceyta. Tyttö seisoi hänen edessään sen näköisenä, kuin ei olisi osannut päättääkö, olisiko hänen pitänyt olla vihainen vai huvittunut. Ruskeat silmät näyttivät syviltä ja hämärässä ehkä aavistuksen verran tummemmilta. Remus antoi sormensa liukua Kaceyn poskiluuta pitkin kaulalle.
”Tuoko sinun mielestäsi on tekemistä?” Kacey kysyi hieman turhautuneelta kuulostaen.
”Mennäänkö suihkuun?” Remus ehdotti.
Kaceyn silmät laajenivat, kulmat kohosivat ja suu suli vinoon hymyyn. ”Suihkuun?”
”Minulla on kuuma.”
”Hölmö”, Kacey tökkäsi sormellaan Remusta keskelle nenää.
He ottivat pyyhkeet Kaceyn vaatekaapista ja hiipivät käytävän poikki kylpyhuoneeseen. Remus tajusi sormiensa vapisevan, kun hän veti kylpyhuoneen oven kiinni ja laittoi sen lukkoon. Kacey seisoi hänen vieressään ja näytti äkkiä tavattoman epävarmalta, vaikka tytön huulet olivat edelleen päättäväisesti yhdessä.
”Sinä näytät siltä, että sinua pelottaa”, Remus totesi hiljaa.
”Eikö sinua pelota?” Kacey kysyi.
”Jännittää.”
Tytön kasvoille kohosi vino hymy. ”Niin minuakin. Kuule, haluatko sinä?”
”Mitä?”
Kacey vaihtoi painoaan jalalta toiselle kylpyhuoneen lattialle. Remus olisi halunnut vetää tytön itseään vasten, mutta hän halusi kuulla, mitä Kaceylla oli sanottavaa. Tytön kasvojen ilmeet vaihtelivat pikaista vauhtia turhautuneesta pelokkaaseen, ja hän seurasi niiden vaihtumista kasvavalla levottomuudella.
”Minä kutsuin sinut tänne”, Kacey aloitti hieman heiveröisellä äänellä, ”ja ehdotin, että oltaisiin… no, yhdessä… ja muutenkin minä olen aina se, joka on puhunut siitä. Minä haluan tosissani olla sinun kanssasi, mutta jos sinä et halua… tai jos teet sen vain sen takia, että tykkäät minusta kaverina tai siskona tai jotenkin… sitten on kai parempi luovuttaa.”
”Kacey – ”
”Sinä olet niin kohtelias! Sinä varmaan menisit naimisiinkin pelkästä kohteliaisuudesta – ”
Remus astui tytön luo ja tarttui varovaisesti kiinni Kaceyn hartioista. Solisluut osuivat hänen sormiensa alle, ja hän antoi peukaloidensa liukua niiden yli. Kaceyn iho oli pehmeä ja vaalea suihkuhuoneen kirkkaassa valaistuksessa. Tyttö tuoksui vaimeasti joltain kukalta. Remus painoi nenänsä vasten kaulan pehmeää ihoa ja veti syvään henkeä.
Hän tunsi Kaceyn käsien kietoutuvan ympärilleen. Tytön sormet liukuivat ensin varovasti hänen alaselälleen, sitten paidan alle, tunnustelivat arvilla olevaa ihoa. Remus säpsähti, mutta Kacey ei liikkunut pois. Sitten Remuksen omat sormet kohosivat varovasti Kaceyn kasvojen sivuille, kohottivat leukaa ja pakottivat suuret ruskeat silmät kohtaamaan hänen oman katseensa.
”Minua vain jännittää”, Remus tokaisi äänellä, jonka oli ollut tarkoitus olla hiljainen, mutta joka kaikui pelottavan kovana kylpyhuoneen seinistä. ”Minä en ole ikinä tehnyt mtään tällaista. Ajattele, jos minä en olekaan tarpeeksi hyvä… tai jokin menee pieleen… etkä sinä haluakaan olla enää minun kanssani…”
”Ajattele, jos se menee toisin päin”, Kacey kuiskasi. ”Jos sinä et pidäkään minusta, jos minä olen aivan ruma ilman vaatteita tai jotain, ja sinä et halua olla minun kanssani – ”
”Ei niin käy”, Remus sanoi.
”Mistä sinä tiedät?”
”Minä rakastan sinua”, Remus totesi painaen huulensa melkein Kaceyn otsaa vasten. ”Sinä tiedät sen kyllä.”
”Mutta ei se – ”
”Kyllä se vaan riittää”, Remus sanoi. ”Ja on minulla sentään mielikuvitusta. Jos sinulla ei ole ylimääräistä kättä piilossa kaapujen alla, minä en voi millään järkyttyä.”
”Kiitos vaan luottamuksesta.”
”Ja sinun pitää luvata, että se on okei, jos minä… olen kömpelö tai jotain.” Remus vaikeni ja yritti tuijottaa minne tahansa muualle kuin Kaceyyn, mutta nyt tyttö puolestaan oli ottanut hänen päänsä käsiensä väliin. Remuksen poskia kuumotti. ”Tai en muuten vain ole tarpeeksi hyvä.”
”Ei meillä ole mitään kiirettä”, Kacey mutisi. ”Eikä suorituspaineita. Okei?”
”Entä jos toinen ei pidäkään siitä?”
”Sitten yritetään uudelleen”, Kacey virnisti. ”Sammakko.”
”Tuo ei tee hyvää minun itsetunnolleni.”
”Sinä olet viettänyt nuoruutesi Siriuksen vaikutuspiirissä, Remus”, Kacey tokaisi. ”Sinulla on todennäköisesti melkoisen ylipaisunut kuva siitä, millainen terve itsetunto on.”
”Todennäköisesti”, Remus myönsi.
”Et kai sinä muuten kuvittele, että minä olisin laiha?”
”En”, Remus hymyili. ”Sinä olet ihan sopiva.”
”Minä lihoin keväällä. Minä en välttämättä – ” Kacey aloitti, mutta Remus keskeytti hänet.
”Ja sinulle tekisi hyvää pieni annos Siriuksen tervettä itsetuntoa.”
Kacey pyöritteli silmiään, mutta ei laittanut vastaan. Remus veti muutaman hiussuortuvan syrjään tytön kasvoilta ja painoi vielä yhden suukon otsalle kulmien väliin, ennen kuin Kacey kohotti leukaansa ja painoi suunsa hänen suulleen. Remus ei edes huomannut heidän siirtyneen, ennen kuin heidän päälleen alkoi sataa haaleaa vettä.
”Hups”, Kacey sanoi nauraen. ”Meillä on automaattinen suihku. Se toimii heti, kun menee tiettyyn kohtaan.”
Remus nyökkäsi. Vesi valui heidän ylitseen, mutta hän alkoi oikeastaan tuntea olonsa mukavaksi melkein saman tien kastuvista vaatteista huolimatta. Vesi kasteli Kaceyn tukan ja sai sen pörröttymään kummallisesti; se valui tytön olkapäälle ja sai vaalean paidan pian läpimäräksi. Kacey värähti, kun Remuksen sormet eksyivät tytön vatsalle ja vetivät paitaa ylöspäin. Kaceyn rintaliivien hakaset osuivat Remuksen sormien alle. Hän tuijotti lattiaa ja liu’utti paidan Kaceyn pään ylitse, ennen kuin tunsi taas tytön kosketuksen huulillaan ja joutui kohtaamaan tämän katseen.
”Sinun vuorosi”, sanoi Kacey ja pujotti sormensa Remuksen ihoon liimautuneen paidan alle. Kosketus tuntui lämpimältä ja tutulta. Remus sulki jälleen silmänsä ja hymyili, kun sormet liukuivat hänen vatsansa päällä ja kiemurtelivat navan ympärillä.
”Arpia”, Kacey mutisi.
”Ihmissuteuden haitat. Häiritsevätkö ne?”
”Eivät tietenkään. Hölmö. Kunhan yllätyin. Nosta kädet.”
”Mitä?”
”Kädet ylös.”
Remus totteli ja seurasi Kaceyn keskittynyttä ilmettä, kun lyhyt tyttö yritti saada paitaa vedettyä hänen päänsä yli. Hän yritti auttaa, mutta Kacey mulkaisi häntä niin pahasti, että hänen oli lopetettava suosiolla. Lopulta Kacey voitti paidan ja lennätti sen oman paitansa seuraksi kylpyhuoneen nurkkaan. Remus seurasi paidan lentoa, mutta se ei edes ehtinyt maastoutua, ennen kuin Kaceyn kädet olivat löytäneet tiensä hänen rintakehälleen ja paljaan niskansa taakse.
Remus veti tytön lähemmäs itseään ja valutti käsiään hitaasti veden mukana Kaceyn selän pehmeää ihoa pitkin. Rintaliivien hakasten kohdalla hän pysähtyi, mutta kun Kacey nyökkäsi tuskin huomattavasti, hän napsautti hakaset auki. Kacey nauroi hänen osaamattomuudelleen, mutta auttoi häntä ylimääräisen vaatekappaleen kanssa. Remus veti henkeä ja yritti saada sydämensä lyömään hitaammin, mutta yritys ei tuottanut minkäänlaista tulosta.
Kacey tarttui Remuksen voimattomana roikkuvaan käteen ja vei sen varovasti rintakehälleen. Tytön huulet olivat raottuneet ja silmissä viipyi katse, josta Remus ei saanut selvää. Hän antoi sormiensa painua vasten Kaceyn kylkiluita ja tunsi sydämen sykkeen sormenpäissään. Kaceyn sydän löi aivan yhtä kovaa kuin hänen omansa.
Hän kietoi kätensä Kaceyn vyötärölle ja veti tytön itseään vasten.
Hieman myöhemmin he makasivat toisiinsa sotkeutuneina Kaceyn sängyssä. Väsymys ja riemu hiipivät toisiinsa sekoittuneena huumeena Remuksen suonissa, ja nukkuminen tuntui täysin mahdottomalta. Kacey tuijotti kattoa silmät auki ja toinen käsi takertuneena Remuksen käsivarteen.
”Aika hullua.”
Remus hymyili. ”Kaduttaako?”
”Ei ikinä.”
”Hyvä.”
Remus veti Kaceyn käden sydämensä päälle ja painoi silmänsä kiinni.