Yksinäiset sateessa VALMIS [K-11, kelmit, het, romance, drama]

[lurikko]

nimi: Yksinäiset sateessa
paritus: Sirius/Lily, James/Lily, Remus/OC, Peter/OC
ikäraja: K-11
genre: romance, drama, general
disclaimer: suurimman osan tämän kertomuksen hahmoista ja maailman omistaa J.K. Rowling, minä en hae tällä minkäänlaista taloudellista hyötyä
summary: Kelmien kuudes vuosi Tylypahkassa käynnistyy. Sirius yrittää auttaa Jamesia Lilyn suhteen, mutta onnistuukin sotkemaan asiat melkoisen pahasti. Remus tajuaa, ettei onnellisuus ole vaikeaa, mutta että tyttöystävällekään ei aina uskalla kertoa kaikkea, ja että Siriusta ei kannata päästää masentuneena juomaan. Peter lennättää kauniin korpinkynsitytön katolle ja raivoaa myöhemmin kapakassa.

A/N: Kirjoitin tämän ficin syksyn 2006 ja kevään 2007 välisenä aikana. Uudessa Finissä tätä ei tietääkseni pitäisi olla, ja koska olen viime aikoina hieman puuhaillut lähes vuoden tauon jälkeen ficcien parissa, ajattelin lämmitellä katsomalla, löytäisikö tämä täältä lukijoita. Kysehän on siis ficistä, jonka piti alunperin olla ehkä viisi lukua pitkä, mutta josta tuli noin 40 lukua pitkä, ja jonka ei pitänyt sisältää muuta kuin yleistä inhoa herättänyttä Sirius/Lily -paritusta, mutta joka päätyi sisältämään vaikka mitä muuta. Kommentoidakin saa, mutta vaikka rakentavaa palautetta rakastetaan kovasti, myös "hei olen täällä ja luen tätä ficciä" -ilmoitukset ovat piristäviä. Myös yksityisviestillä saa lähestyä, en pure.


~**~

OSA 1

”Anturajalka, missä ovat minun liemien muistiinpanoni?” Remuksen hivenen tuskastunut ääni huudahti.
”Ei mitään tietoa!” Siriuksen ääni vakuutti jostain yksinäisen, kaatuneen sohvan takaa. ”Miksi sinä kuvittelet minun vieneen ne, ystävä hyvä?”
”Koska ne ovat kadonneet sitten koulujen alun jo kolme kertaa ja tähän mennessä sinä olet aina löytänyt ne salaperäisesti sänkysi alta”, Remus sanoi ja huokaisi. ”Mitä sinä ylipäätään teet? Ja mikä sohvaa vaivaa?”
Kaikkein yksinkertaisinta olisi tietysti ollut kävellä sohvan luo ja kurkistaa sen yli, mutta joko mukavuudenhalu tai terve itsesuojeluvaisto pidätteli Remusta paikallaan pöydän ääressä. Mutta muistiinpanojaan hän kaipasi joka tapauksessa, ilman niitä hänen olisi mahdotonta kuvitella saavansa aine Hämykivien käytöstä liemissä seuraavaan aamuun mennessä valmiiksi.
”Kysy sohvalta”, Sirius kehotti vastaten Remuksen esittämään kysymykseen.
Poika huokaisi, haroi hieman pörröisiä hiuksiaan hivenen epätoivoisesti ja päätti sitten uhmata kohtaloa kurkistamalla sohvan taakse. Se ei välttämättä ollut paras mahdollisin päätös, ja sen hän tiesi viimeistään siinä vaiheessa, kun oli tallustellut toiselle puolelle oleskeluhuonetta ja huomannut vaaleatukkaisen tytön, joka istui risti-istunnassa Siriuksen edessä ja tutki lattialla olevaa paperikasaa.
”Hei, Michelle”, Remus hymyili kohteliaasti ja kääntyi katsomaan Siriusta hieman erilainen ilme naamallani. ”Ehkä minä en enää haluakaan tietää, mikä sohvan on kaatanut. Sen sijaan minusta olisi varsin mukavaa tietää, mitä muistiinpanoni tekevät seurassasi kaikista vakuutteluistasi huolimatta.”
”Voi Remus”, sanoi Sirius ottaen kaikkein viattomimman ilmeensä kasvoilleen, ”Michelle-rukka ei ollut vielä tehnyt läksyjään, ja minä tietysti herrasmiehenä ajattelin auttaa naista hädässä – ”
” – minun muistiinpanoillani”, sanoi Remus ja hymyili vinosti. ”Minä haluan ne takaisin viiden minuutin päästä.”
”Michelle osaa toimia nopeasti”, Sirius lupasi virnistäen.
”Toivottavasti tuo ei ollut sitä, miltä kuulosti”, mutisi Remus palatessaan takaisin pöydän ääreen.

Käytävällä oli oikeastaan melkein kylmä. Todennäköisesti se johtui yksinomaan siitä, että syksy oli tulossa ja se tieto ei ollut vielä ehtinyt Tylypahkan lämmitykseen saakka. Muitakin mahdollisia syitä kylmyydelle oli, mutta Sirius ei fiksuna ihmisenä edes jaksanut ajatella niitä. Sen sijaan hän käveli vauhdikkaasti Michelle Bartonin vieressä. Tyttö oli matkalla kirjastoon lopettamaan läksyjentekoaan, Remus kun oli vaatinut muistiinpanonsa takaisin. Sirius oli luonnollisesti tarjoutunut matkaseuraksi.
 No jaa. Kun hän vilkuili vieressään kulkevaa tyttöä, hän tiesi varsin hyvin, ettei ollut saattamassa tätä vain vankkumattoman herrasmiesmäisyytensä vuoksi – hän etsi sopivaa tilaisuutta kysyä Michelleä uhkaavasti lähestyviin syystanssiaisiin. Kuudesluokkalaisten oletettiin ilmestyvän sinne, ja kun Sirius kerran uskoi kuuluvansa luokkansa hyvännäköisiin ja suosittuihin, hän myös halusi hyvännäköisen ja suositun parin tanssiaisiin. Ei sillä, että hän varsinaisesti olisi kauheasti pitänyt Michellestä. Tyttö vain sattui olemaan mukava ja hänellä oli aina ollut jokin epämääräinen mieltymys vaaleisiin hiuksiin.
 Toisin sanoen hän odotti sopivaa tilaisuutta esittää pyyntönsä. Tai lähinnä armollinen ”voit-liittyä-seuraani-tanssiaisissa-jos-haluat” –huomautus. Ikävä kyllä tilaisuus oli mennyt jo kauan sitten, niin kuin kävi ilmi, kun he olivat kirjaston ovilla ja Sirius aikoi kääntyä takaisin kohti rohkelikkotornia.
”Tuota, Michelle”, hän aloitti ja pyyhkäisi mustia hiuksiaan pois silmien tieltä.
”Niin?” Michelle kysyi ja kohotti vaaleita kulmiaan.
”Minä ajattelin, että – ”
Mutta hänen lauseensa jäi kesken, sillä juuri sillä hetkellä muuan Lily Evans pyyhälsi valtava kasa kirjojaan ulos kirjastosta niin nopeasti, että riepoteltu oviparka iskeytyi päin Siriuksen nenää. Poika kohotti vaistomaisesti kätensä suunsa yläpuolelle ja huomasi nopeasti, ettei hänen nenänsä ollut selvinnyt törmäyksestä kolhuitta.
 Lily kääntyi katsomaan taakseen ja huudahdus pääsi tytön huulilta tämän nähdessä Siriuksen verta vuotavan nenän. Tyttö sipaisi punaista tukkaansa nolostuneen näköisenä eikä Sirius edes huomannut, miten Michelle Barton livahti sisälle kirjastoon ilmeisesti verenvuodon säikäyttämänä ja sulki oven perässään.
”Anteeksi”, Lily sanoi ja hänen äänensä kuulosti hämmentyneeltä. ”Minun ei pitäisi rynnätä ovista noin kovaa… Anteeksi…
”Ei se mitään”, yritti Sirius sanoa, mutta koska hän samalla piti kiinni nenästään, Lily kuuli lähinnä lohdulliset sanat: ”ei de midääd.”
”Minun oikeasti pitäisi rauhoittua”, sanoi Lily. ”Minä innostun joskus ja unohdan ajatella ovia.”
”Ed midä dähän kuole”, sanoi Sirius uskottavasti.
”Ehkä sinä tarvitsisit nenäliinaa”, Lily arveli ja kaivoi yhden taskustaan. ”Tässä. Ja anteeksi vielä kerran.”
Ennen kuin Sirius ehti väittää, että hänen nenänsä kestäisi kyllä tuontapaisen pikku iskun, Lily oli jo poiminut kirjakasansa uudelleen syliinsä ja pyyhältänyt kauas.

”Sarvihaara kuule, Evans alkaa käydä vaaralliseksi”, Sirius sanoi puolihuolimattomasti heiluttaessaan ylipitkiä koipiaan sängynlaitojen yli.
Kuten hän oli olettanutkin, Jamesin pää kääntyi salamaa nopeammin hänen puoleensa ja pojan silmät suurenivat vähintään puolella.
”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?” James kysyi nopeasti.
”Sitä vain, että arvon neitosi löi minua kirjaston ovella nenään”, Sirius totesi ja kosketti hellästi nenänpäätään. ”Onneksi minun nenäni on tukevaa tekoa, muuten olisin saattanut syyttää sinua siitä, ettet katso tarpeeksi hyvin hänen peräänsä.”
”Hänen mitä?” Jamesin silmät laajenivat entisestään ja poika virnisti.
”Ei, James!” Sirius huokaisi. ”Sinä et kerta kaikkiaan voi ymmärtää minua noin väärin – ”
”Sirius hyvä, lopeta, ennen kuin James todella ottaa jonkun sinun väärinymmärretyistä neuvoistasi todesta”, Remus sanoi kuivasti.
”Siriusta ei voi ymmärtää oikein”, James väitti.
”Ei varmaan ainakaan sinun kaksimielisillä aivoillasi”, Peter tuhahti omalta vuoteeltaan. ”Vika on aina kuulijassa – ”
” - ja tuhat muuta hyödytöntä sanontaa”, Sirius keskeytti Peterin ja irvisti. ”Mutta ihan vakavissaan, James, minusta sinun pitäisi tehdä jotain Evansin suhteen.”
”Kuten mitä?” James kysyi kulmiaan kohottaen. ”Minä olen pyytänyt häntä ainakin viisikymmentä kertaa Tylyahoon – ”
” – kuusikymmentäkahdeksan minun laskujeni mukaan”, Peter sanoi.
” – ja viime kerralla jouduin kahdeksi päiväksi sairaalasiipeen”, James jatkoi häiriintymättä Peterin välihuomautuksesta. ”Katsotaan totuutta silmiin, Anturajalka. Se tyttö ei tajua omaa parastaan.”
”Sarvihaara, todennäköisesti paras mahdollinen tapa saada haluamansa tyttö ei ole ihmetellä, miten hän ei ”tajua omaa parastaan””, arveli Remus rauhallisesti.
”Sinun pitää yrittää jotain uutta ja erilaista”, Sirius kehotti. ”Miten olisit aamutakki ja puputohvelit?”
”Herran tähden, Sirius, lopeta, ennen kuin Sarvihaara toteuttaa tuon!” Remus huudahti. ”Lily saisi sydänkohtauksen tai vähintään heittäisi hänet ulos ikkunasta.”
”Eivät minun vatsalihakseni niin huonossa kunnossa ole”, James arveli virnistäen.
”Te teette minut sairaaksi”, Remus huokaisi.
”Okei, puputohvelit menivät ehkä hieman liian kieroksi”, Sirius myönsi hivenen vastahakoisesti. ”Miten olisi vanha kunnon ”tuletko-pelaamaan-kanssamme-pullonpyöritystä-Lily” –suunnitelma?”
”Se ei toiminut kolmannella luokallakaan, ja sen jälkeen Lilyllä on ollut aikaa keksiä monta uutta tapaa satuttaa lähenteleviä pullonpyöryttäjiä”, Remus totesi.
”Kuutamo, sinä olet ilonpilaaja”, Sirius väitti normaaliin leppoisaan sävyynsä.
”Minä luulin, että sinä puhuit jostain, jonka oli tarkoitus saada Lily päätymään Jamesin syliin, ei juoksemaan mahdollisimman kauas”, Remus hymyili takaisin.
”Mielenkiintoinen näkökanta”, Sirius sanoi. ”Kuten näet, Sarvihaara, tilanne on varsin monimutkainen, mutta toisaalta ei ole ongelmaa, jota Sirius Black ei saisi ratkaistua – ”
”Tästä ei seuraa hyvää”, huokaisi Remus.
” – joten voit olla huoleti. Nuku rauhassa, veliseni, minä keksin ratkaisun.”
”Juuri tuota minä pelkäsin”, Sirius kuuli Remuksen mutisevan, mutta ei välittänyt. Kuutamo nyt oli ollut  aina hivenen pessimisti.
James puhui vielä muutaman minuutin Lilyn iskemisen mahdottomuudesta ja siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että tyttö oli torjunut hänet vaikka kuinka monta kertaa, eikä edes aina niin hurmaava hiusten harominen tuntunut auttavan asiaa. Kaikeksi onneksi Sirius tiesi vallan mainiosti, että syvällä sisimmässään James ei todellakaan aikonut luovuttaa Lilyn suhteen eikä todennäköisesti luovuttaisikaan ennen kuin joku heittäisi hänet kuula jalassa mereen.
Pojan tavat pyydystää tyttöjä vain olivat vähän väärät, mutta sehän oli aivan ymmärrettävää, James kun ei ikinä ollut liiemmin keskittynyt kenenkään muun kuin Lilyn jahtaamiseen. Kaikeksi onneksi Siriuksella itsellään ei ollut samanlaista ongelmaa. Ehkä olisi hänen vuoronsa tehdä jotain James-rukan auttamiseksi.

Samaan aikaan Lily Evans istui sängyllään ilman minkäänlaista aavistusta Siriuksen pahaa enteilevistä ajatuksista. Tyttö yritti olla välittämättä vastapäisellä sängyllä istuvan ystävänsä yksinpuhelusta. Kaceylla oli Lilyn mielestä hieman ärsyttävä tapa puhua taukoamatta, kun tyttö oli innoissaan jostakin – ja sillä nimenomaisella hetkellä Kacey näytti olevan varsin innostunut miettimään, ketä pyytäisi parikseen muutaman viikon päässä uhkaavina häämöttäviin syystanssiaisiin.
”Luulenpa, että loppujen lopuksi päädyn johonkin korpinkynsipoikaan”, Kacey arveli parhaillaan. ”Eihän rohkelikoissakaan mitään vikaa ole, mutta seitsemäsluokkalaisilla on jo parit ja kuudesluokkalaiset pojat nyt ovat kaikki vähän omituisia… Sirius luulee itsestään liikoja, James juoksee vain sinun perässäsi ja Peter nyt on melkoisen hiljainen.
”Entä Remus?” Lily kysyi puolittain omissa mietteissään.
”No jaa”, sanoi Kacey ja kohautti olkiaan. ”Mutta minä ajattelin sitä vaaleatukkaista korpinkynttä, tiedäthän, sitä joka…”
Siinä vaiheessa Lilyn ajatukset harhailivat lopullisesti omille teilleen. Hän ei kerta kaikkiaan kestänyt poikien vertaamista ruuanlaittoon.
Ikävä kyllä hänenkin ajatuksensa näyttivät pyörivän varsin tiukasti tanssiaisten ympärillä. Se oli typerää, hän ei suinkaan ollut sitä tyyppiä, joka innostui tanssiaisista ja mietti kuukausia etukäteen, ketä pyytäisi parikseen. Mutta Kaceyn into sai hänetkin ajattelemaan, ja lähinnä hän pohti sitä, aikoiko James Potter pyytää häntä tanssiaisiin.
Todennäköisesti aikoi. Lily myös tiesi jo, mitä vastaisi pojalle, ja niin tiesi Jameskin, ainakin, jos pojan päähän oli jäänyt jotain monen vuoden sitkeästä yrityksestä. Lily huokaisi puoliääneen. Hän ei ymmärtänyt, mikä Jamesia vaivasi. Kenen tahansa täysijärkisen pojan pitäisi tajuta, ettei tyttö ole kiinnostunut, kun tämä samainen tyttö hakkaa oppikirjalla olkapäähän, mutta James ei kerta kaikkiaan tuntunut tajuavan.
Vaikka eihän se ollut hänen ongelmansa. James Potter saisi yrittää vaikka maailman tappiin, mutta Lilyä ei hurmattaisi aivan niin helpolla.
”Kenen kanssa sinä aiot mennä?” Kacey kysyi silloin.
Lily havahtui ajatuksistaan ja vilkaisi ystäväänsä. Kaceyn ruskeat silmät vilkkuivat ja tytön tummanruskea, hieman olkapäiden alle ylettyvä tukka oli pörröinen, epäilemättä liiasta ajattelusta. Oli helppo arvata, että Kacey ajatteli Jamesia. Jostain syystä tyttö ei näyttänyt tajuavan, ettei Lily aikonut olla sen pojan kanssa tekemisissä näissä tanssiaisissa eikä ikinä.
”Ei mitään tietoa”, hän totesi. ”Ja ei, James ei käy.”
Kacey huokaisi.
”Oletko koskaan huomannut, että James ei oikeastaan ole kovin pahan näköinen?” tyttö kysyi.
Lily hymyili ilottomasti toisella suupielellään.
”Arvaa mikä sinun ongelmasi on, Lily?” Kacey sanoi virnistäen. ”Sinä et osaa ihastua.”

Sirius heräsi aikaisin. Se oli epätavallista ja se yllätti hänet itsensäkin, mutta koska hän nyt kerta kaikkiaan oli hereillä, hän saattoi aivan hyvin ryhtyä hommiin. Hänen aivonsa olivat ilmeisesti tehneet koko yön töitä itsekseen ja kehitelleet nerokasta suunnitelmaa, joka nyt tuntui muotoutuneen täysin selkeäksi hänen päähänsä. Hän kaivoi lipastonlaatikostaan paperia ja veti kynän esiin.
Nerokas suunnitelma Lilyn ja Jamesin yhteen saamiseksi, Sirius kirjoitti ja hymyili itsekseen. Kohta yksi: tutustu Lilyyn ja ota selvää hänen heikkouksistaan. Kohta kaksi: mieti, miten James voi hyödyntää näitä heikkouksia onnettomissa iskuyrityksissään. Kohta kolme: estä Jamesia tekemästä typeryyksiä, estä Lilyä hakkaamasta Jamesia laukulla ja erityisesti ota selvää, kävisikö joku Lilyn ystävistä syystanssiaispariksesi.
James mutisi jotain unissaan. Sirius taitteli paperin hymyillen ja pani sen taskuunsa. Suunnitelma oli valmiina, enää tarvitsi vain aloittaa sen toteuttaminen. Ystävää piti auttaa hädän tullen, niin sanottiin, ja olisiko hätä ollut hätä, ellei siihen olisi liittynyt naispulmia? Sirius Black toden totta aikoi auttaa ystäväänsä.

Suunnitelman ensimmäisen kohdan toteuttaminen osoittautui kuitenkin mutkikkaammaksi kuin Sirius oli osannut kuvitella. Lähinnä se johtui siitä, että hänen päädyttyään aamiaispöytään ja istumaan Lilyn viereen – mikä erinomainen mahdollisuus sanoa jotain viisasta ja saada Lily oitis hurmaantumaan hänen älystään – hän unohtikin koko suunnitelman ja huomasi sen vasta keskusteltuaan nopeasti ohi hurahtaneet puoli tuntia Jamesin kanssa munkkien puuttumisesta Tylypahkan aamiaistarjonnasta ja erityisesti siitä, mitä he kaksi voisivat asialle tehdä. Remuksen moralisointi ja Peterin hiljainen nyökyttely eivät myöskään olleet auttaneet Siriusta muistamaan, että hänellä oli tärkeä tehtävä.
 Liemien tunnilla hän sen sijaan muisti suunnitelman mainiosti, ja kun Kuhnusarvio käski heidän etsiä itselleen parit, hän oli jo valmiina syöksymään pahaa-aavistamattoman Lilyn luokse. Ikävä kyllä hän sattui tajuamaan viime hetkellä, että Jamesin ei kuulunut toistaiseksi tietää mitään koko suunnitelmasta ja Lilyn pariksi änkeäminen oli varma tapa saattaa James täyteen tietoisuuteen Siriuksen nerokkaista ajatuksista auttaa häntä. James onnistuisi kuitenkin vain pilaamaan kaiken, niin kuin poika hieman tuntui tekevän aina, kun oli kyseessä jotain Lilyyn liittyvää. Niinpä hän antoi Lilyn ja tämän tummatukkaisen – ja itse asiassa ihan mukavannäköisen, kun nyt kerran tuli puheeksi – ystävän Kaceyn tehdä keittää liemensä kahdestaan.
 Lounaalla Sirius aikoi tehdä näyttävän sisääntulon ja istua Lilyn ja Kaiceyn väliin spagettilautasensa kanssa, mutta Remus tahtoi keskustella hänen kanssaan jostain, jota hän ei liiemmin käsittänyt, ja vaikka hän vetosi kiireisiin ja vaikka mihin, Remus ei antanut periksi. Ihmissudet osaavat olla varsin lujia halutessaan juttuseuraa.
 Tuntien jälkeen Sirius näki Lilyn kirjastossa, mutta sillä kertaa tyttö näytti niin keskittyneeltä valtavan kirjakasan takana, ettei hän yksinkertaisesti uskaltanut mennä häiritsemään tätä. Hän ei ollut pelkuri, ei toki, hänellä vain oli tuoreessa muistissa, miten Lily oli kerran heittänyt Jamesia kengällä.
 Toisin sanoen ensimmäinen päivä suunnitelman keksimisen jälkeen ei mennyt kovinkaan hyvin. Ainoa todellinen hyöty oli se, että Sirius oppi nopeasti huomaamaan Lilyn punaisen tukan suurestakin tyttöjoukosta ja tajusi heti, jos tyttö käveli ohi. Oli miten oli, illalla hän joutui kuitenkin istumaan makuusalissa ja kuuntelemaan Jamesin tarinointia Lilystä ja tämän hiuksista ja käsistä ja huulista ja vaikka mistä. Huokaus. Asialle todellakin olisi tehtävä jotain.

OSA 2

Lily heräsi aikaisin tiistaiaamuna. Kaceyn kalenteriin oli kirjoitettu suurella mustalla tussilla ”Syystanssiaisiin on kaksitoista päivää!” ja hetken Lily melkein kuvitteli, että viimeisin ä-kirjain näytti hänelle kieltä. Niin, hänellä ei ollut paria. Eikä hän todellakaan välittänyt koko tanssiaisista, parin saamista enemmän häntä huoletti se, pystyisikö se hemmetin Potter pysymään kaukana hänestä koko illan. Hän ei todellakaan tajunnut pojan pakkomiellettä, mutta lienee turha mainita, että se siitä huolimatta ärsytti häntä suunnattomasti.
 Kacey nukkui tuhisten omassa sängyssään, ja niinpä Lily päätti lähteä kirjastoon tunniksi, ennen kuin pääsisi aamupalalle. Hän kävi nopeasti suihkussa, kuivasi hiuksensa pyyhkeellä ja lähti tukka edelleen melkein vettä valuen kohti kirjastoa. Käytävät olivat melkein pelottavan hiljaiset ja ainoa ääni, jonka hän kuuli, olivat hänen omat askeleensa.
 Hän saapui kirjaston luo ja avasi oven.
”AU!” huudahti joku.
Lily säikähti, mutta sehän oli täysin ymmärrettävää, niin säikähtäisit sinäkin, jos avaisit hiljaisena tiistaiaamuna kirjaston oven ja joku huudahtaisi, kuin olisi astunut siilin päälle.
”Au”, ääni toisti, mutta nyt huomattavasti maltillisemmin.
Lily avasi oven varovasti kokonaan auki ja kurkisti sen taakse. Sirius Black seisoi oven takana, jokseenkin kummallisessa asennossa, nenäänsä pidellen.
”Huomenta, Sirius”, Lily sanoi ja hymyili hämmentyneenä.
Siriuksen sormien läpi tippui muutama punainen veripisara. Ei, Lily ei sentään ollut voinut tappaa pojan nenää toistamiseen vain muutaman päivän sisällä -
”Sinä olet vaaraksi nenälleni”, Sirius totesi yllättävän tyynesti tilanteen huomioon ottaen ja hänen silmänsä kääntyivät hivenen kieroon, kun hän yritti nähdä paljon kärsineen nenänsä.
”Anteeksi”, Lily sanoi.
”Anteeksi?” Sirius joko virnisti tai irvisti, Lily ei voinut olla aivan varma. ”Kiitos vain anteeksipyynnöstä, mutta sinä voisit kyllä myös opetella avaamaan ovet vähän hitaammin ja vähän vähemmän minun naamaparkaani päin, jos ymmärrät mitä tarkoitan.”
”Täytyy yrittää”, totesi Lily, joka ei todellakaan tiennyt mitä tehdä.
Sirius kuitenkin näytti melkoisen huonovointiselta. Ei mikään yllätys ottaen huomioon, että pojan nenä oli saanut kokea kovia kaksi kertaa melkein peräkkäin, mutta siitä huolimatta pojan kalvenneet kasvot alkoivat huolestuttaa Lilyä. Ennen kuin ehti ajatella asiaa sen kummemmin, hän oli tarttunut Siriusta kädestä, kiskonut pojan lähimmän tuolin luokse ja istuttanut tämän siihen.
”Mitä hittoa sinä teet?” kysyi Sirius, kun hän yritti irrottaa pojan toista kättä tämän nenästä.
”Yritän nähdä sinun nenäsi”, Lily vastasi.
”Kyllä minä tiedän, että minulla on hyvännäköinen nenä, mutta se ei välttämättä ole verisenä parhaillaan”, Sirius totesi omaan typerään tyyliinsä, mutta tällä kertaa Lily jopa unohti ärsyyntyä.
”Pöhkö”, hän tyytyi toteamaan ja sai Siriuksen irrottamaan otteensa nenästään. ”Au, näyttää pahalta.”
”Tuo oli kolaus itsetunnolleni.”
”Sirius”, Lily huokaisi, ”älä jaksa vitsailla nyt.”
”En minä vitsaile.”
”Sinä olet toivoton.”
Sirius ei vastannut. Varma merkki siitä, ettei poika voinut aivan hyvin.
”Nenäsi taitaa alkaa turvota”, Lily sanoi varovaisesti ja näki, miten Siriuksen kulmat kohosivat ajatuksen upotessa pojan päähän. ”Ehkä sinun pitäisi mennä sairaalasiipeen.”
”Pikku kolhuja”, Sirius totesi heti päätään pudistellen. ”Minähän en tällaisen takia sinne lähde.”
”Siinä tapauksessa minä istun tässä ja katson, että verenvuoto loppuu”, Lily tokaisi.

Sirius huokaisi. Jamesin punatukkainen enkeli osasi olla ärsyttävän itsepintainen, kun sille päälle sattui. Ensin tämä oli istuttanut hänet tuolille, käskenyt lähteä sairaalasiipeen ja kun hän ei ollut suostunut, oli tyttö päättänyt jäädä vahtimaan, että onneton nenä lopettaisi verenvuodatuksen. Raivostuttavaa  itsepintaisuutta.
 Ei sillä, että hän oikeastaan edes olisi ollut pahoillaan tytön läsnäolosta. Tämän vihreiden silmien huolestunut tuijotus ei ollut kovin häiritsevää, kun siihen tottui, ja joka tapauksessa hän epäili vahvasti, ettei kuitenkaan olisi viitsinyt lähteä kävelemään kohti rohkelikkotornia sellaisessa kunnossa. Häntä pyörrytti, tavatonta mutta totta.
 Kun he olivat istuneet jonkin aikaa hiljaa, Lily alkoi puhua. Sirius ei ollut ikinä kuullut tytön juttelevan tavallisista asioista (Jamesille huutamista ei laskettu) ja sen takia hän ensin hieman yllättyi, mutta hetken kuluttua juttelu alkoi tuntua ihan luonnolliselta. Lily puhui kokeista ja tunneista ja ystävistään ja kaikesta epäoleellisesta, eikä tyttöä tuntunut häiritsevän, että Sirius vain piti tämän vaaleaa nenäliinaa nenänsä alla eikä juuri osallistunut keskusteluun. Kukapa olisi uskonut, että Lilyn sisältä olisi löytynyt sellainen yksinpuhuja?
 Lopulta verenvuoto tyrehtyi ja Siriuksen olo hieman parani. Lilykin ilmeisesti huomasi sen, sillä tyttö kysyi hyvin huolestuneella (ärsyttävän huolestuneella, ajatteli Sirius) äänensävyllä, jaksaisiko Sirius kävellä rohkelikkotorniin asti. Sirius väitti jaksavansa, mutta siitä huolimatta Lily piti hänen kädestään kiinni koko matkan. Ihan kuin hän nyt olisi saattanut kaatua hetkellä millä hyvänsä.
 Mutta rohkelikkojen oleskeluhuoneessa Sirius irrotti kätensä Lilyn kädestä varsin nopeasti, kiitti nenäliinasta ja verenvuodatusseurasta ja häipyi kohti poikien makuuhuoneita nopeasti, ennen kuin Matohäntä, Kuutamo tai vielä pahempaa, Sarvihaara, ehtisi tulla oleskeluhuoneeseen ja tavata heidät juttelemasta. Ei sillä, että siinä olisi ollut mitään epäilyttävää, saihan poika toki jutella ystävänsä rakastetun kanssa mielin määrin varsinkin ajatellen ystävänsä parasta, mutta jostain syystä hänen aivonsa eivät aivan suostuneet uskomaan tätä. Niinpä hän jätti Lilyn seisomaan hämmentyneenä oleskeluhuoneeseen ja siirtyi itse seuraamaan nenänsä palaamista normaaliin muotoon makuusalin puolelle.

”Mitä sinun nenällesi on tapahtunut, Anturajalka?” kysyi James ja naurahti. ”Törmäsitkö taas Lilyyn?”
Sirius mutisi jotain epäselvää liian helposti avautuvista ovista ja niiden välttelemisestä tulevaisuudessa, mutta totuuden nimissä on sanottava, ettei James oikeastaan kuunnellut vastausta. Hänen silmäänsä olivat jokseenkin lukkiutuneet punatukkaiseen tyttöön, joka käveli muutaman ystävänsä kanssa kohti rohkelikkopöytää.
”Sarvihaara, taasko sinä haaveilet?” kysyi Remus hymyillen. Poika oli hyvällä tuulella ja se kuului hänen äänestäänkin.
”Mistä lähtien Lily on pitänyt hiuksiaan poninhännällä?” Jamesin ääni oli mietteliäs. ”Se sopii hänelle pahuksen hyvin.”
”Minusta tuntuu, että noin joka toinen päivä tähän mennessä”, Peter arveli vastaten Jamesin esittämään kysymykseen.
”No, se ei tee hänestä yhtään vähemmän kaunista”, James puolustautui.
”Itse asiassa Lily tosiaan näyttää aika iloiselle tänä aamuna”, Remus sanoi äkkiä. ”Harvinaisen iloiselle. Aivan kuin olisi juuri tajunnut, ettei James ole ahdistellut häntä viikkoon.”
James mottasi Remusta olkapäähän, mutta poika ei ollut millänsäkään.
”Iloisista asioista puheen ollen”, sanoi Remus Jamesille kostamisen sijaan, ”onko teillä jo parit tanssiaisiin?”
”Minä en tajua, mitä iloista sinä näet tanssiaisissa”, James puuskahti. ”Enkä minä sitä paitsi tiedä yhtään, kenen kanssa edes tahtoisin mennä sinne, jos Lily ei kerran kuitenkaan suostu. Ehkä Siriuksen täytyy järjestää minulle joku ylimääräisistä ihailijoistaan.”
”Itse asiassa minullakaan ei ole tanssiaisseuraa”, totesi Sirius, joka siihen asti oli ollut harvinaisen vaitonainen, kenties nenänsä takia. ”Vielä”, hän lisäsi, kun muut olivat kääntyneet tuijottamaan häntä silmät suurina.
”Ai”, sanoi Remus. ”No, minulla on.”
”MITÄ?” huudahti James ja lisäsi nopeasti: ”Ei siinä, että siinä olisi mitään kummallista, mutta yleensähän Sirius on aina meistä ensimmäinen, jolla on naisseuraa.”
”Ei minullakaan ole aina aikaa juosta tyttöjen perässä”, Sirius puolustautui.
James katsoi häntä kulmat paljonpuhuvasti koholla.
”Ehkä minä en ole vain valinnut vielä”, Sirius lisäsi ja kääntyi sitten Remusta kohti. ”Kenen kanssa sinä menet? Sen pienen punatukkaisen, eikö niin?”
”Annan?” Remus kysyi viitaten viidesluokkalaiseen puuskupuhiin, jonka kanssa hän oli käynyt muutaman kerran Tylyahossa edellisenä vuotena. ”Ei, Anna on nykyään suuntautunut seitsemäsluokkalaisiin korpinkynsiin, jos tajuat mitä tarkoitan. Minä menen Kaceyn kanssa.”
”Ihan hyvä valinta”, sanoi Sirius virnistellen nyt jo hieman enemmän omana itsenään.
”Ei se oikeastaan ollut valinta”, Remus sanoi mietteliäästi. ”Kacey tuli pyytämään minua, ja totta kai minä suostuin – ”
” – koska Kacey on mukava ja koska nyt sinun ei tarvitse huolehtia, ketä pyytäisit”, James täydensi. ”Ovelaa, Kuutamo. Voi kun kaikilla olisi yhtä hyvä tuuri.”
”Tarkoitat varmaan, että voi kun Lily tajuaisi oman parhaansa ja suostuisi”, Peter virnisti.
”No, kieltämättä…”

Samana iltapäivänä Sirius oli yksin lentämässä. Se ei normaalisti kuulunut hänen tapoihinsa, yleensä hän sai lentää aivan tarpeekseen huispausharjoituksissa ja harjoitellessaan Jamesin kanssa vapaa-ajalla, mutta tällä kertaa hän jostain syystä oli kaivannut raitista ilmaa ja päättänyt lähteä yksin lentämään. Kylmä, syksyinen ilma hipoi hänen kasvojaan ja hänen sormenpäänsä alkoivat tuntua jokseenkin kylmiltä puristettuaan niin kauan luudanvartta. Hän oli juuri kääntymässä ja palaamassa sisälle, kun hän näki tytön rannassa.
 Lily Evans oli kietonut vaalean takin tiukasti hoikan vartalonsa ympärille, mutta näytti silti palelevan kävellessään hitaasti järven rannalla kiemurtelevaa polkua pitkin. Sirius virnisti mielessään kuvitellessaan Jamesin ilahtuneen ilmeen, jos poika olisi ollut paikalla ja huomannut Lilyn. James olisi ollut salamana Lilyn kimpussa. Ajatus hymyilytti Siriusta ja samalla hän hivenen sääli Lilyä. Mutta vain pienen hivenen, James oli kuitenkin hänen ystävänsä, oli sitten ihastunut kuinka yksipuolisesti tahansa.
 Mutta sen asian, Jamesin ihastumisen yksipuolisuuden, Sirius aikoi muistaa. Kolmen kohdan suunnitelma, muistatte kai. Niinpä hän käänsi luutansa kohti maankamaraa ja toivoi, ettei Lilyllä tällä kertaa olisi mitään, millä voisi tuhota viattomien ohikulkijoiden neniä.

Lily kuuli suhahduksen taivaalta ja kääntyi katsomaan ylöspäin. Sirius Blackin musta, hieman ylikasvanut tukka heilahteli ilmavirrassa pojan tullessa luudallaan suoraan häntä kohti. Jostain syystä hän tunsi itsensä iloiseksi. Eihän hänen tietenkään olisi pitänyt, Siriushan oli kerta kaikkiaan vain typerä ja ärsyttävä, itsestään liikoja kuvitteleva vaikkakin kieltämättä ihan hauskannäköinen ääliö, mutta hän sattui kaipaamaan juttuseuraa. Tai niin hän ainakin väitti itselleen.
 Sirius laskeutui virnistäen hänen viereensä ja hyppäsi pois luutansa päältä.
”Itse asiassa on aika yllättävää, että uskallat edelleen lähestyä minua sen jälkeen, miten huonosti olen kohdellut nenääsi”, Lily totesi.
Sirius hymyili ja huiskaisi kädellään kurittomat hiukset pois otsaltaan.
”Pieni vaara ei ole ennenkään estänyt minua lähestymästä tyttöä”, poika sanoi varsin itsetietoisella äänellä.
Lily kohotti kulmiaan. Siinä vaiheessa Siriuksen tajuntaan taisi upota se, mitä hän oli sanonut, ja poika hymyili hämillään.
”Hups, tuo äänensävy jää päälle”, Sirius totesi. ”Onneksi James ei ole täällä tappamassa minua.”
”Älä puhu Potterista”, Lily voihkaisi.
”Miksi?” Sirius kysyi ja näytti todella odottavan vastausta. ”James on hulluna sinuun, ja oikeasti ihan kiva, vaikkei tietenkään vedä vertoja minulle – ”
”Sirius, minä olen tosissani!” Lily puuskahti. ”Jos sinä haluat pitää nenäsi edelleen, älä puhu minulle Potterista. Ei sanaakaan. Ja yritä olla näyttämättä noin itseriittoiselta, jooko?”
”Hyvä on”, Sirius huokaisi, ”mutta minun mielestäni – ”
Lily vilkaisi Siriusta ja näytti ilmeisesti oikeasti suuttuneelta, sillä poika sulki kuin sulkikin suunsa.
”Nyt on parempi”, Lily totesi. ”Sinä olet ihan kiva, Sirius, mutta vain silloin, kun et yritä iskeä ketään etkä puhu ärsyttävästä kaveristasi.”
”Otan tuon kohteliaisuutena”, sanoi Sirius.
Lily mottasi poikaa kevyesti käsivarteen. Oikeastaan hän ei uskonut, että Sirius osaisi olla järkevästi kovinkaan montaa minuuttia peräkkäin, mutta vähän myöhemmin hänen oli myönnettävä, että poika oli yllättänyt hänet iloisesti. He olivat kävelleet rantapolkua eteenpäin ja jutelleet niitä näitä, eikä kumpikaan ollut liiemmin kiinnittänyt huomiota aikaan.
”Mitäköhän kello on?” Lily mietti ääneen ajatuksen putkahdettua hänen päähänsä.
”Ei mitään tietoa”, sanoi Sirius. ”Minä en kanna aikaa mukanani.”
Lily pyöritti silmiään ja kaivoi rannekellon taskustaan.
”Me olemme olleet täällä jo yli puoli tuntia!” hän huudahti yllättyneenä. ”Minun piti mennä tekemään läksyjä!”
”Läksyjä?” Sirius kysyi epäileväisenä.
”Niin, olet varmaan joskus kuullut sellaisista”, Lily totesi piikikkäästi.
”Ei ole olemassa asiaa, josta Sirius Black ei olisi kuullut”, sanoi Sirius lipsuen taas normaaliin itsetietoisuuteensa. ”Kai minä lähinnä vain ihmettelin, miten niin hyvä oppilas kuin sinä voi tuhlata aikaa tekemällä läksyjä. Voisi melkein kuvitella, että sinulla on kiire jonnekin muualle – ”
”Älä jaksa, Black”, Lily tokaisi. ”Minun pitää tehdä läksyjä ja sillä selvä. Nähdään joskus.
Hän oli jo kääntynyt ja harppomassa kohti tummenevaa taivasta vasten häämöttävää linnaa, kun Siriuksen ääni pysäytti hänet.
”Lily, odota!” poika huusi hänen peräänsä. ”Haluatko kyydin?”
Lily kääntyi katsomaan poikaa. Tämä hymyili ja piteli luudanvartta kädessään.
”Pääset nopeammin läksyjesi kimppuun, jos hyväksyt tarjouksen”, Sirius totesi.
”Hyvä veto”, Lily virnisti ja palasi Siriuksen luokse. ”Kyyti kelpaa, mutta pidä näppisi erossa minusta.”
”Minä en ole lipsunut ”isken-sinut” –äänensävyyni puoleen tuntiin, ja silloinkin se oli vahinko, joten aivan turha epäillä minua”, Sirius sanoi viattomasti ja hyppäsi luudanvarren päälle.
Lily vilkaisi poikaa hivenen epäluuloisena, mutta asettui sitten tämän eteen. Hetken päästä maa oli jo kaukana heidän alapuolellaan. Hieman häiritsevän kaukana, mutta onneksi matka oli melkoisen lyhyt ja hetken kuluttua Sirius jätti Lilyn linnan ovien eteen ja ilmoitti jäävänsä vielä hetkeksi ulos.
”Minne sinä aiot mennä?” Lily kysyi uteliaana, mutta poika vain heilautti kättään ja katosi taivaalle.

Sirius ihmetteli itsekin, mikä häntä vaivasi. Sarvihaara, Kuutamo ja Matohäntä olivat olleet varsin epäluuloisia, kun hän oli lopulta palannut takaisin rohkelikkotorniin. Ensimmäiseksi nuo kolme olivat tahtoneet tietää, ketä hän nyt yritti iskeä, ja kun hän väitti, ettei ollut ollut iskemässä ainuttakaan tyttöä, eivät olleet meinanneet uskoa häntä.
 Järkyttävintä oli, että se oli totta. Hän EI ollut ollut käyttämässä luutakomeroita tarkoituksiin, jota varten niitä ei oltu tehty, vaikka oli sentään ollut poissa toista tuntia. Hyvin epätavallista. Yleensä luutakomerot olivat ainoa voima, joka saattoi erottaa hänet ystäviensä seurasta vapaa-ajallaan. Jos ruokaa ei laskettu.
 Mutta nyt hän oli vain kävellyt kaikessa rauhassa tytön kanssa järven rannalla, tytön, jota hän ei edes voinut kuvitella iskevänsä vähintään sadan seuraavan vuoden kuluessa. Ja hän oli jopa nauttinut tuosta ajasta. Oikeastaan hän saattoi melkein kuvitella, mitä Sarvihaara näki Lily Evansissa – mutta vain melkein, muuten Sarvihaara olisi seivästänyt hänet johonkin pahaa-aavistamattomaan puuhun.
 Silti se oli epätavallista. Viettää nyt aikaa tytön seurassa ilman iskutarkoituksia. Mikä ihme häntä vaivasi?
 Eikä hän edes ollut varsinaisesti edennyt suunnitelmassaan. Hän oli yrittänyt kehua Jamesia, mutta Lily oli tukkinut hänen suunsa varsin nopeasti äkäisellä katseellaan ja uhkauksella nenän tuhoamisesta. Ja vaikka hän halusikin auttaa ystäväänsä, nenäänsä hän ei sentään ruvennut uhraamaan. Sen verran itsesuojeluvaistoa hänelläkin oli.
 Mutta kyllä se siitä. Ei ollut olemassa tehtävää, jota hän ei saisi suoritettua, vaikka tehtävä olisikin niinkin vaativa kuin saattaa James Potter ja Lily Evans onnelliseksi pariksi. Hän odottaisi vähän aikaa, että Lily unohtaisi kieltäneensä häntä puhumasta Jamesista, ja sitten hän toimisi – mukanaan lista Jamesin hyvistä ja valloittavista puolista. Ehkä hänen pitäisikin haastatella Jamesia sitä varten.
 Iloisena loistavasta keksinnöstään Sirius hypähti seisomaan sohvalta, jolla oli istunut, ja lähti etsimään Jamesia. Pojalla oli varmasti paljon hurmaavia luonteenpiirteitä, joista tämä tahtoisi puhua.

[Dysfunk]

Hei olen täällä ja luen tätä ficciä!  Ja olen lukenut ennenkin, ainakin pari ensimmäistä lukua. Kokonaan en kyllä muista tätä ficciä lukeneeni (aika monesti unohdan hyvätkin moniosaiset kesken  ) mutta nyt kun osia tippuilee pienissä erissä niin olen todellakin lukemassa. Olen tykännyt aikaisemmistasikin ficeistä ja tämä vaikuttaa myös todella lupaavalta ja laadukkaalta.

Sirius/Lily ei edes kuulosta pahalta paritukselta, itse asiassa todella mielenkiintoiselta kun en ole ennen sillä parituksella tainnut lukea. Muuten sujuvasta tekstistä löytyi yksi hassu kohta:

kun Kalkaros käski heidän etsiä itselleen parit

Opettiko Kalkaros Tylypahkassa jo opiskeluaikoinaan vai onkohan tässä pikku huti? 

Mutta innolla odottelen jatkoa, ihanaa saada kunnon kelmilukemista.

[lurikko]

A/N: Paljon kiitoksia Dysfunk Minäkin olen tosi laiska lukemaan pitkiä ficcejä, yleensä hyydyn jossain välissä tai unohdan tai ficci loppuu tai jotain vastaavaa. Toisaalta tykkään kyllä pitkistä ficeistä kauheasti, jos niihin vain jää koukkuun... Ne eivät sitten lopu niin nopeasti. Mutta joka tapauksessa pidän peukkuja, että jaksat kiinnostua tästä ficistä vielä ensimmäisten osien jälkeenkin! Kiitoksia tuosta virheestä, siitä on muistaakseni muistutettu ennenkin, mutta en kai sitten ole tajunnut poistaa yllättäen-ja-hyvin-nopeasti-vanhentunutta Kalkarosta kaikkialta

Laitan taas pari osaa kerralla, kun tämä on kuitenkin valmiina koneella. Siirryn sitten yhteen osaan per lisäyskerta, kun osatkin vähän pitenevät...

*

OSA 3

Aurinko ei ollut vielä noussut valaisemaan kuudennen luokan poikien makuusalia, kun Remus tajusi olevansa täysin hereillä. Se oli toki hyvin häiritsevää, kaiken järjen mukaanhan hänen olisi pitänyt ehdottomasti nukkua vielä vähintään tunti, mutta hän ei voinut itselleen ja pirteydelleen mitään. Niinpä hän kömpi huokaisten ylös sängystä, veti vaatteet päälleen ja lähti makuusalista. Hänen ei tarvinnut varoa vetäessään ovea kiinni perässään. Toiset eivät varmasti olisi heränneet, vaikka hän olisi juoksuttanut norsulauman huoneen poikki, pienestä ovenkolahduksesta ei tarvinnut olla huolissaan.
 Hän käveli rappuset alas oleskeluhuoneeseen hitaasti, kuin olisi voinut sillä tavalla selvittää hieman sekavaa päätään. Päästyään turvallisesti ja hengissä rappusten alapäähän hän pysähtyi katsomaan ympärilleen. Oleskeluhuone oli melkein autio, vain muuan ruskeatukkainen tyttö istui eräällä nurkkasohvalla.
 Remus hymyili nähdessään Kaceyn. Tyttö tuijotteli ulos ikkunasta, odotti kai auringonnousua, eikä ilmeisesti ollut kuullut hänen tuloaan. Jostain syystä hän ei aivan vielä halunnut tervehtiä Kaceyta. Hetken hän vain nojasi ovenkarmiin ja katseli tyttöä.
 Se oli kummallista, se, miten hän ei vielä koulujen alussa ollut juurikaan tuntenut Kaceyta. Toki kaikki samanikäiset rohkelikot tunsivat toisensa jotenkuten, mutta siihen se sitten yleensä jäikin. Remus ei ollut tiennyt Kaceysta juuri muuta kuin nimen ja sen, että tämän vanhemmat olivat velhoja ja että tämä oli hyvä muodonmuutoksissa.
 Mutta se oli muuttunut pian. Eräänä iltana, kun täysikuun aika oli lähestynyt, hän oli tuntenut itsensä alakuloiseksi eikä ollut jaksanut nauraa ja vitsailla ystäviensä kanssa. Niinpä hän oli lähtenyt vähin äänin makuusalista ja hiipinyt oleskeluhuoneeseen. Mutta niin kuin tälläkin kertaa, hän oli saanut huomata, ettei hän ollut siellä yksin. Kacey oli istunut eräällä sohvalla ja näyttänyt samalta, kuin miltä Remuksesta itsestään oli tuntunut.
 He olivat pian huomanneet, että heillä oli paljon yhteistä. Ei ehkä jonkun ulkopuolisen silmissä – Kacey oli iloinen, hän tunsi varmasti melkein puoli Tylypahkaa ja oli erittäin harvoin hiljaa, kun taas Remus vietti aikansa lähinnä muutaman parhaan – ja ainoan – ystävänsä kanssa tai yksin, eikä kukaan olisi väittänyt häntä järin puheliaaksi ihmiseksi. Mutta sinä iltana Kacey oli kysynyt, minkä takia Remus näytti niin surulliselta.
 Eihän hän tietenkään ollut voinut kertoa. Hän oli mutissut jotain epäselvää kokeista ja läksyistä ja koti-ikävästä ja Kacey oli katsellut häntä kuin tietäisi, ettei hän kertonut kaikkea. Mutta kyselemisen sijasta tyttö olikin ollut hiljaa, ja kun Remus oli kysynyt, mikä sai hänet istumaan melkein tyhjässä oleskeluhuoneessa, Kacey oli kertonut perheestään. Remus oli istunut hiljaa ja kuunnellut rauhalliseen tahtiin valuvia sanoja – miten Kaceyn vanhemmat työskentelivät taikaministeriölle, miten tämän äiti oli saanut jossain tehtävässä vakavan vamman ja oli nyt liukumassa pikkuhiljaa pois.
 Kacey oli puhunut hiljaa, rauhallisella äänellä, ja tuijottanut samalla ulos ikkunasta. Kun hän oli lopettanut, he olivat istuneet pitkään hiljaa. Remus ei ollut tiennyt mitä sanoa, ja loppujen lopuksi hän olikin kertonut sen Kaceylle. Kacey oli hymyilyt ja väittänyt, ettei se haitannut, että Remus oli hyvä kuuntelija. Niin, sitähän ne aina sanoivat hänelle.
 Mutta se ei ollut jäänyt siihen. He olivat tavanneet kerta toisensa jälkeen iltaisin oleskeluhuoneessa, istuneet hiljaa tai jutelleet tai pelanneet jotain mitäänsanomatonta lautapeliä, ihan mitä vain, kunhan se vei ajatukset pois. Eikä Kacey ikinä kysynyt, minkä takia Remuksen oli saatava olla ajattelematta, vaikka poika näki tytön silmistä tämän huomaavan, että häntä vaivasi jokin muukin kuin pelkkä koulu.
 He olivat olleet ystäviä monta pitkää viikkoa. Jossain vaiheessa Remus oli tajunnut, että Kaceyn tummanruskeat silmät olivat melkoisen kauniit ja että samalla lailla päättäväisesti kaartuvaa nenää ei ollut ainoallakaan toisella tytöllä. Hän oli huomannut toivovansa, että voisi pitää Kaceyn kädestä kiinni, vetää tytön itseään vasten ja väittää, että kaikki järjestyisi. Peterille, Jamesille ja Siriukselle hän ei ollut sanonut mitään. Hän ei halunnut omista asioistaan samanlaista yleistä puheenaihetta kuin Jamesin onnettomasta ihastumisesta Lilyyn. Ei, hän halusi pitää asiansa itsellään.
 Eilen Kacey oli kysynyt häneltä, haluaisiko hän tanssia tytön kanssa syystanssiaisissa. Totta kai hän oli halunnut. Ei sillä, että hän olisi yleensä kauheasti välittänyt tanssiaisista, mutta jostain syystä hänestä tuntui, että tällä kertaa hän tulisi pitämään illasta. Kun hän jutteli Kaceyn kanssa, hän unohti nopeasti omat synkät ajatuksensa ja toivottomuuden, joka hiipi hänen mieleensä hiljaisina öinä. Kaceyn kanssa hän muisti sen, ettei toistenkaan elämä ollut niin täydellistä ja onnellista kuin se joskus näytti olevan.
 Kacey käänsi hivenen päätään. Ilmeisesti aurinko ei noussut vieläkään, tai ehkä taivaalla oli vain niin paljon pilviä, etteivät auringon säteet kyenneet murtautumaan niiden läpi. Remus huokaisi. Hänen olisi pakko sanoa jotain Kaceylle, tyttö saattoi hetkellä millä hyvänsä huomata hänet ja tajuta, että hän oli seissyt siinä kauan vain hiljaa katselemassa tyttöä.
”Huomenta”, Remus sanoi ja hänen äänensä rikkoi terävästi hiljaisuuden.
Kacey kääntyi ja näytti iloiselta nähdessään hänet oviaukossa.
”Remus! Sinäkin olet näköjään herännyt aikaisin”, tyttö sanoi.
”Hassua, eikö?” Remus totesi ja istuutui Kaceyn viereen sohvalle. ”Voisi kuvitella, että me nukkuisimme pitkään aamuisin, kun emme kerran iltaisin mene aina kauhean aikaisin nukkumaan.”
Kaceyn suupielet kääntyivät hieman ylöspäin, vain sen verran, että hymyn saattoi aavistaa tytön kasvoilta.
”Miksi sinä istut täällä?” Remus kysyi ja tiesi, ettei kysymys kuulostaisi töykeältä tai liian uteliaalta Kaceyn korviin.
”En minä jaksanut istua hiljaa omien ajatusteni kanssa katselemassa, kun Lily tuhisi sängyssään”, Kacey sanoi. ”Ja ehkä minä jossain alitajunnassani toivoin, että sinä tulisit tänne.”
Remus kohotti kulmiaan. ”Vai niin. Sinä siis herätit minut jollain salaperäisellä, telepaattisella keinolla ja laitoit minut kävelemään tänne?”
Kacey hymyili. Remus aikoi sanoa jotain, mutta unohti sen, ennen kuin se ehti hänen huulilleen asti. Puhumisen sijasta hän unohtui tuijottamaan Kaceyn silmiin, jotka näyttivät ruskeammilta, suuremmilta ja syvemmiltä kuin ikinä ennen. Tietenkin se johtui siitä, että hän istui niin lähellä tyttöä. Niin lähellä, että hän voisi vain kumartua ja -
 Heidän huulensa koskettivat toisiaan. Vain pieni hipaisu, ja sitten he vetäytyivät kauemmaksi toisistaan ja katsoivat toisiaan. Kaceyn silmät olivat hämmentyneet ja Remus oli varma, että sama hämmennys loisti hänen omista silmistään.
”Minä pidän sinusta”, hän sanoi äänellä, jota ei voinut hyvällä tahdollakaan kutsua vakaaksi.
Hän tunsi Kaceyn sormien hipaisun, kun tyttö siirsi muutaman yksinäisen hiussuortuvan pois hänen silmiensä edestä. Kaceyn kädet olivat arat ja varovaiset kulkiessaan Remuksen pään taakse ja vetäessään hiljaa poikaa lähemmäksi. Häntä ei kuitenkaan tarvinnut liiemmin vetää. Hän nojasi eteenpäin ja odotti hiljaa, kun Kaceyn huulet sipaisivat hänen poskiaan. Sitten huulet löysivät toisensa ja hän antoi omienkin käsiensä lähteä liikkeelle, toisen pysähtyä ottamaan tukea sohvasta ja toisen karata Kaceyn vyötärölle.
”Pitäisiköhän meidän mennä jonnekin muualle?” Kacey kysyi kuiskaten, kun heidän huulensa erottuivat toisistaan hetkeksi. ”Täällä on kohta ihmisiä. Aamu kuluu.”
”Mennään vain”, sanoi Remus ja niin he menivät, kömpivät käsi kädessä läpi muotokuvan, joka tuijotti heitä epäluuloisesti ja löysivät hiljaisen nurkan käytävältä. Heidän ei tarvinnut puhua tai selitellä. Riitti, että sai pitää sitä toista ihmistä lähellään, lopultakin, ja tuntea kahdet sydämenlyönnit.

Sirius heräsi päänsärkyyn. Ilmeisesti liika ajatteleminen ei tehnyt hyvää hänen muuten kerrassaan mainiolle päälleen, tai niin hän ainakin tuumi vetäessään paitaa päälleen ja yrittäessään varsin huonolla menestyksellä estää mustia hiuksiaan valahtamasta silmiensä eteen. Hän oli yrittänyt edellisenä iltana kirjoittaa ylös Jamesin hyviä puolia, mutta kun poika oli ryhtynyt luettelemaan niitä, Siriuksen käsi oli käynyt liiasta kirjoittamisesta kipeäksi ja niinpä hän oli päättänyt hylätä koko tuuman. Hän keksisi kyllä jotain parempaa ja vähemmän kivuliasta.
 James kuorsasi. Raivostuttavaa, aamupala alkaisi muutaman minuutin päästä ja Siriuksella oli nälkä. Sen kummemmin harkitsematta poika tarttui Jamesin sänkyyn ja kallisti sitä niin, että tämä muksahti kovaäänisesti lattialle.
”Mitä hittoa – ”
”Aika herätä, Ruusunen”, totesi Sirius hyväntuulisesti ja otti askeleen kohti Remuksen sänkyä.
Se oli tyhjä. Remuksen sänky oli tyhjä, pahus sentään, eikä kello ollut vielä edes kahdeksaa!
”Sarvihaara, missä Kuutamo on?” Sirius kysyi.
James kömpi parhaillaan jaloilleen ja yritti nähtävästi saada silmiään pysymään auki.
”Miten niin?”
”Jos olisit hiukankaan enemmän tässä maailmassa, huomaisit kyllä, että Remuksen sänky on tyhjä”, sanoi Sirius purevasti ja kääntyi katsomaan Peteriä, joka oli ilmeisesti herännyt Jamesin sängystä putoamisen aiheuttamaan kupsahdukseen. ”Matohäntä, tiedätkö sinä, minne Kuutamo on kadonnut?”
”Ei harmainta aavistusta”, sanoi Peter ja vilkuili epäluuloisesti tyhjää sänkyä. ”Minä nukuin kuin tukki siihen asti, kunnes te ryhdyitte heittelemään toisianne lattialle – ”
”Ei mitään noin kaksimielistä tähän aikaan aamusta!” James huudahti.
”Sarvihaara hyvä, kaksimielisyys on kuulijan korvien välissä”, sanoi Sirius hymyillen varsin herttaisesti.
”Paraskin sanomaan”, mutisi James ja raahautui vessaan.
Viiden minuutin kuluttua he olivat matkalla saliin aamiaiselle, lukuun ottamatta tietenkin Remusta, joka oli edelleen vankasti kadonnut.
”Ainoa paikka, minkä minä keksin, on kirjasto”, sanoi Sirius mietteliäästi.
”Ei kai Remus yleensä vietä siellä aamujaan”, Peter arveli. ”Hänhän nyt on kuitenkin aika aamu-uninen.”
”Niinhän me luulemme, mutta onko meistä kukaan toisaalta yleensä hereillä aamuisin?” Sirius mietti puoliääneen.
”Sinä olet, jos sinulla on tyttö, jonka perässä juosta”, James muistutti.
”Aamut ovat parasta aikaa tyttöjen jahtaamiseen”, Sirius sanoi ilahtuneen näköisenä. ”Mutta minä olen melko varma, että Remuksen tapauksessa ei ole kyse tytöstä – ”
Mutta siinä kohdassa hänen lauseensa jäi kesken. He olivat kääntyneet pahaa aavistamatta muuan kulmasta, ja tuon kulman takana nojasi seinään kukas muukaan kuin Remus Lupin. Eikä poika ollut edes yksin. Hänen vieressään – tai edessään – tai sylissään, ihan miten vain – oli muuan ruskeatukkainen tyttö.
 James yskäisi.
 Remus säpsähti, vilkaisi tunkeilijoita ja säpsähti uudestaan tajutessaan, ketkä seisoivat vain muutaman metrin päässä hänestä. Kacey – sillä tummatukkainen tyttö tosiaan oli Kacey – vetäytyi kauemmas pojasta ja katsoi hieman hämillään lattiaan.
”Huomenta”, Remus sanoi.
”Huomenta, Kuutamo”, Sirius sanoi ja virnisti. ”Ehkä meidän on parasta jättää sinut puuhiisi.”
Niin he lähtivät paikalta ja jättivät Remuksen ja Kaceyn tuijottamaan hämmentyneinä toisiinsa.

”No niin, Kuutamo, älä kuvittelekaan, että pääsisit tästä kuin koira veräjästä”, sanoi Sirius, kun Remus oli hieman myöhemmin malttanut liittyä heidän seuraansa aamupalalle.
”Kuin susi veräjästä, itse asiassa”, korjasi Peter.
”Ihan miten vain”, Sirius tokaisi heilauttaen kättään huolettomasti. ”Ja nyt – likaiset yksityiskohdat, kiitos!”
”Eikö minulla ole enää yksityisyyttä?” Remus ihmetteli, mutta ei sattuneesta syystä osannut näyttää kovinkaan loukkaantuneelta.
”Ei”, totesi James.
Remus kohautti olkapäitään. ”Niin arvelinkin. No, näin se meni – minä heräsin aikaisin ja menin oleskeluhuoneeseen istumaan, kun te kerran puhisitte vielä sängyissänne niin kuin pienet sopulit – ”
Sirius tuhahti vertaukselle ja oli sanomaisillaan jotain siitä, mutta James potkaisi häntä jalkaan. Remuksen tarinaa ei sopinut keskeyttää.
” – ja huomasin, että Kacey istuskeli siellä. Me juttelimme vähän aikaa, ja sitten me teimme jotain muuta, ja – ”
”Hei, ei noin kovaa vauhtia!” Sirius huudahti. ”Me haluamme yksityiskohtia. Miten te päädyitte tekemään JOTAIN MUUTA? Ja mitä jotain muuta, jos saan kysyä?”
”Anturajalka!” Remus huudahti turhautuneena. ”Minä en kerro teille enää yhtään mitään.”
”Anteeksi”, sanoi Sirius, tosin vasta sen jälkeen, kun James oli lyönyt häntä olkapäähän.
Remus huokasi. ”Siinä se kutakuinkin oli. Me ajattelimme lähteä käytävälle, ettemme päätyisi järkyttämään viattomia ensiluokkalaisia – ”
” – ja päädyittekin järkyttämään meitä”, James täydensi.
”Voi Kuutamo, minä olen niin ylpeä sinusta”, Sirius sanoi hymyillen leveästi ja läimäytti Remusta veljellisesti selkään. ”Kunhan James saa vielä Li- Evansin ja Peter jonkun herttaisen blondin, tämän porukan naisasiat alkavat olla kunnossa!”
Remus tyytyi vain hymyilemään edessään olevalle, puoliksi syödylle voileivälle.

Lily ei muistanut, milloin oli viimeksi nähnyt Kaceyn niin hiljaisena. Yleensä tytön ääni kuului paljon ennen kuin tämän saattoi nähdä, mutta tällä kertaa Kacey oli saapunut aamiaispöytään varsin hiljaisena. Silti kyse ei voinut olla mistään negatiivisesta, sillä tytön hymy oli pysynyt aivan yhtä leveänä jo kolmen kokonaisen voileivän ajan.
”Minä olen utelias, Kacey”, Lily valitti ja tuijotti ystäväänsä anovasti. ”Kerro nyt.”
”Tuota noin”, sanoi Kacey.
”Minä saan kohta sydänkohtauksen”, Lily uhkasi. ”Et ole ollut kertaakaan noin hiljainen sitten kolmannen luokan ja sen, kun Sirius piilotti sinun pehmolelusi – ”
”Älä muistuta siitä!” Kacey vohkaisi.
”Kertoisit minulle”, Lily melkein maanitteli. Se ei kuulunut hänen tapoihinsa, mutta hän ei voinut itselleen ja raastavalle uteliaisuudelleen mitään.
”Hyvä on”, sanoi Kacey ja veti syvään henkeä. ”Minä suutelin Remus Lupinia.”
”Sinä MITÄ?” huudahti Lily ja vei sitten varsin nopeasti kätensä suunsa eteen, kun tajusi puhuneensa melkoisen kovalla äänellä.
Kacey vain tuijotti voileipäänsä.
”Tykkäätkö sinä Remuksesta?” Lily kysyi silmät pyöreinä.
”Ei kun muuten vain suutelin”, Kacey tokaisi.
”En minä sillä”, Lily sanoi nopeasti ja virnisti sitten. ”Minä vain yllätyin. Pahus, Kacey, sinä et kertonut minulle mitään!”
”Ei ollut mitään sanottavaa”, Kacey sanoi ruskeat silmät vilkkuen.
”Tuota lausetta kuulee aika harvoin sinun suustasi”, Lily totesi. ”Itse asiassa minä voin melkein kuvitella sinut ja Remuksen yhdessä – ”
” – me emme ole yhdessä, joten älähän kiirehdi asioiden edelle”, Kacey varoitti. ”Me vain suutelimme.”
”Niinpä niin”, sanoi Lily virnistellen edelleen.
Hänen katseensa eksyi penkin toiseen päähän, jossa Remus Lupin söi parhaillaan aamupalaa ystäviensä kanssa. Remus näytti iloiselta ja hetken Lily oli varma, että vaikka Kacey ja poika eivät vielä olleetkaan yhdessä, asia varmasti korjaantuisi piakkoin.
 Lilyn katse siirtyi vaivihkaa Remuksesta hiuksiaan harovan Potterin yli Siriukseen, joka ahmi puuroaan hyvällä ruokahalulla. Heidän katseensa kohtasivat ja Sirius hymyili, mutta käänsi sitten nopeasti katseensa pois.

Kello oli hieman yli neljä. Sirius käveli yksin rohkelikkotornia kohti, kun hän kuuli iloisen huudahduksen takanaan ja askeleet, jotka kiiruhtivat hänen vierelleen.
”Moi, Sirius”, sanoi Lily ja näytti oikeasti ilahtuneelta. ”Mitä sinä puuhaat?”
Sirius kohotti vaivalloisesti kirjakasaa, joka hänellä oli sylissään.
”Opiskelen”, poika sanoi ja virnisti. ”Uskomatonta, eikö?”
Lily kohotti kulmiaan.
”No, muistat varmaan sen ylimääräisen pikku hämmingin muodonmuutoksessa”, Sirius lisäsi vähemmän iloisella äänellä. ”McGarmiwa laittoi minut tekemään ylimääräistä ainetta.”
”Poikarukka”, Lily sanoi, mutta vahingoniloinen virnistys vei jokseenkin pohjan lohdutukselta.
Sirius hymyili, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa. Yllättävää.
”Itse asiassa minähän voisin auttaa sinua”, sanoi Lily äkkiä ja virnisti. ”Kacey on kadonnut jonnekin, ilmeisesti Remuksen perässä, eikä minulla ole mitään tekemistä.”
”Voi niitä lapsia”, sanoi Sirius päätään pudistellen ja muisti sitten Lilyn tarjouksen. ”Tuota noin, kiitos tarjouksesta, mutta ehkä minun olisi parasta tehdä tämä itse – ”
”Eikä olisi”, ilmoitti Lily äänellä, joka ei liiemmin sietänyt vastaväitteitä. ”Kun minä autan, koko homma on valmis paljon nopeammin ja me pääsemme tekemään jotain muuta.”
Sirius kohotti kulmiaan.
”Pöhkö”, sanoi Lily ja löi häntä olkapäähän.
Sirius huokaisi. Hänen ei tietenkään olisi missään nimessä pitänyt edes harkita Lilyn ehdotusta. Hänen ystävänsä tuskin edes tiesivät, että hän ja Lily olivat puheväleissä, joten tytön kanssa kahdestaan kirjastossa tai ylipäätään missään oleminen olisi todennäköisesti melkoisen epäilyttävää heidän silmissään. Mutta hän ei kerta kaikkiaan voinut torjua tarjousta päästä helpommalla läksyistään.
”Kiinni veti”, sanoi Sirius, ”mutta sinä et sitten saa yrittää iskeä minua.”
Lily naurahti melkoisen kärsivän näköisenä.
”Ihan kuin siitä olisi edes vaaraa!”

He istuivat muuan rauhallisessa nurkkapöydässä kirjastossa. Ja istuivat. Ja istuivat vielä vähän aikaa. Jossain vaiheessa Lily huomasi, että Sirius alkoi liikahdella melkoisen levottomasti. Poika kirjoitti epämääräisellä käsialallaan pohdiskeluja muodonmuutosten moraalisista kysymyksistä ja Lily yritti kurkkia hänen olkansa yli nähdäkseen mahdolliset kirjoitusvirheet ja oudot lauserakenteet, mutta loppujen lopuksi kurkkiminen kävi liian vaikeaksi, sillä Siriuksen tuoli ja poika sen mukana keikkuivat edestakaisin.
”Sirius”, Lily sanoi kyllästyttyään väistelemään keikkuvaa tuolia, ”voisitko ystävällisesti rauhoittua?”
Sirius kohotti katseensa papereistaan ja virnisti.
”Kyllähän sinä tiedät, kuinka innoissani minä olen koulutehtävistä”, poika totesi.
”Niin varmasti ja kuu on juustoa”, totesi Lily.
Sirius rypisti kulmiaan.
”Kuu on juustoa?” poika toisti kysyvällä äänellä. ”Lily hyvä, luulisi sinun tietävän, että kuu – ”
”Kyllä minä tiedän”, Lily sanoi nopeasti. ”Se on vain vanha jästisanonta. Kai ihmiset joskus luulivat, että kuu on juustoa, tai jotain.”
”Aika tyhmiä”, Sirius totesi.
”Miten niin?” Lily kivahti ja hänen äänensä kuului yllättävän kovana hiljaisessa kirjastossa. ”Ajattele nyt! Ei aina ole ollut mitään kaukoputkia, ja kuu nyt on kutakuinkin keltainen, ja – ”
”En minä sitä tarkoittanut”, sanoi Sirius ja näytti oikeasti katuvalta. ”Minä vain… se lipsahti.”
”Huomasin”, Lily sanoi edelleen selvästi vihaisena.
Sirius nielaisi.
”Lily, älä suutu”, hän sanoi ja yritti näyttää niin kiltiltä ja katuvalta kuin vain mahdollista. ”Sinä olet paras läksyjentekoapu, joka minulla on ikinä ollut, jos Remusta ei lasketa mukaan…”
”Läksyjentekoapu?” Lily toisti, mutta hän ei kuulostanut enää niin vihaiselta.
Sirius hymyili ja hänen silmänsä tuikkivat mustien hiusten välistä.
”No niin, kirjoitahan nyt”, sanoi Lily ja osoitti Siriuksen edessä olevaa paperia. ”Muuten me olemme täällä vielä keskiyöllä.”

Remuksen oli vaikea keskittyä läksyihin. Todennäköisesti suurin syy siihen oli Kacey, joka istui pöydän toisella puolella ja luki omia läksyjään. Remus oli maininnut aamulla menevänsä kirjastoon tuntien jälkeen ja toteutettuaan suunnitelmansa hän oli saanut huomata Kaceyn istuvan jo valmiiksi eräässä sivupöydässä. Hän oli luonnollisesti liittynyt seuraan ja nyt he olivat istuneet jo toista tuntia hiljaisina tekemässä läksyjään.
”Onko sinulla vielä paljon tekemistä?” kysyi Kacey äkkiä, kun Remus oli pohtimassa värien merkitystä taikayrttien käyttötarkoituksissa.
”Ei nyt erityisemmin”, Remus sanoi. ”Ei niin paljon, ettenkö selviäisi niistä illallakin.”
”Hyvä”, sanoi Kacey ja virnisti. ”Mentäisiinkö kävelylle?”
Remus katsoi tyttöä, joka työnsi jo innokkaan näköisenä tavaroitaan laukkuunsa.
”Käy minulle”, hän sanoi.
He lähtivät kirjastosta liiemmin aikaa kuluttamatta, mutta siitä huolimatta Remus ehti nähdä muuan kaksi ihmistä istumassa eräässä nurkkapöydässä. Lilyn punaisen tukan näki kaukaa. Tyttö oli ojentautunut katsomaan edessään istuvan pojan papereita ja ilmeestä päätellen valitti pojalle jostain kirjoitusvirheestä. Poika hymyili. Ja hymyillessään poika nosti katseensa eikä enää ollut epäilystäkään siitä, etteikö poika olisi ollut Sirius.

OSA 4

Lily nauroi. He istuivat käytävällä ja nojasivat kiviseen seinään. Matami Prilli oli heittänyt heidät ulos kirjastosta muutaman liian äänekkään huudahduksen jälkeen ja jostain syystä he eivät olleet jaksaneet kävellä rohkelikkotorniin asti. Jokin sivuääni Siriuksen päässä väitti, ettei ollut erityisen hyvä ajatus istuskella Lily Evansin kanssa käytävällä juttelemassa ja nauramassa, mutta tähän mennessä hän oli nitistänyt tuon äänen varsin tehokkaasti. Ja miksipä hänen olisi edes tarvinnut kuunnella ääntä, hänhän ei tehnyt mitään väärää. Istui vain käytävällä ja nauroi.
 Ei sillä, etteikö tilanne olisi tuntunut hieman oudolta, kun sitä rupesi ajattelemaan. Hän ei ollut kuvitellut ikinä itse tutustuvansa Lilyyn, paitsi siinä tapauksessa, että Jamesin päiväunet toteutuisivat ja tämä esittelisi Lilyn hänelle tyttöystävänään. Sitä ei kuitenkaan ollut ilmeisesti näköpiirissä. Sirius oli vain yrittänyt tehdä asialle jotain, auttaa Jamesia, ja olikin löytänyt itsensä juttelemasta Lily Evansin kanssa aivan kuin he olisivat kavereita.
 Kai he olivatkin. Mutta miten hän selittäisi sen Jamesille, sitä hän ei tiennyt. Hän voisi toki kertoa totuuden suunnitelmastaan ja Lilyn taipumuksesta törmätä ovien kanssa hänen nenäänsä, mutta sitä hän ei osaisi kertoa, minkä takia hän ei kertonut tuosta kaikesta Jamesille heti. Hän ei tiennyt sitä itsekään.
”Mitä sinä ajattelet?” kysyi Lily ja hän kääntyi katsomaan tyttöä. Tämä näytti uteliaalta.
”Sitä ihmistä, josta en saa puhua sinulle”, hän sanoi kiusoitellen.
Lilyn suu mutristui ja tämä kurtisti kulmiaan.
”Ajatteletko sinä aina Potteria, kun näet minut?” hän kysyi.
”En”, Sirius sanoi. Se oli totta. Ainakin nykyään.
”Hyvä”, Lily sanoi ja naurahti. ”Se olisikin ollut vähän pelottavaa.”
He istuivat vähän aikaa hiljaa ja kuuntelivat jossain kaukana kulkevia askelia.
”Kuule Sirius”, Lily aloitti yhtäkkiä mietteliäällä äänensävyllä, ”millainen Potter oikeasti on? Tehän olette ystäviä, ja koska sinä nyt olet osoittautunut ihan inhimilliseksi, hänkään ei kai voi olla kauhean kamala.”
”James on…” Sirius aloitti, mutta ei tiennytkään mitä sanoa. Kehu Jamesia, huusi sivuääni hänen päässään. ”James on minun ystäväni”, hän aloitti uudestaan.
Lily katsoi häntä kuin olisi yrittänyt nähdä jotain, mitä hän ei sanonut.
”James puhuu mielellään”, sanoi Sirius ja naurahti. ”Varsinkin itsestään. Mutta vain silloin, kun hänellä ei ole mitään varsinaista sanottavaa. Ei hän oikeasti ole sen itserakkaampi kuin kukaan muukaan, vaikka sinä kuvittelet niin... Ja James on hauska. Hänen pitää olla tosi surullinen, että hän on hiljaa, yleensä hän puhuu aina. Ja hän keksii kaikkea hauskaa, jota Remus voi paheksua.”
Lily oli hiljaa.
”Ja hänellä on kerrassaan hurmaavat ruskeat silmät”, lopetti Sirius vakavalla äänellä.
Hän näki, miten tyttö vilkaisi häntä ensin jokseenkin järkyttyneen näköisenä, tavoitti sitten pilkkeen hänen silmissään ja tönäisi häntä sitten niin kovaa, että hän melkein horjahti lattialle.
”Sinä senkin!” puuskahti Lily. ”Minä oikeasti melkein kuvittelit, että sinä olit tosissasi niiden silmien kanssa. Siis sillä tavalla tosissasi… äsh, kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan!”
”Tiedänkö?” Sirius kysyi kohottaen kulmiaan.
”Et sillä tavalla, hölmö!” Lily nauroi. ”James Potterilla saattaa olla inhimillisiäkin puolia, siitä minä en tiedä, mutta sinä ainakin olet mukava, Sirius Black.
”Niinhän ne sanovat”, sanoi Sirius ja taputti itseään hellästi olkapäähän.
”Hölmö”, sanoi Lily eikä kuulostanut tippaakaan ärtyneelle.

James ja Peter pelasivat oleskeluhuoneessa shakkia, kun Remus ja Kacey tulivat kävelyltä. Tyttö lähti saman tien omaan makuusaliinsa eikä Remus edes ehtinyt murehtia, pitäisikö heidän halata tai suudella erotessaan, kun tyttö oli jo mennyt. Eikä sillä ollut edes niin väliä. Kacey oli varmasti huomannut, että häntä vaivasi jokin, tuskin tyttö jaksaisi loukkaantua mahdollisesta huonosti hoidetusta hyvästelystäkään huolimatta.
”Vai niin, Kuutamo, maltoit viimeinkin saapua”, James virnuili, kun hän istahti katsomaan shakkipeliä. Peterin nappulat näyttivät hallitsevan pelilautaa.
”Oliko teillä kivaa Kaceyn kanssa?” Peter kysyi puolihuolimattomasti, selvästi miettien seuraavaa siirtoaan.
”Ihan kivaa”, sanoi Remus.
”Ihan kivaa?” James toisti virnistäen. ”Kuutamo hyvä, et sinä meitä huijaa näin helpolla. Jos Sirius olisi täällä, saisit kuulla kunniasi noin kiertelevästä vastauksesta.”
Remus ei jaksanut vastata. Siriuksen nimi oli palauttanut jälleen kerran mielikuvan pojasta istumassa Lilyn kanssa kirjastossa hänen mieleensä. Minkä takia Sirius ei ollut edes maininnut ohimennen tutustuneensa Lilyyn paremmin? Silti Remus ei voinut vain uskoa, että nuo kaksi olisivat törmänneet sattumalta ja päätyneet samaan pöytään istumaan. Sirius oli selvästi jättänyt kertomatta jotain, eikä Remus tahtonut edes arvailla, minkä takia poika oli tehnyt sen.
”Peter, senkin rotta!” James huudahti, kun hänen nappulansa heitettiin ulos pelilaudalta.
”Opettele pelaamaan ja syytä minua sitten”, hän totesi.
”Minun pelaamisessani ei ole mitään vikaa”, James protestoi.
”Paitsi, ettet sinä ikinä voita”, Peter muistutti.
”No, se nyt on vain pikku sivuseikka”, James väitti.
Remus huokaisi puoliääneen ja istahti sohvalle.

Lily makasi sängyssään ja katseli makuusalin kattoa. Olisi voinut kuvitella, että sen tuijottamiseen olisi viidessä vuodessa ehtinyt jo kyllästyä, mutta ei – katon katselu oli edelleen varsin hyvä tapa kuluttaa aikaa. Varsinkin kun oli huoneessa yksin. Kacey oli epäilemättä Remuksen kanssa jossakin. Tavallaan oli kummallista, ettei Lily ollut huomannut noiden kahden ystävystymistä jo aiemmin. Totta kai hän tiesi, että he olivat kavereita ja juttelivat tavatessaan, mutta silti hänen oli vaikea kuvitella Remus suutelemassa Kaceyta.
 Muutkin kuudesluokkalaiset rohkelikkotytöt olivat jossakin, mutta heitä Lily ei kaivannutkaan. Hän ei ollut oikein ikinä osannut pitää Michelleä ja Naimaa ystävinään, vaikka hän tulikin heidän kanssaan toimeen. Naima oli niin kovaääninen ja räiskyvä persoona, että Lily tunsi itsensä yleensä vain harmaaksi täpläksi seinässä, ja Michelle puolestaan oli juuri sellainen vaaleatukkainen, pinnalliselta vaikuttava tyttö, jollaisia Siriuksen kuvittelisi jahtaavan.
 Tai ainakin niin Lily oli ajatellut. Enää hän ei ollut varma Siriuksesta. Hän oli kuvitellut pojan koko elämän olevan hankaluuksien aiheuttamista ja tyttöjen perässä juoksemista, mutta siihen mielikuvaan ei sopinut käytävällä istuminen ja jutteleminen. Lilystä tuntui, että hän oli löytämässä jonkin sellaisen puolen Sirius Blackista, jota hän ei ollut uskonut olevan olemassa. Tavallaan se oli mielenkiintoista, mutta kieltämättä myös kohtalaisen pelottavaa.
 Ovi kolahti. Kacey tuli sisään hymyillen niin, ettei Lily epäillyt enää tippaakaan, kenen kanssa tyttö oli viettänyt iltansa.
”Mitäs Remus?”
Kacey virnisti.
”Tuota noin”, sanoi Lily, ”pitääkö minun ajatella teitä nyt seurustelevana parina?”
”Älä suotta”, sanoi Kacey hyväntuulisesti. ”Me emme ole sopineet mitään.”
”Pussailette vain hämärässä oleskeluhuoneessa”, Lily täydensi.
”Jotain sinne päin”, Kacey virnisti. ”Ja aiheesta toiseen – vaikka täytyy myöntää ettei minulla ole mitään Remuksesta puhumista vastaan – oletko miettinyt, kenen kanssa menet syystanssiaisiin?”
”En”, sanoi Lily. Se oli melkein totta.
”Voi Lily”, Kaceyn ääni kuvasti syvää paheksuntaa, ”sinä saisit varmaan melkein kenet vain, kun vain kysyisit. Miten olisi James?”
”Jotenkin minä arvasin, että me tulemme vielä tähän”, Lily huokaisi eikä mahtanut mitään ääneensä hiipivälle ärtyneelle sävylle. ”Minä en halua viettää koko iltaa Potterin kanssa ja sillä selvä. Siitä tulisi vain ruumiita.”
”James on ihan kivannäköinen”, Kacey yritti, mutta vaikeni nähtyään Lilyn katseen. ”Olkoon. Mutta jos et huoli Jamesia, sinun olisi korkea aika keksiä joku muu, ellet aio vain jäädä odottelemaan, että joku kysyy sinua.”
”Itse asiassa pari puuskupuhia kysyi jo”, Lily sanoi ja hymyili nähdessään Kaceyn kulmien kohoavien. ”Minä sanoin ei.”
Kacey huokaisi muka epätoivoisena.
”Minä en sitten tajua, mitä teen sinun kanssasi. Okei, sinä et huolinut kysyjiä. Onko sinulla joku mielessä? Edes hiukan?”
”No, Sirius Black voisi olla kiva”, Lily sanoi mahdollisimman neutraalilla äänellä.
Hän oli olettanut Kaceyn hihkaisevan tai tekevän ylipäänsä jotain, mutta tyttö pysyikin vaiti ja tuijotti käsiään.
”Mikä vika Siriuksessa on?” Lily kysyi hiljaisuuden ärsyttämänä.
”Ei Siriuksessa ole mitään vikaa”, Kacey aloitti kierrellen. ”Remus oli nähnyt teidät kirjastossa. Eihän siinä mitään, mutta – ”
”Ai, nyt Remus vahtii minun tekemisiäni ja raportoi niistä sinulle?” Lily kivahti.
”Ei tietenkään vahdi!” Kacey huudahti. ”Älä viitsi suuttua, Lily. Mutta Sirius ei ollut ilmeisesti maininnut tutustuneensa sinuun yhtään paremmin, joten tietysti Remus ihmetteli, kun näki teidät siellä kahdestaan… Lily, Siriuksen ystävä on rakastunut sinuun!”
”Ja se estää Siriusta juttelemasta minun kanssani?”
”Ilmeisesti se estää Siriusta kertomasta ystävilleen, että juttelee sinun kanssasi!” Kacey huomautti terävästi.
Hiljaisuus kuulosti painostavalta huudahduksen jälkeen. Lily ei tiennyt mitä sanoa.
”Ei olisi pitänyt sanoa sitä noin kovaan ääneen”, Kacey sanoi hetken päästä anteeksipyytävään sävyyn.
”Ei se mitään”, sanoi Lily. ”Oikeasti. Ja olihan siinä tavallaan järkeäkin.”
Kacey tuijotti ulos ikkunasta.
”Sinun kannattaa pitää varasi, Lily”, hän sanoi äkkiä. ”Koska minusta tuntuu, että James ja Sirius ovat melkoisen hyviä ystäviä ja kun sinä puhut Siriuksen kanssa tanssimisesta, kuvio alkaa minusta vaikuttaa vähän pelottavalle.”
”Kunhan sanoin”, Lily väitti, vaikka pieni ääni hänen päässään huusi, ettei se ollut aivan totta. ”Sitä paitsi Siriuksella on varmaan jo pari. Minä kysyn jotain korpinkynttä.”
”Niin sitä pitää”, sanoi Kacey ja heittäytyi sitten sängylleen. ”Kai minä voin sanoa Remukselle, ettei sinulla ole taka-ajatuksia Siriuksen suhteen? Se voisi saada Remuksen paremmalle tuulelle.”
Lily kohautti olkapäitään.
”Minkäköhän takia minä en huomannut jo paljon aiemmin, että Remus on melkoisen suloinen?” Kacey tuntui nyt puhuvan puoliksi itsekseen. ”Siis kyllähän minä olen aina tiennyt, että hän on kiva ja mukava ja herttainen ja niin edelleen, mutta minä en ikinä kuvitellutkaan ihastuvani häneen…”
Lily makasi sängyllään, antoi Kaceyn sanojen vilahtaa tajuntansa ohi ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Remus oli ollut huolissaan hänestä ja Siriuksesta. Oliko siihen aihetta? Pitäisikö hänen seurata Remuksen mallia ja huolestua itsekin?

Makuusali oli hiljainen. Se oli täysin ymmärrettävää, kellohan oli jo melkein yksitoista. Jokainen tunnollinen oppilas oli jo nukkumassa. Toisin sanoen Remuksella oli hyvä syy olettaa, ettei Sirius nukkunut vielä, tätä kun ei kukaan oikein voinut sanoa tunnolliseksi oppilaaksi. Hän oli kenties istunut Kaceyn kanssa oleskeluhuoneessa hieman turhan kauan, mutta hän ei voinut mennä nukkumaan, ennen kuin olisi jutellut Siriuksen kanssa -
”Kuutamo, mitä hittoa sinä hiippailet siellä?”
Luojan kiitos. Sirius ei selvästi ollut nukkumassa, vaikka ääni paljasti, että läheltä liippasi.
”Anturajalka, kömmi jaloillesi ja tule oleskeluhuoneeseen. Minun on pakko päästä puhumaan sinulle. Ei, et sinä tarvitse paitaa”, Remus lisäsi, kun Sirius kurottautui poimimaan mustaa paitaansa lattialta.
”Enkö?” pojan ääni oli hämmästynyt. ”Oleskeluhuoneessa voi olla tyttöjä. Kuvittele nyt, mitä ne tekevät, jos näkevät minut ilman paitaa – ”
”Juoksevat varmaan kiljuen karkuun”, Remus arveli. ”Tule nyt.”
”Miksi tämä salamyhkäisyys?” kysyi Sirius virnistellen, kun he olivat portaissa. ”Onko sinulla naispulmia”
”Ei minulla vaan sinulla”, Remus tokaisi ja istahti eräälle pahaa-aavistamattomalle sohvalle. ”Lily Evans.”
”Oletkohan sinä erehtynyt henkilöstä?” Sirius kysyi kulmiaan kohottaen. ”Minä olen Sirius, Kuutamo. En James. James on se ruskeatukkainen hassunnäköinen kaveri.”
”Ha ha”, sanoi Remus. ”Minä näin teidät kirjastossa.”
”Minun ja Jamesin? Tajuan, jos olet järkyttynyt, mutta – ”
”Sinut ja Lilyn.”
Sirius vaikeni. Oleskeluhuone oli niin pimeä, ettei Remus pystynyt erottamaan pojan kasvoja. Mielessään hän rukoili Siriusta sanomaan jotain, joka saisi hänet unohtamaan koko asian. Jotain läksyistä, sattumasta, törmäämisestä kirjaston ovilla… Mistä tahansa, joka ei aiheuttaisi hänelle lisää harmaita hiuksia.
”No, minä ja Lily olemme tavallaan tutustuneet”, sanoi Sirius varovaisesti.
Se oli hälytysmerkki. Siriuksen varovainen ääni oli ehdottomasti hälytysmerkki. Juokse pakoon, Remus, jätä nuo pöhköt selvittelemään itse ongelmansa.
”Tavallaan?” Remus kuitenkin toisti ja jätti pakoon juoksemisen toiseen kertaan. ”Missä merkeissä?”
”Sinä olet liian kaksimielinen, Kuutamo”, Sirius tuhahti kuulostaen vähän enemmän omalta itseltään. Rohkaisevaa. ”Me tutustuimme ja sillä selvä. Siinä samalla kun Lily ruhjoi minun nenääni kirjaston ovella. Se nainen on oikeasti vaarallinen, pitäisi varmaan kertoa Jamesille – ”
”Niin pitäisi”, sanoi Remus, ”mutta ei kirjaston ovista vaan siitä, että sinä ja Lily olette puheväleissä. Jos James näkisi teidät istumassa kirjastossa naureskelemassa etkä sinä olisi sanonut mitään – no, minä en halua kuvitella sitä.”
”Minä mainitsen asiasta Jamesille”, totesi Sirius huolettomasti, ”mutta nyt minun on oikeasti painuttava kauneusunilleni. Sinun ei ehkä tarvitse, Kuutamo, sinullahan on nainen jo valmiiksi, mutta me muut olemme vielä iskemisvaiheessa…”
Niine sanoineen Sirius nousi ja katosi – edelleen ilman paitaa – makuusaliin johtaviin portaisiin. Remus jäi hetkeksi istumaan oleskeluhuoneeseen eikä ollut aivan varma, olisiko hänen pitänyt tuntea itsensä helpottuneeksi vai ei.

Sirius saattoi puhua kauneusunten puolesta ja kömpiä hyvine aikomuksineen sänkyynsä, mutta hän ei nukahtanut. Aluksi hän huomasi sen tosiasian, että Remus ei ollut seurannut häntä yläkertaan, ja hetken kuulosteltuaan rappusten hiljaisuutta hän alkoi miettiä eri mahdollisuuksia asioista, joita Remus voisi tehdä oleskeluhuoneessa yhdentoista aikaan illalla. Päästyään Kaceyn kasvoihin saakka hän virnisti leveästi yläpuolellaan häämöttävälle katolle.
 Mutta hän ei saanut unta. Harmittavaa kyllä, Remuksen sanat olivat jääneet pyörimään hänen mieleensä. Erittäin häiritsevää.
 Kyllä, hänen olisi pitänyt kertoa Jamesille ajat sitten. Eihän tilanteessa ollut oikeastaan mitään muuta epäilyttävää kuin se, ettei James tiennyt siitä. Hän ja Lily nyt olivat kuitenkin vain kavereita eikä heistä ikinä tulisi mitään muuta, ja tietysti Sirius toimi koko ajan taka-ajatuksenaan saattaa Lily ja James onnellisesti yhteen. Eikö niin?
 Tosin oli myös hieman epäilyttävää, että asia vaivasi häntä. Että hän ei tiennyt, kuinka kertoa Jamesille. Ja että kun hän lopetti ajattelemisen ja alkoi tosissaan odotella unen tuloa, Lilyn päättäväiset kasvot eksyivät hänen mielikuviinsa.
 Hän sulki silmänsä ja päätti nukkua.

Aamu tuli aivan liian aikaisin. Sirius olisi mieluummin jäänyt hautautumaan peittonsa alle ja unohtanut totaalisesti, että oli torstai ja hänen pitäisi kestää vielä kaksi kokonaista päivää tunteja ennen viikonloppua. Hän olisi myös hyvin mielellään unohtanut Lily Evansin ja sen, että hänen pitäisi kertoa Jamesille tutustuneensa tyttöön tai Remus epäilemättä pakottaisi hänet siihen, mutta sen unohtaminen ei tietenkään käynyt päinsä. Niinpä hän veti T-paidan päälleen ja käveli vessaan oikomaan sotkuisia hiuksiaan.
”Kuule Anturajalka, selviäisitköhän sinä ilman peiliä?” Peter kysyi hänen takaansa. ”Ei sillä, että väittäisin sinua turhamaiseksi.”
”Minä en tarvitse peiliä tietääkseni olevani hyvännäköinen”, Sirius virnisti. Hänen äänensävynsä sentään oli entisellään, vaikka ajatukset olivatkin melkoisen sekaisin. Helpottavaa.
”Ainakin itsevarmuutta tuntuu riittävän”, Peter totesi.
Sirius työnsi muutaman mustan hiustukon oikealle paikalleen. Siinä vaiheessa jokin Peterin äänessä ehti upota hänen tajuntaansa.
”Oliko tuo keskustelunavaus, Matohäntä?” hän kysyi. ”Koska jos sinulla on jotain, josta haluat kertoa, niin voin varoittaa, että minä en tajua vihjauksia.”
”Tiedän”, Peter sanoi, ”sinua pitää lyödä halolla päähän.”
”Ei ihan niinkään”, Sirius kielteli kärsivällä äänellä, ”halko ei tee hyvää hiuksille.”
”Turhamainen mikä turhamainen”, mutisi Peter. ”Kai minä vain lähinnä mietin niitä syystanssiaisia.”
”Au”, sanoi Sirius, ”tämä taitaa olla vakava keskustelu. Pitäisikö herättää Remus?”
”Ei kannata”, Peter kielsi. ”Remuksella on nainen. Suoraan sanoen minä en luota hänen kykyynsä keskustella asiasta virnuilematta omahyväisesti.”
”Minun on vaikea kuvitella Kuutamoa virnuilemaan omahyväisesti”, totesi Sirius.
”Sinä et ollut paikalla silloin, kun minä ja James pelasimme shakkia ja Remus tuli kävelyltä Kaceyn kanssa”, Peter huokaisi. ”Vaikka onkin pakko myöntää, että hän oli viisi minuuttia hiljaa. Jokseenkin huolestuneen näköinen. ENNEN kuin alkoi virnuilla.”
”Matohäntä-rukka”, Sirius totesi kuulostamatta yhtään säälivältä. ”Naisongelmia siis? Ja sinä haluat puhua niistä minulle? Mistä tiedät, vaikka minullakin olisi nainen piilossa komerossa?”
Peter äännähti tavalla, joka sai Siriuksen arvelemaan, ettei hänen ystävänsä pitänyt ajatuksesta.
”Olkoon, ei sotketa komeroa tähän”, hän tokaisi ja Peter hymyili vinosti. ”No, tulit puhumaan oikealle miehelle – ”
” – miehelle?”
” – koska kaikkihan tietävät, että jokainen Tylypahkan tyttö näkee epäilyttäviä unia minusta”, Sirius jatkoi häiriintymättä. ”Tanssiaispari saadaan sillä tavalla, että valitaan tyttö ja isketään kimppuun, kun paikalla on mahdollisimman vähän kavereita. Usko pois, kaverit ovat pahasta. Jos niitä on paikalla, ne pitää kaikki valloittaa salamannopeasti, ja se tekee joskus tiukkaa jopa minulle. Mutta joka tapauksessa sinulla on puolet enemmän mahdollisuuksia, jos paikalla ei ole tytön kavereita.”
”Täytyy kokeilla”, Peter sanoi äänellä, jonka perusteella olisi voinut kuvitella, ettei hän todellakaan aikonut kokeilla.
”Kiitä vain minua”, Sirius totesi omahyväisesti. ”No, kuka sinulla on mielessä?”
”En ole vielä päässyt tytön valintaan asti”, Peter sanoi vinosti hymyillen. ”Kenen kanssa sinä olet menossa? Sen tytön komerosta?”
”Toistaiseksi en kenenkään”, sanoi Sirius.

Lily tunsi itsensä hermostuneeksi. Hän pyöri peilin edessä ja yritti päättää, saiko tummansininen hänen kasvonsa näyttämään entistäkin kalpeammilta, mikä toki oli varsin typerää, mutta hän ei voinut sille mitään. Lopulta hän päätti pitää tummansinisen paidan ja siirtyi miettimään, mikä ihme häntä vaivasi.
 Hän tiesi vastauksen. Kaceyn puheet siitä, miten hän ei missään nimessä saisi ihastua Siriukseen olivat saaneet hänet pois tolaltaan. Eikö Kacey olisi voinut pitää suutaan kiinni? Koko ajatus ei olisi ikinä pälkähtänyt hänen päähänsä ja kaikki olisi hyvin -
 Ei. Se olisi pälkähtänyt hänen päähänsä joka tapauksessa, mutta nyt Kacey oli saanut hänet miettimään asiaa niin aikaisin, että hän toivottavasti ehtisi tehdä asialle jotain. Järjestellä mahdolliset tunteensa jonnekin aivojensa perälle, muistaa, että Sirius Blackiin ei sopinut ihastua.
 Eikä kyse ollut edes pelkästä Potterista. Potter oli toki osasyy, mutta Siriukseen ihastuminen nyt olisi muutenkin aivan mieletöntä. Kaikki tiesivät, että poika käytti kaiken aikansa tyttöjen perässä juoksemiseen. Siriuksen huhuttiin olevan ainoa elävä sielu Tylypahkassa, joka tiesi joka ikisen luutakomeron sijainnin, eikä ollut epäilystäkään, mihin Sirius oli tätä tietoa tarvinnut.
 Ei, Lily Evansia ei yksikään poika saisi luutakomeroon. Ei ikinä. Sitä ei tulisi tapahtumaan, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa -
”Mitä sinä mietit?” kysyi Kacey.
Sitä paitsi Sirius oli edelleen Potterin ystävä, eikä Lily edes ollut ihastunut Siriukseen, hitto sentään -
”Eikö sinun pitäisi olla jossain Remuksen kanssa?” hän sanoi ääneen.
”Oho”, totesi Kacey ja Lily tajusi puhuneensa kohtalaisen ilkeään sävyyn. ”Mistäs nyt tuulee?”
”Anteeksi”, Lily sanoi vaisusti. ”Huono aamu.”
”Okei, syytetään aamua”, Kacey sanoi ja hymyili sen näköisenä, että oli jo unohtanut koko jutun. ”Oletko valmis lähtemään aamupalalle?”
Lily oli jo kääntymässä vilkaisemaan peilikuvaansa vielä kerran, mutta tajusi sitten mitä oli tekemässä.
”Olen”, hän sanoi ja käänsi selkänsä peilille. ”Mennään vaan.”
Pahuksen Sirius Black. No, onneksi Lily Evans osasi pitää varansa.

[lurikko]

A/N: Taas kaksi osaa...

*

OSA 5

Sirius huomasi kyllä, että salin ovi kävi ja Lily astui sisään. Hän näki tytön kävelevän Kaceyn vieressä ja siinä samassa muuan pelottava ajatus livahti hänen mieleensä. Hän kääntyi kohti Remusta.
”Kuutamo, oletteko sinä ja Kacey yhdessä?” hän kysyi.
Remus melkein tiputti kurpitsamehulasin kädestään. Huono yllättävän keskustelunavauksen sietokyky, päätteli Sirius.
”Miten niin?” Remus sai kysyttyä yskittyään hetken. ”Ja ei, emme ole. Ainakaan virallisesti.”
”Minä vain mietin, aikooko Kacey tulla sinun viereesi istumaan”, sanoi Sirius ja yritti tuijottaa Remusta niin, etteivät pöydän toisella puolella istuvat James ja Peter huomaisi sitä. ”Ystävineen”, hän lisäsi.
Jokin välähti Remuksen silmissä. No niin, nyt poika tajusi sen, ettei Sirius ollut vielä kertonut Jamesille olevansa puheväleissä Lilyn kanssa. Ja myös sen, että Lily oli mahdollisesti parhaillaan tulossa heidän viereensä istumaan, mikäli Kacey liittyisi Remuksen seuraan.
”Tuota noin, Sarvihaara – ” oli Sirius aloittamassa, mutta Kaceyn iloinen ääni keskeytti hänet.
”Huomenta kaikille!” tyttö raivasi itselleen nopeasti tilaa Siriuksen ja Remuksen väliin ja istahti penkille sen suurempia ihmettelemättä. Lily seurasi ystävänsä perässä melkoisen vaivaantuneen näköisenä.
”Huomenta”, sanoi James silmät suunnattuina Lilyyn.
Remus pörrötti Kaceyn tukkaa.
”Huomenta, päivänsäde”, poika sanoi.
”Huomenta, aurinkoinen”, sanoi Kacey ja hymyili.
Sirius tuijotti puurolautastaan varsin aktiivisesti. Lily istui hänen vieressään varsin ahtaasti, kiitos vain Kaceyn ja Remuksen, jotka veivät aivan liikaa tilaa. Jokseenkin epämukava tilanne. Mutta ainakaan Lily ei ollut vielä osoittanut mitään tuttavallisuuden merkkejä. No, itse asiassa tyttö ei ollut sanonut yhtään mitään.
”Syystanssiaisiin on enää kymmenen päivää”, totesi Kacey virnistäen.
”Me tiedämme kyllä”, Lily totesi ja kuulosti siltä, kuin olisi tuntenut olonsa aivan yhtä tukalaksi kuin Siriuskin.
”Niistä puheen ollen”, aloitti James toiveikkaalla äänellä, joka tiesi hänelle varmaa tuhoa, ”Lily, onko sinulla jo seuralainen?”
”Ei, minä en ole menossa sinun kanssasi, Potter”, Lily tokaisi.
Jamesin hymy hieman laantui, mutta ei sentään kuollut aivan täysin. Sirius huomasi kyllä, ettei poika edelleen malttanut olla tuijottamatta Lilyä. Ilmeisesti Lilyn vastaus oli kuitenkin jokseenkin taltuttanut Jamesin siltä erää, sillä he jatkoivat syömistä jokseenkin hiljaisuuden vallitessa. Ainoastaan Kacey selitti innoissaan Remukselle jotain tanssiaisista ja poika kuunteli häntä huomattavasti rauhallisempana.
 Sirius oli juuri aikeissa nielaista viimeisen paahtoleivän ja karata pöydästä, kun Lily hypähti seisomaan.
”No niin, minä olen valmis”, hän sanoi. ”Kacey, lähdetäänkö?”
”Onko pakko?” Kacey kysyi varsin viattoman näköisenä.
”On”, Lily totesi.
”Nähdään vähän myöhemmin”, sanoi Kacey Remukselle ja nousi sitten hänkin seisomaan.
Lily kiskoi jokseenkin vaikean näköisesti pitkät jalkansa penkin toiselta puolelta toiselle. Sirius ei jaksanut siirtyä kauemmas helpottaakseen tyttöä tehtävässään, mutta seurasi sentään sen toteuttamista mielenkiinnolla. Äkkiä Lily horjahti ja joutui ottamaan tukea pojan olkapäästä pysyäkseen pystyssä. Heidän katseensa kohtasivat ja myöhemmin Sirius oli melkein varma nähneensä pilkahduksen tytön silmissä.
”Tämä penkki on vähän turhan ahdas”, sanoi Kacey hyväntuulisesti.
Hetken kuluttua tytöt olivat menneet. Sirius ei ollut aivan varma, olisiko hänen pitänyt olla iloinen vai ei. Hän huomasi vilkuilevansa ovelle, kunnes Lily oli kadonnut näkyvistä, ja tajusi, että James teki samoin.
”Au”, hän tokaisi, kun Remus potkaisi häntä pöydän alla.
”Mitä?” James kysyi kiinnostuneena.
”Ei mitään”, Sirius sanoi nopeasti ja vilkaisi Remusta äkäisenä. ”Kuutamo vain käyttäytyy häiriintyneesti.”
”Sitä se rakkaus teettää”, virnisti Peter.
”Siitä puheen ollen”, aloitti Sirius iloisena uudesta keskustelunaiheesta, ”oletko jo keksinyt, kenen kanssa haluaisit mennä tanssiaisiin, Matohäntä?”
”En”, sanoi Peter, mutta hänen kasvoillaan häivähti aavistus punaista. Sirius virnisti.
”Haa, sinulla on ihan selvästi joku mielessä.”
”Eikä ole”, Peter sanoi kiivaasti.
”Kylläpä on”, väitti nyt Jameskin, ”ja sinähän tiedät, että voit vallan mainiosti kertoa meille. Me voimme auttaa sinua – kunhan se tyttö ei ole Lily.”
James nauroi. Sirius ei uskaltanut vilkaista Remukseen päin, mutta tiesi silti varsin hyvin, millainen ilme pojan kasvoilla oli.
”Onko itselläsi muka pari?” Peter kysyi parhaillaan Jamesilta, ajatellen ilmeisesti hyökkäyksen olevan paras puolustus.
James nielaisi. ”No, kuten äsken huomasitte, Lily ei suostunut. Enkä minä suoraan sanoen tiedä, kenen muun kanssa haluaisin mennä sinne.”
”Hemmetin tanssiaiset”, sanoi Sirius. ”Niistä ei ole kuin harmia. Ehkä meidän pitäisi järjestää jotain mukavaa tanssiaisillalle.”
Remus pudisteli toivottoman näköisenä päätään, mutta häneen ei liiemmin kiinnitetty huomiota.
”Mainio idea”, James sanoi piristyneen näköisenä. ”Me olemme olleet suorastaan hävyttömän kilttejä viimeiset pari viikkoa. Kuutamo?”
”Ne olivat ihan mukavat pari viikkoa”, sanoi Remus hymyillen vinosti. ”Mutta olkoon, minä olen mukana. Kunhan me emme pilaa koko tanssiaisia, sillä toisin kuin eräillä, minulla on varsin mukavaa seuraa.”
”Olemme oikein onnellisia puolestasi, Kuutamo”, sanoi Sirius taputtaen vieressään istuvaa poikaa veljellisesti selkään, ”mutta Kaceysta ja luutakomeroista huolimatta tanssiaiset jäisivät hieman tyhjiksi, ellemme me järjestäisi jotain ylimääräistä.”
”Onneksi siitä ei ilmeisesti ole vaaraa”, Remus huokaisi hymyillen.

Remus istui yksinäisellä kivellä järven rannassa. Tunnit olivat ohi siltä päivältä eikä hän oikein tiennyt, mitä tehdä. Tietysti hänen olisi pitänyt olla oleskeluhuoneessa suunnittelemassa syystanssiaisia ja niiden pikku yllätystä Siriuksen, Jamesin ja Peterin kanssa, mutta sillä hetkellä häntä ei jostain syystä liiemmin kiinnostanut, kuinka paljon he voisivat järkyttää McGarmiwaa ja millä keinoilla.
 Tuuli. Oli todella tulossa syksy, sen huomasi siitä, että sai kietoa takkia tiukemmin päälleen pysyäkseen edes jotenkuten lämpimänä.
 Eivät syystanssiaiset häirinneet Remusta eikä edes suunnitelma, joka liemien tunnilla oli alkanut kehittyä niiden varalle. Häntä häiritsi Sirius, joka vilkuili Lilyn perään tämän lähtiessä huoneesta eikä suostunut kertomaan Jamesille, että oli tytön kanssa puheväleissä. Ehkä hän vain kuvitteli liikoja, mutta joka tapauksessa tilanne tuntui melkoisen epäilyttävälle. Jos Sirius ei pystynyt kertomaan jostain asiasta Jamesille, ilmassa oli aivan varmasti jotain sellaista, josta Remus ei yhtään pitänyt.
”Täälläkö sinä istut?” kysyi äkkiä ääni hänen selkänsä takaa.
Remus käännähti ympäri vain nähdäkseen Kaceyn kasvot.
”Ilmeisesti”, hän totesi.
”Saanko minäkin?” Kacey kysyi.
Remus teki tilaa kivelle ja Kacey kiipesi hänen viereensä. He katselivat vähän aikaa hiljaa järveä.
”Minusta tuntuu edelleen, että Siriuksella ja Lilyllä on jotain meneillään. Ja jos on, se ei pääty hyvin, oli se sitten mitä tahansa”, Remus sanoi lopulta.
”No, se ei varsinaisesti ole sinun murheesi”, Kacey vastasi hitaasti. ”Sinä olet epäilemättä puhunut jo Siriuksen kanssa, mutta jos minä olen ymmärtänyt oikein, niin Sirius osaa olla melkoisen itsepäinen tapaus. Et sinä voi suojella kaikkia muita ihmisiä heidän ongelmiltaan.”
Remus ei sanonut mitään.
”Vaikka varmasti tekisit sen, jos voisit”, Kacey sanoi ja hymyili varovaisesti.
Remus tunsi pienen ilontunteen kutittavan vatsassaan. Olkoon, hän oli huolissaan Siriuksesta ja Jamesista ja sillä selvä, mutta ei ollut mitään syytä antaa sen häiritä kaikkia hyviä hetkiä, joihin tämä epäilemättä kuului. Hän kietoi varovaisesti kätensä Kaceyn ympärille ja tyttö painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
He istuivat siinä pitkän tovin, aivan hiljaa. Jossain kaukana kirkui lokki ja tuuli puhalsi edelleen, mutta se ei tuntunut aivan yhtä kylmältä. Remus lämmitti Kaceyn sormia omiensa välissä.
”Remus”, sanoi Kacey äkkiä, kun hiljaisuus oli jatkunut jo pitkään. ”Minä tiedän, ettet sinä ole kertonut minulle kaikkea, mitä olisit voinut. Ei sillä, että sinun pitäisi kertoa ihan kaikki – ” tässä kohtaa tyttö naurahti kevyesti ” – mutta minusta tuntuu, ettet sinä kerro jotain… tärkeää. Mitä ehkä haluaisit kertoa.”
Hetken kylmä tuuli puhalsi suoraan Remuksen sisälle. Hän aikoi irrottaa otteensa Kaceystä ja vetäytyä kauemmas, mutta jokin pidätteli häntä. Hän huokaisi.
”Tiedän”, sanat kuulostivat tyhjiltä viileässä ilmassa. ”Mutta minä en voi kertoa sinulle. Anteeksi, Kacey. Kertoisin jos voisin, mutta…”
Hänen äänensä hukkui tuuleen.
Kacey hymyili. Hän ei nähnyt sitä, mutta kuuli sen tytön äänestä, kun tämä kurottautui kohti hänen korvaansa ja kuiskasi: ”Selvä, Remus. Älä kerro, jos et voi.”
”Ehkä minä joskus voin”, Remus sanoi hiljaa. ”Ehkä.”
Kacey ei sanonut enää mitään, halasi häntä vain tiukasti. Hän painoi kasvonsa tytön hiuksiin ja toivoi voivansa jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Kunpa hän vain voisi unohtaa kaiken muun, tulevan täysikuun, Siriuksen ja Jamesin ongelmat, tanssiaiset, istua Kaceyn kanssa kivellä ja tuntea tytön sydämenlyönnit -
”Meidän pitäisi mennä”, Kaceyn julmat sanat rikkoivat ikuisuuden.
Remus nyökkäsi. Tyttö vetäytyi hieman kauemmas ja siirsi muutaman liian pitkän otsahiuksen pois pojan kasvoilta.
”Olethan sinä kunnossa?”
”Olen”, sanoi Remus ja hymyili vaisusti.
”Hyvä”, Kacey sanoi. ”Kuule, minä olen vähän miettinyt meitä… Tai siis, kun minähän en oikeastaan edes tiedä, onko mitään meitä…”
”Seurustelemmeko me”, Remus täydensi Kaceyn ajatuksen.
”No jotain siihen suuntaan”, Kacey virnisti selvästi hermostuneena.
Remus hymyili ja tunsi itsensä häiritsevän ujoksi.
”Seurustellaanko?” hän kysyi. ”Tietysti me voimme olla vain ystäviäkin, jos sinä haluat, mutta – ”
”Seurustellaan”, sanoi Kacey ja hymyili nyt leveästi, omaan tuttuun tapaansa. ”Ystävät eivät saa suudella toisiaan.”
Siihen ei tarvinnut sanoa mitään, palelevien huulten suudelma riitti. Hetkeen aika ei kulkenut eteenpäin.

Olisi tietysti mukavaa sanoa, että oleskeluhuoneessa oli hiljaista ja rauhallista Siriuksen saapuessa sinne, mutta se olisi suorastaan valehtelua. Vaikka emme huomioisi ollenkaan ykkösluokkalaisia, jotka ilmeisesti pelasivat jotain epäilyttävää ja varsin äänekästä peliä eräässä nurkassa, oleskeluhuoneessa olisi yhä ollut melkoinen metakka. Suurimpana syynä siihen olivat Sirius ja James, jotka pelasivat velhonshakkia ja Peter, joka väisteli lentäviä shakkinappuloita – Sirius ei ollut koskaan oikein ymmärtänyt, miksi seurapelejä kannattaisi pelata sääntöjen mukaan ja järjesti niihin mielellään uusia ulottuvuuksia.
”Hei”, protestoi Remus väistäessään kirkuvaa kuningatarta, joka sujahti saman tien ulos oviaukosta, ”mitä teillä on shakkinappuloita vastaan?”
”Ei mitään”, Peter totesi, ”he vain pitävät yksityisiä huispausharjoituksia – ”
”Äh, älä puhu lohikäärmeensontaa”, tuhahti Sirius. ”Me pelaamme, Kuutamo hyvä. Miltä muulta tämä sinusta muka näyttää?”
”Viattomien pelivälineiden kidutukselta?” ehdotti Remus, mutta pojan ääni oli melkoisen hyväntuulinen.
”Itse asiassa tämä johtuu vain Anturajalan kärsimättömyydestä, mitä tulee sääntöjen mukaan pelaamiseen”, James virnisti. ”Ihan näin ohimennen kysyen, mikä sinua hymyilyttää, Kuutamo?”
”Ihan näin ohimennen kysyen, missä Kacey on?” Sirius täydensi.
”Ihan näin ohimennen vastaten”, sanoi Remus, ”me olimme kävelyllä.”
Hän oli kenties kuvitellut sen riittävän vastaukseksi, mutta siinä hän oli herttaisen täydellisesti väärässä.
”JA?” kysyivät James, Sirius ja Peter yhteen ääneen ja katsoivat häntä silmät suurina.
Lähetti kolahti lattialle, mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.
”JA”, aloitti Remus ja nautti nähdessään, miten kolme poikaa vetivät syvään henkeä ja tuijottivat häntä herkeämättä, ”ja me kävelimme.”
Peter pudisteli päätään. Sirius heitti ratsun lähetin perässä lattialle. James nauroi.
”Ihan kuin sinua voisi uskoa”, sanoi James. ”Normaalia ”emme me mitään tehneet” –Kuutamoa taas, vai mitä? Sinusta on hauska nähdä, miten me odotamme jotain kieroa ja sitten ilmoitatkin, ettette te tehneet mitään.”
Itse asiassa se oli juuri niin, mutta sitähän Remus ei tietenkään myöntänyt.
”Jaa”, sanoi Remus epämääräisesti, ”saatoimme me ehkä tehdä jotain muutakin. Mutta – ”
”Mitä muuta?” huudahtivat Sirius ja James.
”Te olette epätoivoisia, kaverit”, sanoi Remus päätään pudistellen. ”Mutta – kuten olin sanomassa, ennen kuin te keskeytitte minut - me olemme kävelleet tämän päivän kävelymme. Minä olen täällä ja Kacey lähti kirjastoon Lilyn kanssa.”
Remus veti henkeä ja vilkaisi Siriusta, joka poimi parhaillaan shakkinappuloita kutsuloitsulla lattialta.
”Itse asiassa Kacey taisi mainita nähneensä sinut ja Lilyn kirjastossa, Anturajalka”, Remus sanoi huolettomalla äänellä.
Kuului kopsahdus, kun Siriuksen taikasauva tippui lattialle. James oli kääntynyt katsomaan Siriusta erittäin uteliaan – ja hieman epäluuloisen, myönnettäköön sekin – näköisenä, mutta poika noukki sauvansa varsin nopeasti lattialta, tunki sen taskuunsa ja näytti sen jälkeen aivan normaalilta, omahyväiseltä itseltään.
”No, suoraan sanoen minä olen ollut huomaavinani – ei millään pahalla, Sarvihaara – että muuan ystävällämme on pieniä ongelmia saada haluamansa nainen”, totesi Sirius varsin hyväntuulisesti, ”joten ajattelin hieman auttaa asiaa. Uskomattomat älynlahjani kertoivat minulle, että paras keino on tutustua tähän kyseiseen naiseen ja kehua tätä kyseistä ystävää hänelle.”
”Minusta tuntuu, että Lily Evansia ei aivan vielä voi sanoa naiseksi”, arveli Peter mietteliäänä.
”Haluatko sinä tapella tuosta?” kysyi James ääni kohoten hivenen.
”Ei hän halua”, Remus sanoi nopeasti. ”Vai niin, Sirius. Sehän on mukavaa kuulla. Oletko päässyt vielä kehumistasolle?”
Sirius vilkaisi Remusta varoittavasti, tai ainakin jälkikäteen Remus oli varma, että näin oli tapahtunut, mutta hetkessä poika oli taas itsevarma ja rauhallinen oma itsensä, joten oli vaikea tietää, oliko Siriuksen katseessa ollut jotain muutakin vai oliko hän vain kuvitellut.
”No, meillä ei liiemmin ole muita yhteisiä puheenaiheita kuin James”, totesi Sirius. ”Lily ei välttämättä nauttisi antoisasta keskustelusta luutakomeroiden ominaisuuksista.”
”Minä yritin tuota kerran”, sanoi James ja näytti kärsivältä. ”Yritin saada Lilyn kiinnostumaan luutakomeroista ja lähtemään tutustumaan niihin – minun kanssani, tietenkin – mutta sain jostain epämääräisestä kirouksesta päähäni.”
”Traagista”, sanoi Sirius käsi sydämellä.
”No, mitä mieltä Lily on minusta?” James kysyi ja näytti äkkiä varsin innostuneelta.
Siriuksen virne sammui hetkeksi, mutta poika repi sen varsin nopeasti takaisin kokoon.
”No, hän ei ole vielä uhannut keittää sinua, kunhan löytää tarpeeksi ison padan, joten asiasi ovat todella hyvin, Sarvihaara”, hän arveli.
”Pitäisiköhän minun pyytää Lilyä syystanssiaisiin?” James kysyi puoliksi itsekseen.
”Ehkä ei pitäisi”, sanoi Sirius ja irvisti hivenen. ”Minä en halua, että paras ystäväni joutuu sairaalasiipeen, ja sinähän tiedät, ettei Lily oikein ikinä ole sietänyt sinun lähentely-yrityksiäsi.”
James huokaisi.

Sirius makasi sängyllään ja katseli kattoa. Järkyttävää, eihän siinä oikeastaan ollut mitään katsomista. Itse asiassa hän ylipäätään makasi sängyllään varsin harvoin, ellei sitten nukkunut, mutta juuri sillä hetkellä hän ei oikein tiennyt, mitä olisi tehnyt. James ja Peter olivat lähteneet ottamaan selvää muutamasta yksityiskohdasta syystanssiaisten pikku piristystä varten, mutta eivät olleet huolineet Siriusta mukaansa. Hah, ihan kuin hän muka ei olisi pystynyt vastustamaan jonkun yksinäisen luutakomeron kutsua. Panettelijat.
 Ei sillä, että se olisi häntä edes sen kummemmin häirinnyt. Hän oli kuvitellut painuvansa suoraan sänkyynsä, mutta jostain syystä se ei ollut loppujen lopuksi onnistunutkaan. No, hän oli toki päässyt sängylleen, mutta nukkumaan hänestä ei ollut. Siinä hän siis makasi, tuijotti kattoa ja ihmetteli, mitä Remus ja Kacey mahtoivat tehdä oleskeluhuoneessa.
 Lisäksi hän ihmetteli, mitä Lily mahtoi tehdä, kun Kacey ja Remus tekivät jotain epämääräistä oleskeluhuoneessa. Hän saattoi kuvitella, miten Lily istui makuusalissa ja luki jotain oppikirjaa, kun ei keksinyt muutakaan tekemistä. Ilmeisesti tyttö ei tullut kovin hyvin toimeen Michellen ja Naiman, toisten kuudesluokkalaisten rohkelikkotyttöjen, kanssa, ja jos Remus kerran oli vienyt Kaceyn huomion – no, Lily tarvitsi ehdottomasti pelastajaa. Tietysti tehtävä olisi kuulunut Jamesille, mutta James nyt vain sattui olemaan edelleen yöllisellä tutkimusretkellään, joten oli Jamesin parhaan ystävän ongelma pitää huolta siitä, ettei pojan rakastettu kuollut tylsyyteen ennen aikojaan.
 Sirius nousi sängyltä ja käveli oleskeluhuoneeseen – tai sinne hänen oli ollut tarkoitus kävellä, mutta hän muutti suunnitelmiaan viime tingassa ja pysähtyikin ovensuuhun. Siinä hän sitten nojaili ovenkarmiin ja mietti, kuinka kauan kestäisi, ennen kuin muuan sohvalla oleskeleva pari huomaisi hänen läsnäolonsa. Ei sillä, että hän ei olisi kehdannut keskeyttää Remusta tai Kaceyta tai mitään – hän ei vain yksinkertaisesti ollut aivan tottunut näkemään, miten hänen melkein-paras-ystävänsä puolittain makasi ruskeatukkaisen tytön päällä ja silitti tämän hiuksia.
 Lopulta Sirius alkoi tuntea olonsa hieman ulkopuoliseksi. Sen sijaan, että hän olisi hienotunteisesti palannut takaisin makuusaliin, hän yskäisi äänekkäästi.
 Remus vetäytyi kauemmaksi Kaceyta ja molemmat vilkaisivat häntä säikähtäneen näköisinä.
”Niin sitä pitää, kuomaseni”, totesi Sirius. ”Kacey kulta, jos olisit sattumalta unohtanut pukeutua, minun pitäisi varmaan ilmoittaa teistä McGarmiwalle.”
”Sirius, mitä ihmettä sinä teet täällä?” kysyi Remus äänellä, josta kuuli selvästi, että hän yritti kuulostaa mahdollisimman huolettomalle ja rennolle. Pojan kasvot olivat kuitenkin melkein yhtä punaiset kuin Kaceyn paita.
”Tulin tarkastamaan, ettette te tee mitään, mistä minun pitäisi tiedottaa jommankumman vanhemmille”, Sirius virnuili. ”Mutta minun onnekseni te olette tuollaisia siveitä nuoria ihmisiä, jotka vain istuvat puolen metrin päässä toisistaan ja tyytyvät vilkuilemaan toisiaan salaa – ”
”Sirius, mitä sinä oikeasti teet täällä?” Remus huokaisi ja puna alkoi pikkuhiljaa kadota hänen poskiltaan.
”No, minä tietysti arvasin, ettette te tyytyisi istuskeluun”, aloitti Sirius ja veti naamalleen viattomimman ilmeensä, ”ja koska olen herrasmies, tulin ajatelleeksi Lily-rukkaa, joka joutuu istumaan aivan yksin makuusalissa sillä aikaa, kun te harrastatte epäsiveyksiä – ”
”Sirius!”
”Tiedätkö sinä, miltä se näytti?” Sirius kysyi närkästyneenä.
”En minä sitä”, sanoi Remus ja näytti melkoisen kärsivälle. Kacey taputti pojan kättä lohduttavasti. ”Sinä vain kuulostat aivan siltä, kuin yrittäisit iskeä Lily Evansin.”
”En varmasti”, Sirius sanoi heti. ”Nyt sinä sekoitat minut ja Sarvihaaran, Kuutamo hyvä.”
Remus ei varsinaisesti näyttänyt siltä, kuin häntä olisi naurattanut.
”Nimittäin minä en jaksaisi olla sinun ja Jamesin välissä, kun hän väittää, että sinä olet varastanut hänen naisensa ja sinä väität, että satuit vain törmäämään häneen kirjaston ovilla – ”
”Niin minä törmäsinkin”, sanoi Sirius.
”Sinä et siis ole ihastunut Lilyyn?” Remus kysyi.
”Pahus vie, kuinka kauan tätä pitää jauhaa!” Siriuksen ääni oli jo melkoisen tuskastunut. ”En ole, Kuutamo! Enkö minä muka voi jutella tytön kanssa ilman, että yritän iskeä hänet?”
Remus kohotti kulmiaan.
”Okei, sitä sattuu harvoin, mutta nyt on kyseessä Lily Evans”, Sirius sanoi nopeasti. ”Iskisinkö minä parhaan ystäväni päiväunien kohteen?”
”Millaisia päiväunia James Lilystä näkee?” kysyi Kacey piristyneen näköisenä.
Kumpikaan pojista ei kuitenkaan vastannut kysymykseen, he tyytyivät vain vilkuilemaan toisiaan epäluuloisena, kunnes Remus kohautti harteitaan ja hymyili pienesti.
”Ehkä et”, poika totesi, ”mutta ole varovainen – ”
”Niin olen”, sanoi Sirius, ”ja koska te kaksi ette ilmeisesti aio ajatella Lilyn parasta ollenkaan tai sitä, miltä hänestä tuntuu, kun te vain hommailette oleskeluhuoneessa – ”
” – me emme HOMMAILE”, Remus totesi terävästi.
”- ja hän on aivan yksin makuusalissa, minä voin aivan yhtä hyvin jättää teidät tänne jatkamaan hommailujanne – ”
”Sirius!”
”- ja lähteä nukkumaan”, totesi Sirius. ”Ja sinä alat toistaa itseäsi, Kuutamo. Tuo oli jo toinen ”Sirius” –huudahdus täsmälleen samanlaisella äänensävyllä tämän keskustelun aikana. Hyvää yötä.”
Vastausta odottamatta hän kääntyi ja katosi makuusaliin johtavaan portaikkoon. Vielä mennessään hän kuuli Kaceyn äänen kysyvän ilkikurisesti:
”Pitäisiköhän meidän jatkaa hommailuja, Remus?”
Voi niitä lapsia.

OSA 6

Sinä aamuna aurinko nousi yllättävän aikaisin ja läpäisi makuusalin ikkunoiden verhot epätavallisen tehokkaasti. Tai niin Lily ainakin kuvitteli, kunnes sai silmänsä auki ja huomasi, että loistaja ei ollutkaan ollut aurinko vaan Kacey, joka hyräili hyväntuulisesti ”Ukko Merliniä” kammatessaan hiuksiaan. Michelle ja Naima näyttivät vetäneen peitot tiukemmin päidensä yli, ja Lilyn olisi tehnyt mieli seurata esimerkkiä, mutta hän oli sentään Kaceyn paras ystävä. Niinpä hän kömpi urheasti istumaan ja veti hymyn väsyneille kasvoilleen.
”Huomenta”, hän sanoi. ”Sinäpä olet iloinen.”
”Niin olen”, sanoi Kacey – sanoi tai hyräili, Lily ei ollut aivan varma – ja kääntyi katsomaan häntä silmät loistaen. ”Minulla oli hauskaa eilen illalla.”
”Vai niin”, sanoi Lily.
”Itse asiassa se taisi olla yötä”, arveli Kacey.
Lilyn silmäluomet olivat raskaat, ne halusivat painua kiinni, ne todellakin halusivat, mikään ei enää pystyisi estämään niitä -
”Minä olin Remuksen kanssa”, totesi Kacey ja sai Lilyn silmät hetkessä täysin auki vastoin kaikkia ennakko-odotuksia.
”Sinä MITÄ?” Lily huudahti ja veti vaistomaisesti käden suunsa eteen, kun Naiman sänky liikahti kummallisesti.
”En SITÄ”, Kacey sanoi nopeasti ja näytti hetken melkein säikähtäneeltä, ennen kuin iloinen ilme palasi hänen kasvoilleen. Siinä ei tosin kestänyt kovinkaan kauan. ”Minä yritin sanoa, että minä olin Remuksen SEURASSA.”
”Ja te istuitte sohvalla ja piditte toisianne kädestä kiinni?” kysyi Lily ja tiesi hyvin kuulostavansa varsin epäluuloiselta.
”No emme aivan”, sanoi Kacey, ”mutta ethän sinä sentään voi kuvitella, että me ottaisimme sen riskin, että järkyttäisimme vahingossa paikalle sattuvia ensiluokkalaisia tekemällä… no sinä tiedät kyllä.”
”Ette kai”, sanoi Lily. ”Ellette sitten vahingossa sattuisi unohtamaan, missä olette, ja päätyisi hieman epämääräisempiin puuhiin – ”
”Me vain pussailimme”, Kacey totesi ja nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi. ”Siinä kaikki. Okei?”
Lily virnisti.
”Minä en vain halua joutua yllättäen kummitädiksi”, hän sanoi. ”Kai sinä sen ymmärrät?”
”Minä osaan pitää varani”, sanoi Kacey eikä ollut huomaavinaan Lilyä, kun tämä pyöritteli silmiään. ”Sirius muuten kyseli sinua.”
”Oliko Siriuskin siellä?” Lily yllättyi. ”Pussailemassa? Ketä?”
”Sinä olet yllättävän kiinnostunut”, Kacey virnisti. ”Ei, Sirius ei ollut pussailemassa. Hän sattui törmäämään paikalle, keskeytti meidän puuhamme – siis pussailumme – ja oli huolissaan siitä, että sinä olit täällä aivan yksiksesi – ”
”No, siitä ei olisi tarvinnut olla huolissaan, koska minulla oli oikein mukavaa”, sanoi Lily.
”Niin minäkin arvelin”, Kacey hymyili aavistuksen verran helpottuneen näköisenä. ”Loppujen lopuksi Sirius ja Remus kinastelivat vähän aikaa siitä, onko Sirius ihastunut sinuun vai ei, kunnes Sirius lähti.”
”Ja vastaus oli?”
”No, sinä olet Jamesin päiväunien kohde”, sanoi Kacey olkapäitään kohauttaen ja väisti täpärästi Lilyn heittämän tyynyn. ”Vaikka Sirius sattuisi tykkäämään sinusta, hän ei sanoisi sitä. Mutta minä olen edelleen sitä mieltä, että parasta olisi, jos sinä ihastuisit James Potteriin, ja Sirius Blackiin sinun ei kannata ihastua missään nimessä – ”
”Minä en ole ihastumassa kumpaankaan, että kiitos nyt vain”, sanoi Lily.
”Kunhan tarkistin”, sanoi Kacey ja hymyili. ”Pitäisiköhän sinun pukeutua? Aamupalalle pääsee puolen tunnin päästä, ja suoraan sanoen minä olin ajatellut näkeväni Remuksen ennen sitä – ”

Viiden minuutin päästä – tarkalleen sen verran Lilyltä oli mennyt pukeutumiseen ja hiusten saamiseen jokseenkin takuttomiksi – nuo kaksi tyttöä kävelivät yhtä matkaa oleskeluhuoneeseen. Remus istui kuin istuikin muuan syrjäisellä sohvalla ja näytti ilahtuvan silminnähden Kaceyn saapuessa huoneeseen. Lily jäi seisomaan ovensuuhun tuntien itsensä hieman hämmentyneeksi, mutta hän ei ehtinyt olla siinä kovinkaan kauaa, kun poikien makuusaleihin johtavilta portailta kuului melkoista kolinaa ja Siriuksen pörröinen pää ilmestyi oviaukkoon.
”Huomenta”, poika sanoi. ”Anna anteeksi, Kacey, mutta huomasin kyllä Kuutamon hiipivän varpaillaan sänkyni ohitse ja päätin tulla tarkastamaan, ettette päädy säikäyttämään nuorempianne – ” mutta siinä vaiheessa Sirius näytti huomaavan Lilyn ja lause jäi häneltä kesken.
”Hei, Sirius”, sanoi Lily. ”Itse asiassa minä tulin tänne melkein samasta syystä.”
Poika nyökytteli päätään ymmärtävän näköisenä.
”Niinpä niin. Eikö olekin kauheaa, miten nuoriso menee rappiolle – ”
”Sinä olet pelle”, Lily totesi.
”Mitä?” Siriuksen äänessä kuului järkytys, eikä Lily ollut varma, oliko se teeskenneltyä vai aitoa. ”Kuulehan nyt, nainen, tuo on loukkaus minun itsetunnolleni – ”
”Hei kuulkaa”, kuului Kaceyn kirkas ääni sohvalta, missä tämä istui Remuksen sylissä, ”voisitteko te millään jatkaa tuota keskustelua jossain muualla?”
Sirius ja Lily vilkaisivat toisiinsa.
”Ei saa häiritä nuorta paria”, sanoi Sirius ja virnisti.
”Mennään käytävälle”, Lily ehdotti. ”Minä lupaan, etten täräytä sinua Lihavan Leidin muotokuvalla nenään.”
”Leidi tekee sen varmasti itse”, Sirius arveli, mutta seurasi silti Lilyä pois oleskeluhuoneesta.
Lihava Leidi ei kuitenkaan täräyttänyt Siriuksen nenää eikä Lilynkään, ei sen puoleen, vaan päästi nuo kaksi varsin kiltisti käytävälle vilkuiltuaan ensin hieman epäluuloisesti heidän peräänsä. Kacey ja Remus jäivät hiljaiseen oleskeluhuoneeseen vilkuilemaan toisiaan.
”Tuo ei ehkä ollut viisasta”, sanoi Remus.
Kacey huokaisi.
”Lily väittää, ettei ole ihastumassa Siriukseen, ja Sirius tietää mitä seuraa, jos hän yrittää iskeä Lilyä”, tyttö totesi. ”Yritä vain kuvitella, että kaikki menee hyvin, Remus.”
Pojan kasvoilla häilyi edelleen hienoinen varjo, vaikka tämä näyttikin siltä, kuin olisi erittäin mielellään halunnut uskoa Kaceyn sanat.
”Sitä paitsi me emme halunneet heidän jäävän tänne”, sanoi Kacey ja virnisti, ”emmehän?”
Remus ei jaksanut vastata. Sen sijaan hän antoi kätensä liukua Kaceyn vyötärölle ja huulensa eksyä tytön poskelle, eikä tällä tuntunut olevan mitään sitä vastaan.

”Minä en edes halua kuvitella, mitä ne kaksi tekevät tällä hetkellä”, totesi Sirius, kun hän ja Lily olivat kävelleet jonkin matkaa hiljaisia käytäviä pitkin.
”Älä sure”, sanoi Lily. ”Minä olen melko varma, etteivät he tee mitään erikoista. Kacey on kuitenkin pohjimmiltaan kiltti tyttö.”
”Siitähän minä olenkin huolissani”, Sirius valitti. ”Hän ei välttämättä ole kiltti tyttö kauaa.”
Lily tönäisi poikaa varsin kovakouraisesti kylkeen.
”Onko kukaan kertonut sinulle, että sinulla on pieni taipumus pervouteen?”
”Ihan kuin sinä vertaisit minua johonkin vanhaan, irstaaseen ukkoon”, Sirius sanoi ja näytti varsin tehokkaasti loukkaantuneelle.
”En voisi ikinä erehtyä niin paljon”, Lily nauroi. ”Sinä oletkin vain nuori, irstas ukko.”
Sirius nauroi, vaikkei oikein edes tiennyt miksi. Nauru kaikui hiljaisilla käytävillä ja kimpoili takaisin kiviseinistä, mutta hetken päästä oli taas hiljaista. Lily käveli hänen vierellään pirteän näköisenä, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, miten oli päätynyt siihen.
”Hassua”, hän sanoi ääneen. ”Minä kuvittelin aina, että sinä olisit jokseenkin erilainen.”
”Millä tavalla erilainen?” Lilyn kulmat kurtistuivat.
”Vähän… vakavampi”, sanoi Sirius varovaisesti. ”Ja ehkä tiukempi. Viime vuonna sinä valitit meille aina, kun me vähän… tuota noin, keskustelimme Kalkaroksen kanssa.”
”Ja valittaisin vieläkin”, sanoi Lily ja hänen äänensä kohosi aavistuksen verran. ”Se, miten te kohtelitte Kalkarosta… Kyllä minä tiedän, että hän on ärsyttävä, mutta ei kai häntä nyt sentään tarvitse riiputtaa ilmassa!”
Sirius naurahti.
”Mitä hauskaa tuossa nyt oli?” Lily kysyi. Tytön posket olivat huomattavasti punaisemmat kuin hetkeä aiemmin.
”Sinä vain näytit siltä, että olit niin tosissasi”, Sirius sanoi hymyillen.
”Niin minä olenkin!” Lily huudahti. ”Oikeasti, minä – ”
Mutta Sirius tarttui hänen nyrkkeihinsä, jotka sivumennen sanoen olivat alkaneet heilua vaarallisesti, ja hän unohti, miten hänen oli ollut tarkoitus jatkaa lausettaan.
”Minäkin luulin, että sinä olisit vähän erilainen”, hän sanoi. ”Että sinä et osaisi puhua mistään muusta kuin itsestäsi ja luutakomeroista. Okei, sinä ehkä puhut suurimman osan ajasta itsestäsi, mutta silti jää muutama prosentti jäljelle…”
”Otan tuon kohteliaisuutena”, sanoi Sirius mietteliäästi, ”tai ainakin luulisin niin.”
”Se oli kohteliaisuus”, sanoi Lily hymyillen melkoisen lämpimästi.
”Minä olen siis mukavampi kuin sinä luulit?” kysyi Sirius.
”No itse asiassa olet, vaikka minua pelottaakin kuvitella, mitä sen myöntäminen tekee sinun jo muutenkin melkoisen vääristyneelle itsekunnioituksellesi”, Lily sanoi. ”Ja nyt me muuten puhumme sinusta.”
”Mistä meidän sitten pitäisi puhua?” kysyi Sirius. ”Sinustako?”
Lilyn kulmat kohosivat aavistuksen. Tytön punainen tukka valui tämän hartioille ja tytön kasvot olivat oikeastaan kauniit, kun tämä ei ollut vihainen tai ärtynyt tai -
”Tai Jamesista?” Sirius ehdotti, kun kaikki nuo ajatukset ehtivät laskeutua hänen tajuntaansa ja saada hänet tuntemaan itsensä huonoksi ystäväksi.
”Meillä oli sopimus”, sanoi Lily ja näytti hivenen pettyneeltä. ”Ei keskustelua Potterista.”
”Minun on vaikea olla keskustelematta Jamesista”, sanoi Sirius vaikkei hänen oikeastaan olisi tehnyt tippaakaan mieli sanoa sitä, ”kun ottaa huomioon, että hän on minun paras ystäväni ja toivottoman ihastunut sinuun.”
”Nimenomaan toivottoman”, sanoi Lily ja vilkuili käytävän seinää, kuin se olisi ollut hyvinkin kiinnostava. ”Pitäisikö meidän mennä syömään?”
”Niin kai”, sanoi Sirius.
Ne olivat jo ties kuinka monennet sanat, jotka hän sanoi, vaikkei tarkoittanut niitä yhtään. Mieluummin hän olisi jatkanut kävelemistä, jutellut Lilyn kanssa… Ja kaikkein mieluiten hän olisi unohtanut Jamesin vähäksi aikaa kokonaan. Mutta se ei käynyt päinsä, ja niinpä hän seurasi Lilyä kiltisti saliin ja oli helpottunut huomatessaan, ettei James istunut vielä heidän pöydässään katselemassa, miten hän ja Lily saapuivat paikalle yhtä aikaa.

”Minä olen keksinyt tanssiaisparin!” Peter sanoi tavallista pirteämmällä äänensävyllä.
”Ai kun kiva, matohäntä”, sanoi James tökkien samalla aamupalasämpyläänsä epäluuloisen näköisenä. ”Jos et pahastu, niin minä kyllä olen aina kuvitellut, ettei tanssiaisiin voi mennä mielikuvitusystävän kanssa, mutta kerta se on ensimmäinenkin…”
”En sillä tavalla keksinyt”, Peter tiuskaisi.
”Sarvihaara, älä nyt masenna poikaraukkaa”, sanoi varsin hyväntuulinen Sirius toruvasti ja näki silmäkulmastaan, miten Lily pyöritteli kärsivän näköisenä päätään. Tyttö istui Kaceyn vieressä, joka puolestaan istui Remuksen vieressä – tai päällä, niin kuin Sirius omahyväisesti virnistellen totesi – eikä edes näyttänyt siltä, kuin olisi mieluummin ollut jossain aivan muualla.
”Toisin sanoen sinulla on pari, Peter?” Remus kysyi ja näytti aivan yhtä hyväntuuliselta kuin Siriuskin. Todennäköisesti hyväntuulisuus johtui suurimmilta osin hänen vieressään – tai sylissään – istuvasta tytöstä.
”Itse asiassa ei vielä”, sanoi Peter ja näytti hivenen hämmentyneeltä. ”Mutta minä näin hänet kirjastossa, ja hän hymyili takaisin, ja minä…”
”Ajattelit, että voisit pyytää häntä tanssiaisiin”, täydensi Remus, kun toisen pojan lause jäi kesken. ”Mainiota.”
”Kenestä hänestä me nyt puhumme?” kysyi James äkkiä.
Peterin posket muuttuivat hivenen punertavammiksi.
”Adrianne Gillow’sta”, poika sanoi vähän hiljempaa.
”Kenestä?” Sirius kohotti kulmiaan.
”Adriannesta”, sanoi Peter jo huomattavasti varmempaan ääneen. ”Tiedätkö sen viidesluokkalaisen korpinkynnen?”
”Ahaa”, ymmärrys syttyi Siriuksen kasvoille. ”Se lyhyt tyttö, jolla on - ”
”- joka on kuulemma hullun hyvä loitsuissa”, sanoi Kacey kuuluvalla äänellä. ”Sirius, etkö sinä voi puhua tytöissä mistään muusta kuin ulkonäöstä – ”
”Ulkonäkö on hyvä tuntomerkki!” huudahti Sirius.
”Niin varmaan”, Kacey sanoi ja irvisti. ”Jotenkin minä olen saanut sinusta sellaisen kuvan, että sinun tutustumisesi yleensä jääkin niihin tuntomerkkeihin…”
”Kuutamo, mikä sinun naistasi vaivaa tänään?” Sirius valitti.
Remus vilkaisi Kaceyta. Tai ainakin hän yritti, mutta se oli hieman vaikeaa, sillä tyttö istui nyt tosiaan hänen sylissään eikä hän oikeastaan voinut nähdä tämän kasvoja.
”Ehkä hän on vain fiksu?” hän arveli lopulta.
”Oletteko te kaikki minua vastaan?” Sirius sanoi onnistumatta kuulostamaan tippaakaan epätoivoiselta.
Remus pyöritteli silmiään.
”Emmehän me edes puhuneet sinusta”, poika totesi. ”Me puhuimme Peteristä. No, aiotko kysyä Adriannea tanssiaisiin?”
”Tuota noin”, sanoi Peter ja hänen äänensä meinasi taas kadota.
”Totta kai hän kysyy”, James puuttui puheeseen kovalla äänellä ja näytti siltä, kuin olisi ollut vähän aikaa katselemassa jonnekin aivan muualle. ”Eikö niin, Matohäntä?”
”Joo”, sanoi Peter vaikka ei kuulostanut kovinkaan uskottavalle.
”Älä sure”, sanoi Sirius, ”kyllä me ymmärrämme, että sinua jännittää kysyminen, mutta et sinä siihen kuole – ”
”Paraskin sanomaan”, tiuskaisi Peter äkkiä. ”Onko itselläsi muka pari?”
Siriuksen naama venähti vain pieneksi hetkeksi.
”Ei vielä”, poika sanoi kiertelevästi, ”mutta saat nähdä, että pian on, kunhan – ”
 ”Löydät jonkun, jota et ole vielä ahdistellut luutakomeroilla”, totesi James virnuillen.
”Ihan kuin sinä olisit harrastanut sitä yhtään vähemmän kuin minä”, Sirius sanoi tavoittaen melko hyvin loukkaantuneen äänensävyn.
”Älä syyllistä minua”, tuhahti James ja nojautui seuraavassa hetkessä pöydän yli niin, että Remus melkein pelkäsi hänen tippuvan puurokulhoon. Hän ei kuitenkaan tippunut, vaan katsoi Lilyä. ”Tanssiaisista puheen ollen, ei sinua huvittaisi lähteä minun kanssani, Lily?”
”Ei huvittaisi”, sanoi Lily ja näytti nyt siltä, kuin olisi mieluiten ollut jossain muualla.
”Miksi?” James kysyi näyttäen melkoisen pettyneeltä, eikä se varmasti ollut teeskentelyä. ”Ei minussa ole mitään vikaa, minä – ”
”Juuri tuo sinussa on vikana, James Potter”, sanoi Lily ja irvisti. ”Sinä olet omahyväinen ja ajattelet vain itseäsi. Jos sinussa on jokin muukin puoli, etpä ainakaan anna sen kauheasti näkyä. Minua ei kiinnosta ja sillä selvä.”
Niine sanoineen hän nousi pöydästä ja käveli varsin vauhdilla pois salista.
”Huono mäihä”, sanoi Peter ja kohotti kätensä taputtaakseen Jamesia rohkaisevasti olalle, mutta poika työnsi hänen kätensä pois.
”Älä sinä sano mitään”, James tokaisi, ”painu vain sen Adriannesi perään.”
”HEI, älä huuda minulle, vaikka saitkin pakit – ” aloitti Peter.
”Minä en huuda”, jatkoi James, ”mutta sinä puhut niin kuin Lily ei yhtään piittaisi minusta – ”
”No, mistä sinä päättelet, että hän piittaisi sinusta?” Peter tiuskaisi.
”Hei ihmiset, älkääs nyt”, Sirius sanoi epäluonteenomaisen sovittelevaan sävyyn.
Kacey huokaisi.
”Sinun ystäväsi ovat hulluja, Remus.”
Poika taputti rohkaisevasti häntä olkapäälle.
”Niin ovat”, hän sanoi, ”mutta kyllä heihin tottuu.”

”Sirius!”
Ääni kaikui käytävällä. Vaistomaisesti Sirius pysähtyi, esti täpärästi liemien oppikirjaansa syöksymästä lattialle ja kääntyi kohti Lilyä, joka näytti punaisine poskineen siltä kuin olisi tehnyt töitä saadakseen hänet kiinni.
”Sinä kävelet kovaa”, Lily virnisti.
”Niin ilmeisesti sinäkin”, sanoi Sirius.
Lily virnisti. Sirius oletti tytön puolustautuvan jotenkin, ilmoittavan, ettei todellakaan ollut kiirehtinyt hänen takiaan, mutta sen sijasta tämä vain tiputtikin suoraan hänen varpailleen kysymyksen, jota hän ei todellakaan ollut odottanut.
”Tulisitko sinä minun kanssani syystanssiaisiin?”
Siriuksen suu loksahti hivenen auki, mutta luonnollisesti hän sulki sen salamannopeasti.
”Kavereina tietysti”, Lily sanoi nopeasti nähtyään Siriuksen ilmeen. ”Minä vain ajattelin, kun sinulla ei ilmeisesti ole paria ja – ”
”Ei se käy”, sanoi Sirius eikä hänen edes tarvinnut teeskennellä kuulostaakseen pahoittelevalle. ”James saisi sätkyn.”
Lily irvisti.
”Minä olen sanonut sille tyypille, että – ”
”Niin olet”, sanoi Sirius, ”mutta Sarvihaara on silti minun ystäväni emmekä me kaksi voi mennä tanssiaisiin. Se ei vain onnistu.”
Lily mutisi jotain.
”Anteeksi mitä?” kysyi Sirius kohteliaasti.
”Ei mitään”, sanoi Lily ja hetken hänen kasvonsa tuntuivat olevan yllättävän lähellä Siriuksen kasvoja. ”Minun pitää mennä etsimään Kacey.”
Sirius katsoi, miten Lily kääntyi ja lähti harppomaan pitkin käytävää sellaista vauhtia, ettei ollut mikään ihme, jos tämän posket olivatkin olleet hieman punaiset. Lily oli jo monen metrin päässä, katoamassa kulman taakse, kun Sirius yskähti.
”Minä olisin mielelläni tanssinut sinun kanssasi”, sanoi hän, ”jos se olisi mahdollista.”
Lily hymyili.

[lurikko]

OSA 7

”Anturajalka, mikä pahus sinua vaivaa?” kysyi James kovaan ääneen ja näytti siltä kuin olisi voinut potkaista sänkyä.
”Ehkä hän on pyörtynyt”, arveli Peter mietteliäällä äänellä.
”No ei ole!” James huudahti. ”Sirius ei pyörry.”
”No, ei hän kyllä näytä olevan kovin tajuissaankaan juuri nyt”, Remus totesi huomattavasti maltillisemmin huoneen toiselta laidalta, josta hän tähyili sängyllä retkottavaa, kovasti Siriukselta näyttävää mutta varsin liikkumatonta hahmoa.
”HERÄÄ!” huusi James ja olisi todennäköisesti keikauttanut Siriuksen sängyn ympäri yhdellä kädenliikkeellä, jos olisi pystynyt siihen. Sirius oli kuitenkin ilmeisesti syönyt kiltisti aamupuuronsa, ja Jamesin oli luovuttava sängyn kaatamisesta tämän herättämiseksi.
Siriuksen vasen silmä raottui.
”Anturajalka, mitä hittoa sinä teet sängyssä, aamupala menee jo”, James ilmoitti varsin nopeasti ja varsin kovaan ääneen.
Siriuksen silmä sulkeutui tiukasti.
”Ainakaan hän ei ole kuollut”, totesi Remus rauhallisesti. ”James, et viitsisi jättää poikaparkaa hetkeksi rauhaan?”
James vaikeni. He olivat kaikki hetken hiljaa, myös Sirius, joka ei ollut siihen mennessä päästänyt koko aamuna ääntäkään.
”Tämä on vakavaa”, totesi Peter. ”Yleensä hän sentään reagoi poikaparaksi kutsumiseen.”
”Ehkä meidän pitäisi kutsua McGarmiwa herättämään hänet – ” aloitti James, mutta ikävä kyllä hänen epäilemättä silkkaa hyvää tarkoittava ehdotuksensa jäi ikuisiksi ajoiksi kesken. Se taas johtui yksinomaan Siriuksesta, joka ponnahti yhtäkkiä istumaan tukka erittäin sotkuisena ja tummat silmät kipinöiden.
”Onko teidän hitto soikoon aivan pakko puhua minusta, niin kuin en olisi paikalla?” hän huudahti.
Peterin yöpöydällä oleskellut sulkakynä tippui kovaäänisesti lattialle.
”Itse asiassa sinä et näyttänyt olevan kovinkaan paikalla”, sanoi James.
”Lievästi sanottuna”, Peter täydensi.
”Nukuttiko sinua?” kysyi Remus ystävällisellä sävyllä, joka epäilemättä ärsytti Siriusta suunnattomasti. Poika hyppäsi seisomaan, kiskoi parissa sekunnissa vaatteet ylleen ja oli jo ovella, ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään älykästä.
”Te olette kahjoja”, sanoi Sirius. ”Kaikki.”
Ja hän katosi ovensuulta varsin kovaäänisesti. James vilkaisi Remusta hieman avuttoman näköisenä.
”Tuntuuko sinustakin siltä, että Anturajalalla on hieman huono päivä?”

Käytävillä oli hiljaista. Se ei tietenkään ollut millään lailla yllättävää, aamupalahan oli jo kutakuinkin ohitse ja ensimmäisiin oppitunteihin oli silti vielä hivenen aikaa. Oikeastaan Remus oli varsin tyytyväinen, hänhän sai sentään kävellä kahdestaan Kaceyn kanssa eikä hänen tarvinnut välittää kenenkään toisen virnuilusta tai hämmästelystä.
”Mikä Siriusta vaivasi?” kysyi Kacey äkkiä kuulostaen aidosti huolestuneelta.
Remus kohautti harteitaan.
”Aamu?” hän ehdotti hieman hymyillen. ”En minä tiedä.”
”Tanssiaisiin on enää kuusi päivää”, sanoi Kacey mietteliäästi, ”ehkä Siriusta harmittaa, ettei hänellä ole vielä paria.”
”Ehkä”, sanoi Remus vaikkei oikeastaan uskonutkaan, että parittomuus aiheuttaisi Siriukselle niin vastahakoista sängystä nousemista. ”Onneksi minulla on pari.”
Hän hymyili. Kacey vilkaisi hänen kasvojaan ja hymyili hänkin, ja niin he hymyilivät vähän aikaa yhdessä näyttäen varmasti varsin typeriltä. Sitten nurkan takaa kuului kolahdus ja heidän virneensä vaihtuivat hämmästyneeseen ilmeeseen juuri sopivasti muuan kuudesluokkalaisen korpinkynsipojan ilmestyessä näkyviin.
”Kappas vain!” huudahti tämä poika – tosin hänellä oli nimikin, ja tuo nimi sattumoisin oli George Adams – ja katsoi Kaceyta. ”Hei, Kacey.”
”Hei”, sanoi Kacey.
Jos Remus ei olisi ollut luonteeltaan niinkin rauhallinen kuin oli, hän olisi saattanut tuntea itsensä mustasukkaiseksi nähdessään, miten ilahtuneen näköisenä George silmäili hänen vieressään seisovaa tyttöä.
”Olipa hauskaa törmätä sinuun”, sanoi George kuin Remus ei olisi ollut paikalla lainkaan. ”Sinä olet aina ollut minun suosikkiparini loitsuissa – ”
Kacey nauroi.
No olkoon, Remus TUNSI itsensä mustasukkaiseksi rauhallisesta luonteestaan ja hampaiden yhteen puremisesta huolimatta.
” - ja minä ajattelin kysyä, lähtisitkö sinä minun kanssani syystanssiaisiin?” George päätti hyväntuulisen lauseensa huomaamatta ilmeisesti lainkaan, miten pieni ukkospilvi alkoi kerääntyä Remuksen pään päälle.
”Anteeksi vain, George, mutta minulla on jo pari”, sanoi Kacey ja otti kiinni Remuksen kädestä. ”Minä menen Remuksen kanssa.”
”Ai”, sanoi George ja näytti siltä, kuin olisi vasta silloin huomannut kolmannen henkilön läsnäolon. ”Terve, Lupin.”
”Hei”, sanoi Remus kuulostamatta kovinkaan ystävällisestä.
”Mutta kiitos tarjouksesta”, sanoi Kacey ja virnisti. ”Nähdään joskus.”
George jäi katsomaan heidän peräänsä, kun he kävelivät eteenpäin ja jättivät pojan seisomaan keskelle käytävää. Ei sillä, että he kumpikaan olisivat Georgen kohtaloa sen suuremmin surreet. Remus piti yhä Kaceyn kädestä kiinni ja tunsi, miten ärtymys haihtui hänen mielestään melkoista vauhtia.
”Hassua”, hän sanoi äkkiä ehtimättä harkita sanojaan sen kummemmin, ”en olisi uskonut, että saattaisin olla mustasukkainen.”
Kacey pysähtyi äkkiä ja katsoi häntä hämmästyneenä, ja vasta siinä vaiheessa hän tajusi, mitä hän oli oikeastaan sanonut. Yleensä hänen tapoihinsa ei kuulunut sanoa ajatuksia kovinkaan avoimesti ääneen. Ilmeisesti Kaceyn seura vain sai hänet jotenkin… no, varomattomaksi.
”Olitko sinä mustasukkainen?” Kacey kysyi ruskeat silmät pyöreinä. ”Miksi ihmeessä?”
Remus väänteli käsiään.
”No, Adams näytti niin toiveikkaalta, kun kysyi sinua”, hän sanoi hieman vaikeasti. ”Kai minä ajattelin, että sinä saattaisit päättää meneväsi niihin tanssiaisiin hänen kanssaan – ”
”Pöhkö”, sanoi Kacey ja seisoi nyt niin lähellä Remusta, että hänen olisi ollut vaikea keskittyä keskusteluun, jos hänellä olisi ollut yhtään huonompi keskittymiskyky. Tytön suuret silmät tuntuivat olevan niin lyhyen matkan päässä hänen omistaan. Häntä hymyilytti nähdä, miten Kacey joutui katsomaan ylöspäin tavoittaakseen hänen silmänsä, vaikkei hän edes ollut kovin pitkä eikä tyttö lyhyt.
”Miksi ihmeessä sinä kuvittelet, että minä päättäisin yhtäkkiä mennä Georgen kanssa?” kysyi Kacey.
”No”, sanoi Remus, joka ei oikeastaan tiennyt mitä sanoa, ”ehkä minusta on vähän hassua, että sinä olet minun kanssani – ”
”Miksi ihmeessä?” Kacey kysyi rypistäen kulmiaan, mutta Remus ei antanut keskeyttää itseään.
” – kun sinä kuitenkin olet niin suosittu ja vaikka mitä”, poika sanoi ja tiesi äänensä kuulostavan voimakkaammalta kuin sen olisi pitänyt.
”Suosittu?” Kaceyn toinen suupieli kohosi hieman ironiseen hymyyn. ”Minä en kerta kaikkiaan tajua, mistä sinä olet saanut tuollaista päähäsi, mutta karista se joka tapauksessa sieltä pois, jooko? Minä haluan sinut ja sillä selvä.”
Remus katsoi tyttöä. Epämääräinen aavistus hänen sisällään väitti hänelle, että oli ylipäätään varsin typerää kuvitella, ettei Kacey tahtoisi olla hänen kanssaan sellaisen asian kuin suosio takia, mutta hän ei aikonut kuunnella tuota aavistusta. Ei ainakaan aivan vielä.
”Sinä saisit paljon parempaa seuraa.”
”Niin saisin”, Kaceyn ääni oli jotain naurahduksen ja kuiskauksen väliltä, ”mutta minäpä haluan sinut.”
Remus hymyili. Kaceykin hymyili ja hetken he näyttivät tavattoman typeriltä seisoessaan keskellä käytävää ja hymyillessään toisilleen. Sitten Remus hipaisi sormellaan Kaceyn poskea ja suuteli tyttöä varovaisesti, eikä hymylle ollut enää tarvetta.
Hetken päästä he kävelivät taas käytävällä, matkalla jollekin tunnille, jota eivät ajatelleet sillä hetkellä kerta kaikkiaan yhtään.
”Kuule”, sanoi Remus, kun jostain kuului askelia, ”seurustelemmeko me julkisesti vai emme? Saako sinua suudella, vaikka paikalla olisi muita?”
Kacey näytti hetken hyvin mietteliäältä. Ihan kuin hän olisi muka harkinnut vakavissaan.
”No, minusta tuntuu, että minä olen istunut parilla aamiaisella kutakuinkin sinun sylissäsi”, tyttö sanoi ovelasti hymyillen, ”mutta jos sinä haluat varmistaa meidän juttumme julkisuuden julkisilla pusuilla, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan – ”
Remus olisi todennäköisesti hymyillyt tytölle, mutta tällä hetkellä hän ei edes ehtinyt aloittaa sitä, ennen kuin tunsi Kaceyn pään nojaavan olkapäätään vasten. Hän kietoi kätensä tytön ympärille eikä välittänyt tippaakaan parista ykkösluokkalaisesta, jotka vilkuilivat kahta käytävällä seisoskelevaa hahmoa uteliaasti.

Jos James ei olisi ollut fiksu, rauhallinen, älykäs nuori mies, hän olisi todennäköisesti paukauttanut kirjaston oven kohtalaisen lujaa kiinni. Häntä ärsytti. Siriuksella oli kaikesta päätellen melkoisen kurja päivä, ja jostain syystä pojan synkkyys sai hänetkin synkäksi. Käsittämätöntä. Eikä tilannetta yhtään auttanut se, että Remus virnuili kaiken aikaa, suuteli Kaceyta ruokapöydässä – ruokapöydässä, herranen aika sentään, ihan kuin toiset eivät olisi yrittäneet syödä – eikä Kaceyn vieressä istuva Lily suostunut edes vilkaisemaan Jamesiin päin.
 Kaikeksi onneksi James ei ollut kovinkaan fiksu, rauhallinen, älykäs nuori mies. Hän siis saattoi paukauttaa kirjaston oven kiinni kohtalaisen lujaa pelkäämättä, että hänen maineensa tahriintuisi.
”Huono päivä?” kysäisi rauhallinen ääni.
James kohotti yllättyneenä katseensa ärsyttävän kivisestä lattiasta ja kohtasi Dumbledoren puolikuulasien takana tuikkivat silmät.
”Älä sure, niitä on meillä kaikilla”, sanoi rehtori ja vilkaisi Jamesin sylissä olevia kirjoja. ”Olet näemmä tulossa opiskelemasta?”
Siitä ei tietenkään voinut olla varma, mutta hetken James kuvitteli nähneensä epäuskoisen pilkahduksen rehtorin silmissä.
”No jaa”, poika sanoi ja virnisti niin leveästi kuin vain pahasta tuulestaan huolimatta saattoi.
”Kirjojen hakeminen kirjastosta on kyllä mainio tapa saada opettajat kuvittelemaan, että tekee ahkerasti töitä”, Dumbledore sanoi mietteliäästi, eikä silmien pilkahduksesta voinut enää erehtyä. ”Taisin itsekin käyttää sitä kouluaikoinani.”
James ei tiennyt, mitä sanoa.
”Kaiketi sinulla on tärkeämpiäkin asioita mielessäsi”, virkkoi Dumbledore ja vilkaisi Jamesia jokseenkin uteliaan näköisenä silmälasiensa takaa. ”Syystanssiaisseura? Tai kenties kepposia, siitä onkin jo aikaa, kun olet ollut viimeksi jälki-istunnossa.”
”Tuota”, sanoi James.
”Älä suotta paljasta etukäteen”, Dumbledore totesi. ”Minäpä taidan jättää sinut opiskelemaan.”
Niine sanoineen rehtori häipyi hopeanharmaan viittansa kanssa. James jäi kirjaston ovensuulle seisomaan opiskelun lavastukseksi tarkoitettu kirjapino käsissään eikä olisi kovinkaan väärin väittää, että häneltä meni monta pitkää sekuntia, ennen kuin hän tajusi lähteä kävelemään kohti rohkelikkotornia.

”Dumbledore tietää syystanssiaisista”, sanoi James ja pamautti kasan kirjoja oleskeluhuoneen pöydälle.
”Onhan se tietysti yllättävää”, sanoi Remus hyväntuulisesti, ”mutta minä en aio silti tippua sohvalta tuon uutisen takia. Oletko tullut ajatelleeksi, että hän on mahdollisesti rehtori - ?”
”En minä sitä tarkoittanut”, James tuhahti kärsimättömästi. ”Tarkoitin, että hän tietää syystanssiaisista.”
”Sarvihaara, sinä toistat itseäsi – ”
”SYYSTANSSIAISISTA, Sirius!” James huudahti.
Oivaltava ilme syttyi Siriuksen kasvoille.
”Ai syystanssiaisista”, poika virnisti ja näytti hieman enemmän elävälle istuessaan muuan sohvannurkassa. ”Mistä sinä niin päättelet?”
”Minä näin hänet käytävällä”, sanoi James. ”Hän puhui siihen tyyliin.”
”No, minä en suoraan sanoen usko, että Dumbledorea kauheasti häiritsee meidän… tuota, syystanssiaiset”, totesi Sirius. ”Sillä miehellä on aina ollut huumorintajua.”
”Mitä hauskaa on syystanssiaisissa?” kysyi Kacey, joka istui Remuksen vieressä.
”Ei syystanssiaisissa, kultaseni”, sanoi Sirius, ”vaan syystanssiaisissa.”
”Älä kutsu minua kultaseksesi”, Kacey komensi, mutta ei näyttänyt kovinkaan äkäiseltä.
”Miksi en?” Sirius kysyi silmät suurina. ”Sinähän olet Kuutamon nainen, ja koska ystäville on kaikki yhteistä – ”
”ANTURAJALKA!”
”Okei, Kuutamo”, sanoi Sirius häntä koipien välissä. ”Minä olen hiljaa.”
”Älä suotta”, tokaisi Remus. ”On ihan hauskaa, että sinä puhut, kun ottaa huomioon, että olet ollut koko päivän melkoisen hiljainen – ”
”Ai, sinäkin olet huomannut sen?” kysyi James ja virnisti. ”Minä kun luulin, että olet katsellut koko päivän hieman toiseen suuntaan – ”
”Hyvä tavaton, enkö minä saa edes seurustella rauhassa?” huokaisi Remus näyttämättä tippakaan epätoivoiselta.
”Et”, sanoi Sirius, ”sitä vartenhan ystävät ovat. Ja mitä minun hiljaisuuteeni tulee – ”
”Ainakaan siitä ei ole enää ongelmaa”, totesi Peter.
” – saa kai minullakin olla hiljaiset hetkeni, vai mitä?”
”Saa toki”, sanoi James, ”miksi?”
”Miksi mitä?”
”Miksi sinä olet ollut niin hiljainen?”
Sirius huokaisi.
”Olen pohtinut maailman menoa”, poika sanoi käsi sydämellä. ”Kaikeksi onneksi syystanssiaiset herättivät minut syvistä pohdiskeluistani.”
”Hetkinen”, sanoi Kacey ja melkein pomppasi seisomaan. ”Te aiotte tehdä jotain hullua syystanssiaisissa, ettekö aiokin?”
”Emme tietenkään”, totesivat Sirius ja James yhtä aikaa.
”Te olette ilkeitä”, Kacey ilmoitti virnistellen. ”Te teette minut surulliseksi. Ja kun minä olen surullinen, Remus saa lohduttaa minua – ”
”Ai että on ihanaa katsella kuhertelevia ihmisiä tähän aikaan päivästä”, Sirius tokaisi, kun Remus lohdutti Kaceyta.
”Anturajalka, kello on melkein seitsemän”, sanoi Peter. ”Kohta on iltapala.”
”On silti ihan liian aikaista TUOLLAISELLE”, Sirius väitti. ”Minun mieleni on herkkä.”
James naurahti.
”Missä Lily muuten on?” hän kysyi hetken päästä äänensävyllä, josta olisi voinut päätellä hänen toivovan, että joku vetäisi tytön esiin takataskustaan.
”Varmaan makuusalissa”, sanoi Kacey ja kohautti harteitaan. ”Tekee kai läksyjä.”
”Eikö sinun pitäisi olla hänen seuranaan?” Remus kysyi.
”Ei teidän tarvitse keskeyttää lohduttautumistanne Lilyn takia”, James sanoi valoisasti, ”minä voin pitää hänelle seuraa.”
”Lily heittäisi sinut ikkunasta”, sanoi Kacey.
Jamesin ilme valahti.
”Minä en tajua, mikä minussa on vikana”, hän totesi murheellisesti.
”En minäkään”, sanoi Kacey ja nauroi Remuksen epäluuloiselle ilmeelle. ”Minä olen aina ajatellut, että sinä ja Lily olisitte herttainen pari, mutta Lily nyt ei ilmeisesti kerta kaikkiaan ole ihastunut sinuun.”
”Maailma on julma”, totesi Peter.
”Ehkä sinun pitäisi ajatella jotain muuta tyttöä”, sanoi Kacey.
James kohautti harteitaan.
”Epäilemättä, mutta se ei ole kovin helposti toteutettavissa. Aina kun minä yritän, tajuan vain päätyneeni luutakomeroon jonkun tytön kanssa, josta en oikeasti välitä yhtään tippaa – ”
”Mielenkiintoinen tieto”, totesi Kacey, ”nuo luutakomerot nimittäin.”
”Haluatko kartan niistä?” James kysyi ilahtuneena. ”Minä olen aina kuvitellut, ettei Kuutamo oikein ole luutakomerotyyppiä, mutta kerta se on ensimmäinenkin – ”
”Lähinnä minusta on mielenkiintoista, että sinä käsittelet onnetonta ihastumistasi Lilyyn nuoleskelemalla toisia tyttöjä luutakomeroissa”, Kacey sanoi kuivahkosti.
James kohotti kulmiaan.
”Tytöillä on mielenkiintoinen tapa analysoida kaikki.”
”Haluatko, että analysoin tuon väitteen?” kysyi Kacey varsin herttaisella äänensävyllä.
James vilkaisi häntä hieman pelästyneen näköisenä.
”Kuutamo, ei millään pahalla, mutta sinun tyttöystäväsi käyttäytyy hieman pelottavasti…”
”Eikö se ole ihan ymmärrettävää?” kysyi Remus ja pörrötti Kaceyn jo ennestään hieman sotkuista ruskeaa tukkaa. ”Hänhän on minun kanssani.”
”Voi noita rakastuneita”, totesi Sirius.

Petollinen kello oli jo kauan sitten ylittänyt kymmenennen pykälän. Kacey ja Remus eivät tietenkään malttaneet siirtyä makuusaleihinsa, vaikkakin todennäköisesti heidän liikkumisensa vastentahtoisuus johtui lähinnä siitä, etteivät he kuitenkaan olisi voineet mennä samaan makuusalin. Niinpä he viettivät laatuaikaa istumalla sohvalla, juttelemalla kaikkea tyhjänpäiväistä ja vilkuilemalla toisiaan.
 Niin, oli selvää, minkä takia Kacey ja Remus viettivät aikaansa oleskeluhuoneessa. Sen sijaan Siriuksella ei oikeastaan ollut mitään syytä olla siellä, ja suoraan sanottuna hän ihmettelikin syvästi itseään. Eikö se riittänyt, että hänellä oli ollut kohtalaisen epäpuhelias ja synkkä olo koko päivän, oliko hänen vielä istuttava tyhjentyvässä oleskeluhuoneessa katselemassa ystävänsä kuhertelua? Hän oli epäilemättä tulossa hulluksi.
 Tai sitten häntä vain vaivasi jokin. Itse asiassa kyse ei edes ollut varsinaisesti ”jostakin”, sillä hän olisi tiennyt vallan mainiosti, mikä häntä vaivasi, jos hän vain olisi suostunut myöntämään sen itselleen. Hän ajatteli syystanssiaisia, vaikka häntä ei todellakaan kiinnostanut niissä mikään muu kuin pieni yllätys, jonka Kelmit olivat niiden varalle suunnitelleet. Mutta muistaessaan syystanssiaiset hän muisti oitis Lilyn ja sen, miten tyttö oli pyytänyt häntä seuralaisekseen sinne.
 Mitä muuta hän olisi voinut tehdä? Oli ollut pakko kieltäytyä, vaikka Lilyn pettyneen ilmeen näkeminen ei ollutkaan ollut niin mukavaa. Mutta hän ei voinut, ei pystynyt, ei saanut – hitto vie – sopia sellaista tytön kanssa, johon hänen paras ystävänsä oli korviaan myöten ihastunut. Sellaisesta ei seuraisi mitään hyvää, joten oli parasta vain jatkaa elämäänsä siinä turvallisessa oletuksessa, että hän ja Lily olivat vain kavereita, jotka olivat törmänneet hieman liian monta kertaa kirjaston ovella.
”Remus, minun jalkani puutuu”, Kaceyn kuiskaus kuului hiljaisessa oleskeluhuoneessa.
Se tosiaan oli hiljainen, ja melkein autio myös. Ilmeisesti Sirius oli ainoa elävä sielu, joka yhä uhmasi kohtaloaan istumalla itsepäisesti sohvanreunalla katselemassa Kaceyn ja Remuksen nenänhierontaa.
”Anteeksi”, sanoi Remus kuulostaen hämmentyneeltä. ”Onko nyt parempi?”
”On”, sanoi Kacey iloisena.
Sirius katsoi poispäin. Hän ei tietenkään tehnyt sitä kohteliaisuussyistä, eihän toki, hän ei vain jaksanut katsella Remuksen ilosta loistavia kasvoja.
”Anturajalka?”
Sirius huokaisi ja käänsi katseensa. Sekä Remus että Kacey katselivat häntä melkoisen kysyvästi.
”Niin? En kai minä keskeyttänyt teitä?” Sirius kysyi eikä osannut aivan piilottaa purevaa sävyä äänestään.
”Et toki”, sanoi Remus, ”mutta eikö sinun olisi aika mennä nukkumaan?”
”Paraskin sanomaan”, Sirius sanoi. ”Minä olen istunut tässä ihan hiljaa, en ole häirinnyt teitä yhtään, ja sinä käsket minun mennä nukkumaan…”
”Sirius”, sanoi Remus anteeksipyytävä ilme siniharmaissa silmissään – ihan kuin sen olisi voinut edes nähdä hämärässä, ”meistä olisi kivaa olla vähän aikaa kahdestaan, ja minäkin tulen ihan varmasti kohta makuusaliin…”
Sirius kohautti harteitaan ja nousi seisomaan.
”Ihan varmasti joo”, hän totesi. ”Mutta muista sitten, että minä en hitto vie halua kummisedäksi kuusitoistavuotiaana.”
Sohvalta kuului epämääräinen äännähdys, joka todennäköisesti johtui Kaceyn naurahduksesta. Sirius käveli kohti makuusalille johtavia rappusia. Olkoon sitten, hän voisi yhtä hyvin antaa kuhertelijoille pienen hetken yksityisyyttä. Eikä häntä edes harmittanut, sillä hän tiesi katsomattakin, miten Remus katsoi parhaillaan Kaceyta hymyillen, kietoi kätensä tytön ympärille… Remus ansaitsi ilonsa ja omahyväiset virnistelynsäkin.
 Sirius ei kuitenkaan ehtinyt aivan rappusiin saakka, kun kolahdus muuan toisilta rappusilta pysäytti hänet.
”Jotain tällaista minä arvelinkin”, sanoi kirkas tytönääni. ”Kacey, et kai sinä oikeasti yritä hankkia perheenlisäystä?”
Sirius kääntyi juuri sopivasti nähdäkseen, miten Remus punastui ja Kacey virnisti vallattomasti ovensuussa seisovalle Lilylle.
”Älä sellaisia huolehdi”, hän sanoi. ”Sitä paitsi minä olin ihan kohta tulossa, kunhan – ”
”Kunhan mitä?” kysyi Lily virnistäen ja näytti siltä, kuin olisi aikonut sanoa enemmänkin, mutta sitten hänen katseensa osui Siriukseen. ”Ai hei, Sirius.”
”Terve”, sanoi Sirius. ”Sinäkin ilmeisesti olit huolissasi noista kahdesta?”
Lily hymyili pienesti.
”No, jonkun on pidettävä huolta, etteivät ykkösluokkalaiset järkyty.”
”Ehkä meidän pitäisi ilmoittaa Minervalle”, Sirius arveli. ”Häntä ehkä kiinnostaisi tieto siitä, mille kaikelle ykkösluokkalaiset saattavat vahingossa altistua – ”
”Älä jaksa, Anturajalka”, sanoi Remus. ”Mene vain, jooko?”
”Minua ei näköjään kaivata”, sanoi Sirius eikä voinut estää normaalia virnettä karkaamasta kasvoilleen. ”Hyvää yötä, kuhertelijat. Hyvää yötä, Lily.”
Hän kuuli Lilyn hyvän yön toivotuksen hiljaisina perässään. Ne kaikuivat hänen päässään vielä paljon sen jälkeenkin, kun hän oli jo kömpinyt omaan sänkyynsä, hymähdellyt Peterin sekavalle ”oletko-ajatellut-tanssiaisia-Adrianne” –unissaan puhumiselle ja kiskonut peiton korviensa yli.

Kun Kacey ei näyttänyt minkäänlaista intoa irrottautua Remuksen sylistä, Lily tunnusti kohtalonsa, kiipesi rappuset ylös omaan makuusaliinsa ja painui peittonsa alle. Michelle ja Naima keskustelivat hiljaisella äänellä tanssiaispareistaan eikä Lily voinut olla kuulematta heidän keskusteluaan. Se taas johti hänen omatkin ajatuksensa varsin tehokkaasti tanssiaisiin, ja kun hän ajatteli tanssiaisia, hän ei voinut olla ajattelematta Siriusta.
 Mitä ihmettä hän oli kuvitellut pyytäessään poikaa seuralaisekseen? Hän tiesi varsin hyvin, että Potter oli ihastunut häneen ja Sirius taas pelkäsi loukkaavansa Potteria. Sitä paitsi eiväthän hän ja Sirius olleet mitään muuta kuin kavereita, eikä häntä oikeastaan edes pahus vie kiinnostanut mennä Siriuksen kanssa koko tanssiaisiin. Ei, hän olisi vain halunnut saada seuralaisen, ettei hänen olisi enää tarvinnut ajatella koko asiaa. Olkoon, hänen ajatuksensa eivät ehkä olleet täysin rehellisiä, mutta mitä pahuksen väliä silläkin muka oli?
 Hän veti peiton korviensa yli ja yritti nukkua. Siitä ei ehkä tullut mitään, hän ei ehkä saanut Siriuksen nauravia kasvoja pois mielestään, mutta ainakin hän yritti.

[mandeh]

JATKOA! Tuo Siriuksen ja Lilyn ystävyys on ihan mielenkiintoinen. Remus löysi tyttönsä=)<3

[Velns Meica]

Ah, ihanaa, että tämä ficci on myös täällä!
Siriuksen ja Lilyn ystävyys on tosi söpö, jotenkin se vaan on niin ihana. Se voi johtua siitä, että Lily ja Sirius ovat molemmat tosi aitoja ja hyvin tehtyjä hahmoja. Myös heidän ystävyytensä alkaminen oli varsin mielenkiintoinen... Lily telomassa Siriuksen nenää *reps*
Rakastan Kaceyn ja Remuksen suhdetta. Kacey on jotenkin samalla vähän kuin Lilyn kiltti versio, mutta samalla häneen sekoittuu sitten ns. riehakkaampi versio.
Tapasi kirjoittaa on ihana, jotenkin tosi aidon tuntuinen ja kirjoitat hahmojen ajatuksista varsin kunnioitettavalla tavalla, voi vain kadehtia.
Muuta en oikein keksi tähän hätään, paitsi että juoni vaikuttaa hyvältä, hahmot on hyvin tehtyjä ja kirjoitat ihan sika hyvin.
JATKOA!

[lurikko]

A/N: Tosi paljon kiitoksia teille kahdelle kommenteista!

mandeh, kiitos! Hih, minä taisin tätä kirjoittaessa olla ainakin jossain vaiheessa kaikkein kiinnostunein Remuksen kuvioista. Ehkä se johtuu siitä, että olen aina tykännyt hahmosta, ja välillä Remus kirjoitetaan vain niin surullisena, että minuakin alkaa surettaa. Oli kiva kirjoittaa hänelle tyttöystävä

Velns Meica, kiitoksia kovasti! Minun itseni on vähän vaikea hahmottaa Kaceyta kiltiksi tai vähemmän kiltiksi, mutta niin on kyllä Lilyäkin... Ehkä nykyään pidän Lilyä hahmoista ehkä vähän kiltimpänä tai ainakin varovaisempana; minun silmissäni Lily on harkitsevampi ja vähemmän spontaani kuin Kacey, mutta toisaalta Kaceylla on Remus, joten hyvähän hänen on tehdä niitä spontaaneja päätöksiä, kun Remus on kuitenkin tukemassa

*

OSA 8

”Minusta tuntuu, että Adrianne katsoi tännepäin”, sanoi Peter toiveikkaasti.
He istuivat syömässä aamiaista. Itse asiassa he olivat istuneet syömässä jo jonkin aikaa, mutta heillä ei varsinaisesti ollut kiire minnekään, joten he olivat sanattomasta sopimuksesta päättäneet syödä vielä vähän lisää.
”Sinä haaveilet”, James tokaisi.
”Sarvihaara, eikö tästä ole jo puhuttu?” Sirius kysyi paheksuva ilme kasvoillaan. ”Et saa latistaa poikaparan unelmia!”
”Ihan kuin niillä ei olisi mitään mahdollisuuksia toteutua”, tokaisi Peter äkäisesti.
”Itse asiassa”, aloitti Sirius isällisellä äänellä, ”asiaa saattaisi auttaa huomattavasti, jos sinä tekisit jotain. Esimerkiksi menisit puhumaan hänelle.”
”Minä menenkin”, Peter ilmoitti, ”minä vain odotan sopivaa hetkeä.”
”Niinhän ne kaikki sanovat”, hymyili Sirius.
Peter heitti häntä paahtoleivällä.
”Kuutamo kuulehan”, sanoi Sirius syötyään onnettoman paahtoleivän, ”missä Kacey mahtaa olla? Teitä kahta nykyään näkee melkoisen harvoin erossa toisistanne – ”
”Nukkuu kai”, arveli Remus pöydän toiselta puolelta. ”Me emme varsinaisesti menneet kovin aikaisin nukkumaan.”
Sirius ja James vilkaisivat toisiaan.
”Kuutamo, jos sinulla on jotain, josta haluaisit kertoa meille, me kyllä kuuntelemme”, totesi James.
”En ikinä voisi epäillä sitä”, Remus totesi.
James nojautui pöydän yli kohti Remusta, joka näytti siltä, kuin olisi halunnut lähinnä karata.
”Suoraan sanoen”, James sanoi sävyisällä äänellä, ”meitä kiinnostaisi tietää, täytyykö meidän alkaa miettiä lastennimiä – ”
”James!” Remus huudahti ja pudisteli päätään hieman äkäisen näköisenä. ”Lopeta jo, käykö? Me olemme olleet yhdessä viikon!”
”No, sen viikon aikana te olette ottaneet varsin tehokkaasti tuhlattua aikaa kiinni”, Sirius muistutti.
”Te aiheutatte paineita!” Remus huudahti.
”Ai?” Jamesin silmät laajenivat aavistuksen verran. ”Onko tässä siis jotain, josta haluaisit keskustella? Suorituspaineita, Kuutamo?”
”Painu hiiteen”, tokaisi Remus.
”Etkö ole kuunnellut taikahistorian tunneilla?” James kohotti kulmiaan. ”Hiisiä ei ole näkynyt Englannissa sitten tuhatseitsemänsataaluvun – ”
”Ei, en ole erityisemmin kuunnellut”, sanoi Remus. ”Oletko sinä?”
”Niin, oletko sinä?” kysyi Sirius yllättyneen näköisenä.
”No, Lily piti siitä esitelmän kerran”, James virnisti.
”Ja sinä oikeasti kuuntelit, mitä Lily sanoi, etkä vain tuijottanut häntä?” Sirius kuulosti hämmästyneeltä.
”Hei, en minä ole ihan toivoton – ”
”Tuosta voi olla montaa eri mieltä.”
”Ja minä olen sitä mieltä, että te saisitte syödä voileipänne loppuun”, sanoi Remus. ”Meidän pitää olla viiden minuutin päästä kasvihuoneilla.”

Peter ei tietenkään ollut suunnitellut sitä. Hän oli ehkä tiennyt, että Adrianne Gillow’lla oli siihen aikaan muodonmuutosten tunti, mutta se nyt ei vielä todistanut yhtään mitään, eihän? Hän osui muodonmuutosten luokan eteen aivan sattumalta juuri silloin, kun ovi aukesi, ja viidesluokkalaisten korpinkynsien ja luihuisten äänekäs vyöry purkautui käytävälle.
 Hän huomasi Adriannen heti. Tyttö käveli kahden kaverinsa välissä ja keskusteli vilkkaasti heidän kanssaan, kädet heiluen ilmassa. Peter nielaisi. Oliko tyttöjen aina pakko liikkua porukassa, niin, ettei heille ikinä voinut mennä puhumaan saamatta kikattavien kavereiden katseita niskaansa? Mutta syystanssiaisiin oli enää muutama hassu päivä aikaa, ja hänen oli aivan pakko saada kysyttyä Adriannea sinne – muuten hän katuisi ikuisesti…
 Adrianne sattui katsomaan taakseen ja heidän katseensa kohtasivat. No niin, hän ei ikinä kuitenkaan saisi parempaa tilaisuutta.
”Adrianne hei”, hän huudahti ja juoksi muutaman askeleen tytön luo.
Kaikki kolme tyttöä tuijottivat häntä varsin uteliaina.
”Tuota, hei”, hän sanoi uudestaan ja yritti olla välittämättä ylimääräisistä silmistä. ”Sinä et varmaan tiedä minua, mutta – ”
”Kyllä minä tiedän sinut”, sanoi Adrianne. ”Sinä olet Peter Piskuilan, etkö olekin? Se rohkelikko?”
Peter virnisti jossain päänsä sisällä. SE rohkelikko ei ainakaan kuulostanut kauhean pahalta.
”Joo, niin olen”, hän sanoi ja huomasi hymyilevänsä. ”Minä ajattelin, että haluaisitko sinä mahdollisesti lähteä minun kanssani syystanssiaisiin?”
Adriannen silmissä näkyi pieni aavistus hämmästystä. Tyttö mutristi huuliaan – varsin kauniita huulia, itse asiassa – ja kuljetti hajamielisen näköisenä kättään ruskean tukkansa läpi. Lopulta tyttö avasi suunsa eikä Peter voinut muuta kuin odottaa vastausta. Sano kyllä, sano kyllä, sano kyllä.
”Minulla on jo pari”, sanoi Adrianne. ”Valitan. Muuten olisi kyllä ihan mielelläni – ”
”No, ei voi mitään”, Peter kuuli sanovansa ja ihmetteli, eikö pettymys loistanut hänen äänessään. ”Nähdään taas joskus.”
”Joo, nähdään”, sanoi Adrianne hymyillen eikä Peter tiennyt, hymyilikö tyttö hänelle vai itselleen vai koko tilanteelle, mutta hän ei todellakaan aikonut ottaa siitä selvää. Hän kääntyi ja käveli nopein askelin pois.

”Peter, jos sinä et kysy sitä tyttöä pian, on liian myöhäistä”, totesi Remus heidän pelatessaan velhonshakkia oppituntien jälkeen.
”Itse asiassa minä kysyin jo”, sanoi Peter.
”Ai?” Remuksen ääni oli yllättynyt. ”Mainiota! Mitä hän sanoi?”
”Hänellä on jo pari”, sanoi Peter.
”Ai.”
”Ei se mitään”, Peter jatkoi ja onnistui jopa melkein kuulostamaan siltä. ”Oikeasti. Olisi tietysti ollut kiva mennä hänen kanssaan, mutta emme me kaikki voi saada sitä tyttöä, jonka haluamme…”
”Sinä saat minut kuulostamaan syylliseltä”, totesi Remus.
”En minä sitä tarkoittanut”, Peter sanoi nopeasti. ”Mutta kyllähän minä tietysti arvasin, että siinä kävisi niin – ”
”Etkä arvannut”, väitti Remus.
”En halunnut arvata”, Peter myönsi.
”Mitä ihmettä?” kysyi Sirius.
Remus virnisti ja kääntyi katsomaan taakseen sohvalle asettunutta poikaa.
”Ja missä sinä olet ollut koko iltapäivän? Tutustumassa luutakomeroihin?”
”Kuutamo kuule, seurustelu ei tee sinulle hyvää”, Sirius totesi ja siirsi tyynesti Remuksen pelinappularukkaa. ”Tuo oli Sarvihaaran kommentti.”
”No, minä varastin sen”, Remus ilmoitti.
”Juuri tuota minä tarkoitin”, Sirius virnisti. ”Sinusta tulee vielä pahis, jos et pidä varaasi.”
”Remuksesta ei saa pahista millään”, sanoi Peter.
”Kuinka vain”, Sirius kohautti olkapäitään. ”Enkä minä oikeastaan edes aikonut luennoida teille Kuutamon uhkaavista tulevaisuudennäkymistä. Ette sattuisi tietämään, missä Sarvihaara on?”
”Ei ole näkynyt”, sanoi Remus.

Itse asiassa oli varsin ymmärrettävää, ettei Remus ollut nähnyt Jamesia vähään aikaan, sillä James istui parhaillaan tähtitornissa ja katseli hämärtyvää pihaa. Jos joku olisi kysynyt häneltä, mitä hän teki siellä, hän ei olisi todennäköisesti osannut vastata mitään. Rehellisintä olisi kenties ollut väittää, että hän ajatteli, mutta tuollainen vastaus olisi todennäköisesti tuntunut hänelle niin epäluonteenomaiselta, että hän olisi jättänyt sen sanomatta erityisemmin harkitsematta.
 Silti hän oli niin ajatuksissaan, ettei hän kuullut askelia, jotka kaikuivat ensin pitkään rappusissa ja pysähtyivät sitten ovensuulle. Hän ei edes kuullut hämmästynyttä äännähdystä, mutta viimeistään varovainen koputus havahdutti hänet ja hän kääntyi katsomaan taakseen.
”Lily”, hän sanoi hämmästyneenä.
Tyttö nojasi ovenkarmiin ja näytti siltä, kuin ei olisi oikein tiennyt juostako karkuun vai ei.
”Mitä sinä täällä teet?” tyttö kysyi lopulta.
”Olen”, sanoi James. ”Kuinka niin?”
”No, sinä et varsinaisesti vaikuta ihmiseltä, joka istuu tähtitornissa miettimässä – ”
”En minä sanonut miettiväni, minä sanoin vain olevani!” James huudahti ja hämmästyi itsekin äänensä ärtynyttä sävyä. ”Sitä paitsi mistä ihmeestä sinä muka tiedät, millainen ihminen minä olen?”
”No – ” aloitti Lily.
”Sinä et tiedä mitään minusta”, sanoi James ja nousi jaloilleen. ”Ja se johtuu siitä, että sinä et vaivaudu ottamaan minusta selvää!”
”Niin kauan, kun sinä yrität houkutella minua luutakomeroihin tai lähetät minulle lemmenjuomaa kurpitsamehuksi naamioituna, minä en välttämättä haluakaan ottaa sinusta selvää”, Lily tiuskaisi.
”Sen sijaan sinä heität minua kengillä”, James tokaisi. ”Ja milloin minä muka olen lähettänyt sinulle lemmenjuomaa?”
”Kolmannella”, sanoi Lily. ”Ja neljännellä. Ja viime kesänä.”
”Se oli oikeasti kurpitsamehua!” James huudahti.
”Ihan kuin minä olisin uskaltanut kokeilla”, Lily irvisti.
James vilkaisi häntä. Jos tyttö oli näyttänyt hämmentyneeltä vielä hetki sitten, nyt tämän kasvot olivat pelkästään ärtyneet ja väsyneet. Ja siitä huolimatta hän ei voinut olla huomaamatta, miten kaunis Lily oli kuun valon heittäessä lasin läpi varjojaan hänen kasvoilleen.
”Arvaa mitä?” sanoi James eikä jäänyt odottamaan vastausta. ”Minä olen ihastunut sinuun ja sillä selvä. Opettele elämään sen kanssa ja unohda kenkien viskominen.”
Ja hän lähti tähtitornista.

Lilyllä oli kylmä. Se oli hivenen omituista, hänellähän nyt oli kuitenkin melko paksu punainen villapusero päällään. Ehkä se johtui hiljaisuudesta, jonka James oli jättänyt tähtitorniin lähtiessään. Tai ehkä hänen vain oli oikeasti kylmä. Syksy oli sentään tulossa kovaa vauhtia.
 Hän oli kai aikonut istua tähtitornin lattialla, nojata selkäänsä kylmää kiviseinää vasten ja katsella tähtiä jossain kaukana yläpuolellaan, mutta enää hän ei pystynyt siihen. Hänen mieleensä tuli vain Potter loukkaantuneen näköisenä väittämässä, että hänen pitäisi lopettaa kenkien heitteleminen. Ihan kuin hän muka olisi tehnyt sitä viimeisten kahden vuoden aikana!
”Hitto”, hän sanoi, ja sanat kimpoilivat kovina takaisin kylmistä seinistä.
Ei, neljännellä heitettyjä kenkiä ei sentään millään voinut ottaa huomioon.

Oleskeluhuoneessa oli oikeastaan melkoisen rauhallista. Toisaalta se oli aivan luonnollista, sillä huoneen pahin häiriötekijähän yleensä olivat Kelmit, ja tällä hetkellä sohvalla istuskeli vain yksi ainoa Kelmi. Tietysti yksikin Kelmi olisi voinut saada reippaasti häiriötä aikaan, mutta tämä nimenomainen henkilö oli juuri sillä hetkellä epäluonteenomaisen rauhallinen eikä jaksanut järkyttää toisia muuten kuin pelkällä läsnäolollaan.
”Hei”, sanoi hieman väsyneeltä kuulostava tytönääni ovensuusta ja keskeytti Siriuksen järkyttävän läsnäolon tehokkaasti.
Poika kääntyi kurkistamaan olkansa yli. Lily käveli hänen viereensä ja istui sohvalle.
”Missä muut ovat?” tyttö kysyi, ennen kuin Sirius keksi mitä sanoa. Harvinaista.
”Minä ajoin Remuksen ja Kaceyn käytävälle”, Sirius totesi itseensä varsin tyytyväisenä, ”ja Peter ja James haukkuvat onnettomia rakkauselämiään makuusalissa. Toisin sanoen kaikki ovat hylänneet minut.”
Lily kohotti kulmiaan.
”Etkö sinä voisi osallistua Peterin ja Jamesin keskusteluun?”
Sirius virnisti.
”Ikävä kyllä se ei käy päinsä. Minulla ei ole onnetonta rakkauselämää.”
”Eikö?”
”Itse asiassa minulla ei ole ollenkaan rakkauselämää”, Sirius huokaisi ja riiputti päätään varsin onnettoman näköisenä.
”Voi poikaparkaa”, Lily sanoi kuulostamatta yhtään säälivälle.
”Entä sinä?” Sirius kysyi ja sai Lilyn katsahtamaan itseensä yllättyneenä.
”Minä?” Lily toisti. ”Olenko minä poikaparka, vai? Kuule, itse asiassa minä – ”
”Olet tyttö”, Sirius täydensi silmiään pyöritellen. ”Joo, olen huomannut, mutta – ”
”Olet vai?” Lily kohotti kulmiaan.
Sirius näytti yllättävän tuskastuneelta.
”Anna olla jo”, poika sanoi ja kuulosti siltä, kuin olisi kerrankin ollut edes kutakuinkin tosissaan. ”Minä olin kysymässä, mitä sinun rakkauselämällesi kuuluu, mutta ilmeisesi sinä et ota minua vakavasti, joten – ”
”Sirius”, sanoi Lily ja kumartui sohvalla kohti poikaa melkein huomaamatta sitä itsekään, ”jos tämä on taas joku kömpelö yritys saada minut ja James yhteen, niin se ei tule onnistumaan.”
”Oletko huomannut, että kutsut Jamesia Jamesiksi etkä Potteriksi?” Sirius kysyi vakavana.
Lily oli hetken hiljaa.
”Ehkä se johtuu siitä, että olen puhunut sinun kanssasi”, tyttö sanoi mietteliäästi. ”Sinä olet niin rakastunut Jamesiin – ”
”En nyt sentään”, Sirius puolustautui virnistäen.
” – että hänestä on vaikea puhua sinulle sukunimellä”, Lily lopetti virkkeensä ja huokaisi. ”Mitä sinun vakavuudellesi tapahtui?”
Surullista kyllä, Sirius tosiaan näytti taas omalta melkoisen velmulta itseltään. Poika nauroi ja sanoi jotain Jamesista, mainitsi syystanssiaiset, eikä Lily kuunnellut. Siriuksen hymynsekainen ääni ja hämärä tuntuivat turruttavan päänsä, hän huomasi unohtavansa, että hetken poika oli ollut melkein vakava, oli kuulostanut melkein siltä, kuin olisi halunnut todella jutella. Hän melkein unohti muuan hetken, kun katseet olivat kohdanneet ja hetken hänestä oli tuntunut, että Sirius oli jotakin muuta kuin typeriä vitsejä.
 Hän saattoi unohtaa melkein, mutta ei silti aivan. Kun Sirius oli sanonut lähtevänsä pelastamaan Jamesin ja Peterin lohduttomalta synkistelyltä ja hän itse käveli hitaasti kohti omaa makuusaliaan, hän ei enää osannut unohtaa. Jos hän olisi ollut aivan rehellinen, hän olisi ehkä saattanut huomata kaipaavansa tuota pientä vakavaa hetkeä, toivovansa, ettei se olisi loppunut niin pian. Onneksi hän ei ollut aivan rehellinen. Epärehellisyys pelasti hänen yöunensa, ja hän nukkui kohtalaisen tyytyväisenä siihen asti, kunnes Kacey herätti hänet seuraavana aamuna hyppäämällä hänen sängylleen.

”Ei millään pahalla, Anturajalka, mutta sinä näytät vakavalta”, sanoi Remus.
Sirius kohotti kulmiaan sen näköisenä, kuin ei olisi aivan ymmärtänyt, mitä toinen yritti sanoa.
”Ei millään pahalla vai?” hän toisti. ”Anteeksi nyt vain, Kuutamo, mutta sinä sanoit minua juuri äsken vakavaksi. Voiko sitä muka ymmärtää hyvänä?”
”Voi”, sanoi Remus.
”Ei voi”, vastasi Sirius omaan kysymykseensä.
Remus huokaisi. He kävelivät kohti liemien luokkaa. Sirius oli jokseenkin hiljainen – suoraan sanottuna vakava, niin epätavallista kuin se olikin – ja koska James ja Peter kävelivät muutamaa metriä edellä kinastellen äänistä päätellen Adrianne Gillow’n hiustenväristä, Remuksella ei juurikaan ollut puheseuraa. Yleensä sen puute ei häntä pahemmin häirinnyt, hän viihtyi mainiosti omissa oloissaan, mutta juuri sinä nimenomaisena hetkenä hän olisi jostain syystä halunnut puhua.
”Onko sinulla jo tanssiaispari?” hän kysyi.
Sirius mulkaisi häntä.
”Niihin tanssiaisiin on hitto vie vielä puoli viikkoa aikaa”, poika tuhahti. ”Ihan kuin minulla ei olisi tarpeeksi aikaa hankkia seuraa.”
”Itse asiassa alle puoli viikkoa”, sanoi Remus. ”Sinun kannattaisi alkaa miettiä sitä paria, jos et aio mennä yksiksesi.”
Sirius ei vastannut.
”Tai ehkä sinä haluaisit mennä Lilyn kanssa, etkä aio pyytää muita”, Remus sanoi ja tunsi itsensä järkyttävän suorapuheiseksi.
”Pää kiinni, Kuutamo”, tokaisi Sirius ja tönäisi taikajuomien luokan oven auki.

OSA 9

Oli suorastaan kummallista, miten tanssiaiset vaikuttivat ihmisiin. Peter murehti Adrianne Gillow’n kieltävää vastausta niin, että unohti hankkia oman seuralaisen tansseja varten. James murehti Lily Evansin kieltävää vastausta pyytämällä Michelle Bartonia seuralaisekseen ja virnuilemalla hieman lapsellisesti Lilylle aamiaispöydän yli, kun Michelle suostui melkoisen haltioituneen näköisenä.
 Remus yllätti itsensä ja toiset miettimällä peilin edessä, pitäisikö jästikauluspaidan kanssa käyttää solmiota vai ei, ennen kuin päätti kysyä Kaceylta. Ei pitänyt, väitti Kacey, ja perusteli kantansa sillä, että niin paita olisi helpompi avata. Sirius naurahti hyvin kyllästyneeltä kuulostaen.
 Niin, Sirius. Kun toiset pohtivat kauluspaitoja tai saamiaan kieltäviä vastauksia, hän pohti kieltävää vastausta, jonka oli itse antanut, niin raivostuttavaa kuin sen myöntäminen olikin. Eikä hän tietenkään myöntänyt sitä, ei itselleen eikä kenellekään muulle, mutta siitä huolimatta Lily pyöri hänen mielessään häiritsevän usein. Lily ja se hetki käytävällä, kun tyttö oli pyytänyt häntä seuralaisekseen ja näyttänyt pettyneeltä, kun hän oli sanonut ei.
 Tietenkin hän oli sanonut ei, eihän hän olisi voinut kuvitellakaan muuta. Lily oli sentään Jamesin elämän rakkaus, hänen ei missään nimessä pitänyt edes kuvitella ihastuvansa tyttöön. Hitto vie, sellainen ei voisi päättyä muuhun kuin katastrofiin. Remus ja James tappaisivat hänet vuorotellen, ja jos hänestä jäisi jotain jäljelle, hän voisi hoitaa itse lopun tappamisen. Hän ei ehkä omistanut kovinkaan ylevää omaatuntoa, mutta yhden asian hän sentään tajusi – ystävien naisia ei viety.
 Niinpä hän istui kiltisti sängyllään kuuntelemassa, miten James ja Peter yrittivät vakuuttaa Remusta siitä, ettei solmiolla tai sen olemattomuudella ollut kerrassaan mitään pahuksen väliä.
”Hyvä on”, sanoi Remus lopulta ja heitti solmion sängylleen. ”Jos Kacey sanoo, että ilman, niin sitten ilman.”
”Tuosta voisi päätellä, että sinä olet tossun alla”, sanoi James.
”Yllättävää”, Peter tuhahti, ”Kuutamohan ON tossun alla.”
”Olette vain kateellisia”, sanoi Remus hyväntuulisesti.
James huokaisi teatraalisen raskaasti.
”Kuulkaa, joskus minä kaipaan niitä aikoja, jolloin Kuutamo oli vielä oma synkkä itsensä ilman solmio-ongelmia”, hän sanoi.
Remus naurahti.
”Hei, minä en ole koskaan ollut synkkä”, hän protestoi. ”Ja jos olenkin, niin olen ihan yhtä synkkä nyt. Minä vain – ”
”Kätket sen aika hyvin”, Peter totesi.
”Ehkä”, Remus virnisti. ”Tai sitten minä vain puran kaiken synkkyyteni Kaceyyn. Kai te tiedätte, että aina, kun me olemme kahdestaan, me vain puhumme murheistamme ja siitä, miten maailma on surkea paikka…”
”Ihan varmasti”, virnisti James ja vakavoitui sitten. ”Teidän murheistanne puheen ollen, oletko muuten sattunut kertomaan hänelle sinun kerran-kuussa-ongelmastasi?”
”Jotenkin minusta kerran-kuussa-ongelma kuulostaa hivenen naiselliselle”, arveli Peter.
”En ole”, sanoi Remus Peteristä välittämättä. ”Kai minä joskus kerron, mutta… no, emmehän me ole tunteneet toisemme kunnolla kuin vähän aikaa.”
”Ja kuinka ahkerasti te otattekaan kiinni tuhlattuja vuosia!” huudahti Sirius sängyltään.
Kolme muuta poikaa kääntyivät katsomaan häntä.
”No, mitä sitä suotta tuhlaamaan aikaa”, Remus virkkoi. ”Ja siitä puheen ollen – ”
”- Kacey taitaakin jo odottaa sinua”, täydensi James ja ojentautui taputtamaan Remusta varsin kovakouraisesti selkään. ”Alahan mennä, Romeo.”
Remus virnisti näyttäen hetken melko epäremusmaiselta mutta varsin romeomaiselta. Onneksi se hetki meni ohi, ja poika katosi vaaleita hiuksiaan haroen portaisiin.
”Remus alkaa muistuttaa sinua, Sarvihaara”, totesi Sirius hartaasti.
”Ja sekö muka on huono asia?” James näytti loukkaantuneelta.
”Ei toki”, sanoi Sirius, ”mutta suoraan sanoen hiusten harominen ei oikein sovi Kuutamolle.”
”Se johtuu naisesta”, Peter totesi tietäväisesti omalta sängyltään.
James naurahti.
”Tuo kuulostaa ihan siltä, kuin sinulla olisi kokemusta aiheesta.”
”Ehkä minulla onkin”, tokaisi Peter. ”No okei, ehkä ei. Mutta ennen Kaceyta Kuutamo ei ikinä koskenut hiuksiinsa.”
”Liioittelet”, sanoi James.
”No, hän ei ainakaan elänyt käsi tukassa, niin kuin sinä teet”, Peter korjasi.
”Tukka täytyy pitää ojennuksessa”, sanoi James ja haroi hiuksiaan.
Sirius naurahti kuivasti.
”Me olemme säälittäviä”, hän sanoi. ”Istumme täällä pohtimassa, miten Kuutamo on muuttunut saatuaan naisen. Ja koska minä en aio olla yhtä säälittävä kuin te, lopetan pohtimisen juuri nyt ja lähden viettämään virkistävää lauantai-iltaa.”
”Minne?” kysyi Peter. ”Syystanssiaiset ovat huomenna, et voi lähteä Tylyahoon, jäädä kiinni ja saada jälki-istuntoa niiden ajaksi, muuten koko homma menee pieleen…”
”Kuka väitti, että minä jään kiinni?” virnisti Sirius itsevarmasti. ”Mutta ei hätää, itse asiassa ajattelin luutakomeroa.”
”Anturajalka”, huokaisi James.
”Viettäkää hauska ilta keskenänne”, toivotti Sirius valoisasti ja lähti.

Mutta hän ei mennyt vaivaamaan luutakomeroita läsnäolollaan. Ei, hän käveli vähän aikaa käytävillä, törmäsi pariin toisiinsa kietoutuneen luihuiseen ja jätti nuo kaksi tutkiskelemaan toistensa suita. Hän oli jo päättänyt palata takaisin makuusaliin, tunnustaa häpeällinen tappionsa ja painua nukkumaan, kun hän sattui kävelemään pääovien ohi.
 Ulkona oli kylmä. Se oli tietysti täysin ymmärrettävää, olihan syksy, eikä hänellä ollut edes takkia päällään. Ilta oli jo melkoisen pitkällä, mutta onneksi linnan ikkunoista loisti melkoisesti valoa, ja hän näki eteensä kävellessään mutkittelevaa polkua pitkin kohti järvenrantaa.
”Iltaa, Black.”
Ääni kuului hänen takaansa. Hänen kätensä eksyi vaistomaisesti hänen taskussaan olevalle taikasauvalle, mutta kun hän kääntyi kohti ääntä, hän ei nähnytkään ärsyttävää luihuista tai edes mitään taikomista vaativaa, vaan Lilyn.
”Black?” hän kysyi. ”Mistä lähtien sinä olet sanonut minua Blackiksi?”
Lily kohautti hartioitaan.
”Ajattelin kokeilla”, hän virnisti.
Siriuskin virnisti. Ihan kuin siinä muka olisi ollut jotain hauskaa.
”Mitä sinä muuten teet täällä?” Lily kysyi. ”Jotenkin minä en uskonut, että sinä olisit sitä tyyppiä, joka tykkää käydä kävelyllä.”
”Kävelyllä?” Sirius irvisti. ”Ehei, minä vain hortoilen.”
”Sepä kiva”, sanoi Lily, ”niin minäkin.”
Sitten he vain seisoivat siinä, katselivat järven tummaa pintaa edessään ja välillä toisiaan silloin, kun luulivat, ettei toinen huomannut.
”Onko sinulla tanssiaispari?” kysyi Lily äkkiä, kun hiljaisuus alkoi tuntua hieman painostavalle. Tai ehkä he vain olivat tottumassa hiljaisuuteen, ehkä siitä oli tulossa luontevaa, ja siksi se täytyi katkaista.
”Ei”, sanoi Sirius hieman välttelevästi ja vilkaisi sitten tyttöä uteliaana, ”onko sinulla?”
”Ei”, sanoi Lily ja hymyili toisella suupielellään. ”Minä kyllä pyysin yhtä poikaa, mutta se poika ei suostunut.”
Sirius katsoi Lilyä. Tytön hiukset hohtivat punaisina linnan ikkunoista tuikkivassa valossa ja tämän silmät olivat täysin vakavat, vaikka suu saattoi edelleen hieman hymyillä. Lily tuntui seisovan yllättävän lähellä häntä, työntämässä käsiään tiukemmin tummanruskean takkinsa taskuihin, katsomassa hänen nenäänsä tai otsaansa tai ehkä jopa häntä silmiin, niin lähellä, että hän olisi vain voinut ojentaa kätensä ja koskettaa tytön punaista tukkaa –
”Jos Jamesilla ei olisi sitä hänen… no, pakkomiellettään”, Lily aloitti ja pelasti Siriuksen, joka muuten olisi saattanut oikeasti ojentaa kätensä, ”olisikohan se yksi poika suostunut?”
Sirius nielaisi. Hän tiesi liikkuvansa heikoilla jäillä, hän tiesi sen vallan mainiosti, mutta tietäminen ei saanut häntä kääntymään takaisin. Ei tänään.
”Olisi”, hän sanoi.
Lily hymyili. Sirius työnsi omatkin kätensä lujasti farkkujen taskuihin ja piti ne siellä, aivan kuin olisi pelännyt, että ne saattaisivat yhtäkkiä alkaa elää omaa elämäänsä ja lähteä harhailemaan. Ja sen ne olisivat varmasti tehneetkin, sillä linnan valot olivat edelleen lämpimät jossain heidän takanaan ja Lily seisoi lähellä häntä, kasvot kohotettuina katselemaan hänen kasvojaan, aivan liian lähellä, hitto vie -
”Meidän pitää mennä sisälle”, Sirius tokaisi.
”Niin pitää”, sanoi Lily.

Remus käveli nopeasti ja yritti estää hivenen itsetuhoista kaulaliinaansa jättäytymästä vauhdista. Kengät rahisivat hiekkaa vasten, ja hän tunsi itsensä melkein romantikoksi miettiessään, miten muutaman kuukauden päästä jalkojen alla ei tuntuisikaan enää hiekka vaan lumi. Ja niitä miettiessään hän näki tytön hahmon rannassa.
”Kacey!” hän huudahti.
Kacey kääntyi katsomaan häntä, mutta ei virnistänyt, niin kuin tavallisesti, eikä tullut häntä vastaan. Remuksen hyvä tuuli haihtui nopeasti ja hajosi pieniksi palasiksi maahan viimeistään siinä vaiheessa, kun hän oli tytön luona, eikä tämä edelleen sanonut mitään.
”Mikä on?” hän kysyi vaikkei oikeastaan edes halunnut tietää vastausta.
Kacey kohautti olkapäitään ja hymyili vinosti.
”Ei oikeastaan mikään”, tyttö sanoi hitaasti. ”Tai no, minä sain kirjeen. Lue se.”
Hän veti taskustaan ruskean, viattoman näköisen kirjekuoren ja laski sen Remuksen käsiin. Poika katsoi sitä hetken hämmästyneenä, mutta Kacey tökkäsi häntä kylkeen ja jokseenkin vastentahtoisesti hän avasi kirjekuoren ja veti kirjeen esiin.
Rakas Kacey, siinä luki, toivottavasti sinulla menee hyvin siellä Tylypahkassa. Täällä on syksyistä ja aikaa kylmää. Isällä on uusi työpaikka, mutta se on jotain salaista, eikä hän kerro siitä paljoakaan. Äiti voi vähän huonommin. Koirilla on hauskaa, ja vielä hauskempaa niillä on varmasti sitten, kun sataa lunta…
 Loppu oli pelkkiä iloisia uutisia, kirjoitettu valoisalla, siistillä käsialalla. Silti Kaceyn ilme ei suinkaan ollut valoisa, kun hän otti kirjeen Remuksen kädestä ja tunki sen taskuunsa.
”Se oli minun siskoltani”, hän sanoi ja huokaisi. ”Hitto että minua ärsyttää olla täällä, kun äiti on…”
Hänen äänensä katosi. Remus kiersi kätensä tytön ympärille ja veti tämän itseään vasten osaamatta sanoa mitään. Eikä sanoja edes tarvittu. Kacey nojasi päätään hänen olkapäähänsä, halasi häntä tiukasti ja siinä he seisoivat pitkään, kaksi yksinäistä hahmoa pimenevässä illassa.

Kello oleskeluhuoneen seinällä lähestyi jo hyvää vauhtia puolta kahtatoista, kun Remus halasi Kaceyta tyttöjen makuusaleihin johtavien portaiden ovensuussa. Kacey takertui kiinni häneen, kuin ei olisi halunnut päästää ikinä irti, ja eihän hänelläkään toisaalta ollut mikään kiire, joten he seisoivat siinä vielä pitkän tovin. Lopulta Kacey astui hieman kauemmaksi.
”Sinä näytät kauhean vakavalta”, tyttö sanoi ja yritti selvästi taikoa edes pienen hymyn kasvoilleen.
Remus ei jaksanut yrittää.
”Älä huolehdi”, Kacey sanoi väsyneellä äänellä. ”Minä pärjään kyllä.”
Remus nyökkäsi. Kacey hymyili ja taputti häntä poskelle.
”Hyvää yötä, Remus.”
”Hyvää yötä, Kacey”, sanoi Remus ja olisi todennäköisesti halannut tyttöä, mutta tämä kääntyi ja lähti kiipeämään hitaasti makuusaliin johtavia portaita. Remus jäi yksin seisomaan portaiden juureen, katsomaan tytön perään, kunnes muuan nojatuolin epämääräinen raksahdus sai hänet ihmettelemään, mitä hän siinä oikein teki, ja kömpimään omaan makuusaliinsa.
 Hän ei oikeastaan ollut edes yllättynyt tajutessaan, että makuusali oli käytännöllisesti katsoen tyhjä. No niin, syystanssiaisiin nyt kuitenkin oli vain yksi yö jäljellä ja oli turha odottaa, että tanssiaiset järjestyisivät itsestään. Ja vaikka olisivatkin järjestyneet, oli aina ihmisiä, jotka halusivat lisätä niihin pientä piristystä. Remus huokaisi, mutta ei sentään yrittänyt väittää itselleen, etteikö olisi ollut hivenen kiinnostunut näkemään, miten tanssiaisten pikkuruinen ylimääräinen osuus sujuisi.
”Kuutamo?”
Remus kääntyi katsomaan ovelle. Sirius nojasi ovenkarmiin ja hetken Remuksesta tuntui, kuin poika olisi näyttänyt suorastaan väsyneeltä. Saman tien tuo ilme kuitenkin pyyhkiytyi pois Siriuksen kasvoilta ja tämä virnisti.
”Kappas, sinä olet malttanut erota naisseurastasi”, virkkoi Sirius kuulostaen varsin kovasti itseltään. ”Ja me kun jotenkin kuvittelimme, ettei sinua näkyisi enää tämän päivän puolella – ”
”Ei nyt, Sirius”, Remus tokaisi.
”Ei nyt?” Sirius kohotti kulmiaan. ”Ryppyjä rakkaudessa? Salli minun neuvoa, Kuutamo, minä – ”
”Pää kiinni!” Remus huusi.
Hetken oli täysin hiljaista. Sitten Sirius kohautti olkapäitään ja asettui istumaan sängylleen, mutta ei enää sentään virnistellyt. Remus katsoi väsyneenä lattiaa ja tiesi hengittävänsä niin raskaasti, että Siriuksen oli pakko kuulla se.
”Mikä hätänä?” kysyi Sirius pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Kuule, kaikilla pareilla on ongelmia jossain vaiheessa, ja te – ”
”Ei se ole sitä”, Remus tokaisi.
”No mitä sitten?” Siriuksen ääni oli hieman kärsimätön. ”Kuutamo hei, minä en voi ratkaista sinun ongelmiasi, jos sinä et kerro – ”
”Minä en oleta, että sinä ratkaisisit minun ongelmani!” Remuksen ääni koveni. ”Sinä et tajua!”
Hiljaisuus repi makuusalia hetken, sitten Siriuksen ääni kohosi hieman loukkaantuneena:
”Tajua? Miten niin minä en tajua?”
Remus huokaisi ja katsoi lattiaan.
”Ihan kuin minulla ei ikinä olisi ongelmia!” Sirius huudahti. ”Mikä sinä kuvittelet minun olevan? Joku muovinukke, jolla ei ole tunteita? Pahus, Kuutamo, meidän pitäisi olla ystäviä – ”
”Anteeksi”, sanoi Remus ja katsoi Siriusta, ”ei minun pitänyt sanoa niin.”
”Sanoit silti”, Sirius tokaisi.
”Kaceyn äiti kuolee”, sanoi Remus.
Siriuksen patja päästi hämmästyneen raksahduksen.
”Minä en tiennyt”, sanoi Sirius hetken päästä näyttäen siltä, kuin olisi oikein mielellään halunnut olla jossain muualla.
”Et niin”, Remus sanoi ja hiljainen ääni kaikui kovana melkein tyhjässä makuusalissa.
”Mikä – ” aloitti Sirius, mutta ei osannut päättää lausettaan.
Remus vilkaisi poikaa. Tämä istui jalat ristissä sängyllään ja olisi näyttänyt aivan omalta itseltään, ellei katsoja olisi vilkaissut kasvoihin. Sillä Siriuksen yleensä nauravat silmät olivat nyt normaalia tummemmat ja ennen kaikkea vakavat, eivätkä mustat hiussuortuvat roikkuneet otsalla tyttöjen valloittamiseksi vaan yksinkertaisesti siksi, ettei niillä ollut muutakaan paikkaa olla. Siriuksen suupielissä ei ollut hymynvärettäkään. Siitä oli aikaa, kun Remus oli viimeksi nähnyt ystävänsä niin vakavana.
”Hän työskentelee ministeriölle”, sanoi Remus ja nielaisi sitten. ”Työskenteli siis. Joku tehtävä kai meni pieleen, ja… no, nyt he vain odottavat, milloin hän kuolee.”
Sirius näytti järkyttyneeltä.
”Eikö Kacey haluaisi olla kotonaan?”
”Kai hän tavallaan haluaisi”, sanoi Remus ja kohautti olkapäitään, ”mutta kuvittele nyt, olla kotona tyhjän panttina odottamassa äidin kuolemaa.”
”Vaikea kuvitella”, sanoi Sirius. ”Tosin jos minun äitini kuolisi… minä en välttämättä välittäisi.”
Remus vilkaisi häntä.
”Älä sano”, poika sanoi lopulta. ”Kyllä sinä välittäisit.”
Sirius nyökkäsi.
”Mutta minun äitini ei kuole vielä vuosiin”, hän sanoi ja nauroi ilottomasti. ”Mikä pahan tappaisi?”
”Ei kukaan voi olla täysin paha”, sanoi Remus.
”Sinä et ole tavannut minun äitiäni.”
”Enkä kai tule koskaan tapaamaankaan”, Remus arveli. ”Kadutko sinä koskaan, että lähdit kotoa?”
Sirius yllättyi, sen näki hänen silmistään. Mutta Remus ei jaksanut perua kysymystään tai pitää sitä jollain tavalla sopimattomana. Loppujen lopuksihan he nyt kuitenkin olivat ystäviä, ja totta kai ystävät saivat kysyä toisiltaan vaikeitakin kysymyksiä.
”En”, sanoi Sirius ja naurahti sillä kylmällä tavalla, jota kuuli vain, kun tämä puhui perheestään. ”Mutta niiden pitäisi katua, että ajoivat minut pois.”
”Haluaisitko sinä sitten palata sinne?”
”Kalmahanaukiolle? En tietenkään”, sanoi Sirius ja hänen silmänsä kiiluivat tummina, ”mutta minä haluaisin, että ne tajuaisivat, että minä olen oikeassa.”
”Todennäköisesti ne toivovat ihan samaa”, arveli Remus.
”Jos ylipäätään ajattelevat minua”, sanoi Sirius. ”Jotenkin minusta tuntuu, että Kalmahanaukiolla ei ole enää jälkeäkään minusta.”
”Eivät ne voi kokonaan unohtaa sinua”, Remus totesi. ”Ja Regulushan näkee sinua vähän väliä.”
”Eikä puhu minulle.”
”Et sinäkään puhu hänelle”, Remus muistutti.
”Regulus on samanlainen kuin muutkin”, sanoi Sirius katkerasti. ”Intoilee puhdasverisyyden puolesta eikä tajua ajatella omilla aivoillaan. Hitto, minä en halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä!”
”Jos minulla olisi veli”, sanoi Remus, ”minä haluaisin kai olla hänen kanssaan tekemisissä, vaikka hän olisi kuinka väärässä.”
Sirius vilkaisi häntä.
”No, sinulla ei ole”, poika sanoi hetken päästä, ”etkä sinä osaa kuvitella, miltä tuntuu, kun koko perhe on eri mieltä kuin sinä. Kun ne heittävät sinut ulos talosta, repivät sukupuusta – ”
”Montako kertaa minä olen saanut postia vanhemmiltani tänne?” kysyi Remus. ”Jamesin vanhemmat kirjoittelevat vähän väliä, ja Peter saa postikortteja ties mistä. Aikoinaan sinäkin sait kirjeitä – ”
”Niin, käskyjä mennä valittamaan Dumbledorelle, että minut pitäisi siirtää Luihuiseen, ja kehotuksia tutustua Malfoyhyn – ”
”Ne olivat silti kirjeitä”, Remus huudahti. ”Sinun vanhempasi välittivät sinusta niin paljon, että yrittivät saada sinut muuttamaan mielesi.”
Sirius avasi suunsa, kuin olisi aikonut sanoa jotain, mutta sulki sen saman tien ja jäi katsomaan Remusta, joka istui sänkynsä laidalla ja tuijotteli seiniä näyttäen lähinnä siltä, kuin olisi kuvitellut sanoneensa liikaa. Huokaus nousi Siriuksen huulille. Häntä ei oltu luotu vakavia keskusteluja varten.
”Kuutamo”, hän aloitti varovaisesti, ”ehkä sinun vanhempasi eivät vain ole kirjeihmisiä – ”
Remus naurahti ilottomasti.
”Ihan kuin sinä muka uskoisit tuohon itsekään”, hän sanoi. ”Vanhemmat kirjoittavat lapsilleen, vaikka eivät olisi tippaakaan kirjeihmisiä. Jos heitä kiinnostaa. Elleivät he vain halua unohtaa koko – ” mutta Remus vaikeni ja nielaisi, eikä ikinä sanonut lausettaan loppuun asti. ”Meidän ei tarvitse puhua tästä.”
”Tarvitsee”, sanoi Sirius yllättävän kuuluvalla äänellä. ”Remus, sinun vanhempasi eivät ehkä kirjoita sinulle, mutta se ei tarkoita, ettei heitä kiinnostaisi, mitä sinulle kuuluu.”
”Niillä on ollut ihan tarpeeksi aikaa tottua minuun ja siihen, mitä tapahtui”, Remuksen ääni oli kärsimätön. ”Monta vuotta, hitto vie! Kyllä minä tajuan, että se oli aluksi shokki, kun pojasta tuli ihmissusi, mutta ketkä tahansa normaalit vanhemmat olisivat tottuneet – ”
”Se ei ole sinun vikasi”, sanoi Sirius. ”Totta kai he järkyttyivät, mutta jos he eivät toivu siitä, se ei ole sinun vikasi – ”
”Kenen se sitten on?” Remus kysyi ja hänen äänensä oli kova.
”Hengitä, Kuutamo!” huudahti Sirius ja olisi mielellään ravistellut Remusta, saanut tämän palaamaan järkiinsä, jos vain ei olisi istunut turvallisen välimatkan päässä omalla sängyllään. ”Ei se ole kenenkään vika! Ei se, että sinua purtiin! Mutta se, etteivät sinun vanhempasi kirjoita, on hemmetti sentään heidän ongelmansa, eikä sillä ole mitään tekemistä sinun kanssasi – ”
”He eivät halua kirjoittaa minulle”, Remus totesi ja hänen silmänsä olivat kavenneet melkein susimaisen pieniksi viiruiksi.
”No MINÄ ainakin kirjoittaisin sinulle, jos en olisi täällä!” huusi Sirius.
Remus ei sanonut mitään. Hän katsoi Siriusta ja luuli löytävänsä pojan kasvoilta virnistyksen, joka kertoisi, että tämä vain pelleili, mutta Siriuksen kasvot olivat edelleen vakavat.
”Kiitos”, sanoi Remus.
Sirius pyöritteli silmiään.
”No jaa, mitä sitten kuvittelit?” poika kysyi. ”Ja minä löisin sadasta kaljuunasta vetoa, että Kacey kirjoittaisi myös. Tosin te ette kuitenkaan kestäisi olla kaukana toisistanne vuorokautta pitempään, joten – ”
”Anturajalka”, sanoi Remus varoittavasti, mutta ei voinut olla hymyilemättä.
”Okei, ei enempää elämän pikku totuuksia tänä iltana”, huokaisi Sirius ja sattui vilkaisemaan seinällä riippuvaa kelloa. ”Hetkinen, James ja Peter ovat suunnitelleet huomista yli kaksi tuntia. Toivottavasti he eivät ole onnistuneet muuttamaan itseään kotitontuiksi tai jotain vastaavaa.”
Remus kohotti kulmiaan.
”Kotitontuiksi?”
”Kunhan sanoin”, Sirius virnisti hieman liian nopeasti. ”Kuulehan, Kuutamo, sinä menetit paljon, kun et tullut mukaan vaan kuhertelit sen tyttösi kanssa rannalla – ”
Remus rykäisi.
”Ai niin”, sanoi Sirius ja vakavoitui. ”Näetkö, minä unohdan kaiken ikävän nopeasti? No, täytyy kai lopettaa Kaceyn ja sinun kiusaaminen vähäksi aikaa… Ettei Kaceylla ole enää lisää ongelmia…”
”Älä suotta”, Remus totesi, ”oikeasti Kacey pitää siitä, että kiusaat meitä.”
”Ai niinkö?” Sirius  näytti piristyvän huomattavasti.
”Minä en pidä”, lisäsi Remus nopeasti, ”mutta Kaceyn takia sinä saat jatkaa meidän kiusaamistamme…”
”Ihan kuin minä en tekisi sitä muutenkin”, Sirius virkkoi. ”Sinä olet muuten tossun alla.”
”Tästä on ollut jo puhetta”, Remus totesi ja näytti sitten taas hieman vakavammalta. ”Onneksi huomenna on syystanssiaiset, ne ehkä saavat Kaceyn ajatukset muualle – ”
”Minä tietäisin jotain muutakin, joka saisi Kaceyn ajatukset muualle”, virnisti Sirius häpeämättömästi.
Remus huokaisi syvään.
”Etkö sinä osaa olla vakava edes paria hetkeä peräkkäin?” hän puuskahti.
”Vastahan minä olin”, Sirius puolustautui ja katsoi lipaston päällä olevaa kelloa, ”melkein puoli tuntia!”
Remus vilkaisi häntä kulmiensa alta.
”Olkoon”, sanoi Sirius, ”minä en osaa olla vakava. Mutta eikö se olekin hurmaavinta minun luonteessani?”
”Minä en ole tyttö”, Remus muistutti, ”turha kysyä tuota minulta.”
Sirius näytti mietteliäältä.
”Itse asiassa sinä käyttäydyt joskus sen verran tyttömäisesti, että minä melkein – ”
Mutta Remus paiskasi muuan onnettoman tyynyparan päin hänen naamaansa ennen kuin hän ehti saada lauseensa päätökseen, ja hyvä niin.

[Dysfunk]

Jee, jatkoa!  Kiva kun näitä osia tulee nopealla tahdilla.

Tämä jatko oli taas tuttua laatua, luontevaa sanailua puolin ja toisin sekä mielenkiintoisia hetkiä Siriuksen ja Lilyn välillä. Tanssiaiset taitavat tulla pian? Tykkään tosi paljon lukea tanssiasficcejä, varmaan sitä toivoo että itekin asuisi Tylypahkassa ja pääsisi mukaan tollaiseen ihanuuteen. (Vanhojen tanssit jossain jumppasalissa on vähän köyhempi juttu.) No joo, en saa näköjään mitään järkevää irti näistäkään luvuista. Tykkään Siriuksesta ja muistakin hahmoista, ovat hauskoja Remusta kiusatessaan, ei valitettavaa, jatkoa haluan. 

Näin tuossa luvun lopussa jo hyviä aineksia S/R-paritukseen, S/R-fanityttö kun olen... Het kelpaa kyllä tällä kertaa. 

[mandeh]

Ja taas kaksi uutta hyvää kappaletta. Teksti sujui edelleen hyvin enkä huomannut suurimpia virheitä=) Ja tanssiaisia ootan innolla,mitäköhän kelmit on keksinyt? Nopeesti tuli jatkoa eli plussaa siitäkin:)))) Jatkoa lisää vain.

[lurikko]

A/N: Kiitos molemmille!

Dysfunk, kiitoksia kovasti! Minäkin tykkään lukea tanssiaisista; joskus olen kuullut kyllä myös väitteitä niiden kliseisyydestä, ja kai ne ficeissä ovatkin aika tavanomaisia, mutta siitä huolimatta niitä on yleensä kiva lukea. Ja täytyy myös sanoa, että ainakin omista vanhojentansseistani tykkäsin kyllä tosi kovasti, vaikka ne olivatkin liikutantatalolla eivätkä suinkaan Tylypahkassa *naur* Hih, ei tässä Yksinäisissä vielä mitään S/R:n kannalta - tämän lopettamisen jälkeen kirjoitin aika paljon S/R:ää, ja nyt, kun olen yrittänyt kirjoittaa tälle jatkoa, minun on pitänyt katkaista muutama keskustelu, ennen kuin Sirius ja Remus ovat kummasti alkaneet siirtyä lähemmäs toisiaan... Kuvittelen heille koko ajan kauhean kiinteän suhteen, vaikka platonisenkin.

mandeh, paljon kiitoksia! Helppohan se on lisätä osia nopeaan tahtiin, kun kirjoitin tämän tarinan valmiiksi jo reilu vuosi sitten Tosin yritän kovasti malttaa mieleni ja olla lisäämättä osia aivan kauhealla vauhdilla, ihan vaan siksi, että joku ehkä ehtisi lukeakin *naur* Toivottavasti tanssiaisten lukemisesta tulee mukavaa. Kelmien temppu ei kylläkään taida mahtua aivan tämänpäiväiseen lukuun, mutta ehkä sitten seuraavaan...

*

OSA 10

”Kuutamo, mikä kestää?” Jamesin kärsimätön ääni huusi vessan oven takaa. ”Sinä olet ollut siellä jo viisi minuuttia! Ihan kuin sinä olisit joku tyttö!”
Remus suoristi mustan kauluspaitansa kaulusta ja yritti päättää, mikä häntä vaivasi. Todennäköisesti hän vain käyttäytyi yksinkertaisesti typerästi ja hermoili, kun hänen olisi pitänyt olla tyyni ja rauhallinen ja odottaa innolla iltaa ja tanssiaisia, joissa hän olisi tyttöystävänsä kanssa. Mutta ajatus ei saanut häntä yhtään rauhallisemmaksi, päinvastoin. Hänen oli aivan pakko pohtia, mitä Kacey ajattelisi, jos hän olisikin vahingossa pukeutunut jotenkin mahdottoman hassusti, laittanut vaikka paidan väärin päin päälleen -
”Minä murran oven kohta!” huudahti James, mutta hän ei ikinä ehtinyt siihen saakka, sillä juuri silloin Remus veti syvään henkeä ja tuli ulos vessasta. James painui sinne tukkaansa haroen ja mutisten jotain ärsyttävistä seurustelevista kauluksensuoristajista.
Sirius ja Peter istuivat sängyillään – no, olkoon, Sirius istui Jamesin sängyllä eikä omallaan, mutta sehän ei ole ollenkaan epätavallista eikä edes tärkeää saati mainitsemisen arvoista – ja molemmilla oli samanlainen, lannistunut ilme kasvoillaan.
”Mikä teitä vaivaa?” kysyi Remus.
”Mikä itseäsi?” Sirius sanoi kuivahkosti. ”Näytät vähän oudolta. Vähän… no, ihan kuin sinua jännittäisi.”
Remus nielaisi.
”Sinua jännittää!” Sirius hihkaisi äkkiä kuulostaen erittäin tyytyväiseltä itseensä. ”Miksi ihmeessä, Kuutamo? Sinullahan on nainen!”
”Naisella on nimikin”, sanoi Remus eikä voinut olla hymyilemättä, vaikka hymyileminen ei välttämättä tehnytkään kovin hyvää hänen vatsalleen.
”Vielä parempaa”, Sirius arveli. ”Sinulla on nainen, jolla on nimi. Ajattele meitä!”
Remus kohotti kulmiaan. Hän ajatteli, mutta suoraan sanoen lähinnä sitä, miten oli kummallista nähdä Sirius lannistuneen näköisenä sen takia, ettei pojalla ollut tanssiaisseuraa.
”Pitäisikö minun sääliä teitä?”
”EI!” Sirius ja Peter huudahtivat yhteen ääneen ja vilkaisivat toisiaan kiukkuisesti.
”Ei”, sanoi Sirius vielä, sillä tokihan hänen oli saatava sanoa viimeinen sana, ”ja sitä paitsi minun seuralaisettomuuteni johtuu yksinomaan siitä, etten löytänyt tarpeeksi hyvää, ei siitä, että olisin saanut pakit…”
Peter vilkaisi Siriusta murhaavasti.
”No niin, kaverit, hymyilkää”, sanoi James, joka oli selvinnyt vessasta ja nojaili nyt ovensuuhun yrittäen selvästi näyttää mahdollisimman rennolta ja charmikkaalta puoliksi avonaisessa kauluspaidassaan. ”Kuutamo, sinun ei tarvitse näyttää siltä, kuin olisit syönyt jotain sopimatonta, ellet välttämättä halua pilata Kaceyn tanssiaisia. Matohäntä, näytä sille hemmetin Adriannelle, että osaat pitää hauskaa ilman häntäkin. Ja Anturajalka – ” James iski Siriukselle silmää, ” – Suuri Sali on tänään täynnä hyvännäköisiä tyttöjä, jotka vain odottavat poimijaansa, ja sitä paitsi meillähän on aina oma pikku yllätyksemme.”
”Helppo sinun on sanoa”, mutisi Sirius mutta näytti jo jokseenkin valoisammalta, ”sinulla on Michelle.”
”Kyllä hänestä riittää sinullekin”, James lupasi jalomielisesti.
”Sarvihaara, jos sinä annat Lilyn kuulla, miten puhut jotain tuollaista, sinun mahdollisuutesi menevät sillä samaisella sekunnilla”, Remus totesi tyynesti.
”Mitkä mahdollisuudet?” James kysyi. ”Lyödäänkö vetoa, että Lily heittää minua korkokengällä heti, kun näkee minut?”
”Lyödäänkö vetoa, ettei Evans suostu käyttämään korkokenkiä?” kysyi Peter.
”Ei se ole olennaista”, James protestoi heti, mutta sitten mietteliäs ilme nousi pojan kasvoille. ”Tosin tavalliset kengät kyllä todennäköisesti sattuvat vähemmän, jos ne osuvat päähän…”
”Kacey taitaa odottaa minua”, Remus arveli toiveikkaasti ja hävisi, ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään.

Mutta Kacey ei suinkaan vielä odottanut Remusta. Sen sijaan tyttö istui omassa makuusalissaan ja yritti kurkkia Michellen selän takaa peiliin.
”Tuota noin”, hän sanoi, kun Michelle oli seisonut peilin edessä vähintään viisi minuuttia, ”alkaisikohan sinun kampauksesi jo olla valmis?”
”Miten niin?” Michelle kysyi kuulostaen närkästyneeltä.
”No, minäkin haluaisin ehkä tehdä jotain tukalleni”, Kacey sanoi diplomaattisesti.
”Ei minulla mene kauaa”, lupasi Michelle ja siirsi jälleen rikkumattoman huomionsa vaaleisiin hiussuortuviinsa.
Kacey huokaisi. No niin, hän ei ilmeisesti saisi vielä vähän aikaan tehtyä mitään hiuksilleen. Tappioonsa alistuneena hän kömpi juhlamekossaan Lilyn sängylle.
”Eikö tuo rypisty?” kysyi Lily, joka nojasi takanaan seisovaan seinään melko apaattisen näköisenä.
”Ei”, Kacey totesi, ja tavallaan hän oli oikeassa, sillä mekko oli varsin ryppyinen jo valmiiksi, eikä siinä varmasti näkyisi muutama lisäryppy. ”Eikö sinunkin pitäisi pikkuhiljaa pukeutua? Tanssiaisten alkuun on enää puoli tuntia.”
”Onko kello niin paljon?” Lily kysyi kuulostamatta tippaakaan kiinnostuneelta koko asiasta. ”Itse asiassa minä oikeastaan vähän ajattelin, että – ”
” – jättäisit koko jutun väliin”, Kacey täydensi huokaisten ja pudisteli päätään. ”Arvasin, että sinä yrittäisit tuota. Ja se muuten ei käy, sillä minä tarvitsen sinun henkistä tukeasi – ”
”Onhan sinulla Remus”, muistutti Lily.
” – kun Remus alkaa taas hermoilla solmioista tai niiden puutteesta”, Kacey täydensi virnistäen pienesti. ”Mikä sinua vaivaa, Lily?”
Lily yllättyi.
”Vaivaa?” hän toisti hämmästyneenä. ”Ei minua mikään vaivaa.”
”En usko”, Kacey totesi suorapuheiseen tapaansa. ”Jos kaikki olisi hyvin, sinä vain väittäisit suureen ääneen, miten tanssiaiset ovat ihan turhia ja lähtisit niihin oikein tyytyväisenä itseesi. Eli mikä sinua vaivaa?”
Ovi kolahti. Michelle ja Naima olivat menneet ja jättäneet heidät kahdestaan, mutta Kacey ei silti siirtynyt peilin eteen. Ei nyt.
”Minä kysyin Siriusta parikseni”, Lily tokaisi.
Kaceyn suu loksahti hivenen auki, mutta järkevänä ihmisenä hän tietysti sulki sen saman tien.
”Siriusta?” hän toisti. ”Lily, eikö tästä ole puhuttu? Sirius on – ”
”Kaverina!” Lily huudahti ja keskeytti Kaceyn alkavan puhetulvan. ”Ja hän ei suostunut, joten se siitä.”
Kacey pudisteli päätään ja tuli istumaan Lilyn viereen.
”Sinä tykkäät Siriuksesta.”
Lily vilkaisi häntä sen näköisenä, kuin ei olisi oikein tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Niinpä hän tyytyi olemaan sanomatta mitään ja odotti, miten Kacey jatkaisi.
”Ja minusta jotenkin tuntuu, että Siriuskin tykkää sinusta”, sanoi Kacey hetken kuluttua.
Lily pyöritti punaista hiussuortuvaa sormiensa ympärillä.
”Minun pitäisi varmaan sanoa, että tuo on ihan mahdotonta”, Kacey huokaisi kuulostaen äkkiä kovin väsyneeltä. ”Että Sirius on Jamesin paras ystävä ja melkein veli eikä ikinä voisi tehdä niin Jamesille. Ja että James on ihastunut sinuun maailman tappiin asti.”
Lily painoi päänsä kiviseen seinään takanaan ja sulki silmänsä. Ihan kuin se muka olisi auttanut asiaa.
”En minä ole rakastunut tai mitään”, hän sanoi äkkiä ja hänen äänensä kuulosti epätodellisen varmalta hiljaisessa huoneessa. ”En todellakaan. Sirius on mukava ja siinä se. En minä oikeasti välitä.”
”Ehkä James ihastuu johonkin toiseen”, Kacey totesi ja taputti Lilyä päälaelle – tai olisi taputtanut, ellei Lily olisi arvannut hänen aikeensa ja tarttunut hänen käteensä estääkseen uhkaavan taputuksen.
”Ehkä”, sanoi Lily ja hyppäsi sängyltään. ”Ja minun on joka tapauksessa pukeuduttava, ennen kuin sinä listit minut sen takia, että hidastan sinun pääsemistäsi Remuksen luokse.”
Kaceyn olisi pitänyt naurahtaa, mutta hän ei tehnyt sitä.
”Hidasta niin paljon kuin haluat”, hän sanoi sen sijaan. ”Remus saa luvan odottaa vielä vähän aikaa.”
Hän hyppäsi Lilyn perässä lattialle ja käveli tytön vaatekaapille.
”Mitä sinä olet suunnitellut laittavasi päällesi?” hän kysyi penkoessaan Lilyn vaatteita tytön seuratessa vierestä hänen puuhiaan.
”Itse asiassa äiti lähetti minulle yhden puvun”, Lily sanoi ja virnisti. ”Minun tarvitsi vain kirjoittaa hänelle, että täällä on syystanssiaiset, ja sain paluupostissa mekon.”
”Voi kun minäkin saisin kirjeiden sijasta mekkoja”, sanoi Kacey puoliääneen ja tarkoitti sitä. Sitten hänen kätensä osuivat samettiin vaatekaapin perällä ja hän työnsi kirjeet kotoa pois mielestään. ”Hei, mikä täällä on – VAU.”
Lily hymyili. Kacey veti esiin tummanvihreän, vanhahtavan samettimekon, joka näytti suoraan sanoen siltä, kuin olisi kuulunut jonnekin muualle kuin sisäoppilaitoksen syystanssiaisiin.
”Äidin villi nuoruus”, Lily totesi. ”Hän on varmaan kuvitellut olevansa haltia.”
”Tai sitten hän on perinyt tämän sinun isomummultasi tai jotain”, Kacey sanoi ja katseli pukua ihailevasti. ”Menneiden aikojen glamouria.”
”Menneiden ja unohdettujen aikojen”, totesi Lily. ”Minä olisin ehkä itse valinnut vähän… tuota, tavallisemman mekon, mutta enhän minä voi nyt jättää tuota käyttämättä – ”
”Et tietenkään!” huudahti Kacey jo ennen kuin hän oli varsinaisesti saanut lauseensa päätettyä. ”Tämä on loistava, vähän erilainen, vähän juhlavampi, mutta ei missään nimessä liian juhlava. No niin, nyt sinun täytyy vain pukeutua.”
Lily huokaisi syvään.

Remus oli istunut oleskeluhuoneen sohvalla jo pitkän tovin, ja kello alkoi lähennellä kymmentä vaille kuutta, kun Kacey tuli. Hänen olisi kai pitänyt olla närkästynyt, sanoa jotain naisten ainaisesta myöhästelystä, mutta todellisuudessa häntä ei ärsyttänyt tippaakaan. Eihän hän edes ollut sopinut Kaceyn kanssa tapaamisaikaa, eikä oleskeluhuoneessa istuskelu edes ollut kovin vierasta ajanvietettä hänelle. Sitä paitsi Kaceyn näkeminen makuusaleihin johtavan portaikon ovensuussa riitti siirtämään Remuksen ajatukset aivan muualle pikku odottelusta.
 Kacey virnisti huomatessaan, miten hän ei osannut sanoa mitään. Tyttö käveli hänen luokseen ja hän tarttui tämän käteen epäröityään hetken, että se olisi posliinia ja särkyisi hänen kosketuksestaan. Mutta Kacey ei ollut posliinia, vaan elävä ihminen, joka virnisti hänelle ja pyyhkäisi yksinäisen hiussuortuvan pois hänen kasvoiltaan.
”Jouduitko odottamaan?” Kacey kysyi ja näytti melkein oikeasti pahoittelevalle.
”En pahasti”, sanoi Remus.
”Minun piti auttaa Lilyä mekkonsa kanssa”, Kacey totesi ja vilkaisi Lilyyn, joka oli tullut tytön perässä oleskeluhuoneeseen.
Remuskin vilkaisi. No niin, ainakin hän tiesi, minne päin James tulisi katselemaan illan ajan.
”Sinun kaverisi ovat varmaan menneet jo?” Kacey kysyi Remukselta.
”Itse asiassa eivät”, sanoi Remus ja virnisti. ”Korjailevat varmaan vielä kampauksiaan.”
”Mennään me jo”, sanoi Lily hieman liian nopeasti, mutta Remus ei oikeastaan edes huomannut sitä, sillä Kaceyn pieni käsi hänen omassaan vei kaiken hänen huomionsa.
”Mennään vain”, Kacey sanoi. ”Ne osaavat tulla kyllä itsestään perässä.”
”Oletko ihan varma?” Remus kohotti kulmiaan. ”Ne ovat edelleenkin minun kavereitani.”

Sirius nojasi seinään eikä voinut olla tuntematta itseään hieman ulkopuoliseksi. Tietenkään hän ei myöntänyt sitä itselleen, sehän olisi ollut aivan tavatonta, mutta siltä hänestä nyt vain ikävä kyllä tuntui. James näkyi tanssivan jossain kauempana Michellen kanssa, mutta Sirius oli huomaavinaan, että pojan pää kääntyili aktiivisesti ympäriinsä aivan kuin etsien jotakuta. Kenties jotakuta punapäistä.
 Remus ja Kacey puolestaan seisoskelivat myös syrjässä tanssilattialta, mutta ilmiselvästi aivan erilaisissa tunnelmissa kuin Sirius. Remuksen posket olivat harvinaisen punaiset ja Sirius huomasi kyllä, ettei tämä saanut silmiään irti Kaceystä. Voi niitä rakastuneita.
 Peter oli nähtävästi kadonnut jonnekin. Sirius oli nähnyt sen tunnin aikana, jonka tanssiaiset olivat jo kestäneet, Peterin tummasilmäisen ihastuksen Adrianne Gillow’n vain muutaman kerran, mutta epäilemättä Peterin olisi voinut löytää jostain tytön lähettyviltä, jos olisi lähtenyt etsimään. Ajatus Peteristä seuraamassa Adriannea turvallisen välimatkan päästä olisi voinut naurattaa Siriusta, mutta juuri sillä hetkellä hän tunsi itsensä aivan samanlaiseksi huomatessaan, miten Lily tanssi jonkun korpinkynsipojan kanssa.
 Hän olisi voinut hakata päätään seinään. Hitto että hän olisi tehnyt sen, jos siitä vain olisi ollut mitään apua, mutta sillä tavalla hän olisi vain saanut hiuksensa epäjärjestykseen ja sitähän hän ei tietenkään halunnut.
 Kappale loppui. Lily sanoi jotain korpinkynsipojalle ja poika näytti pettyneeltä. Sirius naurahti mielessään samalla, kun hieman kauempana James kumartui kuiskaamaan jotain Michellen korvaan ja lähti sitten nopeasti kävelemään kohti Lilyä. Sirius nojasi seinään ja näki, miten Lily huomasi Jamesin, yritti kadota ihmisjoukkoon, mutta ei onnistunut. James pysäytti Lilyn, he juttelivat hetken, ja James lähti pettyneen näköisenä kävelemään kohti Siriusta.
”Etpähän ainakaan saanut korkokengästä päähän”, Sirius virnisti.
”Ei paljon lohduta”, James mulkaisi häntä, kaatoi itselleen kermakaljaa lasiin ja joi sen yhdellä kulauksella. ”Ja ohimennen sanoen, Lilyllä ei tosiaan ole korkokenkiä.”
Sirius kohotti kulmiaan.
”Sinä ehdit katsoa melkoisen tarkasti noin lyhyen juttelun aikana.”
”Mitä sinä kuvittelit minun tehneen, kun tanssin Michellen kanssa?” James virnisti.
”Tanssineen Michellen kanssa, kenties?” ehdotti Sirius.
James naurahti.
”Että minua ottaa päähän. Eikö Lily voisi tanssia minun kanssani edes yhtä tanssia?”
Siihen Sirius ei osannut sanoa mitään, mutta ilmeisesti se ei häirinnyt Jamesia sen syvemmin.
”Sinähän olet Lilyn kanssa jonkinlaisissa puheväleissä, vai mitä?” kysyi James äkkiä. ”Etkö sinä voisi kysyä häneltä, minkä pahuksen takia hän ei suostu edes tanssimaan minun kanssani?”
Sirius vilkaisi Jamesia. Ruskeiden silmien herkeämättömästä tuijotuksesta päätellen poika oli vakavissaan, eikä ystävän vakavalle ehdotukselle tietenkään sanottu ei.
”Voisin kai”, Sirius aloitti hieman välttelevästi, ”mutta Lilyllä taitaa olla kiireitä kavereidensa kanssa – ”
”No, minusta näyttää lähinnä siltä, että Lilyn kaverilla on kiireitä Kuutamon kanssa”, sanoi James ja virnisti.
Sirius vilkaisi pojan olan yli. No, Kacey näytti tosiaan hieman kiireiseltä, joskin oli hieman hankala erottaa, missä tyttö loppui ja Remus alkoi.
”Heidän seurustelunsa on näköjään siirtynyt julkiselle vaiheelle”, Sirius totesi.
”Onkohan Remus juonut?” Jamesin ääni oli mietteliäs.
”Juonut?” Sirius virnisti. ”Ei hän olisi uskaltanut olla kertomatta meille, jos olisi saanut jotain juotavaa.”
”Totta”, James myönsi ja laski kermakaljalasinsa pöydälle. ”Tiedätkö muuten, missä Matohäntä on?”
”Gillow’n perässä, veikkaisin”, sanoi Sirius.
”Niin minäkin”, James sanoi. ”Mitä hittoa kävi niille vanhoille hyville ajoille, kun sinulla ja minulla oli menoja luutakomeroissa – eri luutakomeroissa – ja Remus ja Peter miettivät salaa, miten saisivat iskettyä itselleen naiset.”
”Me olemme vanhentuneet ja viisastuneet”, sanoi Sirius eikä uskonut sanoihinsa edes itse.
”Meillä on hemmetin huono tuuri”, sanoi James.
”Me olemme menettäneet otteemme”, Sirius mietti ääneen.
”Että minä kaipaan vanhoja hyviä aikoja”, sanoi James.
”Minä en”, Sirius sanoi, ”sinä sait liian usein turpiisi Lilyltä.”
James ei naurahtanut.
”Saisin edelleen, jos Lily ei kuvittelisi olevansa liian vanha ja sivistynyt antamaan minulle turpiin”, poika sanoi, ”vaikka minä kyllä ehkä käyttäisin paremminkin ilmaisua heitellä tavaroita.”
”On hän kironnutkin sinut pari kertaa”, Sirius muistutti. ”Se on kuvainnollisesti turpiin antamista.”
”Kiitos, tuo lohdutti”, James totesi kuivahkosti.
He seisoivat siinä ja katselivat, miten tanssilattia alkoi pikkuhiljaa harventua. Jossain vaiheessa kello löi kahdeksan, James oli juonut vähintään seitsemän lasillista kermakaljaa ja suurin osa alle neljäsluokkalaisista oppilaista oli kadonnut salaperäisesti.
”Hitto vie, minä en aio seistä tässä koko iltaa”, puuskahti James yhtäkkiä.
”Ihailtavaa”, totesi hieman yllättynyt Sirius.
”Minä lähden etsimään Michellen”, James mutisi. ”Täytyy saada ajatukset pois Lilystä.”
”Ja sinä aiot tehdä sen Michellen avulla?” Sirius kohotti kulmiaan.
James mulkaisi häntä ja lähti kohti tanssilattiaa.

Remusta väsytti. Hänen jalkansa olivat kyllästyneet tanssimaan jo ajat sitten, mutta Kacey näytti vielä varsin pirteältä, eikä hän tietenkään kehdannut sanoa, että olisi mieluummin tehnyt jotain muuta kuin tanssinut.
”Sinä olet aika hiljainen”, sanoi Kacey kuulostaen hivenen huolestuneelta.
”Onko se epätavallista?” Remus hymyili.
”No, sanotaanko vaikka, että sinä olet epätavallisen hiljainen”, Kacey virnisti ja pysähtyi välittämättä musiikista, joka jatkui yhä. ”Kyllästyttääkö sinua?”
”Ei”, sanoi Remus ja huokaisi. ”Okei, kyllästyttää. Mutta vain tanssiminen. Ei muu.”
”Mennäänkö muualle?” kysyi Kacey ja suoristi hajamielisesti Remuksen paidan mustaa kaulusta.
”Kuulostaa hyvälle”, sanoi Remus eikä edes huomannut virnistävänsä.
Kacey katsoi häntä pää kallellaan.
”Me saatamme menettää hitaat kappaleet. Minusta tuntuu, että niitä aletaan soittaa aivan lähiakoina.”
”Me voimme tanssia ilman musiikkia”, Remus sanoi ja sanat kuulostivat ehkä hieman liian siirappisilta hänen korvissaan, mutta tanssiaisiltana pieni siirappisuus oli toki sallittua.
”Hyvä idea”, Kacey sanoi. ”Missä?”
”Minulle käy mikä vain”, Remus lupasi hyväntuulisesti ja vilkaisi salin seinällä olevaa suurta kelloa, ”kunhan me vain olemme yhdeksältä jossain avarassa paikassa. Mieluiten ulkona.”
”Pelkäätkö sinä ahtaita paikkoja?” kysyi Kacey näyttäen hämmästyneeltä. ”Ja miksi juuri yhdeksältä?”
”Näet sitten”, Remus sanoi virnistäen hivenen liian kelmimäisesti.
Kacey huokaisi.
”Ai niin. SYYSTANSSIAISET, vai mitä?”
”Kenties.”
”Mennään ulos”, tyttö ehdotti ja tarttui Remuksen käteen. ”Mennään kävelylle.”
”Me teemme sitä harva se päivä”, Remus muistutti.
”Emme näissä vaatteissa”, Kacey virnisti.
Remus punastui ja oli oikeastaan kiitollinen siitä, että tyttö lähti pujottelemaan edelleen tanssivien parien välistä kohti ulko-ovia eikä siis ehtinyt nähdä hänen punastumistaan. Ja heidän päästyään ulos oli onneksi niin pimeä, ettei toisen ihonväriä voinut määritellä aivan tarkkaan. He kävelivät järven rantaa pitkin pidellen toisiaan kädestä kiinni ja katselivat, miten valo loisti linnan ikkunoista jossain kaukana.
 Tai ainakin sinnehän heidän olisi pitänyt katsella. Ikävä kyllä Remuksen tottelematon katse eksyi vähän väliä hänen ja epäilemättä erittäin kauniin, mutta jokseenkin yhdentekevän linnan välissä kävelevään tyttöön. Ei sillä, etteikö hän olisi normaalistikin pitänyt Kaceyta nättinä, mutta hieman kihartuen paljaille olkapäille laskeutuva tumma tukka ja vartalon kaarteita uskollisesti myötäilevä hieman pronssiin häivähtävä puku eivät todellakaan tehneet tytöstä yhtään epämiellyttävämmän näköistä.
”Eikö sinulla ole kylmä?” Remus kysyi äkkiä.
Kacey säpsähti ja vilkaisi häntä.
”No jaa”, tyttö sanoi sitten ja virnisti. ”Kieltämättä vähän. Olisi kai pitänyt ottaa takki mukaan – ”
”Minä voin auttaa”, sanoi Remus ja kietoi kätensä Kaceyn ympärille.
Hän tunsi Kaceyn hymyilevän. Hetken hän kuvitteli, että tyttö alkoi sanoa jotain – kenties ehdottaa, että he vain jatkaisivat kävelemistä – mutta sitten hetki meni ohi ja Kacey painoi päänsä hänen olkapäätään vastaan. Remus silitti tytön hiuksia hajamielisesti ja tunsi olonsa vähän aikaa niin kertakaikkisen hyväksi, ettei hänen tarvinnut edes ajatella.

Peter istui seinän vieressä ja katseli hajamielisesti keskellä lattiaa tanssivia ihmisiä. Tai no, ei tietenkään varsinaisesti katsonut, hänhän oli istunut siinä jo yli tunnin ja tanssivien ihmisten katselu oli siinä ajamassa menettänyt hohtonsa jo monen monta kertaa. Mutta hänellä ei ollut tarpeeksi energiaa siirtymiseen eikä edes varsinaista syytä siirtyä, eihän hänellä oikein ollut mitään muuta tekemistäkään, joten hän vain joi vielä yhden kermakaljan ja harmitteli sitä, etteivät he olleet hakeneet parempia juomia Tylyahosta.
 Hän olisi mitä luultavimmin istunut siinä vielä pitkään, ellei muuan ääni olisi keskeyttänyt hänen pohdintojaan.
”Peter?”
Tytön ääni oli hieman arka, mutta se riitti tiputtamaan Peterin kädessä olleen lasin lattialle.
”Anteeksi”, Adrianne sanoi hymyillen hieman hämmentyneen näköisenä. ”Minä voin korjata – ”
”Älä, minähän sen pudotin”, sanoi Peter nopeasti, veti taikasauvansa esille ja pyyhki yhdellä heilautuksella sirpaleet lattialta.
”Minä ajattelin tulla kysymään, olisitko sinä halunnut tanssia?” kysyi Adrianne.
”Sinun kanssasiko?” Peter sanoi ja tunsi itsensä auttamattoman hölmöksi heti sanottuaan sen, mutta Adrianne vain hymyili. ”Toki.”
Peter nousi seisomaan. He kävelivät keskemmälle lattiaa, juuri sellaisen välimatkan päässä, ettei heidän tarvinnut aivan koskettaa toisiaan.
”Oletko sinä hyvä tanssimaan?” Peter kysyi saadakseen sanoa jotain, kun he olivat epäilemättä jo aivan tarpeeksi keskellä.
”En”, sanoi Adrianne ja naurahti. ”Eli varo varpaitasi.”
”Kiitos samoin”, Peter tajusi virnistävänsä.
Sitten seuraava kappale alkoi. Peter puri huultaan ja yritti estää käsiään tärisemästä. Hän laski toisen kätensä Adriannen selälle ja tyttö painoi kämmenensä hänen vapaata kämmentään vasten. No niin, nyt heidän tarvitsisi vain lähteä tanssimaan, mutta kauhukseen Peter tajusi, ettei todellakaan tiennyt, miten kyseistä kappaletta olisi pitänyt tanssia.
”Tuota noin”, sanoi Peter ja katsoi Adriannea, joka näytti vähintään yhtä hämmentyneeltä. ”Mihin suuntaan meidän pitäisi lähteä?”
”Ei mitään aavistusta”, Adrianne sanoi. ”Itse asiassa minä en edes tiedä, miten tällaista pitäisi tanssia…”
”En minäkään”, sanoi Peter. ”Minä luulin, että sinä tiesit.”
”Niin minäkin”, sanoi Adrianne ja naurahti.
Peterkin naurahti, ja kun hän oli naurahtanut, tuntui hieman helpommalta katsoa Adriannen vain muutaman kymmenen sentin päässä olevia kasvoja.
”Tanssitaanko valssia?” Peter kysyi.
”Tämä kappale on nelitahtinen”, sanoi Adrianne ja virnisti sitten leveästi. ”Tanssitaan vain.”
”Minä lähden taaksepäin”, sanoi Peter ja lähti.
Adrianne seurasi häntä. Olisi ollut kaunistelua väittää, etteivät heidän jalkansa törmäilleet toisiinsa, mutta hetken kuluttua tanssiminen alkoi melkein sujua ja he talloivat toistensa varpaita vain silloin tällöin. Sekään ei kuitenkaan haitannut, sillä Adrianne vain nauroi Peterin pyydellessä anteeksi ja Adriannen naurun kuunteleminen ei todellakaan ollut epämiellyttävää.
”Sinä olet hiljaisempi kuin kuvittelin”, Peter sanoi äkkiä, kun kappale oli jo melkein lopussa.
”Ai?” Adrianne näytti hämmästyneeltä.
”Se on vain hyvä”, Peter sanoi nopeasti. ”Jostain syystä kaikki tytöt vain ovat niin äänekkäitä porukassa – ”
”No, pojat myös”, Adrianne väitti. ”Ei sinun kavereissasi varmaan ole mitään vikaa, mutta välillä tuntuu, kuin he kuvittelisivat olevansa muiden yläpuolella. Se on ärsyttävää. Itse asiassa minä olen ihan iloinen, ettet sinä ollut koko iltaa heidän kanssaan, koska muuten minä en varmaan olisi tullut kysymään sinua tanssimaan.”
”Siinä tapauksessa minä olen iloinen, että he ovat jossain muualla”, sanoi Peter. ”Ja ihan näin ohimennen sanoen, James ja Sirius ehkä näyttävät siltä, kuin kuvittelisivat olevansa muiden yläpuolella – olkoon, he ehkä KUVITTELEVAT välillä olevansa muiden yläpuolella – mutta Remuksesta sinä pitäisit.
”Ehkä”, Adrianne rypisti kulmiaan. ”Eikö Remus olekin se, joka seurustelee sen tummatukkaisen tytön kanssa?”
”Kaceyn? Juuri se”, Peter sanoi.
Adrianne nyökkäsi. Kappale vaihtui astetta hitaampaan, ja tällä kertaa se oli todella kolmitahtinen, joten myös valssin tanssiminen sujui huomattavasti paremmin.
”Miksi sinä muuten kysyit minua tänne?” Adrianne sanoi äkkiä ja jotain punaista häivähti tytön poskilla, tai sitten hämärtyvä valo vain teki Peterin silmille tepposet. ”Siis silloin alun perin.”
”Ehkä minä halusin tutustua sinuun”, sanoi Peter.
Adrianne hymyili.

[mandeh]

Hmh, kepposta ei tullu vielä;D Mutta jatkoa vain niin eiköhän sekin paljastu:D Kivaa luettavaa!

[lurikko]

A/N: Kiitos, mandeh. Seuraavissa pitäisi nyt paljastua sen kepposenkin...

*

OSA 11

Sirius tunsi itsensä seinäkukkaseksi. Hitto soikoon, kello oli kahtakymmentä vaille yhdeksän, tanssiaiset olivat kestäneet jo kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia, eikä hän ollut vielä tanssinut ainuttakaan tanssia! Ei, hän oli nojaillut seinään, juonut kermakaljaa ja katsellut, miten Remus ja Kacey olivat ensin kietoutuneet toisiinsa tanssilattialla ja hävinneet sitten ovesta, ja miten James oli tanssittanut kaikkia suurin piirtein ikäisiään tyttöjä paitsi Lilyä, jota vilkuili kuitenkin koko ajan.
 Siriuskin vilkuili Lilyä, vaikkei tietenkään myöntänyt sitä itselleen, mutta myöntämättömänäkin se sai hänet vain ärsyyntymään entistä enemmän. Tietysti hän vain oli utelias näkemään, miten Lily suhtautui James-rukan epätoivoisiin yrityksiin luoda katsekontakti -
 Ja hitot. Hän katseli Lilyä, koska tytön punaiset hiukset kiilsivät tavallistakin kirkkaammin salin hämärtyvässä valossa ja tämän paljaat käsivarret olivat niin kalpeat ja kauniit kiertyessään jonkun varomattoman puuskupuhpojan ympärille, joka ei tiennyt, että vähintään kaksi ihmistä olisi voinut kuristaa hänet sillä hetkellä.
 Mutta James ei kuristanut viattomia ihmisiä vain sen takia, että nämä tanssivat Lilyn kanssa. Ei sinä iltana. James vain käänsi katseensa pois Lilystä satutetun näköisenä ja kuiskasi jotain Michellelle huulet aivan liian lähellä tytön korvaa.
 Eikä Siriuskaan kuristanut Lilyn tanssiaisparia, ei toki. Jos hän olisi juonut enemmän, hän olisi todennäköisesti yrittänyt kirota tämän, mutta ikävä kyllä he olivat olleet aivan liian fiksuja sivistyneitä yrittääkseen salakuljettaa Tylyahosta muutaman pullon tuliviskiä tanssiaisten iloksi, ja nyt se kostautui. Ei, Sirius nojasi edelleen seinään, taikasauva pysyi hänen taskussaan ja nyrkit myös.
”Mikä mättää, Black?”
Sirius kääntyi. Naima nojasi seinään hänen vieressään. Tytön musta lyhyt tukka oli tavallistakin pörröisemmän ja sekalaisemman näköinen, ja tavanomaisen juhlapuvun sijasta tällä oli yllään musta tyllihame ja jokseenkin kummallinen, repaleinen paita. Jos Sirius joskus ihmetteli tuon kuudesluokkalaisen rohkelikkotytön pukeutumistyyliä, niin tämä oli aivan varmasti niitä hetkiä. Ikävä kyllä hän oli aivan liian ärtynyt ajatellakseen toisen ihmisen pukeutumista pitkään, joten hän unohti ihmettelyn melkein saman tien.
”Ei mikään”, hän sanoi ja tuijotti aktiivisesti tyhjän lasinsa pohjaa.
”Mitä tuossa lasissa oli?” kysyi Naima puoliksi nauraen.
”Kermakaljaa”, sanoi Sirius.
Naima näytti hieman pettyneeltä.
”Me olimme liian laiskoja salakuljettaaksemme tuliviskiä tänne”, Sirius tokaisi.
”Harmi”, Naiman ääni oli mietteliäs. ”Tanssitaanko?”
”Ihan sama”, sanoi Sirius ja veti tytön lähelleen sen kummempia ihmettelemättä.
He tanssivat. Naima oli ilmeisesti aivan yhtä ärsyyntynyt koko tanssiaisiin kuin Siriuskin, sillä tyttö riepotti häntä ympäri salia melkoisella tahdilla, ja hän itse ei jaksanut olla niin aktiivinen, että olisi siitä sen suuremmin häiriintynyt. Muutama neljäsluokkalainen puuskupuh kenties joutui syöksymään heidän altaan pois melkoisella kiireellä, mutta pieniä vahinkojahan ei aina voi välttää -
”Hei, mitä – ”
Naima pysähtyi. Sirius melkein törmäsi tyttöön ja aikoi juuri udella pysähtymisen syytä, kun hän näki muuan punapäisen tytön tuijottavan itseään äkäisen näköisenä.
”Onko sinun ihan pakko törmäillä tuolla lailla, Sirius?” Lily puuskahti ja oikoi mekkonsa helmaa.
”Anteeksi”, sanoi Sirius automaattisesti, ”mutta se oli kyllä Naiman vika – ”
”Vastuunvälttelijä”, Lily tokaisi, mutta hymyili sitten pienesti. ”Okei, ei se mitään. Kukaan ei kuollut.”
”En olisi ihmetellyt, vaikka olisi kuollutkin”, sanoi Lilyn senhetkinen tanssipari, kuudesluokkalainen korpinkynsi, jonka tummat melkein yhteen kasvaneet kulmakarvat loivat niin äkäisen vaikutelman, että Sirius peruutti pari askelta.
”Äh, he vain törmäsivät meihin”, Lily sanoi kuulostaen nyt jo varsin hyväntuuliselta. ”Suo anteeksi, Douglas, mutta minun ja Siriuksen onkin ollut tarkoitus tanssia vielä yksi tanssi ennen kello yhdeksää…”
”Niinkö?” Douglas kysyi, eikä ollut helppo sanoa, oliko poika hämmästynyt vai vihainen.
 ”Ehdottomasti”, sanoi Sirius, kun Lily potkaisi häntä hivenen liian kovaa mutta kieltämättä varsin tehokkaasti sääreen. ”Meidän on parasta tanssia nyt, Lily, sillä kello on ihan kohta yhdeksän ja sitten on liian myöhäistä…”
”Liian myöhäistä?” toisti Naima kuulostaen lähinnä kyllästyneeltä, mutta Sirius oli jo napannut kiinni Lilyn käsivarresta ja retuuttanut hänet kauemmas. Niinpä he eivät myöskään saaneet ikinä tietää, että hetken hämmästeltyään Douglas pyysi Naimaa tanssimaan ja kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti näiden kahden yhteinen tanssituokio sujui vallan mainiosti.
 Sillä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä Siriukselle, joka seisoi tanssilattian laitamilla ja yritti olla vilkuilematta Lilyä, joka myös näytti hieman hämmentyneelle.
”Mitä sinä puuhaat?” kysyi Lily äkkiä.
”Miten niin?” Siriuksen kulmat rypistyivät.
”Sinun kätesi käyttäytyvät hieman häiriintyneesti”, Lily totesi kuivahkosti.
Sirius irvisti. No niin, hänen housuissaan ei ollut taskuja, ja se oli tietysti ongelma, sillä hän olisi juuri sillä hetkellä erittäin mielellään tunkenut kätensä taskuihin. Epätoivoinen yritys tosiaan saattoi näyttää hieman häiriintyneeltä. Hän siis lopetti epämääräisen jalkojensa taputtelun ja ryhtyi sen sijaan vääntelemään käsiään, miettien, minne ihmeeseen voisi laittaa ne ja ennen kaikkea, mikä ihme sai hänet käyttäytymään niin häiriintyneesti. Aivan kuin hän olisi ollut hermostunut, mikä ei tietenkään ollut mahdollista.
”Pitikö meidän tanssia?” hän kysyi.
Lily virnisti.
”Ei”, tyttö sanoi, ”mutta kun me nyt kerran olemme tässä, eikä Jamesia näy, mehän voimme aivan yhtä hyvin tanssia, vai mitä?”
Sirius huokaisi syvään. Hänen olisi pitänyt sanoa ei ja juosta karkuun ja hän tiesi sen enemmän kuin hyvin. Mutta kello oli viittätoista vaille yhdeksän, eikä hän ollut tanssinut koko tanssiaisten kuluessa kuin yhden törmäykseen päättyneen tanssin, ja Lilyn punaiset hiukset laskeutuivat tämän olkapäille varsin viehättävän näköisesti – ja niin, Jamesia ei näkynyt. Ei sillä, että Jamesin näkyminen olisi häirinnyt Siriusta, hänhän oli kuitenkin Jamesin paras ystävä, ja kyllähän ystävien ihastusten kanssa piti tanssia ihan kaverimielellä edes yhden kerran tanssiaisissa…
”Totta kai voimme”, hän sanoi ja vaimensi viimeisen varoituskellon jostain aivojensa perältä.

Remus ja Kacey istuivat vierekkäin muuan suuren kiven päällä ja roikottivat jalkojaan kohti allaan aaltoilevaa veden pintaa. Kukaan järkevä ihminen ei tietenkään olisi hyppinyt kiveltä kivelle päästäkseen vain sille yksinäiselle suurelle kivelle monen metrin päähän rannasta, ei varsinkaan, kun ilta oli pimeä ja vesi kylmää, mutta sillä hetkellä nuo kaksi eivät tunteneetkaan olevansa kovin järkeviä.
”Kenenkähän kanssa Adams loppujen lopuksi oli täällä?” kysyi Remus.
”Adams? Täällä?” Kacey hämmästyi ja taputti allaan olevan kiven kylmänkosteaa pintaa. ”Remus hyvä, en usko, että hänen päähänsä on ylipäätään pälkähtänyt tulla tänne.”
”Ei täällä”, Remus sanoi ja naurahti. ”Minä tarkoitin tanssiaisia. Hänhän pyysi sinua.”
”Ahaa”, Kacey sanoi, kuin olisi oivaltanut kovinkin suuren asian. ”No, en tiedä. Enkä oikeastaan välitä.”
”En minäkään”, Remus myönsi, ”minusta on vain hauskaa, ettet sinä suostunut.”
”Niin minustakin”, sanoi Kacey.
Oli hiljaista. Vesi tuntui hohkavan viileyttä, vaikkei se edes aivan osunut heidän varpaisiinsa, ei edes Kaceyn, joka oli joutunut ottamaan kengät pois jalastaan voidakseen kömpiä kiven päälle.
”Sinulla on nätit jalat”, Remus sanoi äkkiä hajamielisesti.
”Ai”, sanoi Kacey, ”kiitos.”
Remus oli hetken vaiti.
”Mitä sinulle kuuluu?” hän kysyi äkkiä ja tunsi itsensä hieman hölmöksi esitettyään niinkin typeränkuuloisen kysymyksen. ”Tai siis, miten sinä voit? Kun…”
Mutta hän ei osannutkaan jatkaa lausettaan.
”Kun minä sain huonoja uutisia eilen?” Kacey päätti lauseen hänen puolestaan ja katseli hyvin kiinnostuneen näköisenä vettä. ”Minä olen tottunut siihen. Äiti ei parane enää, joten on ihan luonnollista, että minä saan vain huonoja uutisia.”
”Ei sen silti tarvitse tuntua helpolta”, Remus sanoi.
Kacey vilkaisi vierellään istuvaa poikaa.
”Ei niin”, hän sanoi. ”Mutta en minä jaksa ajatella sitä koko ajan.”
”Tajuan”, sanoi Remus.
”Etkä tajua”, Kacey sanoi hymyillen ja painautui hieman lähemmäs poikaa, ”mutta minulle riittääkin se, että sinulle voi puhua.”
Remus ei sanonut mitään, piti vain tyttöä tiukasti lähellään ja hautasi kasvonsa tämän tukkaan. Hän ei ehkä voinut puhua Kaceylle kaikesta, mistä olisi halunnut, mutta ei sen edes ollut niin väliä. Jos hän olisi voinut puhua, tyttö olisi kuunnellut häntä, ja sen tietäminen riitti.

Kymmentä vaille yhdeksän kaiken maailman sekalaiset kappaleet olivat muuttuneet vanhoihin kunnon hitaisiin. Lily oli muitta mutkitta painanut päänsä vasten Siriuksen olkapäätä, eikä poika ollut tietenkään osannut vetäytyä kauemmas, vaikka hän tiesi, että hänen olisi kieltämättä pitänyt. Mutta Lilyn mekon verhoama vartalo tuntui lämpimältä hänen omaansa vasten ja niinpä hän vain keskittyi lujasti toivomaan, että James olisi jossain muualla…
 Tai että he olisivat jossain muualla.
”Lily”, hän sanoi, kun ajatus tupsahti hänen mieleensä, ja Lily kohotti katseensa yllättyneen näköisenä, ”kello on kohta yhdeksän. Minä vain tässä mietin, että… no, nämä tanssiaiset alkavat olla vähän kyllästyttävät, vai mitä?”
”Ai?” Lilyn ääni oli kysyvä. ”Minä luulin, että teillä oli jotain kieroa suunnitteilla vielä täksi illaksi.”
”Totta kai on”, sanoi Sirius eikä ylpeys osannut kokonaan olla kuulumatta hänen äänestään, ”mutta ei sillä ole nyt niin väliä. Mennäänkö jonnekin muualle?”
Lily katsoi häntä näyttäen hetken lähinnä kysymysmerkiltä, mutta sitten tytön suupielet kääntyivät hymyyn.
”Mennään vaan”, Lily sanoi. ”Tanssiminen alkoikin jo melkein tympiä.”
He kävelivät pois salista. Sirius näki silmäkulmastaan, miten kumman paljon Peteriä muistuttava, lyhyehkö, ruskeatukkainen poika tanssi Adrianne Gillow’n kanssa ja näytti varsin hymyilevältä, mutta Jamesia hän ei nähnyt missään. Jos hän oli jossain mielensä perukoilla toivonut, että James ilmestyisi yhtäkkiä heidän eteensä, katkaisisi heiltä pakotien, kiroaisi Siriuksen ja saisi hänet palaamaan järkiinsä, sitä ei tapahtunut. Ovi sulkeutui heidän takanaan ja he seisoivat kahdestaan käytävällä.
”Mitä nyt tehdään?” kysyi Lily.
Sirius vilkaisi tyttöä. Tämä näytti yhtä aikaa hämmentyneeltä ja uteliaalta, jos se nyt ylipäätään oli mahdollista.
”Kävellään”, Sirius ehdotti ja sätti itseään mielessään siitä, kun ei osannut ehdottaa mitään mielenkiintoisempaa.
Mutta Lilyä käveleminen ei tuntunut vaivaavan. He kävelivät hiljaisina, ja kävelivät vielä vähän lisää, ja ehkä vielä vähän, ihan vain vaihtelun vuoksi. Ehkä he miettivät molemmat, miten ihmeessä olivat joutuneet siihen tilanteeseen, kävelemään kahdestaan autioille käytäville, kun toiset olivat tanssiaisissa.
 Ikävä kyllä Sirius ei osannut pitkään olla hiljaa. Se ei tietenkään ollut yllätys, sillä kaikki, jotka tuntevat hänet, tietävät sen vallan hyvin. Ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut, hän ei enää osannut pitää suutaan kiinni.
”Oletko nähnyt Kuutamoa?”
Lily näytti hämmästyneeltä.
”Remusta? En kai, en ainakaan vähään aikaan.”
”En minäkään”, Sirius sanoi ja virnisti. ”Poikarukka on varmaan eksynyt Kaceyn kanssa jonnekin.”
”He ovat ihan söpö pari”, sanoi Lily.
”Söpö pari?” Sirius toisti kulmiaan kurtistaen. ”Onko tuo jotain tyttöjen juttuja, miettiä, ovatko jotkut söpö pari vai eivät?”
”Ehkä”, sanoi Lily. ”Mutta se on totta, vai mitä?”
Sirius näytti hetken hyvin mietteliäältä.
”Tavallaan. Vaikka minusta se on kyllä vähän hassua, Kuutamo on aina ollut hieman hiljainen, ja Kacey taas puhuu kuin – ”
Mutta hän ei ikinä sanonut lausettaan loppuun asti. Kulman takaa kuului kolahdus, ja vaikka se ei edes ollut kovin iso kolahdus, se sai sekä Lilyn että Siriuksen kerralla hiljaisiksi.
”Juostaan”, sanoi Sirius, kun kolahdusta seurasi Voron kovaääninen sadattelu.
Lily ei ehtinyt vastata, ennen kuin Sirius oli jo tarttunut hänen käteensä ja kiskaissut hänet mukaansa. He juoksivat eteenpäin, käytävien kiviseinät vilkkuivat silmissä ja hengitys alkoi olla hankalaa. Ja sitten Sirius pysähtyi, vetäisi Lilyn perässään seinää vasten.
”Miksi ihmeessä me juoksimme karkuun?” Lily kysyi hieman huohottaen. ”Sehän oli vain Voro – ”
”Vorolla on sadistisia taipumuksia”, Sirius sanoi huokaisten. ”Et arvaakaan, kuinka monta kertaa se mies on laittanut minut jälki-istuntoon silkasta jälki-istuntoon määräämisen ilosta…”
”Mutta sinä olet varmaan tehnyt jotain kiellettyä”, Lily puolustautui. ”Mehän vain kävelimme – ”
”Niin, hortoilimme ympäriinsä illalla”, Sirius virnisti. ”Voro vihaa sitä, ja hän vihaa minun naamani, ja hän vihaa oppilaita, jotka juoksevat karkuun. Toisin sanoen – ”
”Mennään jo!” sähähti Lily, kun Voron askeleet alkoivat taas kuulua lähimmän nurkan takaa, tällä kertaa huomattavasti nopeampina.
Sirius tarttui salamannopeasti kiinni Lilyn kädestä ja repäisi tämän perässään vauhtiin. Tyttö kuitenkin juoksi paljon hitaammin kuin hän, eikä tuntenut käytäviä, vaan epäröi jokaisessa kulmauksessa. Voron askeleet kaikuivat seinissä ja tuntuivat olevan koko ajan lähempänä. Hitto vie, miten se mies ylipäätään pystyi juoksemaan noin kovaa?
 Muuan käytävällä oli ovi, jota siinä ei olisi pitänyt olla. Sirius työnsi muitta mutkitta oven auki, veti Lilyn sinne ja löi oven kiinni.
”Mikä tämä on?” Lily kysyi, kun hänen henkensä alkoi taas kulkea hieman paremmin. ”Minä en ole ikinä käynyt täällä.”
”Tämä on tarvehuone”, Sirius sanoi ja taputti hellästi selkänsä takana olevaa ovea. ”Ilmestyy, kun sitä eniten tarvitaan. Ilmeisesti Vorolta karkaaminen oli sen mielestä tärkeää…”
”Voroko ei sitten pääse tänne?” Lily näytti varsin hämmästyneeltä.
”Ei pääse”, sanoi Sirius ja pudisteli päätään. ”Meidän täytyy vain odottaa vähän aikaa – HITTO!”
Huudahdus kaikui takaisin seinistä. Lily pomppasi noin puoli metriä taaksepäin, mutta Sirius ei jaksanut murehtia sitä nyt. Vain nopea vilkaisu kelloon – eikö se voisi kerrankin olla väärässä – ja hän kääntyi riuhtomaan takanaan olevaa ovea auki. Ikävä kyllä se ei enää auennut.
 Sirius potkaisi ovea. Ei mitään vaikutusta. Hän pudottautui istumaan lattialle, selkä sitä pahuksen ovea vasten, ja haroi hiuksiaan tietämättä mitä tehdä.
”Mitä nyt?” Lily kysyi sen näköisenä, kuin ei olisi oikein tiennyt, uskaltaisiko puhua hänelle.
”Se meidän syystanssiaisjuttumme”, Sirius sanoi ja hänen äänensä kuulosti erittäin väsyneeltä. ”Meidän piti lukita kaikki ovet tasan yhdeksältä.”
Lily vilkaisi kelloaan. Ilme tytön kasvoilla valahti ja Siriuksen oli pakko hymyillä, sen verran kauhistuneelta tyttö näytti.
”Tiedän. Kello on minuutin yli. Toisin sanoen me saamme viettää täällä vähän aikaa.”

Peter astui Adriannen varpaille. Se oli jo noin ties kuinka mones kerta sinä iltana, mutta koska viimeisten tanssien aikana hän ei ollut pahemmin sitä tehnyt, hän pyysi kohteliaasti anteeksi.
”Ei se mitään”, sanoi Adrianne. ”Kuule Peter, kello on melkein yhdeksän. Me olemme tanssineet jo puoli tuntia.”
”Ai”, sanoi Peter ja kuulosti kieltämättä vähän pettyneeltä. ”Pitäisikö lopettaa?”
Adrianne vilkaisi häntä.
”Sinun kanssasi on hauska tanssia, mutta minua alkaa kyllä silti väsyttää.”
Peter nyökkäsi. He pysähtyivät ja lähtivät kävelemään kohti seinän vieressä olevaa pitkää pöytää, joka oli täynnä juotavaa ja syötävää. Vaikka Peter ei sitä tunnustanutkaan itselleen saati sitten Adriannelle, tanssiminen oli jo alkanut väsyttää häntäkin, ja niinpä hän oli oikein iloinen mahdollisuudesta juoda jotain.
”Kappas, tuolla on minun kavereitani”, sanoi Adrianne äkkiä puoliksi syöty leivos kädessään ja kääntyi sitten kavereitaan kohti. ”Hei, tulkaa tänne!”
Peter nielaisi. Oli sentään aivan eri asia puhua tytön kanssa kuin puhua tytön JA tämän kavereiden kanssa, mutta hänen karkumahdollisuutensa olivat minimaalisen pienet.
”Missä ihmeessä sinä olet ollut, Adrianne?” kysyi tyttö, jolla oli vaaleat, olkapäille ulottuvat hiukset, ja joka vilkuili uteliaasti Peteriä.
”Tanssin”, sanoi Adrianne. ”Tiedättekö te Peterin?”
Molemmat tytöt nyökkäsivät, ja toisen kädestä kiinni pitävä poika katsoi Peteriä kulmat kohotettuina.
”Piskuilan, vai mitä?”
Peter nojasi pöytään takanaan ja vilkaisi poikaa. Tytöt katsoivat häntä uteliaina ja ehkä hieman hämmästyneinä, mutta pojan kasvoilla oli lähinnä ylimielinen ilme.
”Evan Rosier”, Peter totesi.
Rosier kohotti leukaansa ja katsoi häntä pienillä, siniharmailla silmillään. Pojan vieressä seisova tyttö vilkaisi poikaa hieman hämmentyneen näköisenä, mutta kohautti sitten tuskin huomattavasti olkapäitään ja hymyili Peterille.
”Minä olen Tim”, sanoi tyttö. ”Oikeasti Timandra, mutta unohda se. Äiti luki raskausaikana Shakespearea ja se koitui minun tuhokseni.”
”Okei, Tim”, sanoi Peter ja tyttö näytti helpottuneelta.
”Minua voit sanoa Annaksi”, vaaleatukkainen tyttö sanoi ja naurahti, ”ja se on ihan oikeasti nimeni. Adrianne, arvaa kenet minä näin tanssimassa yhdessä?”
”No?” kysyi Adrianne ja loi pienen anteeksipyytävän silmäyksen Peteriin, joka nojasi pöytään ja tunsi itsensä kohtalaisen ulkopuoliseksi.
”Hannahin ja George Adamsin!” Anna huudahti. ”Ja minä kun kuvittelin, että Adams oli lätkässä siihen ruskeatukkaiseen rohkelikkotyttöön, joka liikkuu Lupinin kanssa – ”
”Kaceyhyn”, Peter korjasi vaistomaisesti.
Kaikki kolme tyttöä kääntyivät tuijottamaan häntä, ja kermakaljakannun luokse siirtynyt Rosier vilkaisi Peteriä toinen suupieli koholla. Ei, ei se tietenkään ollut yhtään häiritsevää, mutta häntä ei vain huvittanut olla kolmen suurisilmäisen tytön ja yhden ylimielisen luihuispojan tuijotettavana.
”Minä taidan tästä lähteä”, hän sanoi. ”Oli hauska tanssia, Adrianne.”
”Niin oli”, sanoi Adrianne.
Peter mietti, olisiko hänen pitänyt sanoa vielä jotain, mutta silloin Rosier kolautti lasinsa pöytään melkoisen äänekkäästi. Olkoon, hän voisi yrittää jutella Adriannen kanssa lisää joskus toiste, ilman ylimääräisiä silmäpareja.

Salin seinällä roikkuva – ja nimenomaan roikkuva, sillä kukaan ei oikeastaan tuntunut tietävän, miten se oli kiinni, eihän se edes koskenut seinään – kello löi yhdeksän. James laski kermakaljalasin kädestään ja virnisti Michellelle, joka seisoi hänen vieressään ja nojasi pöytään. Tarkemmin sanottuna James aloitti virnistämisen, mutta koska siinä vaiheessa alkoi tapahtua jotain aivan muuta, virnistys ei enää kohdistunutkaan Michelleen vaan tapahtumiin.
 Kaikki ovet sulkeutuivat. Sivuovet loksahtivat lukkoon ja niitä kukaan tuskin edes huomasi, mutta kun pääovet raahautuivat hitaasti kiinni melkein litistäen muutaman puuskupuhrukan, sitä ei oikein voinut enää olla huomaamatta. James käänsi katseensa kohti opettajien pöytää varsin tyytyväisenä itseensä.
 Opettajat katselivat parhaillaan toisiaan, ovia ja oppilaita varsin hämmästyneiden näköisinä. Ainoastaan Dumbledore tuijotti väkijoukon yli suoraan kohti Jamesia ja kohotti kulmiaan tuskin huomattavasti.
”James, mitä ihmettä nyt tapahtuu?” kysyi Michelle.
”Ei mitään vaarallista”, James sanoi, eikä oikeastaan jaksanut edes olla kiinnostunut tytön reaktiosta. ”Vain pikku yllätys.”
”Ihan kuin me tarvitsisimme jotain pikku yllätyksiä”, sanoi Michelle kuulostaen lähinnä kyllästyneelle. Mutta juuri, kun James oli sanomassa jotain nasevaa yllätysten ehdottomasta tarpeellisuudesta, Dumbledore ja McGarmiwa nousivat seisomaan opettajien pöydän takana, vilkaisivat toisiaan, ja McGarmiwa istuutui kohauttaen olkapäitään.
”No niin, meitä on näemmä kohdannut pieni vastoinkäyminen”, sanoi Dumbledore varsin vakavana. ”Oletan, että tämä on muutaman ystävämme aikaansaannosta, ja että ovet avautuvat aikanaan. Sitä odotellessa – ” ja hän nosti edessään pöydällä seisonutta lasia ” – nauttikaamme tanssiaisista.”
Dumbledore istuutui ja McGarmiwa ponnahti seisomaan nopeammin, kuin hänen ikäisensä noidan olisi voinut olettaa tekevän.
”Black, Potter, Piskuilan ja Lupin, viikko jälki-istuntoa! Joka ikisenä iltana!”
McGarmiwa istui paikalleen sen näköisenä, kuin olisi halunnut sanoa paljon enemmänkin, mutta hänen vieressään istuvan Dumbledoren hienoinen hymy olisi pidätellyt häntä.
James huokaisi. No niin, ovet olivat tiukasti lukossa ja olisivat vielä tunnin ajan. Hän ei oikeastaan tiennyt, miten koko juttu toimi – se oli paremminkin Remuksen heiniä, ja Remus oli epäilemättä jossain Kaceyn kanssa – eikä se oikeastaan edes kiinnostanut häntä. Mielenkiintoisempaa oli nähdä ihmisten reaktiot.
”Entä jos joku haluaa käydä vessassa?” Michelle kysyi erittäin huolestuneen näköisenä.
”No, minun tehtäväni on tehdä kaikkien elämästä mahdollisimman vaikeaa”, James sanoi diplomaattisesti ja kieltäytyi ajattelemasta niitä ihmisparkoja, jotka mahdollisesti tälläkin hetkellä haaveilivat mahdollisuudesta päästä vessaan.

”KUINKA KAUAN MEIDÄN ON OLTAVA TÄÄLLÄ?”
Lilyn ääni saattoi olla hivenen liian kova niinkin pieneen tilaan, mutta hän ei oikeastaan välittänyt. Sirius saattoi näyttää pahoittelevalta ja valitella, miten ei voinut asialle yhtään mitään, mutta loppujen lopuksi se hemmetin poika oli kuitenkin syypää.
”Tunnin, luulisin”, Sirius sanoi. ”Minähän sanoin jo.”
”Te olette hulluja!” Lily huudahti ja käveli ympyrää. ”Lukita nyt ihmiset tunniksi jonnekin! Hitto vie, Sirius.”
”No, minä kuvittelin kyllä olevani silloin jossain vähän mukavammassa paikassa”, sanoi Sirius, ”mutta kelpaahan tämäkin.”
No niin, eihän huoneessa ollutkaan mitään vikaa. Tarvehuone, tai miten Sirius sitä sitten nimittikään, näytti tavalliselta pieneltä huoneelta pölyisine kirjahyllyineen ja pehmeän näköisine sohvineen, mutta Lilyllä ei ollut aikaa ajatella sitä.
”Minulle ei kelpaa”, Lily tokaisi. ”Ettekö te voi yhtään ajatella? Te olette kuusitoistavuotiaita, pahus! Ette te VOI olla näin lapsellisia – ”
”Miltä näyttää?” Sirius virnisti levittäen käsiään. ”Tässä me nyt olemme emmekä muuta voi.”
”Tunti täällä”, Lily huokaisi jo puoliksi itsekseen, käveli sohvan luo ja pudottautui istumaan sille. ”Voi ei, minä en tajua, miten jouduin tähän…”
”Mikä tässä nyt on niin kauheaa?” Sirius kysyi närkästyneenä. ”Minun seuraniko? Hei, minä olen sentään Tylypahkan tavoitelluin poikamies – ”
Lily vilkaisi häntä jäätävästi.
”Ihan sama minulle, mikä sinä olet”, tyttö tokaisi. ”Ja nyt kun tuli puheeksi, mitä sinä ajattelit sanoa Jamesille? Että lukitsit itsesi minun kanssani tunniksi tänne?”
”Hitto”, sanoi Sirius.
”Okei, ei ajatella Potteria”, Lily sanoi nopeasti ja nojasi tuolin selkänojaa vasten. ”Minä en tajua, mitä minä teen.”
”Miten niin teet?” kysyi Sirius hieman väsyneenä, sillä hän ei voinut lopettaa Jamesin ajattelemista noin vain, ei varsinkaan, kun hän oli lopultakin tajunnut, millaiseen sotkuun oli saanut itsensä. ”Istut siinä ja odotat, että ovi aukeaa, minä kuvittelisin.”
Lily katsoi häntä sen näköisenä, kuin hän ei oikein olisi tajunnut.
”Minulla on ahtaanpaikankammo”, sanoi Lily, ”ja vaikka tämä ei Luojan kiitos nyt kauhean ahdas paikka olekaan, ihan tarpeeksi ahdas se silti on ahdistamaan minua – ”
”Olenhan minä täällä”, Sirius sanoi.
”Se ei estä seiniä kaatumasta päälle”, Lily sanoi ja huokaisi. ”Olisipa edes ikkuna.”
”Niinpä”, Sirius sanoi hartaasti. ”Me voisimme katsella, mitä Kuutamo ja Kacey puuhailevat pihalla.”
Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt sanoa, sillä tytöt käyttäytyvät hieman hyökkäävästi ahdistuneina. Koska Lily oli erittäin ahdistunut juuri silloin, Sirius sai varsin nopeasti päähänsä hyvin tähdätystä sohvatyynystä.

OSA 12

Voisi kuvitella, että kokonaisen linnan joka ikisen oven lukitseminen tunniksi olisi hyvä idea. No, se ei ole. Sirius huomasi sen viimeistään siinä vaiheessa, kun hän istui seitsemättätoista minuuttia varsin hiljaisen ja ilmiselvästi ahdistuneen Lily Evansin kanssa tarvehuoneessa. Hän oli yrittänyt saada Lilyä juttelemaan jostakin, mutta ilmiselvästi tyttöä ahdisti oikeasti, sillä ensimmäisten minuuttien jälkeen tämä ei ollut enää suostunut puhumaan, oli vain luonut häneen varsin vihaisia katseita.
”Mitä hittoa minä sanon Jamesille?” Sirius huokaisi puoliääneen.
”Totuuden?” Lily vastasi, eikä edes kuulostanut siltä, kuin olisi pelännyt tukehtuvansa.
”Ai, nyt sinä puhut”, Sirius tokaisi.
Lily mulkaisi häntä.
”James tappaa minut”, Sirius sanoi.
”No, älä syytä minua”, sanoi Lily. ”Sinähän meidät tänne työnsit.”
”En minä aikonut jäädä tänne jumiin”, Sirius huokaisi.
”Sano se Potterille.”
”En voi.”
”Älä valita”, Lily huokaisi. ”Mieti sitä sitten, kun me pääsemme pois täältä – jos me nyt joskus pääsemme pois täältä – ”
”Hei, sinä et voi kuvitella tosissasi, että me telkeäisimme koko koulun ikuisiksi ajoiksi”, Sirius protestoi kovaan ääneen.
”No, sinä et voi kuvitella tosissasi, että minä varsinaisesti luottaisin sinuun sen jälkeen, kun olet vanginnut minut tällaiseen pikku loukkoon – ”
”Minä en jaksa kuunnella enää!” huudahti Sirius, käveli sohvan luokse ja istui Lilyn viereen. ”Minä EN yrittänyt vangita sinua tänne, minä yritin pelastaa meidät jälki-istunnolta – ”
” – jota sinä varmasti saat koko lukkoepisodin jälkeen joka tapauksessa”, Lily mutisi.
” – joten sinun on ihan turha puhua minusta, niin kuin olisin väkisin kiskonut sinut tänne ja – ”
Hän sulki suunsa. Lily tuijotti häntä ja hän tajusi äkkiä, että hän oli nojautunut eteenpäin ja nyt heidän kasvonsa olivat vain kenties kymmenen sentin päässä toisistaan.
”Mitä?” Lily kysyi ilmeettömästi.
”Ei mitään”, sanoi Sirius.
Hän ei kuitenkaan vetäytynyt kauemmas Lilystä. Jälkikäteen hän tiesi, että juuri niin hänen olisi aivan ehdottomasti pitänyt tehdä, mutta jälkikäteenhän on aivan turha surra, eikö? Ja juuri tuolla hetkellä hän pystyi vain tuijottamaan Lilyn vihreitä silmiä ja miettimään, miten tyttö oli nyt lähempänä häntä kuin koskaan ennen -
 Lily ojensi kätensä ja kosketti muuan mustaa hiussuortuvaa, joka oli eksynyt Siriuksen kasvoille. Pojan käsivarret alkoivat puutua, mutta hän ei halunnut vetäytyä kauemmas tytöstä. Ei voinut, ei pystynyt, eikä todellakaan halunnut. Lilyn sormet leikkivät hieman hajamielisinä hänen hiuksissaan, laskeutuivat otsalle, kiersivät tutkivina poskilla…
”Tuo kutittaa”, sanoi Sirius.
Lily hymyili, nojasi takanaan oleviin tyynyihin ja otti toisenkin kätensä avuksi. Sirius saattoi vain katsoa ja tuntea, miten tytön kädet liikkuivat hänen hiuksissaan, hänellä ei ollut voimia eikä halua estää käsiä.
 Jokin kolahti huoneen nurkassa. He säpsähtivät molemmat ja vetäytyivät kauemmas toisistaan. Sirius nojasi sohvan selkänojaan, antoi päänsä repsahtaa taaksepäin, kolahtaa seinään ja ihmetteli, mitä hittoa hän oli tekemässä. Vielä puoli tuntia, ennen kuin ovet aukeaisivat, ennen kuin hänen pitäisi kertoa Jamesille, missä hän oli ollut – hän ei todellakaan pystyisi siihen.
”Sirius”, Lilyn ääni oli hiljainen ja kysyvä.
Sirius huokaisi ja katsoi tyttöä. Punainen tukka oli valahtanut osittain tämän kasvoille ja juuri äsken Siriuksen hiuksissa leikkineet kädet nojasivat nyt neuvottoman näköisinä sohvatyynyihin. Lily toivoi, ettei koko Jamesia olisi ollut olemassa, ja Sirius tiesi sen vallan mainiosti. Pahus, James oli hänen paras kaverinsa, mutta siitä huolimatta… Jos hän nyt vain olisi saanut koskea Lilyä…
”Ehkä minun pitäisi huolestua”, Lily sanoi hiljaa. ”Minä istun tässä, ovi on lukossa ja sinä mietit vain toista poikaa.”
Sirius naurahti. Se ei ollut iloista naurua, ei todellakaan, mutta jollain tavalla se puhdisti ilmaa. Se sai hänet vetämään syvään henkeä ja katsomaan Lilyyn taas, ei vain vilkaisten, vaan antaen katseensa jäädä tytön kasvoihin. Lily hymyili varovaisesti ja Siriuksen sormi pyyhkäisi kevyesti tytön hymyyn kaartuneita suupieliä.
”Pitäisi kai keskittyä sinuun”, Sirius kuuli mutisevansa.
”Ehkä”, Lily sanoi.
Tyttö ojentautui häntä kohti. Heidän silmänsä kohtasivat vain muutaman sentin päässä toisistaan, vihreät ja ruskeat, epäilevät. Sitten Lilyn käsi osui Siriuksen jalalle, eikä poika enää jaksanut ajatella. Hän antoi kättensä liukua Lilyn punaisen tukan joukkoon ja suuteli tytön raollaan olevia huulia.

Aika juoksi ohi Lilyn mielessä, juoksi ja juoksi ja jätti hänet ihmettelemään, missä ihmeessä hän oli ja mitä hän teki. Eikä hänen oikeastaan edes tehnyt mieli ajatella selkeästi, olla täysin järjissään ja tietoinen teoistaan ja ajatuksistaan, ei niin kauan kun hän sai maata tarvehuoneen pehmeällä sohvalla ja katsella Siriusta, joka oli kumartunut hänen ylleen.
 Hänen ei tietenkään olisi pitänyt olla siinä, ei, jos hän olisi pakottanut itsensä ajattelemaan järkevästi. Ei, Sirius oli edelleen Sirius Black, se sama ärsyttävä keskenkasvuinen Kelmi, joka ei osannut ajatella mitään muuta kuin luutakomeroita ja luihuisten kiroamista, ja joka oli kaiken lisäksi James Potterin paras ystävä. Mutta juuri sillä hetkellä yksikään noista Siriuksen ominaisuuksista ei olisi saanut Lilyä työntämään pojan kauemmas ja kävelemään tiehensä.
 Todennäköisesti hän tulisi vielä katumaan tätä. Maata nyt sohvalla jossain kummallisessa huoneessa, jota ei edes olisi pitänyt olla olemassa, lukittujen ovien takana vieläpä, ja suudella poikaa, joka oli epäsuorasti lukinnut heidät molemmat sinne. Epäilyttävää, olisi sanonut hänen äitinsä ja ollut vieläpä aivan oikeassa, mutta sekään ei häirinnyt Lilyä.
”Mitä sinä ajattelet?” kysyi Sirius.
Poika vetäytyi kauemmaksi ja istuutui sohvan toiseen päätyyn. Turvallisen välimatkan päähän, huomasi Lily ajattelevansa ja naurahti mielessään.
”Ihmettelen vain”, hän vastasi kysymykseen.
Sirius nyökkäsi.
”Entä sinä?” Lily kysyi, kun poika ei ilmeisesti aikonut ilman rohkaisua kertoa ajatuksiaan. ”Mitä sinä mietit?”
”Jamesia”, sanoi Sirius.
Lily huokaisi.
”Minkä ihmeen takia teidän pitää olla kavereita? Olisi paljon helpompaa, jos – ”
”Älä puhu tuollaisia”, sanoi Sirius, ja vaikka poika hymyili, Lily huomasi heti tämän olevan vakavissaan. ”James on minun veljeni.”
”Okei”, sanoi Lily hitaasti ja nousi hänkin istumaan. ”Mitä ihmettä me teemme?”
Sirius tuijotti lattiaa. Lily ei muistanut, milloin oli viimeksi nähnyt pojan niin vakavana – no, ehkä sinä iltana, mutta ei välttämättä koskaan aiemmin. Mustat hiukset valuivat pojan silmien eteen, tämän suupielet olivat puristuneet tiukasti yhteen eikä voimakkaan näköinen leuka ollut hieman ylpeästi pystyssä, niin kuin sen yleensä oli tapana olla. Lyhyesti sanottuna Sirius näytti surulliselta, ja jo se sai Lilyn tuntemaan itsensä hämmentyneeksi.
”Ei tehdä mitään”, Lily kuuli sanovansa.
Sirius nosti päänsä ja kääntyi katsomaan häntä yllättyneen näköisenä.
”Ei tehdä mitään”, Lily toisti. ”Emmehän me oikeastaan edes voi. Me emme kuitenkaan ikinä voisi… no, mitään… niin kauan, kun James on ihastunut minuun. Ei kannata sopia mitään.”
”Ei mitään?” Siriuksen kasvot olivat ilmeettömät.
Lily veti syvään henkeä.
”Ei sovita mitään”, hän sanoi uudelleen, ”jooko? Mutta minulle tulisi ikävä sinun huonoja vitsejäsi, jos me emme voisi olla enää edes kavereita… Ja James ja Kacey ja muut rupeaisivat ihmettelemään…”
Sirius nyökkäsi ja virnisti sitten, aivan kuin olisi saanut sillä tavalla kaikki ongelmat pyyhittyä pois mielestään.
”No niin”, poika sanoi, ”ikävät asiat on pohdittu. Meillä on vielä viisitoista minuuttia aikaa, ennen kuin ovet aukeavat, vai mitä?”
Lily huokaisi. Hänen olisi pitänyt sanoa ei, muistuttaa, etteivät kaverit suudelleet toisiaan, ihan mitä vain, sillä nyt hänen ajatuksensa ja järkensä olivat taas hetkeksi palanneet ja moittivat häntä jo valmiiksi. Mutta Sirius oli aivan liian lähellä häntä, pojan mustat hiukset odottivat hänen käsiään leikkimään eikä hän voinut vastustaa kiusausta.
 Hän nyökkäsi ja tunsi Siriuksen kädet vahvoina vyötäröllään. Heidän huulensa kohtasivat ja Lily lopetti ajattelemisen.

”Linna on edelleen paikallaan”, sanoi Kacey ja kuulosti melkein pettyneeltä.
”Niin on”, Remus myönsi ja kohotti kulmiaan. ”Mitä sinä kuvittelit meidän tekevän? Räjäyttävän sen?”
”Ehkä”, Kacey naurahti.
Mutta linna oli kuin olikin paikallaan. He kävelivät sitä kohti käsi kädessä, aivan kuin toinen olisi muka voinut eksyä sillä hetkellä, kun kädet olisivat eksyneet toisistaan. Kello oli jo melkein yksitoista, ja Remus tiesi mainiosti, että jos kaikki oli mennyt suunnitelmien mukaan, ovet olivat auenneet jo pitkän aikaa sitten ja hänellä oli edessään vähintään viikko jälki-istuntoa.
”Kerro nyt”, Kacey oli utelias. ”Mitä te teitte?”
”Lukitsimme koko linnan”, Remus totesi vakavana.
Kacey huokaisi.
”Oikeasti, Remus, minä tahtoisin tietää.”
”Me lukitsimme koko linnan”, Remus toisti ja virnisti. ”Kaikki ovet ja ikkunat. Yhdeksältä lukkoon ja kymmeneltä auki – jos se siis onnistui. Minähän en voi tietää sitä, koska en ollut siellä.”
”McGarmiwa tappaa teidät”, sanoi Kacey huomattuaan, että Remus oli vakavissaan. ”Oikeasti. Entä jos joku halusi päästä vessaan?”
”Minä ajattelin kyllä sitä”, Remus sanoi, ”mutta James ja Sirius sanoivat, ettei sillä ollut niin väliä – ”
Kacey nauroi.
”Hyvä, että me olimme ulkona! Sinä taidat olla vaarallinen, Remus Lupin.”
”Et arvaakaan, kuinka vaarallinen”, sanoi Remus ja kutitti tyttöä erittäin vaarallisesti.
He olivat ehkä kuvitelleet saapuvansa hiljaiseen, hämärään oleskeluhuoneeseen, mutta se osoittautui harhaluuloksi. Valot olivat vielä päällä ja lukuisten yliaktiivisten kolmas- ja neljäsluokkalaisten lisäksi jalkeilla olivat vielä ainakin James ja Peter, jotka istuivat pöydällä ja joivat kermakaljaa.
”Jaahas”, sanoi Kacey.
”Kuutamo!” James huudahti kovaan ääneen ja säikäytti siinä sivussa pari kolmasluokkalaista. ”Sinä ja naisesi olette näköjään suvainneet saapua. Missä ihmeessä sinä olit, kun McGarmiwa lupasi meille julkisesti viikon jälki-istuntoa?”
”Viikon?” Remus kysyi selvästi kiinnostuneena. ”Minä olisin veikannut kahta.”
”Ikävä kyllä emme muistaneet järjestää vedonlyöntiä”, sanoi Peter ja kohotti kermakaljapulloa. ”Juotavaa?”
”Ei kiitos”, Remus sanoi.
”Kiitos”, Kacey sanoi ja nappasi pullon itselleen.
James kohotti kulmiaan.
”Kuutamo hyvä, olisikohan aika alkaa ajatella asioita vakavasti? Naisesihan juo enemmän kuin sinä!”
”Minulla on nimikin!” Kacey kivahti.
”He eivät ole yleensä yhtä tyhmiä”, sanoi Remus nopeasti ja mulkaisi Jamesia, joka ei tuntunut huomaavaan koko mulkaisua. ”Jos en tietäisi paremmin, väittäisin, että he ovat kännissä, mutta siinä tapauksessa Sirius olisi täällä myös.”
”Mitä sinä meistä kuvittelet, Kuutamo?” kysyi James silmät suurina. ”Mehän olemme vain iloisia! Minerva-kullan reaktio oli hauskaa katsottavaa. Oi, jospa olisit ollut siellä…”
”Remuksella oli epäilemättä parempaa tekemistä”, Peter virnuili.
”Te olette rasittavia iloisina”, Remus huokaisi. ”Ihan vakavasti, missä Sirius on?”
”Vakavasti? Sirius?” James hämmästyi.
”Todennäköisesti jossain”, Peter sanoi mietteliäästi. ”Jossain muualla, tarkemmin sanottuna. Emme ole nähneet.”
”Aha”, sanoi Remus ja tukahdutti halun painaa päänsä käsiinsä.
”Minä taidan mennä nukkumaan”, arveli Kacey ja ojensi kermakaljapullon takaisin Peterille. ”Ja suosittelen muuten samaa sinun kavereillesi.”
”Hei, meillä on nimetkin!” James huudahti.
Remus taputti Kaceyta päälaelle.
”Hyvää yötä. Älä eksy matkalla makuusaliin.”
”Hyvää yötä, Remus”, sanoi Kacey ja lähti.
Remus huokaisi noin kymmenettä kertaa muutaman viimeksi kuluneen minuutin aikana ja otti kermakaljapullon Peterin kädestä.

Lily istui Kaceyn sängyllä. Se oli epätavallista, sillä yleensä Lily sentään malttoi kävellä omalleen asti, vaikka se olikin vähän kauempana.
”Hei, Lily”, sanoi Kacey työnnettyään oven auki ja huomattuaan, että Michelle ja Naima olivat ilmeisesti eksyneet joidenkin onnettomien poikaparkojen kanssa joihinkin onnettomiin luutakomeroihin matkalla salista rohkelikkotorniin. ”Sinä muuten istut minun sängylläni.”
”Ai?” sanoi Lily ja kömpi omalle sängylleen. ”Anteeksi.”
”Oliko hauska ilta?” Kacey kysyi pujottautuessaan ulos mekostaan.
”Oli”, sanoi Lily automaattisesti, mutta ei kuulostanut kovinkaan innostuneelta.
”Hyvä”, sanoi Kacey. ”Minullakin oli. Tai no, minä istuin suurimman osan ajasta Remuksen kanssa rannassa, mutta meillä oli ihan hauskaa ja me juttelimme kaikkea mahdollista. Tai no, minä juttelin pääasiassa, mutta Remus on loistava kuuntelija, ja puhuu kyllä välillä, paitsi ehkä silloin, kun minä innostun – hei, sinä et kuuntele.”
Se oli totta. Lily nojasi seinään takanaan ja näytti aivan siltä, kuin olisi ollut jossain toisessa maailmassa. Itse asiassa Kaceyn oli myönnettävä, ettei Lily muutenkaan aina kuunnellut hänen höpöttäessä omiaan, mutta tällä kertaa tyttö näytti harvinaisen poissaololta, ja se sai hänet huolestumaan.
”Lily? Onko jotain tapahtunut?”
Lily säpsähti ja katsoi häntä melkein säikähtäneen näköisenä.
”Miten niin?” tyttö kysyi nopeasti.
”En minä tiedä”, Kacey sanoi. ”Sinä vain näytit aika poissaolevalta. Mietteliäältä.”
”Ai”, Lily sanoi. ”Ei.”
”Ei ole tapahtunut mitään?”
”Ei”, sanoi Lily ja huokaisi.
Kaceynkin teki mieli huokaista, mutta sen sijaan hän kömpi Lilyn sängylle tytön viereen.
”Turha edes yrittää. Sinulla on jotain mielessäsi, ja jos sinä et missään tapauksessa halua kertoa nyt, niin minä kyllä ongin sen selville myöhemminkin. Toisin sanoen pääset helpommalla, jos kerrot nyt.”
Hän oli odottanut Lilyn mulkaisevan häntä, ehkä sanovan, ettei se jokin asia kuulunut hänelle tipan vertaa, mutta mulkaisun sijaan Lily tuijottikin vain jalkoihinsa.
”Minä en periaatteessa voi kertoa”, Lily totesi lopulta.
”Voitpas”, sanoi Kacey. ”Sinä näytät siltä, että sinun on kerrottava jotain tai pakahdut. Minä en kerro kenellekään, sinä tiedät sen.”
”Et yhtään kenellekään?” Lilyn ääni oli vaativa. ”Et edes Remukselle?”
”En tietenkään”, Kacey lupasi, ennen kuin muuan ajatus putosi raskaasti hänen mieleensä. ”Hetkinen. Onko nyt kyse Siriuksesta?”
Lily nielaisi ja tuijotti taas jalkoihinsa.
”Mitä on tapahtunut?”
”Sinä lupasit olla kertomatta edes Remukselle”, Lily sanoi.
”Niin lupasin”, Kacey huokaisi ja tiesi vallan mainiosti, että tulisi vielä katumaan sitä.
Lily painoi silmänsä tiukasti kiinni ja nojasi seinään takanaan. Kacey istui tytön vieressä ja kuunteli, kun tämä kertoi. Sanat soljuivat hänen ohitseen, mutta hänellä ei ollut pienintäkään ongelmia löytää sieltä sitä olennaista – lukittu huone, Sirius, suuteleminen.
”Sinä kadut, että lupasit olla kertomatta Remukselle”, Lily sanoi, kun he olivat molemmat istuneet pitkän tovin hiljaa.
”No, tulee olemaan vaikeaa olla kertomatta”, Kacey myönsi. ”Mutta minä en kerro. Mitä ihmettä sinä nyt aiot tehdä?”
”En mitään”, sanoi Lily.
Kacey ei osannut enää sanoa mitään, joten hänen oli vain halattava ystäväänsä tiukasti ja toivottava, että asiat selviäisivät.

Jossain vaiheessa Remus huomasi, että Peterin ja Jamesin keskustelu alkoi menettää viimeistäkin älykkyyden häivähdystään. Kello oli jo reilusti yli yksitoista, ja jokainen älykäs ihminen oli tietysti jo nukkumassa. Remus huokaisi. Miksi ihmeessä näytti jääneen hänen vastuulleen saada James ja Peter kunniallisesti makuusaliin ja omiin sänkyihinsä?
”No niin, nyt mennään nukkumaan”, hän sanoi ja hyppäsi alas pöydältä.
”Ei mennä”, James sanoi. ”Ilta on nuori.”
”Ilta on mennyt ja yö alkaa”, sanoi Remus, ”ja anteeksi vain, jos kuulostan äitimäiseltä, mutta sinä ET aio valvoa koko yötä.”
”Kuutamo”, James pyöritteli silmiään kärsivän näköisenä, ”älä holhoa.”
”Kaikki kermakalja on juotu – enkä minä ohimennen sanoen tajua, miten te kaksi voitte olla noin sekavassa mielentilassa juotuanne ainoastaan sitä – joten voit ihan yhtä hyvin lähteä nukkumaan”, Remus yritti.
”Se johtuu väsymyksestä”, Peter korjasi viitaten sekavaan mielentilaan.
”Sitä suuremmalla syyllä”, Remus sanoi.
Mutta Peter ja James eivät liikahtaneetkaan, alkoivat vain keskustella naisongelmistaan, ja viimeistään siinä vaiheessa Remus tunnusti tappionsa. Vaivautumatta toivottamaan hyvää yötä hän lähti oleskeluhuoneesta ja kuuli viimeiseksi Peterin selittävän jotain Adrianne Gillow’sta ja ”ahdistavista, kikattavista kavereista”.
 Makuusalissa oli hiljaista. Remus istui sängylleen, alkoi kiskoa vaatteita pois päältään ja ihmetteli, miten ihmeessä jästit jaksoivat käyttää niinkin vaikeasti riisuttavia paitoja kuin kauluspaidat arkivaatteina. Vasta toiseksi viimeisen napin kohdalla hän tajusi, että Siriuksen sängyssä oli joku.
”Sirius?”
Musta pää kääntyi unisen näköisesti, ja kaksi tummanruskeaa silmää avautuivat tuijottamaan Remusta.
”Mitä nyt?” Sirius kysyi.
”Ei mitään”, Remus sanoi. ”Minä vain hämmästyin, että sinä olit jo täällä.”
”Miksi sinä minua oikein kuvittelet?” Siriuksen ääni oli närkästynyt.
Siihen Remus ei halunnut vastata.
”No, oliko hauska ilta?” hän kysyi. ”Tapahtuiko mitään erikoista?”
”Sinä kuulostat äidiltä”, sanoi Sirius. ”No, Jamesin äidiltä, minun äitini ei kuulostanut aivan tuolta. ’Oliko hauska ilta? Tapoitteko kuraverisiä?’”
Remus kiskoi sukat jalastaan.
”Me saimme kuulemma viikon jälki-istuntoa – ”
”Minä yritän nukkua”, sanoi Sirius ja käänsi kylkeä.
Vai niin, ajatteli Remus ja kömpi omaan sänkyynsä. Jos joku olisi kysynyt hänen tunnelmiaan silloin, kysyjä olisi todennäköisesti saanut melko sekavan vastauksen. Mikä ihme kaikkia vaivasi? Peter kailotti Adrianne Gillow’sta suureen ääneen oleskeluhuoneen pöydällä, James vaikutti olevan kännissä pelkästä väsymyksestä ja kermakaljasta, ja Sirius halusi nukkua.
 Vaikka Siriusta hän sentään ymmärsi. Vähäpuheisuus ja uneliaisuus olivat ehkä Siriuksen tapauksessa omituisia piirteitä, mutta sentään melkoisen inhimillisiä. Sitä paitsi hänenkin silmänsä alkoivat tuntua melkoisen raskailta. Ehkä hän voisi pohtia ystäviensä epätervettä käytöstä huomennakin.

[Arte]

Sainpas luettua nämä ensimmäiset osat. Olen yllättynyt. En todellakaan ole mikään hetin ystävä, vakautunut femmen lukija, ja kaiken lisäksi koko ficin ikäraja on vain K-13. Että hyvin outo yhtälö minun osaltani. Joka tapauksessa, muistan lukeneeni tätä viime talvena edellisestä Finistä ja muutenkin tykkään kirjoitustyylistäni. Juoni on mielenkiintoinen enkä ole lukenut tätä loppuun, joten siinä ihan kelpo syy jatkaa tämän lukemista. Kaikista parasta on, että nyt, kun olen saanut nämä pätkät pois, voin rauhassa lukea osan kerrallaan enkä unohda tätä jonnekin.

Voin kyllä sanoa, että samalla idealla en varmasti jaksaisi lukea muiden kuin kelmien ympäristössä. Erityisesti pidän Peteristä tässä, hän on niin pehmeä ja jollain tapaa suloinen, voi rauhassa unohtaa hänen tulevaisuutensa. Hänen ja Adriannen tarina on ihana, muistan heistäkin aika paljon (olen lukenut tätä muistaakseni johonkin 30 lukuun asti). Myös Kacey on ihana hahmo.

Siriuksen ja Lilyn juttu taas... No, se on mielenkiintoinen. Olet rakentanut sitä huolellisesti ja kärsivällisesti, etkä ole kiirehtinyt oikomaan mutkia ja tekemään kaikesta vähän helpompaa. Hahmot ovat realistisia ja tarina on realistinen.

Että niin, täällä on yksi lukija.

[lurikko]

A/N: Paljon kiitoksia, Arte! Yritän olla kärsivällinen näiden osien lisäyksen kanssa enkä tunkea niitä kaikkia tänne kerralla, jotta jää aikaa lukea rauhassa On kyllä kiva kuulla, että muistat tämän viime Finistä; en ole varma, olenko sinun kommentteihisi joskus aiemminkin vastaillut tämän tai jonkun muun ficin osalta, mutta ainakin nickisi tuntuu kauhean tutulta. Lilystä ja Siriuksesta: minulla ei ylipäänsä ole kauheasti vaikeuksia rakennella jotain ihmissuhdetta suhteellisen hitaasti, mutta noiden kahden kohdalla ongelmana oli muistaakseni se, että vaikka heidät oli periaatteessa helppo saada irti toisistaan, minun oli kauhean vaikea saada heidät unohtamaan toisensa, jotta canon voisi toteutua.

*

OSA 13

Seuraavana aamuna salissa oli varsin hiljaista. Edes aamupala ei saanut jokseenkin väsyneeltä vaikuttavia oppilaita yltämään normaalille äänentasolleen, ja kenties ihan hyvä niin.
”Kuka keksi, että tanssiaiset piti järjestää sunnuntai-iltana?” voihkaisi Peter, joka roikotti päätään pöydän yllä ja yritti epäilemättä saada silmiään pysymään auki. ”Eikö lauantai-ilta olisi kelvannut?”
”Olisi pitänyt jäädä nukkumaan”, James myönsi.
”Niinkö? Kuhnusarvio olisi räjäyttänyt noidankattilansa”, Remus arveli synkästi.
”Tai teidät”, totesi Kacey, joka istui tapansa mukaan varsin ahtaan näköisesti pojan vieressä ja oli epäinhimillisen pirteä Kelmeihin verrattuna. ”Sitä paitsi teillä on jo jälki-istuntoa, sitä on ihan turha lisätä jäämällä pois tunneilta vain sen takia, että sattuu väsyttämään.”
”Sattuu väsyttämään?” puuskahti Peter. ”Minä en saa silmiäni  pysymään auki.”
”Liian paljon kermakaljaa”, huokaisi Remus päätään pudistellen. ”Minun olisi tosiaan pitänyt raahata teidät nukkumaan.”
”Meillä oli hauskaa”, James puolustautui. ”Ainakin hauskempaa kuin sinulla, kun kuorsasit omassa sängyssäsi – ”
”Kuorsaako Remus?” Kacey kysyi kiinnostuneena.
”En!” Remus huudahti.
”Älä sure, se on ihan söpöä”, Kacey lohdutti ja taputti poikaa olkapäälle.
”Pitäisiköhän karata?” James kysyi mietteliäästi. ”Ei minua tarvita liemien kaksoistunnilla. Ja kun meillä kerran on jo jälki-istuntoa, pieni lisä ei tietenkään tunnu missään – ”
”Remus tulee ainakin tunnille”, Kacey ilmoitti.
”Tulenko?” Remus näytti yllättyneeltä.
”Tulet”, Kacey sanoi muitta mutkitta. ”Sinun pitää näyttää hyvää esimerkkiä.”
Remus hymyili näyttäen lähinnä erittäin väsyneeltä hyvältä esimerkiltä.
”No, ainakaan lukitsemisen kanssa ei ollut ongelmia”, James sanoi äkkiä varsin valoisasti. ”Se onnistui hyvin, vai mitä, Anturajalka? Anturajalka?”
Remuksen toisella puolella istunut Sirius säpsähti ja vilkaisi Jamesia, kuin ei olisi kuunnellut lainkaan.
”Mitä?”
”Lukitseminen onnistui hyvin, vai mitä?” toisti James virnistellen.
”Ihan hyvin”, sanoi Sirius hieman vaisusti. ”Anteeksi nyt vain, minua nukuttaa.”
”Missä sinä muuten olit silloin?” James kysyi. ”Minä en nähnyt sinua salissa.”
”Minä taidan tästä lähteä”, ilmoitti Lily ja tökkäisi Kaceyta olkapäähän. ”Tuletko sinä?”
”Taidan tulla”, sanoi Kacey, ”kai minun täytyy luottaa siihen, että Remus saa kammettua nuo toiset tunnille.”
”Sinun luottamuksesi meihin on suorastaan huumaavaa”, tokaisi James.
”Minulla ei ole toivoakaan, jos nuo eivät halua tulla kammetuiksi”, sanoi Remus.
”Ei tietenkään”, Kacey sanoi valoisasti ja taputti Remusta päälaelle. ”Hei hei.”
Ovi kolahti Lilyn ja Kaceyn perässä kiinni.
”Lily istuu nykyään aika usein meidän kanssamme”, James totesi.
”Se saattaa johtua siitä, että Kacey ja Kuutamo seurustelevat”, sanoi Peter ja Jamesin ilahtunut ilme katosi.
”Ilonpilaaja”, mutisi poika ja kääntyi kohti aamiaispaahtoleipiään.
”Täytyyhän jonkun sanoa totuus”, Peter väitti. ”Ohimennen sanoen, Kuutamo, sinulla ja naisellasi on mielenkiintoinen tapa taputella toisianne päälaelle.”
”Se kertoo välittämisestä”, Sirius ilmoitti. ”Lämpimistä tunteista ja vastaavasta.”
Remus näytti yllättyneeltä, mutta kukaan ei oikeastaan huomannut häntä.
”Niinkö?” Peter yllättyi. ”Pitäisiköhän minun alkaa taputella Adriannea aina ohimennessä?”
”Älä suotta”, James tokaisi ja seivästi onnettoman paahtoleipäparan.
”Niin, miten teillä muuten meni eilen?” Sirius kysyi, aivan kuin hänen puheliaisuutensa olisi herännyt vasta aivan äskettäin. ”Minä olin kuulevinani, että te olitte tanssineet pari tanssia – ”
”Olisit kuullut enemmänkin, jos olisit ollut meidän kanssamme oleskeluhuoneessa eilen illalla”, James tokaisi.
”Minua väsytti”, Sirius tokaisi, ”montako kertaa se pitää sanoa? Kai minuakin saa joskus väsyttää?”
James mutisi jotain, josta kukaan ei saanut selvää.
”Lily”, sanoi Peter tuskin kuuluvasti Jamesiin vilkaisten ja kohautti olkiaan. ”No, me tosiaan tanssimme pari tanssia. Adrianne tuli pyytämään minua ja totta kai minä suostuin – ”
”Ja?” Sirius kysyi.
”Ja mitä?” Peter rypisti kulmiaan.
”Mitä sitten tapahtui?” Siriuksen ääni oli hieman kärsimätön. ”Älä vaan sano, että te vain tanssitte, ja se sai sinut niin iloiseksi, että käyttäydyit häiriytyneesti pelkän kermakaljan takia.”
”Häiriytyneesti?” Peter näytti hämmästyneeltä.
”Juttelin Kuutamon kanssa”, sanoi Sirius.
”Ai”, Peter kohautti olkapäitään. ”Me tanssimme jonkun aikaa, mutta sitten paikalle tuli Adriannen kavereita ja minä liukenin – ”
”Miksi ihmeessä?” Sirius näytti pettyneeltä. ”Lisää tyttöjä, Matohäntä! Aina parempi!”
”Toisella niistä tytöistä roikkui luihuispoika käsivarressa ja toinen kikatti koko ajan”, Peter totesi kuivasti.
Sirius näytti siltä, kuin olisi haistanut jotain pahaa.
”Luihuispoika käsivarressa? Okei, ei ehkä kovinkaan hyvä juttu”, poika myönsi. ”Kikattaminen tosin ei kuulostanut kovin pahalle.”
”Anteeksi nyt vain”, sanoi Remus ja esti lupaavan lisäkeskustelun kikattavista tytöistä, ”mutta tunti alkaa viiden minuutin päästä. Jos me emme tosissamme halua lisää jälki-istuntoa, pitäisi ehkä mennä.”

”No niin”, sanoi professori Kuhnusarvio ja olisi selvästi halunnut sipaista puolihuolimattoman näköisesti hiuksiaan, jos niitä olisi ollut vielä jäljellä, ”tänään on ohjelmassa jotain hieman epätavallisempaa. Koska me kaikki olemme vielä hieman romanttisella mielialalla eilisten tanssiaisten takia – ” tässä kohden James mutisi jotain, josta kukaan ei kuitenkaan saanut selvää ” – ajattelin, että tänään tekisimme lemmenjuomaa.”
Kuhnusarvio oli selvästi odottanut ilmoitukselleen innostunutta vastaanottoa tai edes iloisia ilmeitä, mutta kumpiakaan ei ollut luvassa. Luihuiset lähinnä hymyilivät halveksivasti ja rohkelikot näyttivät olevan nukahtamaisillaan.
”No, mikäs teillä nyt on?” professori kysyi ja hänen äänestään oli mahdoton tietää, oliko hän hämmästynyt, närkästynyt vai huolestunut vai ehkä kaikkea samaan aikaan. ”Luulisi, että teillä jokaisella olisi mielessä joku, johon haluaisitte kokeilla tätä juomaa – vaikka tietenkin me valmistamme sitä ainoastaan täällä tunnilla ja tuhoamme kaiken heti tunnin jälkeen.”
Kukaan ei edelleen osoittanut innostuksen merkkejä.
”Kylläpä te olette velttoja”, sanoi Kuhnusarvio ja korjasi nenällään keikkuvien silmälasien asentoa. ”No, aloitetaan nyt joka tapauksessa. Tämänpäiväinen liemi on melko vaikea valmistaa, joten oletan teidän kaikkien kuuntelevan ohjeet tarkkaan…”
Mutta James ei kuunnellut. Liian lyhyeksi jäänyt yö sai hänen silmänsä painumaan hyvin päättäväisesti kiinni ja kaiken lisäksi lemmenjuoma ei suinkaan ollut paras mahdollinen liemi siirtämään hänen ajatuksensa pois Lilystä. Vielä pari vuotta sitten hän olisi ehkä innostunut mahdollisuudesta opetella itse tekemään tuota lientä, mutta sen jälkeen hän oli saanut niin monta kertaa epämääräisistä tavaroista päähänsä, ettei hän kuitenkaan uskaltaisi kokeilla sen vaikutusta Lilyyn. Niinpä se sai nyt hänet yksinkertaisesti ärsyyntymään siitä, että tyttö ei katsonut häneen päinkään.
 Itse asiassa Lily ei juuri sillä hetkellä tuntunut katsovan ketään. Tyttö tuijotti pulpettiaan varsin tiukasti ja Jamesin olisi tehnyt mieli kävellä tämän luokse ja työntää varovasti punaiset hiukset pois tämän kasvojen edestä, mutta tietenkään se ei käynyt päinsä. Lily olisi kironnut hänet, ennen kuin hän olisi ehtinyt kosketusetäisyydelle.
 Oikeastaan Lily oli jopa epätavallisen hiljainen. Normaalisti tyttö sentään seurasi mielenkiinnolla Kuhnusarvion ohjeita tai jutteli Kaceyn kanssa, mutta nyt tämä ei näyttänyt tekevän kumpaakaan. Ehkä Lilykin oli väsynyt, tai ehkä tyttöä ärsytti se, miten Kacey ja puolen metrin päässä Peterin vieressä istuvat Remus juttelivat hiljaisella äänellä. No niin, se oli tietysti varsin ymmärrettävä syy.
”Ja nyt hommiin, hop hop!” Kuhnusarvio taputti käsiään ärsyttävän energisen näköisenä.
James vilkaisi Siriusta, joka istui hänen vieressään ja näytti aivan yhtä väsyneeltä kuin hänestä itsestään tuntui. No niin, he eivät ehkä loistaisi tänään taikajuomien tunnilla, mutta oliko siinä jotain epätavallista?

Hieman ennen lounasta Jamesin olo ei ollut parantunut yhtään. Häntä ei ehkä väsyttänyt aivan yhtä paljon kuin aamulla, mutta liemien kaksoistunti, Kalkaroksen rasvaisten hiuksien näkeminen ja Kuhnusarvion ”kyllä-sinun-pitäisi-opiskella-enemmän-Potter” –puhe eivät olleet oikein omiaan nostamaan hänen mielialaansa. Niinpä hän tunsi itsensä lähinnä äkäiseksi ja ärtyneeksi haettuaan kirjoja kirjastosta liemien ainetta varten ja kävellessään nyt kovaa vauhtia kohti rohkelikkotornia.
 Hän ei huomannut kulman takaa tulevaa tyttöä, ennen kuin oli törmännyt tähän. Kirjat lensivät hänet sylistään lattialle ja tyttö naurahti hieman nolostuneena. James kumartui poimimaan kirjoja.
”Anna minä autan”, sanoi tyttö ja kumartui myös. Vasta siinä vaiheessa James huomasi, kuka tyttö oli.
”Kiitos”, hän sanoi, kun Michelle lastasi viimeisiä kirjoja hänen syliinsä.
”Liemien aine, vai?” Michelle hymyili vinosti.
”Niinpä”, sanoi James. ”Ihan kuin meillä ei olisi liikaa tekemistä jo valmiiksi!”
”Professorit eivät tajua, että oppilailla täytyy olla vapaa-aikaakin”, sanoi Michelle vakavasti. ”Miten huispaus sujuu?”
”Ihan hyvin”, sanoi James. ”Kahden viikon päästä on ensimmäinen ottelu.”
”Mahtavaa”, Michelle virnisti. ”Ja mehän tietysti voitamme, vai mitä?”
”Totta kai”, James lupasi.
Michelle hymyili hänelle ja lähti. Hänkin lähti, tosin vastakkaiseen suuntaan, ja onnistui jotenkuten pääsemään rohkelikkotorniin saakka, ennen kuin kirjakasa hänen sylissään sortui kolisten lattialle.

Kirjaston hyllyt natisivat jokseenkin uhkaavasti. Se oli tietysti pelkkää kuvittelua, eiväthän ne oikeasti natisseet, mutta Peterin mielikuvitus vain sattui olemaan erittäin vahvasti läsnä juuri silloin. Ehkä se johtui siitä, ettei hän kovinkaan usein edes käynyt koko kirjastossa. Hän teki yleensä läksyt oleskeluhuoneessa tai makuusalissa, eikä hän erityisemmin harrastanut lukemista vapaa-ajallaan, joten kirjaston käytölle ei vain ollut tarvetta. Yleensä.
 Sinä iltana hän kuitenkin oli vastoin yleistä tapaansa ja tervettä järkeään uhmannut kohtaloa ja päättänyt mennä kirjastoon kirjoittamaan liemien ainetta. Se oli kieltämättä hyvä ratkaisu. Jamesilla tuntui jostain syystä olevan huono päivä, tai ehkä poika oli vain vielä väsynyt edellisen illan valvomisen takia, mutta joka tapauksessa tämä mutisi puolet ajasta itsekseen eikä pahemmin puhunut. Peter tosin arveli, että Lilyllä ja Lilyn ainaisella vastahakoisuudella kaikkeen, mikä liittyi Jamesiin, oli jotain osuutta asiaan.
 Eikä Siriuksesta tai Remuksestakaan ollut iloa. Ensin mainittu nyt oli toki melko lailla oma itsensä, mutta Remus ei ollut edes paikalla. Oppituntien jälkeen poika oli lähtenyt Kaceyn kanssa kävelylle, eikä kumpaakaan ollut näkynyt sen jälkeen, vaikka kello oli jo melkein kuusi. Peter ei oikeastaan halunnut olla paikalla, kun Remus ja Remuksen onnellinen virne palaisivat kävelylenkiltä. Ei siinä mitään, olihan Remuksella oikeus olla onnellinen, mutta joskus seurustelevien parien onnellisuus vain menee hieman yli.
 Niinpä hän siis istui yksin kirjastossa, väitti itselleen, etteivät kirjahyllyt oikeasti narisseet, ja yritti saada liemien ainettaan kirjoitettua.
”Moi, Peter.”
Peter katsahti ylöspäin. Adrianne seisoi hänen pienen pöytänsä edessä ja katsoi häntä hieman epävarman näköisenä.
”Moi”, sanoi Peter. ”Mitä sinä täällä teet?”
Adrianne rypisti kulmiaan.
”Luen?” tyttö ehdotti hieman hämmentyneeltä kuulostaen.
”Niin tietysti”, Peter sanoi, naurahti ja tunsi itsensä typeräksi. ”Anteeksi. Minä vain olen täällä niin harvoin, että minä – no, ihan sama.”
”Ai”, sanoi Adrianne. ”Onko tämä paikka vapaa?”
”On”, sanoi Peter, ja tyttö istui häntä vastapäätä.
Se ei välttämättä ollut kovinkaan hyvä asia, ei ainakaan Peterin opiskelun kannalta. Aiemmin kirjaston hyllyjen kuviteltu nariseminen oli häirinnyt aineen kirjoittamista, mutta keskittyneeltä näyttävä, välillä tummanruskeita hiuksiaan paremmin poninhännälle puolihuolimattomasti oikova tyttö oli vielä paljon pahempi huomionviejä.
”Mitä sinä luet?” kysyi Peter huomattuaan, ettei läksyjen teosta tullut mitään.
”Yhtä kirjaa vain”, Adrianne sanoi ja kohotti kirjan kantta Peterin nähtäväksi.
”Vampyyrien yö?”
”Se on vain sellainen romaani”, Adrianne sanoi ja laski kirjan pöydälle. ”Kauhukirjallisuutta, tavallaan. Minä sain sen syntymäpäivälahjaksi.”
”Milloin sinulla oli synttärit?” kysyi Peter.
”Viime viikolla”, Adrianne sanoi ja hymyili.
”Onnea”, Peter sanoi. ”Tämä voi olla tyhmä kysymys, mutta miksi sinä et lue kirjaa oleskeluhuoneessa tai jossain?”
”Täällä on rauhallisempaa”, sanoi Adrianne eikä onneksi näyttänyt loukkaantuneelta. ”Vähemmän kavereita, jotka vievät huomion pois kirjasta.”
”Ahaa”, sanoi Peter. ”En kai minä häiritse?”
”Et”, Adrianne sanoi nopeasti, ”itsehän minä tähän istuin.”
”Hyvä”, Peter virnisti.
Adrianne hymyili hänelle. Sitten tyttö veti taas kirjan esiin ja hän yritti keskittyä aineen kirjoittamiseen, josta ei tietenkään tullut mitään. Ei varsinkaan, kun Adriannen jalka välillä hipaisi ohimennen hänen jalkaansa. Jostain syystä Peter ei kuitenkaan ollut kovin pahoillaan, vaan puolta tuntia myöhemmin hän käveli kohti rohkelikkotornia varsin iloisena, vaikkei ollutkaan tehnyt liemien ainettaan.

”Matohäntä on varmaan sen korpinkynsitytön kanssa”, Sirius tokaisi ja työnsi liemien oppikirjan mahdollisimman kauas itsestään.
”Eikö se ole hyvä asia?” Remus kysyi hieman yllättyneenä.
He istuivat kahdestaan makuusalissa. Sirius oli yllättänyt itsensä olemalla ahkera ja tekemällä liemien aineen saman tien alta pois, ja Remus puolestaan oli ollut pitkällä kävelyllä Kaceyn kanssa ja palatessaan löytänyt Siriuksen sängyltään istuskelemasta.
”Totta kai se on hyvä asia”, Sirius puuskahti, ”mutta ajattele nyt itseäsi, sinähän nykyään opiskelet tuskin olenkaan! Mitä Matohännän koulunkäynnille käy, jos hän saa naisen eikä ehdi enää opiskelemaan?”
”Minä en ymmärrä sinun intoasi puhua naisten saamisesta, kun tarkoitat, että joku alkaa seurustella”, Remus totesi kuivasti. ”Ja mistä lähtien sinä muka olet ollut huolissasi jonkun opiskelusta?”
”Kyllähän sinä tiedät minut, Kuutamo”, sanoi Sirius silmät pyöreinä, ”aina yhtä huolehtivainen – ”
”Ja pahus”, sanoi Remus, joka ei todellakaan tiennyt.
Itse asiassa Remus kuulosti oikeasti ärtyneelle. Se sai Siriuksen huolestumaan. Remushan nyt kuitenkin oli juuri äsken ollut kävelemässä naisensa kanssa, joten kaiken järjen mukaan tämän olisi pitänyt virnistellä holtittomasti ja kävellä päin pöytiä.
”Naisongelmia?” kysyi Sirius myötätuntoisesti – no ei tosissaan myötätuntoisesti, mutta joskus pikku kaunistelu on paikallaan.
”Miten niin?”
”Sinä olet melko lyhytsanainen”, sanoi Sirius. ”Ei sillä, että tavallisesti olisit erityisen puhelias, mutta – ”
”Ja millähän perusteella sinä oletat, että minulla on juuri NAISongelmia?” kysyi Remus purevasti.
”No, sinä olit juuri Kaceyn kanssa kävelyllä, ja yleensä sinä olet sen jälkeen huomattavasti ärsyttävämpi ja virnuilevampi – ”
”Viikonloppuna on täysikuu”, Remus tokaisi.
Sirius vaikeni. Ei tietenkään pitkäksi aikaa, mutta vaikeni kuitenkin.
”Ai”, hän sanoi hetken päästä. ”En olisi arvannut.”
Remus mulkaisi häntä, mutta ei sanonut mitään.
”Miksi sinä muuten sitä huolehdit?” Sirius kysyi sitten. ”Yleensä sinä aloitat huolehtimisen vasta edellisenä iltana, et melkein viikkoa etukäteen…”
”Jotkut meistä ajattelevat tulevaisuutta”, Remus muistutti.
”Ensi lauantai ei ole tulevaisuutta vaan ensi lauantai”, väitti Sirius.
”Ihan sama”, sanoi Remus.
”Siis…?”
”Mitä?”
”Miksi sinä murehdit täysikuuta juuri nyt?” Sirius kysyi ja tunsi itsensä hyvin kärsivälliseksi. ”Ei se ennenkään ole ollut maailmanloppu.”
”Älä heittäydy syvälliseksi”, Remus varoitti, ”se ei sovi sinulle.”
”Oikeasti, minä en ymmärrä – ”
”Minä en ole kertonut Kaceylle!” Remus puuskahti. ”Enkä voi kertoakaan ja sinä tajuat sen oikein hyvin, jos vaivaudut ajattelemaan.”
”Hei, turha haukkua minua”, tokaisi Sirius. ”Ja mikä siinä nyt on niin kovin kauheaa, kun sinä et kerran näköjään edes huolehdi siitä, pitäisikö sinun kertoa pikku ongelmastasi vai ei?”
”Toiset meistä eivät nauti salaillessaan tyttöystäviltään asioita”, Remus sanoi.
”Toisilla meistä ei ole tyttöystävää”, muistutti Sirius, ”eikä minua edelleen tarvitse haukkua vain sen takia, että sinä tunnet olosi kurjaksi ja minä olen helppo kohde – ”
”Helppo kohde? Mille?” Remuksen kulmat kohosivat.
”Pysy asiassa, Kuutamo!”
”Okei”, sanoi Remus ja kohotti kätensä luovuttamisen merkiksi. ”Kacey ja minä vietämme melko lailla aikaa yhdessä. Miten ihmeessä minä katoan päiväksi joutumatta selittelemään sitä yhtään?”
”Miksi sinä et voi selitellä?” Sirius näytti hämmästyneeltä. ”Keksit tarpeeksi hyvän selityksen ja siinä se.”
”Minä en halua valehdella”, sanoi Remus.
Sirius huokaisi syvään ja pudisteli päätään.
”No, jos sinä et halua kertoa totuutta etkä valehdella, niin minulta on keinot lopussa, Kuutamo”, hän sanoi.
Remus ei sanonut mitään. Poika istui sängyllään ja katseli ikkunasta pimenevää iltaa.
 Sirius huokaisi itsekseen. Joskus hän olisi toivonut osaavansa lohduttaa paremmin, mutta hän ei yksinkertaisesti löytänyt sanoja. Hän saattoi yrittää saada toiset nauramaan, mutta kun Remus kieltäytyi nauramasta, hänen mahdollisuutensa olivat lopussa.
”Minä taidan lähteä kävelemään”, hän sanoi, eikä Remus vastannut.

Ulkona oli kylmä. Sirius tunki kätensä syvemmälle takkinsa taskuihin, mutta kylmä tunkeutui silti sormenpäihin saakka. Hengitys melkein höyrysi, ja hän alkoi ihmetellä, miksi ihmeessä hän ylipäätään oli lähtenyt kävelemään. Ei kai surullinen Remus sentään voinut olla kylmää ulkoilmaa pahempi?
 Hän aikoi kääntyä takaisin, uhmata Remuksen synkkää mielialaa tai Peterin Adrianne-hehkutusta tai ehkä jopa Jamesia, joka oli lähtenyt luutansa kanssa harjoittelemaan jo yli kaksi tuntia sitten. Mutta vaikka hänen suunnitelmansa oli kerrassaan mainio, hän ei loppujen lopuksi koskaan päässyt sen toteuttamiseen asti. Kun hän oli kääntymäisillään takaisin kohti linnaa, hän näki muuan hahmon kävelevän itseään kohti, ja hänen oli pakko pysähtyä.
”Iltaa, Evans”, hän huomasi sanovansa.
Olisi ollut fiksumpaa seistä hiljaa, katsoa, kävelisikö tyttö hänen ohitseen häntä huomioimatta, mutta jostain syystä hän ei edes halunnut yrittää, olisiko pystynyt siihen.
”Hei, Sirius”, sanoi Lily ja pysähtyi hänen eteensä jokseenkin vastahakoisen näköisenä, vilkuili järveä ja taivasta ja vähän kaikkea muuta, mutta ei Siriuksen kasvoja.
Sirius ei tiennyt, mitä sanoa. Se oli epätavallista, typerää ja sai hänet tuntemaan itsensä vielä typerämmäksi, mutta silti täysin totta.
”Minun pitäisi varmaan jatkaa matkaa”, sanoi Lily, kun he olivat seisoneet siinä hetken hiljaa.
”Älä”, Sirius sanoi nopeasti ja tarttui Lilyn käteen.
Tyttö kohotti päätään ja katsoi häntä vakavana.
”Mitä nyt?” Lily kysyi ja kuulosti hieman kärsimättömältä. ”Sinä olet tehnyt jonkun hienon ”se-oli-vain-virhe-eikä-tule-toistumaan” –puheen ja aiot nyt pitää sen, vai?”
Juuri niin Siriuksen olisi tietysti pitänyt tehdä. Sanoa hyvästit ja viimeisiksi sanoikseen kehottaa Lilyä ajattelemaan Jamesin lukuisia hyviä ja parempia puolia. Jostain syystä hän ei kuitenkaan pystynyt toimimaan järkevimmällä mahdollisella tavalla, eikä se edes ollut ensimmäinen kerta.
”Ei se ollut virhe”, Sirius sanoi.
Lily tuijotti taas järvelle.
”Mikä sitten?”
”Minä pidän sinusta”, Sirius sanoi.
Lily hymyili pienesti. Vain pienesti toki, vain sen verran, että Sirius näki aavistuksen siitä hämärässä illassa, mutta hymyili kuitenkin.
”Jotenkin minä olen saanut sen käsityksen, että kun sinä sanot pitäväsi tytöstä, sinä tarkoitat nauttivasi luutakomeroista”, Lily totesi, mutta ei kuulostanut aivan yhtä epäilevältä kuin sanansa.
Sirius oli hetken hiljaa. Lilyn vakavat kasvot saivat hänet ajattelemaan, ettei hän halunnut sanoa mitään väärin ja pilata sillä kaikkea.
”No, se on vain minun maineeni”, hän sanoi lopulta.
”Ja sinä yrität väittää, ettet ole oikeasti pelkästään sellainen?”
Sirius nyökkäsi.
”Jotain sinne suuntaan.”
”Ja minun pitäisi uskoa sen perusteella, että sinä sanot niin minulle?” Lily jatkoi. ”Vaikka tiedän, että voisit puhua vain saadaksesi houkuteltua minut luutakomeroon ja siinäkin tapauksessa sanoisit luultavasti juuri noin?”
Sirius yskähti.
”Jos minä en pitäisi sinusta oikeasti, luuletko, että minä seisoisin tässä nyt? Ottaisin turhan takia sen riskin, että James suuttuu minulle lopullisesti?”
”Voiko James suuttua sinulle lopullisesti?” Lily näytti huolestuneelta.
”No, jos hän kuulisi tämän keskustelun, hän ei varmaankaan varsinaisesti pitäisi siitä”, Sirius naurahti hivenen hermostuneesti. ”Ja siitä puheen ollen, jos me emme aio jatkaa kohta matkojamme eri suuntiin, meidän on paras joka tapauksessa mennä jonnekin, missä meitä ei nähdä.”
Lily olisi ehkä naurahtanut, ellei olisi tiennyt, että Sirius oli täysin vakavissaan.
”James on harjoittelemassa huispausta”, Sirius ilmoitti, ”ja se taas tarkoittaa, että hän voi ilmestyä yläpuolellemme koska vain.”
”Tuo saa Jamesin kuulostamaan melko lailla kaikkivaltiaalta”, Lily totesi huolimatonta äänensävyä tavoitellen.
Sirius naurahti.
”Mennäänkö muualle?” Lily kysyi.
”Kannattaako meidän?” Siriuksen kasvot vakavoituivat hyvin nopeasti. ”Minä – ”
”Jutellaan vain”, Lily sanoi. ”Mehän olemme kavereita.”
Siriuksen olisi pitänyt kieltäytyä, mutta hän ei tehnyt sitä. Se oli suurin piirtein kymmenes kerta sinä iltana, kun hän toimi täysin järkensä ja itsesuojeluvaistonsa vastaisesti. Itse asiassa hän alkoi jo tottua siihen.

He kävelivät eteenpäin, katselivat toisiaan ja käytävän kivisiä seiniä vaivihkaa ja miettivät, mitä ihmettä tekisivät. Siriusta häiritsi jatkuvasti ajatus Jamesista, joka saattaisi pujahtaa heidän eteensä hetkellä millä hyvänsä, ja Lily ihmetteli, miten kummassa hän oli saanut sotkettua itseään korviaan myöten tällaiseen sotkuun, ja vielä Sirius Blackin takia. Maailma oli tosiaan melkoisen kummallinen.
”Minne mennään?” Sirius kysyi, kun he ohittivat kirjaston kolmatta kertaa. ”Emme me voi vain kävellä käytävillä.”
Eivät he voineetkaan. Vaikka he olivatkin luokkatovereita, kavereita ja vaikka mitä, ohi kulkevat oppilaat vilkuilivat heitä hieman epäluuloisina, tai niin he ainakin itse kuvittelivat.
”Minä en kyllä keksi mitään kunnollista paikkaa”, Lily totesi. ”Eikö kirjasto kävisi?”
Sirius irvisti ja vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ollut katselemassa.
”Liian paljon ihmisiä.”
”Tarvitsemmeko me siis paikan, jossa saamme olla kahdestaan?” Lily kysyi hieman huolestuneen näköisenä. ”MITÄ me oikeastaan aiomme tehdä?”
”Emme mitään”, Sirius sanoi hyvin nopeasti. ”Se nyt vain on vähän epäilyttävää, kun me olemme kahdestaan, teimme me sitten mitä vain – ”
”No, me kävelemme koko ajan kahdestaan päämärättömästi ympäriinsä, joten kirjasto olisi varmasti joka tapauksessa vähemmän epäilyttävä vaihtoehto”, Lily totesi.
”Ei kirjastoa”, Sirius pudisteli päätään. ”Tähtitorni?”
”Ja sekö ei ole epäilyttävä?” Lilyn kulmat kohosivat.
”No on”, myönsi Sirius, ”mutta James ei todennäköisesti eksyisi sinne – ”
”Ei kannata ottaa riskiä”, sanoi Lily. ”Joku luokka?”
”Minä haluaisin nähdä McGarmiwan ilmeen, kun hän löytäisi meidät istumasta pöydällään ja juttelemassa henkeviä”, Sirius virnisti.
”Yritetään etsiä tyhjä luokka”, Lily sanoi päättäväisesti. ”Ja avonainen ovi.”
”Miksi avonainen ovi?” Sirius yllättyi. ”Etkö sinä luota minun kykyyni avata lukittuja ovia?”
”Ei se ole kiinni siitä”, Lily sanoi purevasti, ”mutta minä en luota McGarmiwan kykyyn olla pitkämielinen vielä senkin jälkeen, kun hän on löytänyt ovensa räjäytettynä kappaleiksi.”
”Mitä sinä oikein kuvittelet?” Sirius näytti loukkaantuneelta. ”Että minä räjäyttäisin oven kappaleiksi? Lily hyvä, minun tyylini on paljon hienovaraisempi ja sivistyneempi – ”
Lily naurahti. Enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa, sillä juuri silloin he ohittivat taikahistorian luokan ja pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta. Sirius kohotti kulmiaan, ja kun Lily nyökkäsi hyväksyvästi, poika yritti työntää oven auki. Se pysyi tiukasti lukittuna. Sirius huokaisi ja kaivoi taikasauvansa esille.
”Hei, mehän sovimme, ei räjäyttelyä – ” Lily aloitti, mutta sanoilla ei ollut minkäänlaista vaikutusta Siriukseen. Poika laittoi taikasauvan takaisin kaapunsa taskuun ja työnsi oven auki.
”Siistiä, vai mitä? Ei ovenpalasia lattialla.”
”Ihan miten vain”, Lily huokaisi ja astui edeltä hämärään luokkahuoneeseen. ”Ei kai Binnsillä muuten ole tapana olla täällä iltaisin…?”
”Mitä sinä ajattelit hänen tekevän täällä?” Sirius virnuili. ”Hengailevan itsekseen pimeässä huoneessa?”
”Jos minulla olisi likainen mielikuvitus, keksisin tuosta vaikka mitä”, Lily tokaisi.
”Eikö sinulla ole?” Sirius kuulosti pettyneeltä.
Lily tönäisi häntä kyynärpäällään kylkeen. Sirius älähti, ja ääni kaikui yllättävän kovana hiljaisessa luokkahuoneessa.
”No niin, jos Binns on kuuloetäisyydellä, hän on täällä ihan kohta”, totesi Sirius.
He seisoivat hiljaa ja odottivat. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ellei otettu lukuun käytävältä kantautuvia askelia. Sirius vilkaisi Lilyä kysyvästi ja painoi sitten oven takanaan tiukasti kiinni ja lukitsi sen. Askeleet hävisivät heidän ulottuviltaan.
”Täällä on aika pimeää”, sanoi Lily varovaisesti, kun he olivat seisseet hetken hiljaa.
Sirius ei vastannut. Hänen silmänsä tottuivat pikkuhiljaa pimeään ja hän alkoi nähdä Lilyn hahmon edessään. Hänen olisi tietenkin pitänyt sytyttää valot, mutta jostain syystä hän ei halunnut.
”Mitä me aioimmekaan tehdä?” Lilyn ääni oli hivenen hermostunut.
Sirius olisi halunnut koskettaa tyttöä, sipaista sormellaan hermostuneisuuden pois tämän äänestä ja ajatuksista. Hän ojensi kätensä ja tarttui haparoiden Lilyn käteen, veti sen itseään vasten ja kuuli, miten Lily hengitti hivenen liian raskaasti.
”Sirius”, Lily kuulosti siltä, kuin ei oikeasti olisi halunnut sanoa sitä, mitä oli sanomassa, ”meidän ei pitäisi. Meidän ei missään tapauksessa pitäisi. Mitä hittoa me olemme tekemässä?”
Sirius ei tiennyt. Niinpä hän vain astui sen heitä erottavan askeleen umpeen, asetti Lilyn kädet olkapäilleen ja oli näkevinään tytön silmien katseen loistavan epävarmana hämärässä.
”Älä nyt sentään kiroile”, hän sanoi ja sulki Lilyn suun omallaan.

OSA 14

”Missä sinä muuten olit eilen illalla, Anturajalka?” James kysyi ja tunki kaksi paahtoleipää suuhunsa samalla kertaa.
”Miten niin?” sanoi Sirius.
”No, sinua ei näkynyt ulkona”, sanoi James, ”eikä myöskään oleskeluhuoneessa illalla. Et kai sinä – ” hän katsoi Siriusta hyvin uteliaana ja hieman epäluuloisen näköisenä ja sai Siriuksen nielaisemaan hieman hermostuneesti ” – käynyt Tylyahossa ilman meitä muita?”
Sirius naurahti.
”En tietenkään. Mitä sinä minusta oikein kuvittelet? Minä kävin kävelemässä ja istuin sen jälkeen kirjastossa.”
”Ai”, sanoi Peter. ”Hassua, minäkin olin kirjastossa, mutta en nähnyt sinua.”
”Ehkä me olimme siellä eri aikaan”, Sirius arveli ja tökkäsi pahaa-aavistamatonta paahtoleipää haarukalla.
”Ehkä”, Peter sanoi.
”Tai ehkä sinä et vain kiinnittänyt ympäristöösi huomiota, Matohäntä”, virnuili James, joka oli selvästi huomattavasti paremmalla tuulella kuin edellisenä päivänä. ”Ihan kuin olisit maininnut, että eräs tietty tyttö olisi ollut siellä myös…”
”Niinkö?” Siriuksen silmät laajenivat, vaikka suu oli täynnä paahtoleipää.
”No, minä tapasin Adriannen siellä”, Peter totesi, mutta ei voinut estää hymyä piirtymästä kasvoilleen. ”Itse asiassa Adrianne näki minut ja tuli minun luokseni istumaan.”
”Loistavaa”, sanoi James ja yritti taputtaa Peteriä selkään, mutta tämä väisti täpärästi. ”Kun naiset tulevat sinun luoksesi eikä sinun tarvitse mennä heidän luokseen, asiat ovat todella hyvin. Vai mitä, Kuutamo?”
Mutta Remus ei vastannut, nojasi vain hieman hajamielisen näköisenä pöytään ja tuijotti kurpitsamehulasiaan aivan, kuin se olisi ollut uusi manner.
”Kuutamo?” James toisti hieman kovemmalla äänellä.
Remus havahtui.
”Mitä?”
”Ei mitään”, sanoi James ja kohautti olkapäitään. ”Kunhan mietin.”
”Ai”, Remus totesi ja palasi tuijottamaan mehulasia.
”Tiedätkö sinä, mikä Remusta vaivaa?” James kysyi hiljempaa Kaceylta, joka istui hänen ja Remuksen välissä.
”Ei mitään tietoa”, Kacey sanoi. ”Hän on ollut hiljainen eilisestä asti.”
James rypisti kulmiaan, mutta hetken kuluttua valoisa ilme palasi hänen kasvoilleen.
”No, ei se voi olla mitään kovin vakavaa”, hän virkkoi ja tunki taas yhden paahtoleivän suuhunsa.
”Minua vain väsyttää”, sanoi Remus, joka ilmeisesti kuitenkin oli ollut tarpeeksi tällä planeetalla kuullakseen heidän keskustelunsa.
”Hienoa”, sanoi James, ”tai ei tietenkään hienoa, mutta se on hienoa, ettei meidän tarvitse tehdä erikoissuunnitelmia sinun piristämiseksesi.”
Remus voihkaisi kuulostaen varsin kärsivältä.
”Ei erikoissuunnitelmia!” hän puuskahti. ”Viime kerralla teidän erikoissuunnitelmanne minun piristämisekseni järjestivät minulle kuukauden jälki-istuntoa.”
”Vaarallista porukkaa”, sanoi Kacey silmät suurina.
”Niin on”, sanoi Remus, ”ja siitä puheen ollen minä taidan lähteä nyt.”
”Minä tulen mukaan”, sanoi Kacey.
James käänsi katseensa Lilyyn melkein huomaamattaan. Tämän olisi epäilemättä pitänyt sanoa lähtevänsä myös, seurata Kaceyta ja Remusta, mutta tyttö jäikin istumaan pöytään sen näköisenä, kuin hänellä ei olisi ollut kiirettä minnekään.
”Lily”, sanoi Sirius äkkiä, ”eikö sinusta ole tavallaan kurjaa, kun Kacey viettää nykyään niin paljon aikaa Remuksen kanssa?”
Lily näytti hämmästyneeltä.
”No joo, tietysti Kaceylla on vähemmän aikaa minulle, mutta ainakin nuo kaksi ovat onnellisia”, tyttö sanoi diplomaattisesti.
”Minä voisin pitää sinulle seuraa”, sanoi James toiveikkaasti.
”Ei käy, Potter”, Lily tokaisi, mutta vilkaisi sitten Jamesia melkein hymyillen. ”Sinussa saattaa olla inhimillisiäkin puolia – ja luihuisten kiroaminen ei muuten kuulu niihin – mutta jos sinä yrität iskeä minua, saat edelleen kengästä päähäsi.”
”Kengästä?” James kysyi ja yritti ja vetää kaikkein suloisimman nimensä kasvoilleen, mutta Lilyyn se ei tehonnut.
”Kengästä”, tyttö vahvisti armottomasti. ”Mutta niin kauan kuin et yritä iskeä minua, voin ehkä jopa puhua sinulle viskomatta tavaroita. Sovittu?”
”Sovittu”, James toisti miettien kuumeisesti, olisiko hänen pitänyt olla iloinen vai pettynyt sopimuksesta. Koska hän ei oikein tiennyt vastausta, hän päätti olla iloinen ainakin toistaiseksi. Ainakin Lily oli luvannut olla viskomatta häntä tavaroilla.

”Aselepo Jamesin kanssa?” Sirius kurtisti kulmiaan. ”Kuulostaa ihan siltä, kuin yrittäisit iskeä parasta kaveriani.”
Lily veti terävästi henkeä ja aikoi juuri aloittaa puolustuspuheensa, mutta pilke Siriuksen silmäkulmassa paljasti, ettei poika suinkaan ollut vakavissaan.
”Hölmö, melkein huijasit minua”, Lily virnisti ja tökkäsi Siriusta kylkeen.
”Au”, poika älähti. ”Väkivaltainen nainen.”
”Ai, nyt minua kutsutaan naiseksi?” Lily virnuili. ”Varo vain.”
Sirius olisi juossut tyttöä karkuun, mutta se olisi näyttänyt hivenen turhan epäilyttävältä. Itse asiassa he kenties näyttivät muutenkin epäilyttäviltä kävellessään kahdestaan kohti muodonmuutosten luokkaa. Oikeasti heidän yhdessä kävelyssään ei ollut mitään epäilyttävää. Sirius oli päättänyt käydä kirjastossa tuntien välissä – no olkoon, hän OLI kyllä räjäyttänyt vahingossa muodonmuutoskirjansa ja joutui sen takia lainaamaan uuden kirjastosta, jottei joutuisi selittämään  professori McGarmiwalle kirjan kohtaloa – ja koska Lilykin oli sattunut olemaan silloin kirjastossa, he olivat päättäneet kävellä yhtä matkaa seuraavalle tunnille. Hehän olivat kavereita.
 Niin, kavereita, jotka suutelivat pimeässä luokkahuoneessa. Lilyä melkein hävetti ajatella edellistä iltaa, mutta vain melkein, sillä kun hän todella rupesi ajattelemaan sitä, hymy nousi hänen kasvoilleen ja hän aivan unohti hävetä. No niin, Sirius kyllä oli Jamesin paras ystävä ja James taas onnettoman ihastunut häneen, mutta eikö sellaista ollut tapahtunut ennenkin? Eihän hän voinut sille mitään, että hän sattui tykkäämään Siriuksesta!
”Mitä me muuten aiomme tehdä jatkossa?” hän kysyi, kun ajatus pujahti äkkiarvaamatta hänen mieleensä.
Sirius näytti hämmästyneeltä.
”Minkä suhteen?”
”Meidän suhteen”, sanoi Lily.
”Ai”, sanoi Sirius ja vilkuili ympärilleen sen näköisenä, kuin joku olisi saattanut salakuunnella heitä avoimella käytävällä näkymättömyysviitan alla.
”Käytämmekö me jatkossakin luokkahuoneita?” Lily kysyi ja tunsi itsensä ärsyttävän suorapuheiseksi, mutta ei voinut sille mitään. Hänen oli selvitettävä asia kuitenkin jossain vaiheessa, muuten se vaivaisi häntä eikä hän pystyisi keskittymään opiskeluun.
”Haluatko sinä?” Sirius kysyi.
”Minä pidän sinusta”, sanoi Lily.
Sen ei pitänyt olla Siriukselle yllätys, mutta siitä huolimatta poika näytti hämmästyvän.
”Vau.”
”Miten niin vau?” Lily kurtisti kulmiaan. ”Kuvittelitko sinä, että minä ihan muuten vain – ”
”En tietenkään”, Sirius sanoi nopeasti. ”Minulle vain harvoin sanotaan tuollaista päin naamaa, noin spontaanisti.”
”Tiedätkö sinä varmasti, mitä ”spontaani” tarkoittaa?” Lily hämmästyi.
”Hei, vaikka minä satunkin olemaan ylimaallisen hyvännäköinen, se ei tarkoita, etteikö minulla olisi aivoja”, Sirius protestoi.
”Tuo ei tehoa minuun”, sanoi Lily.
”Sinuun ei tehoa mikään”, Sirius huokaisi.
Lily virnisti.
”Vai niin. Mitä eilinen sitten oli?”
”Eilinen oli – ” aloitti Sirius, mutta pojalta vei hetki, ennen kuin tämä näytti keksivän lopun lauseelleen ” – kivaa.”
”No, minullakin oli kivaa”, sanoi Lily, sillä he alkoivat lähestyä uhkaavasti muodonmuutosten luokkaa, ”ja siksi minä kysyinkin. Eli mitä me teemme jatkossa?”
”Mitä sinä haluat?” kysyi Sirius.
”Luokkahuoneita”, tunnusti Lily. ”Jos sinä et kerran voi pussailla julkisesti, niin sitten luokkahuoneita.”
Sirius virnisti.

Remus tunsi itsensä melkoisen väsyneeksi. Hän istui oleskeluhuoneessa, katseli Peterin ja Jamesin shakinpeluuta (”älä edes yritä lahjoa minun lähettiäni!” huusi James parhaillaan) ja tiesi, että hänen olisi ehdottomasti pitänyt tehdä jotain järkevää, mutta sen ajatteleminen sai hänet vain vielä väsyneemmäksi.
 Kyllähän hän tiesi, että väsymys oli ihan normaalia. Täysikuu oli tulossa ja vaikka toiset saattoivatkin jollain tavalla jopa nauttia heidän yöllisistä seikkailuistaan, hän itse ei todellakaan nauttinut niistä. Niinpä ei ollut mikään ihme, että hänen mielialansa ei ollut erityisen hyvä.
 Lisäksi oli tietysti Kacey. Mitä ihmettä hän sanoisi Kaceylle? Hän joutuisi kuitenkin olemaan melkein kokonaisen vuorokauden poissa, eikä palattuaan varmasti jaksaisi edes pahemmin jutella. Ikinä aiemmin hän ei ollut joutunut pohtimaan tällaisia, toiset Kelmit olivat aina olleet ainoat ystävät, joiden kanssa hän vietti niin tiivisti aikaa, että näiden saattoi olettaa huomaavan hänen poissaolonsa. Mutta nyt, kun hän ja Kacey näkivät toisiaan päivittäin – no, todennäköisesti tyttöä huomaisi hänen poissaolonsa varsin selvästi.
 Hän olisi tietysti voinut sanoa jotain yllättävästä sairastapauksesta perheessä tai keksiä jonkun muun verukkeen, jonka turvin voisi olla vähän aikaa poissa. Ja vaikka hän ei olisikaan halunnut valehdella Kaceylle, yhden kerran hän olisi vielä voinut tehdä sen – mutta entä kaikki loput kerrat? Pitäisikö hänen valehdella joka kuukausi? Sitä hän ei todellakaan tekisi!
 Mutta paljonko hänellä edes oli vaihtoehtoja? Totuutta hän ei ainakaan voisi kertoa. Ei sillä, etteikö hän olisi luottanut Kaceyhyn, mutta ajatus tytölle kertomisesta sai siitä huolimatta hänen kätensä melkein vapisemaan. Hän ei ollut ikinä kertonut muille kuin Peterille, Jamesille ja Siriukselle, ja nämä sentään olivat arvanneet itse, hänen ei ollut tarvinnut kuin tunnustaa totuus. Mutta kertominen Kaceylle – ei, se oli aivan liian pelottava jo ajatuksensa. Hän ei tiennyt, miten hän itse olisi suhtautunut, jos olisi kuullut toiselta tuollaisen asian, eikä hän halunnut ottaa selvää Kaceyn suhtautumisesta. Ei, kun saattaisi silloin menettää kaiken.
”Kuutamo, sinä et kuuntele!” Jamesin ärtynyt ääni katkaisi hänen ajatuksensa.
”Anteeksi”, Remus sanoi automaattisesti. ”Ajattelin.”
”Yllättävää”, Peter virnisti.
”No niin, Matohäntä hävisi, pelataanko me?” James kysyi.
Remus vilkaisi shakkinappuloita hieman epäröiden. Hän ei todellakaan ollut pelituulella, mutta – no, ehkä yksi peli veisi hänen ajatuksensa sopivasti pois tärkeämmistä asioista.
”Okei”, hän myöntyi ja otti Jamesin heittämän, kirkuvan kuningatarrukan kiinni lennosta.

Kirjastossa oli hiljaista, mutta tällä kertaa hyllyt eivät sentään tuntuneet narisevan tai kaatuvan päälle, kun Peter käveli niiden välistä. Ehkä hän oli tottumassa kirjastossa oloon, mikä olisi tietysti ollut hyvin huolestuttavaa, mutta toisaalta varmasti melkoisen kätevää.
 Hän huomasi tutun hahmon muuan nurkassa. Kirjaston hieman hämärässä valaistuksessa tytön alaselkään asti suorina ja kiiltävinä ulottuvat hiukset näyttivät melkein mustilta, kun tämä heilautti päätään hivenen kääntäessään lukemansa kirjan sivua. Peter pysähtyi vaistomaisesti paikalleen, nojasi kirjahyllyyn ja katseli tyttöä tietämättä, olisiko hänen pitänyt mennä lähemmäs vai antaa terveen järjen voittaa, kääntyä ja häipyä.
 Ei, tietenkään hän ei kääntyisi, eikä hän varmasti edes tosissaan harkinnut sitä. Niinpä hän käveli Adriannen viereen ja tunsi iloisen tunteen kutkuttavan vatsanpohjassaan, kun tytön katse oli yllättyneen lisäksi iloinen tämän huomatessa hänet.
”Hei”, sanoi Adrianne ja virnisti. ”Me näköjään törmäämme usein toisiimme täällä.”
”No, oikeastaan minä ajattelin tulla tänne katsomaan, oletko sinä täällä”, Peter myönsi sen kummempia harkitsematta.
Adrianne näytti hämmästyneeltä. Totta kai, hänhän oli juuri äsken sanonut suurin piirtein suoraan, mitä ajatteli. Eikö hän voinut yhtään harkita?
”Sirius, James ja Remus eivät aina ole kovin hauskaa seuraa”, hän sanoi nopeasti.
”Ai”, sanoi Adrianne. ”Minä olisin kuvitellut heidät aika hauskoiksi.”
”No, tietysti he ovat hauskoja”, Peter myönsi eikä edes ajatellut puhuvansa ristiriitaisesti, ”mutta ei sitä aina jaksa olla samojen ihmisten seurassa. Saanko istua tuohon?”
”Totta kai”, sanoi Adrianne ja vilkaisi hänen osoittamaansa tuolia. ”Ei sinun nyt seistäkään tarvitse.”
”Hyvä”, Peter virnisti ja istuutui.
Adrianne jatkoi kirjansa lukemista. Peterin olisi tietysti pitänyt tehdä läksyjään, mutta loppujen lopuksi hän istui avoin kirja edessään ja katseli tyttöä. Adriannen ilme vaihteli sitä mukaa, kun tämä luki – välillä tyttö näytti innostuneelta tai odottavalta, silloin tällöin tämän otsa rypistyi ja muutaman kerran tytön kasvoille kohosi melkein kauhistunut ilme.
”Sinä näytät hassulta”, tokaisi Peter.
”Mitä?” Adrianne hämmästyi ja nosti katseensa kirjasta.
”Ei mitään”, Peter sanoi ja olisi mieluiten lätkäissyt kätensä suunsa eteen tai muuten vain kadonnut pöydän alle. ”Minä näköjään ajattelen ääneen.”
”Ei se mitään”, Adrianne sanoi sävyisästi, mutta sitten tytön kasvoille piirtyi varsin utelias ilme. ”Hassulta?”
”Sinun ilmeesi vaihtelevat, kun sinä luet”, Peter selitti nopeasti. ”Näytit siltä, kuin olisit elänyt itse kaikki kirjan tapahtumat.”
”No, minä pidän lukemisesta”, Adrianne myönsi. ”Äiti väittää aina, että minä luen aivan liikaa, mutta kirjoihin on niin hauska uppoutua…”
”Hassua”, sanoi Peter, ”sinä et oikeastaan vaikuta sellaiselta ihmiseltä, joka lukee paljon.”
”Enkö?” Adriannen kulmat kohosivat.
”Et oikeastaan”, Peter toisti ja virnisti. ”Sinä näytät niin iloiselta ja sinulla on paljon kavereita. Minä olen aina kuvitellut paljon lukevat ihmiset hiljaisiksi ja ehkä vähän… no, yksinäisiksi.”
”Sinä et ilmeisesti tunne heitä paljoakaan”, tokaisi Adrianne, mutta ei kuulostanut suuttuneelta.
”En niin”, Peter myönsi. ”Mutta en minä oikeastaan tunnekaan kauheasti ihmisiä. Siriuksen, Jamesin ja Remuksen tietysti, mutta…”
”Eikö sinulla ole muita kavereita?” Adrianne näytti melkein huolestuneelta, ja Peterin oli pakko naurahtaa.
”Ei”, poika sanoi. ”Miten minä olisin muita kavereita hankkinut?”
”No, tietysti pari hyvää kaveria on parempi kuin paljon huonoja”, Adrianne totesi diplomaattisesti. ”Mutta eikö sinulla ole edes lapsuudenkavereita?”
”Lapsuudenkavereita?”
”Niin, tiedäthän, sellaisia, joiden kanssa leikit pienenä? Joiden kanssa kävit koulussa? Joita näet kesälomalla ja mietit vanhoja hyviä aikoja?”
”En minä käynyt koulussa ennen Tylypahkaa”, totesi Peter. ”Kävitkö sinä sitten?”
”Kävin tietysti”, Adrianne sanoi näyttäen ensin hämmästyneeltä, mutta sitten ymmärtävä ilme nousi tytön kasvoille ja tämä läpsäisi kädellään otsaansa. ”Sinä olet tietysti puhdasverinen, vai mitä? Velhoperheestä?”
”Niin olen”, Peter myönsi. ”Etkö sinä…?”
”Ei, minun vanhempani ovat jästejä”, sanoi Adrianne hymyillen sitä leveää hymyään, joka sai Peterin vatsan tuntuvan aina hieman herkemmälle kuin olisi pitänyt. ”Minä kävin ihan tavallista koulua, kunnes sain kirjeen Tylypahkasta. Totta kai minulla oli kavereita sielläkin.”
”Eikö se ollut kurjaa?” Peter kysyi ja rypisti kulmiaan. ”Jättää kaikki kaverit ja lähteä kouluun, josta ei tiennyt yhtään mitään?”
Adrianne kohautti olkapäitään.
”Kyllä minä pidän edelleen yhteyttä vanhojen kaverien kanssa”, tyttö sanoi. ”Ne kyselevät aina, missä ihmeen sisäoppilaitoksessa minä nykyään olen, ja minä vastailen jotain ympäripyöreää. Mutta ihan vakavissaan, eikö velhoperheiden lapsilla muka ole kavereita pienenä?”
”No, monet perheet ovat aika isoja”, aloitti Peter hieman epäröiden, ”joten lapset kai leikkivät toistensa kanssa. Ja minun vanhempani ja Remuksen vanhemmat tuntevat toisensa, joten minä ja Remus kyllä leikimme silloin tällöin yhdessä.”
”Onhan sekin sentään jotain”, Adrianne virnisti. ”Remus vaikuttaa mukavalle.”
Peter nyökkäsi. Adriannen tummat silmät tuntuivat loistavan eikä Peter voinut olla olematta hieman mustasukkainen Remukselle. Entä jos Adrianne olikin kiinnostunut Remuksesta? Entä jos tyttö halusi olla Peterin kaveri vain tutustuakseen hänen ystäväänsä?
”Remus ja Kacey ovat suloinen pari”, Adrianne virnisti ja helpotus sai typerän hymyn nousemaan Peterin kasvoille. ”Minusta on aina hauskaa, kun ihmiset ihastuvat toisiinsa.”
Niin oli Peteristäkin, ja erityisen hauskaa hänestä olisi ollut, jos Adrianne olisi ihastunut häneen. Hän olisi voinut koskettaa tytön kättä pöydän yli, näyttää kaikille uteliaille silmille kirjahyllyjen välissä, että he kuuluivat yhteen, että he -
”Joskus minusta tuntuu, että ihmiset ihastuvat ihan miten sattuu”, Adrianne jatkoi autuaan tietämättömänä Peterin keskeytetyistä ajatuksista. ”Joku tykkää jostain, joka taas tykkää jostakusta toisesta ja niin edelleen, tiedät varmaan. Se on ärsyttävää.”
Peter kohautti olkapäitään.
”Niin kai”, hän sanoi varovaisesti, ”mutta eihän kukaan oikeastaan voi mitään sille, keneen ihastuu.”
”Ei tietenkään”, Adrianne myönsi. ”Maailma olisi vain paljon parempi paikka, jos ihmisten ei tarvitsisi koskaan surra sitä, että ovat ihastuneet väärään henkilöön.”
Hieman surullinen ilme hiipi tytön kasvoille. Peterin teki mieli sanoa jotain fiksua, saada tyttö jatkamaan puhettaan, kertomaan ehkä, miksi näytti niin surulliselta, mutta tietenkään hän ei osannut sanoa mitään. Niinpä hän istui hiljaa, kunnes Adrianne yhtäkkiä näytti havahtuvan ajatuksistaan ja vilkaisi Peteriä hieman hämmentyneeltä näyttäen.
”Minun ei varmaan pitäisi selittää tällaisia”, tyttö tokaisi. ”Minä ajattelen liikaa, kuten huomaat.”
”Selitä vain”, Peter sanoi nopeasti. ”Minusta on hauska kuunnella. Vaikka minä… no, minä en ehkä olisi tullut ajatelleeksi.”
Adrianne nyökkäsi ja hymyili hänelle ystävällisesti. Peteristä tuntui epämukavasti siltä, kuin hän olisi sulanut vasten kirjaston kovaa puista penkkiä, ja niinpä hän katsoi parhaaksi piiloutua oppikirjansa taakse.

”Matohäntä, ei millään pahalla, mutta sinä olet hymyillyt viisitoista minuuttia putkeen”, sanoi James pyöritellen päätään vakavan näköisenä. ”Sen on pakko olla jotain vakavaa.”
”Putkeen?” Peter kohotti kulmiaan.
”Se on sanonta, Matohäntä!” Sirius huokaisi. ”Luulisi sinun tietävän.”
”Ai”, sanoi Peter.
”Siitä hymyilystä”, Sirius jatkoi lannistumatta. ”Viisitoista minuuttia on pitkä aika, vai mitä, Sarvihaara?”
Mutta James oli ilmeisesti viettänyt viimeiset viisitoista minuuttia täysin omissa ajatuksissaan ikkunasta ulos tuijotellen, sillä Siriuksen ääni sai hänet melkein tipahtamaan sängyltään.
”Mitä nyt?” hän kysyi ärtyneenä.
”Ei mitään, jos herralla kerran on taas huono päivä”, Sirius tokaisi.
”Äh”, sanoi James huomattavasti lauhkeammin. ”Minä vain ajattelin Lilyä. Sinä keskeytit minut.”
”Vai niin”, sanoi Sirius vakavammin, kuin hänen ehkä olisi pitänyt. ”No, Peter, mitä on tapahtunut?”
Peter kohotti kulmiaan.
”Sinä kutsuit minua Peteriksi.”
”Se on sinun nimesi, Matohäntä!” Sirius puuskahti.
”Sitä kuulee silti yllättävän harvoin”, Peter totesi rauhallisesti, mutta virnisti sitten. ”Minä näin taas Adriannen kirjastossa.”
”Näit? Sinä olet toivottoman lätkässä, jos pelkkä tytön näkeminen saa sinut virnistelemään noin typerästi – ”
”Ja istuin puoli tuntia juttelemassa syntyjä syviä hänen kanssaan”, Peter lisäsi.
Sirius näytti itse asiassa hieman yllättyneeltä. Hän olikin ainoa, sillä James oli ilmiselvästi vajonnut takaisin ajatuksiinsa tai tuijotti muuten vain taivasta ikkunan läpi, ja Remus makasi sängyllään yrittäen tehdä läksyjä. Sirius kuitenkin selvisi yllätyksestään nopeasti.
”Ihanaa, Matohännällä on nainen!” poika huudahti ja löi kätensä yhteen silkasta innostuksesta.
Remuksen kirja tippui kolisten lattialla.
”Pahus, Sirius, etkö sinä voisi käyttäytyä edes hieman rauhallisemmin?” Remus kysyi poimiessaan kirjaansa sängyn alta. ”Ihan kuin sinä et olisi tiennyt, että Peter ja Adrianne ovat väleissä – ”
”VÄLEISSÄ?” Sirius huudahti. ”Oletteko te VÄLEISSÄ?”
”Minulla ei ole pienintäkään aavistusta - ” sanoi Peter epäilevän näköisenä, ” - mitä väleissä oleminen sinun mielestäsi tarkoittaa – ”
”Et halua tietää”, tokaisi Remus.
” – mutta me olemme vain kavereita”, Peter sanoi. ”Kavereita, Anturajalka. Kuulostaako tutulta?”
”Ihan kuin minulla ei muka olisi kavereita”, Siriuksen otsa rypistyi.
”No, sinulla ei liiemmin taida olla tyttöjä kavereina”, huomautti Remus, joka näköjään oli hylännyt opiskeluyrityksensä lopullisesti siltä erää. ”Tyttöjä kavereina, tajuatko? Ei tyttökavereina?”
”Kyllä minulla on tyttöjä kavereina”, Sirius puolustautui kärkkäästi. ”Kuutamon nainen, Sarvihaaran nainen – ”
”Paitsi että minun naiseni ei halua olla minun naiseni”, James totesi ikkunansa luota.
”Voi Sarvihaara”, sanoi Sirius äänensävyllä, jonka epäilemättä piti olla lohduttava, mutta sellainen ei ollut Siriuksen parhaita puolia, ja niinpä äänensävykin hieman epäonnistui. ”Ainakin sinä olet ilmaissut Lilylle hyvin selvästi, mitä haluat.”
”Oletko?” Remus näytti säikähtäneeltä. ”Ne luutakomero- ja kermavaahtojututkin?”
”En!” James huudahti kauhistuneen näköisenä. ”Olisin saanut päähäni varmaan vasarasta!”
”Hyvä”, totesi Remus huojentuneena ja tajusi vasta sitten antaneensa siunauksensa Jamesin ruhjomiselle vasaralla. ”Siis ei tietenkään ole hyvä, jos Lily käyttää vasaraa sinuun – ” hän lisäsi nopeasti ” – mutta on ehdottomasti hyvä, ettet sinä ole ehdotellut vielä kermavaahtoa – ”
”Se on seuraavana vuorossa”, James totesi edelleen hieman surullisen näköisenä, mutta pystymättä peittämään kasvoilleen pyrkivää virnistystä.
”Sinä kuolet”, sanoi Remus.
”Oletpa sinä filosofinen tänään, Kuutamo!” Sirius huudahti. ”Kyllä, hän epäilemättä kuolee, mutta niin kuolemme me muutkin…”
Remus mulkaisi häntä.
”Hei, minä yritän vain olla fiksu”, Sirius protestoi.
”Älä suotta”, sanoi Remus.
”Hänellä on vain huono päivä, eikö?” Sirius kääntyi Peterin puoleen huolestuneen näköisenä. ”Ei hän muuten puhuisi noin sekavia. Ihan kuin minä en olisi fiksu, pah – ”
”Minä taidan lähteä”, totesi Remus ja nousi muitta mutkitta sängyltään. ”Menkää nukkumaan, lapset.”
”Hei, kukakohan täällä on lapsi – ?”
”Minne sinä menet?” kysyi James.
”Oleskeluhuoneeseen”, sanoi Remus. ”Ehkä Kacey eksyy sinne myös.”
”Mitä sinä – ?”
”Minun pitää selvittää pari asiaa”, tokaisi Remus. ”Olisi tosin ihan mukavaa, jos saisin ne ensin selvitettyä itselleni, mutta no… ihmeitä ei voi sentään vaatia.”
Niine sanoineen hän katosi portaisiin. James kääntyi kohti ikkunaa, mutta Siriusta ei sentään lannistettu aivan niin helpolla.
”No niin, Matohäntä – ” hän aloitti kuulostaen lähinnä uteliaalta lähisukulaiselta, joka ei ollut nähnyt sukulaispoikaansa vuoteen ja tahtoi nyt tietää aivan kaiken, ” – kerropa minulle, mitä sinä tarkalleen ottaen näet siinä tytössä.”
”Tarkalleen ottaen?” parahti Peter.
”Nimenomaan”, Sirius vahvisti varsin itsetyytyväisen näköisenä.

Remus istui hämärtyvässä oleskeluhuoneessa ja katseli ulos ikkunasta. Ulkona selvästi tuuli, ja hän oli ainoastaan iloinen, ettei hänen tarvinnut olla juuri nyt siellä, kylmän tuulen riepoteltavana. Sohva oli lämmin ja upottava, ja hänen silmänsä alkoivat pikkuhiljaa painua kiinni, vaikka hän tiesikin, ettei varmasti nukahtaisi. Hänellä oli liian paljon huolehdittavaa ja ajateltavaa.
 Varovaiset askeleet portaikosta keskeyttivät hänen unensekaisen ajattelunsa. Hän tunsi itsensä hieman yllätetyksi – loppujen lopuksihan hän nyt kuitenkin oli melkein torkkunut – ja kääntyi katsomaan tulijaa. Pieni hymy levisi hänen kasvoilleen, kun Kacey vaaleansinisessä yöpuvussaan istui muuan sohvalle ja risti jalkansa alleen.
”Mitä sinä mietit?” Kacey kysyi äänellä, joka kuulosti kovalta oleskeluhuoneen hiljaisuudessa.
Remus ei vastannut. Ajatukset pyörivät hänen päässään, mutta tietenkään hän ei todella voinut kertoa, mitä hän mietti – tulevaa täysikuun aikaa, yötä, joka hänen pitäisi viettää Rääkyvässä Röttelössä, sitä, mitä hän sanoisi Kaceylle poissaolostaan. Mitä ihmettä hän voisi sanoa Kaceylle, kun hänen tuntui olevan niin vaikea selittää edes itselleen?
”Remus”, sanoi Kacey ja kuulosti joko turhautuneelta tai väsyneeltä, Remus ei osannut päättää, ”etkö sinä voisi kertoa, mikä sinua vaivaa? Minä olen kertonut sinulle kaiken mahdollisen!”
Remus pudisti päätään. Hän ainakin oli turhautunut. Totta kai hän olisi halunnut kertoa, mutta – no, ei hän tietenkään HALUNNUT kertoa, hän olisi kai lähinnä halunnut, ettei olisi ollut mitään kerrottavaa, mutta -
”Etkö sinä luota minuun?” Kacey kysyi.
Remus vilkaisi tyttöä. Hämärässä oli mahdoton nähdä tämän kasvoja tarkkaan, mutta silti hän erotti aivan tarpeeksi hyvin surullisen kaarteen tytön huulilla.
”Ei se ole siitä kiinni”, sanoi Remus. ”Se vain – no, minä en voi kertoa. Sinä olet onnellisempi, kun et tiedä.”
”Entä jos minä en halua olla onnellinen?” Kaceyn äänessä oli turhautuneisuutta, pettymystä, ehkä jopa kylmyyttä.
”No, MINÄ haluan, että sinä olet onnellinen”, sanoi Remus, ”okei?”
”Ei, ei se ole okei, Remus!” Kacey puuskahti. ”Sinua vaivaa jokin, joten se on myös minun ongelmani. Olisi ihan reilua, että minä tietäisin, mikä se jokin on!”
Remus ei tiennyt mitä sanoa. Hän olisi tietysti voinut sanoa paljonkin, mutta ei mitään sellaista, joka olisi yhtään auttanut tilannetta, saanut Kaceyta ymmärtämään, ettei hän voinut kertoa…
”Vai etkö sinä SAA kertoa?” Kacey kysyi. ”Onko joku kieltänyt sinua?”
”Ei, kyllä minä saisin kertoa”, sanoi Remus hitaasti toivoen, että olisi voinut vastata toisin, ainakin Kacey olisi sitten syyttänyt jotakuta toista. ”Minä en vain…”
Mutta hän ei tiennyt, miten lopettaa lauseensa.
Kacey istui hiljaa nojatuolillaan ja katseli ulos ikkunasta. He olivat istuneet siinä monta kertaa ennenkin, hiljaisessa oleskeluhuoneessa sen jälkeen, kun järkevät ihmiset olivat menneet nukkumaan, mutta koskaan ennen he eivät olleet niin kaukana toisistaan. Sohvien välissä oli ehkä matkaa vain muutaman metrin verran, mutta sohvilla istuvien ihmisten välimatka oli juuri silloin tuhansia kilometrejä.
”Kacey”, sanoi Remus, kun ei enää kestänyt hiljaisuutta ja tytön surullista ilmettä, ”jos minä kerron sinulle, sinä et halua enää olla minun kanssani. Ja minä en kestäisi sitä, en – ”
”Mistä sinä voit tietää?” kysyi Kacey turhautuneena. ”Kokeile! Kun sinä et kerro, puhut vain tuollaisia, minä voin vain miettiä pahinta, eikä se ole kovin mukavaa.”
”En voi”, sanoi Remus pudistellen päätään hitaasti.
Kacey oli hiljaa ja näytti hetken siltä, kuin olisi aikonut sanoa jotain, jatkaa pyytämistä, tehdä Remuksen olon vieläkin syyllisemmäksi sen takia, että hän ei uskaltanut kertoa. Mutta sitten tuo ilme hävisi tytön kasvoilta, tämä huokaisi syvään ja nousi seisomaan.
”Minä en tiedä, miten ihmeessä saisin sinut uskomaan, että minä en aio karata minnekään”, tyttö sanoi. ”En, kun olen kerrankin löytänyt ihmisen, joka ei vaadi minua olemaan puhelias ja iloinen ja onnellinen koko ajan.”
”Ei kukaan vaadi”, sanoi Remus hiljaa. ”Sinä näytät yleensä vain onnellisen kuvan itsestäsi, et voi ihmetellä, että toiset kuvittelevat – ”
” – että se on koko totuus?” Kaceyn ääni nauroi ilottomasti.
Remus nyökkäsi.
”Jotain sinne päin. Totta kai on helpompi olettaa, että sinulla vain menee kertakaikkisen hyvin, kuin miettiä, oletko sinä ehkä enemmänkin kuin näytät ulospäin.”
Kacey työnsi kädet hiuksiinsa ja näytti hetken kertakaikkisen eksyneeltä.
”Kai se on minun oma vikani”, hän sanoi lopulta. ”Mutta miten minä sanoisin, etten ehkä olekaan onnellinen? Ilmoittaisin vain kesken jonkun iloisen juttelun?”
Remus ei tiennyt. Onneksi Kacey ei näyttänyt olettavankaan hänen tietävän, seisoi vain hiljaa sohvan edessä ja katseli häntä. Remus alkoi jo ihmetellä, eikö seisominen käynyt hieman yksitoikkoiseksi, kun tyttö käveli epäröivän näköisesti hänen luokseen ja istui hänen viereensä sohvalle.
”Jos sinä et halua kertoa”, sanoi Kacey, ”minä en voi sille mitään. Mutta tiedä se, Remus Lupin – ” hän tökkäsi varomattoman Remuksen nenänpäätä, ” – että minä en aio säikähtää, vaikka sinä kertoisit minulle mitä.”
Remus nyökkäsi kiitollisena. Kacey hymyili hänelle pienesti ja tuli sitten lähemmäs istumaan, nojautui hänen rintaansa vasten ja nojasi päänsä hänen olkapäähänsä. Tytön vartalo oli lämmin ja Remus huomasi, että hänen varpaitaan palelsi.
”Minua pelottaa”, hän sanoi kasvot Kaceyn hiuksissa.
Hän tiesi Kaceyn hymyilevän, vaikkei voinutkaan nähdä tytön kasvoja. Tämän käsi taputti hänen polveaan rohkaisevasti farkkujen läpi, jäi sitten puolihuolimattomasti siihen jalan päälle ja sai pienen lämpimän virtauksen kulkemaan Remuksen selkää pitkin. Kacey ei sitä huomannut, huokaisi vain ja sulki silmänsä, eikä Remuksella ollut mitään halua väittää, että heidän pitäisi lähteä makuusaleihinsa nukkumaan. Olihan heillä sentään kokonainen ilta aikaa – tai elämä.

*

A/N: Tökätkää minua, jos tuntuisi paremmalta, että osia lisättäisiin vain yksi kerrallaan.

[Arte]

Voisit minun puolestani pistää vaikka osan per viikko, samana päivänä vaikkapa. Tai ainakin suunnilleen. Sitten siihen tulisi hyvä rytmi ja olisi aikaa lukea osa, sulatella sitä ja alkaa odottamaan seuraavaa. (: Nämä osat kun kuitenkin ovat melko pitkiä, niin kaksi osaa on jo aika pitkästi lukemista. ^^ Ja ehdin unohtaa alkupään tapahtumat loppuun päästessäni.

En kyllä muista yhtään, olenko kommentoinut tätä jo keski-Finissä. Luulen, etten ole, mutta se ei nyt merkitse paljoakaan. Luulen nimittäin lukeneeni myös muita sinun ficcejäsi, joten niissäkin olet saattanut törmätä nimeeni. Tai sitten jossain muualla. (: Kunhan aloin miettimään.

Ah, minä niin tykkään sinun Peteristäsi! Hän on aikalailla Remuksen tapainen, mutta hänessä on kuitenkin omiakin persoonallisia piirteitä, joista tykkään. Hänen ja Adriannen (vaikea nimi, en muista tätä koskaan) ystävyys on kivan rentoa ja huoletonta. Muistan näistä kahdesta aika paljonkin edelliseltä lukukerralta, tuskin maltan odottaa, miten heidän tarinansa päättyy. No, hiljaa hyvä tulee.

Sirius ja Lily taas ovat melkoisia kuhertelijoita. Lily ei todellakaan ole mikään luokkahuonepussailija ainakaan minun silmiini, joten onkin hauska lukea hänestä tällaista. Hieman hassua, että muistan, mitä tulee tapahtumaan, mutta silti mielessä on tilaa pienille yllätyksille, jotka olen saattanut unohtaa. Niitä on mukava odottaa.

Remuksen ja Kaceyn tapaus on myös kutkuttava. Kacey on loppujen lopuksi aika leppoisa eikä suutu herkästä, moni hahmo olisi vetänyt mykkäkoulun päälle, kun seurustelukumppani ei luotakaan häneen. Pidin siitä, että hän piti Remuksessa siitä, että tämän kanssa hän sai olla oma itsensä, kun muiden seurassa pitää aina olla niin iloinen ja pirteä.

Remus ja Remuksen onnellinen virne

Tykkään todellakin sinun kirjoitustavastasi. Kirjoitat lievällä kaikkitietävällä kertojalla, ja tämä kohta oli aivan ihana! Hymyilin pitkään tämän jälkeen. Lempilausahdus, vaikkakin vain noin yksinkertainen juttu. Tykkään tästä. Hettiäkin voi opetella lukemaan, näemmä.

[Needled Laiho]

Älä ihmeessä julkaise näitä osia säännöllisin ajoin, vaan aina kun saat kirjoitettua jatkoa! Mä janoan sun tarinaa niin kovasti et en jaksa oottaa esim. viikkoo seuraavan osan ilmestymiseen! Tää on vaan mun mielipide

[Velns Meica]

En ole ehtinyt kommentoimaan tätäkään, joten tulin taas kehumaan
Minusta luku kerrallaan olisi ehkä parempi, ehtisi lukea sen eikä tarvitsisi sen jälkeen hätäillä vielä toisen tai kolmannen luvun kanssa, jos älyät
Nämä luvut olivat taas kerran hyviä, pidän siitä että tämä S/L muotoutuu pikku hiljaa, ei mitään kiirettä ja noin. Opin siten tykkäämään siitä parituksesta vaikka olenkin täydellinen J/L-hehkuttaja!
Peteristä olet todellakin sanut tosi kivan tyypin (ärsyttävää, kun sitä ei voi edes vihata rauhassa ) ei sellaista nössöä, johon olen yleensä törmännyt, vaan sellainen... Peter (en osaa paremmin kuvailla, pahoittelen)
Kuitenkin, jatkoa odottelen innolla ja vaikken heti kommentoikaan, luen sen välittömästi kun huomaan sen tulleen

[lurikko]

A/N: Kiitos teille kolmelle! Ajattelin, että ainakin kokeilen, jos laittaisin tästä eteenpäin uuden osan kaksi kertaa viikossa: keskiviikkoisin ja lauantaisin. Ja joo, tiedän, että tänään on torstai, mutta poikkeus vahvistaa säännön ja niin edelleen

Arte, kiitoksia palautteesta! Yksi osa viikossa tuntuu minulle liian hitaalta julkaisutahdilta jo ihan senkin takia, että perimmäinen syy tämän ficin laittamiseen tänne uudempaan Finiin on ihan se, että olen nyt kirjoittanut tälle itsenäistä jatkotarinaa, ja ajattelin, että on loogisempaa laittaa ensin tämä tänne. Haluaisin kuitenkin päästä joskus lähitulevaisuudessa myös lisäämään noita ihan uusia osia (tai siis ficciä, joka on tälle jatkoa) ja sen takia maltti ei nyt tunnu valtilta
Lilyn ja Siriuksen suhde on kyllä tässä vähän hassu ainakin näin jälkikäteen katsottuna, se tuntuu ainakin omaan silmääni nyt vähän sokeriselta, vaikka onkin tavallaan aika synkkä mahdottomuutensa vuoksi. Hmm, toisaalta en kyllä tiedä, millaiseksi kirjoittaisin heidän suhteensa, jos kirjottaisin sen uudelleen. Lily on joka tapauksessa minulle aika vaikea hahmo samoin kuin Jameskin; tai periaatteessa he tuntuvat niin helpoilta ja yksinkertaisilta, että minusta alkaa tuntua, että jokin on pielessä. Hankalaa

Neeppu, kiitos paljon kannustuksesta Itse asiassa minä olen kirjoittanut tämän ficin jo kokonaan valmiiksi reilu vuosi sitten; tämä oli edellisessä Finissä jo valmiina, mutta tänne tämän siirtäminen on vähän jäänyt... En kuitenkaan viitsi siirtää kaikkea kerralla...

Velns Meica, kiitoksia kovasti! Ah, minusta on ihanaa kuulla aina, kun joku sanoo oppineensa ainakin jollain lailla pitämään Sirius/Lilystä vaikka varsinaisesti kannattaisikin Lily/Jamesia! Minulle itselleni Siriuksen ja Lilyn yhdistäminen ei koskaan ollut mikään ongelma, koska jotenkin varsinkin Jamesin hahmo ärsyttää minua, ja toisaalta alun perin luultavasti halusin kirjoittaa Siriuksesta ja Lilystä myös siksi, että se ärsytti niin monia. Hauska kuulla, ettei Peter vaikuta nössöltä, koska epänössöksi olen nimenomaan halunnut hänet kirjoittaa; minua ahdistaa se tapa, jolla useat kirjoittajat mielellään unohtavat Peterin ja kirjoittavat kelmeistä kuin heitä olisi ollut vain kolme. Itsekin kyllä huomaan varsinkin joskus Sirius/Remusta kirjoittaessani, että James on helpompi ja mukavampi ottaa mukaan juoneen kuin Peter, mutta onneksi en enää kauheasti voi syrjiä Peteriä, koska olen valittanut siitä niin paljon muille Ja Peter on kyllä minun mielestäni kelmeistä vaikein ja tavallaan mielenkiintoisinkin: kuinka kirjoitetaan uskottavasti hahmo, joka aiheuttaa ystäviensä murhan!

*

OSA 15

”James!” tyttö huusi.
James kääntyi. Ääni kuulosti melkein Lilyn ääneltä. Ehkä tyttö halusi hänen apuaan läksyissä – no ei läksyissä, Lily tiesi läksyistä paljon enemmän kuin James ja tiesi sen itsekin – ehkä tyttö halusi opetella huispaamaan, pyytäisi Jamesia opettamaan -
”Minne sinulle on noin kiire?” Michelle virnisti ja juoksi Jamesin vierelle. ”Kävelet niin kuin unkarilainen lohikäärme jahtaisi sinua!”
”Kohta on huispausharjoitukset”, totesi James ympäripyöreästi.
”Ai”, sanoi Michelle kuulostamatta tippaakaan pettyneeltä. ”Oletko sinä menossa sinne?”
”Olen”, sanoi James, vaikka ei ollutkaan aivan varma, oliko menossa.
”Minä voin kävellä sinun kanssasi”, Michelle sanoi.
”Ei sinun tarvitse – ” aloitti James.
”Ei tietenkään tarvitse”, Michelle naurahti, ”mutta ei siitä ole mitään vaivaakaan. Minä olin joka tapauksessa tulossa katsomaan niitä harjoituksia.”
”Olitko?” James yllättyi.
Michelle hymyili vinosti.
”On itse asiassa yllättävän hauskaa katsella, miten sinä ja Sirius ryntäilette epätoivoisesti ylös alas pallon perässä ja olette niin tavattoman ylpeitä itsestänne.”
”Ryntäilemme pallon perässä?” James rypisti kulmiaan. ”Varo sanojasi, tai saat ryhmystä päähäsi.”
”Ihan varmasti”, sanoi Michelle ja vastasi Jamesin virnistykseen. ”No niin, urheilijapoika, eikö sinun pitäisi olla jo hakemassa luutaasi?”
”Pitäisi”, myönsi James, sillä he olivat jo ulko-ovien tuntumassa ja Jamesin luuta oli edelleen omalla paikallaan, ensimmäisen kerroksen luutakomerossa.
”Juokse jo”, käski Michelle ja astui ulos avoimista ovista. ”Muuten myöhästyt harjoituksista.”
James vilkaisi vielä viimeisen kerran tyttöä. Tämä käveli kohti huispauskenttää – tai käveli ja käveli, paremminkin näytti siltä, kuin tyttö olisi puoliksi hypähdellyt. Sitten muuan seinällä roikkuvan taulun rykäisy palautti Jamesin taas omaan maailmaansa, seisomaan siihen käytävälle, ja hän lähti hakemaan luutaansa.

Lily istui huispauskatsomossa ja tunsi itsensä typeräksi. Hän kietoi rohkelikon kaulaliinaa tiukemmin kaulansa ympärille – mikä ihme edes oli saanut hänet ottamaan sen mukaansa, eihän nyt edes ollut ottelu kyseessä vaan pelkät harjoitukset - ja toivoi, että ruskea villakangastakki olisi ollut hieman paksumpi tai pitempi, sillä tuuli oli melkoisen kylmä.
 Kacey istui hänen vieressään, hankasi lapasten peittämiä käsiään toisiaan vasten ja näytti melkein nauttivan ilman viileydestä. Oikeastaan oli Kaceyn syytä, että Lily ylipäätään istui siinä, jäädyttämässä takapuoltaan kylmää puupenkkiä vasten. Kacey oli halunnut lähteä katsomaan huispaajien harjoituksia, eikä Lily oikeastaan edes tajunnut syytä. Hän olisi kyllä ymmärtänyt, jos Remus olisi harrastanut huispausta, mutta ei… Ehkä Kacey vain ei jaksanut istua sisällä kauniina iltapäivänä.
 Tuuli heitti oranssin lehden suoraan päin Lilyn naamaa. Kauniina iltapäivänä, hah, mitä vielä!
”Mitä sinä mietit?” kysyi Kacey, joka ohimennen mainiten tuntui sinä päivänä olevan harvinaisen hiljainen.
”Sitä, miksi ihmeessä sinä raahasit minut tänne”, Lily sanoi totuudenmukaisesti.
”Eikö se ole ilmiselvää?” Kacey kysyi ja näytti niin viattomalta, että hälytyskellojen olisi pitänyt soida Lilyn päässä ja kovaa. ”Minä kuvittelin, että sinä haluaisit katsella Siriusta huispauskaavussa.”
Lily vilkaisi ympärilleen. Kaikeksi onneksi he näyttivät olevan melkein ainoat typerykset uhmaamassa säätä, ainoastaan Michelle Barton istui jossain paljon alempana.
”Mitä ihmettä sinä ajattelet?” Lily tiuskaisi ja kuuli kyllä, miten hänen äänensä kuulosti hermostuneelta. ”Joku olisi voinut kuulla!”
”No, vasta sinun reaktiosi olisi paljastanut sille kuulijalle jotain”, Kacey hymyili toisella suupielellään.
Lily mulkaisi tyttöä osaamatta sanoa siihen mitään.
”Mitä nyt on meneillään?” Kacey kysyi. ”Et kai sinä tosissasi ajattele Siriusta?”
”En tietenkään”, Lilyn ääni oli väsynyt.
”Oikeasti, Lily!” Kacey puuskahti ja tarttui toista olkapäistä kiinni, kuin olisi halunnut ravistella tätä lujasti. ”Jamesin ja Siriuksen välit olisivat mennyttä!”
”Entä, jos James ei tietäisi?” Lily kysyi ja häpesi itseään, kun sanoi sen ääneen.
Kacey näytti järkyttyneeltä.
”LILY!” hän huudahti, mutta laski oitis ääntään, kun monta penkkiriviä alempana istuva Michelle vilkaisi heitä uteliaasti. ”Ette kai sinä ja Sirius ole… tehneet mitään… sen jälkeen?”
”Sinun kykysi puhua selvästi kriisitilanteessa on olematon”, totesi Lily.
”Ei se ole olennaista!” Kacey kuulosti nyt hyvin turhautuneelta. ”Mutta se sen sijaan on, että sinä harkitset jotain hemmetin salasuhdetta Siriuksen kanssa.”
”Älä puhu salasuhteesta”, Lily pyysi, ”minä en yhtään pidä siitä sanasta.”
”No, se nyt kuitenkin on paras mahdollinen sana tuohon tilanteeseen”, Kacey tokaisi. ”James saisi joka tapauksessa tietää… Se ei ole reilua, Lily!”
”Mikään ei ole enää reilua!” huudahti Lily ja luotti siihen, että tuuli veisi pois hänen sanansa ennen kuin ne ehtisivät väärien korvien kuultaviksi. ”Ei se, että James on ihastunut ihmiseen, jolta ei saa ikinä vastakaikua. Ei se, että Sirius on ihastunut ihmiseen, johon ihastuminen saattaa pilata hänen ystävyytensä. Eikä varsinkaan se, että minä olen ihastunut ihmiseen, johon en saisi olla ihastunut, koska muuten pilaan sen ihmisen ja hänen parhaan ystävänsä välit!”
Punaviittainen hahmo luutinen sujahti aivan heidän päidensä yli, ja Lily vaikeni. Kacey tuijotti maata jossain kaukana alhaalla eikä sanonut mitään.
”Sinä et tajua”, sanoi Lily. ”Sinä olet ihastunut Remukseen ja Remus on ihastunut sinuun ja kaikki pitävät teitä suloisena parina ja vaikka mitä. Sinä et edes VOI tajuta, Kacey, sinulla menee niin hyvin.”
Kacey kohotti katseensa ja vilkaisi Lilyä. Vielä äsken tyttö oli näyttänyt siltä, kuin olisi halunnut saada Lilyn palaamaan järkiinsä, mutta nyt tämän silmissä oli jotain aivan muuta.
”Minulla menee hyvin?” Kacey toisti. ”Mitä sinä siitä tiedät?”
Lily avasi suunsa vastatakseen, muistuttaakseen Remuksesta ja onnellisesta, huolettomasta suhteesta, mutta Kacey oli jo noussut paikaltaan ja lähtenyt.
Alkoi sataa. Michelle Barton vaaleine hiuksineen lähti kovaa vauhtia kohti linnaa, mutta Lily istui yhä katsomon korkeimmalla penkillä ja toivoi, että olisi saanut yhdellä napinpainalluksella pyyhittyä pois koko päivän.

”Ihan kuin minä olisin nähnyt Lilyn katsomossa”, James totesi hyvin mietteliään näköisenä, kun he kävelivät hieman myöhemmin kohti linnaa.
”Se saattoi johtua siitä, että Lily OLI katsomossa”, totesi Sirius viisaasti. ”Mikä tietysti on varsin yllättävää, mutta ei aivan tavatonta.”
”Eikö?” James kurtisti kulmiaan. ”Minä kyllä meinasin tippua luudaltani, kun näin hänet.”
”No, sinulla onkin tapana suhtautua Lilyyn melko dramaattisesti, Sarvihaara”, muistutti Sirius. ”Ei millään pahalla.”
James ei pahastunut.
”Minkäköhän takia hän oli siellä?”
”Ehkä hän halusi nähdä komeita huispaajia?” Sirius virnuili. ”Tai Kacey on lopultakin tajunnut, että Kelmeistä löytyy komeampiakin miehiä kuin Remus, ja pakotti Lilyn mukaansa. Hemmetti, minä olen aina tiennyt, että se nainen on pirullinen!”
”Sirius”, tokaisi James, ”ensinnäkin minusta tuntuu, että sekä Remus että Kacey hakkaisivat sinut tuon takia. Erityisesti Kacey. Toisekseen sinä olet minun paras ystäväni, pahus.”
”Tiedän”, sanoi Sirius ohittaen ensimmäisen väitteen täysin. ”Kuinka niin?”
”Sinun kuuluu sanoa minulle, että Lily oli siellä katselemassa minua”, sanoi James.
”Anteeksi vain, mutta nyt sinä näytät kerjäävältä koiranpennulta”, sanoi Sirius, ”ja minun pitäisi olla meistä se koira.”
James kohautti harteitaan.
”JA kun me otamme huomioon Lilyn perinteisen suhtautumisen sinuun, minusta ei kannata kauheasti haaveilla”, Sirius jatkoi.
Jamesin ilme synkkeni. Poika kääntyi katsomaan häntä ja hetken hän toivoi, että olisi sanonut jotain muuta. Jotain kiltimpää, jotain ystävällisempää. Se hetki meni kuitenkin nopeasti ohi. Olkoon, Jamesin olisi joka tapauksessa jossain vaiheessa kohdattava totuus.
”Lily ei enää visko minua tavaroilla”, James puolustautui.
”Ei niin”, Sirius myönteli, ”mutta se ei välttämättä tajua, että hän lankeaisi sinun jalkoihisi. Älä ota tätä henkilökohtaisesti, Sarvihaara, mutta ei sinun kannata roikkua koko elämääsi yhden tytön perässä.”
”Sinähän sen parhaiten tiedät”, James tokaisi.
”Minä mitä?” Siriuksen kulmat kurtistuivat.
”Kuka vei viime vuoden aikana melkein kaikki viidesluokkalaisista tytöistä Tylyahoon?” kysyi James varsin ilmeikkäästi.
”No”, Sirius ei vaivautunut esittämään vaatimatonta, ”huolestuttavaa se olisi vasta, jos vain puolet olisi palannut takaisin.”
”Totta”, sanoi James ja kohautti harteitaan. ”Mutta kyllähän sinä tajuat, etten minä osaa ajatella muita tyttöjä kuin Lilyä – ”
”Et voi tietää, ellet yritä”, tokaisi Sirius ja huomasi juuri silloin Michellen ja Naiman, jotka kävelivät heitä kohti. ”Kappas, juuri sopivasti!”
”Anturajalka”, James murahti varsin varoittavasti.
Ikävä kyllä tytöt olivat jo niin lähellä, ettei hän enää voinut ryhtyä estelemään Siriusta paitsi ehkä kiroamalla tämän tajuttomaksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan tyytyi seuraamaan, miten poika veti ilahtuneimman mahdollisimman ilmeensä kasvoilleen ja syöksyi käsi ojossa kohti hieman hämmästyneen näköistä kaksikkoa.
”Hauska nähdä teitäkin välillä”, Sirius virnisti ja taputti muitta mutkitta Naimaa olkapäälle. ”Me näemme toisiamme aivan liian vähän, vai mitä?”
”Mitä Black on ottanut?” Naima kysyi Jamesilta hieman irvistäen ja vilkuili silmäkulmastaan Siriusta varsin epäluuloisesti. ”Jotain tavallista vahvempaa?”
”Lääkkeet unohtuivat”, James myönsi ja näytti henkisesti kieltä Siriukselle.
”Ahaa”, sanoi Naima ymmärryksen noustessa tytön kasvoille. ”No niin, Black, voit lopettaa tuon.”
”Minkä?” Sirius hämmästyi.
”Minun olkapääni taputtamisen”, Naima sanoi kuivasti ja näytti yrittävän pyyhkiä Siriuksen pois olkapäältään.
”Michelle!” Sirius huudahti ja astui muitta mutkitta tyttöjen väliin kietoen kätensä Michelle-rukan olkapäiden ympärille. ”Olit katsomassa huispausharjoituksiamme, vai mitä? Mitä mieltä olet joukkueen kunnosta?”
”Loistava”, sanoi Michelle ja virnisti Siriukselle. ”Sinä muuten lähentelet.”
”En ikinä”, Sirius sanoi kauhistuneena, mutta ei vetäytynyt yhtään kauemmas tytöstä.
”Anturajalka, sinä lähentelet”, James tokaisi kuivasti. ”Anna olla jo, okei?”
”Anteeksi”, Sirius sanoi lauhkeasti ja taputti Michellen kättä. ”Pahoittelen, mutta kun James käskee, on pakko totella.”
”Sinä olet tavallistakin rasittavampi”, tokaisi Naima ja tönäisi Siriusta kauemmas. ”James, vie Sirius pois. Minä pyydän.”
James kohautti olkapäitään.
”No niin, häntä tosiaan näyttää vaivaavan tänään jokin”, poika myönsi ja tarttui kiinni Siriuksen hihasta. ”Lähdetäänkö?”
”Minä osaan kävellä itsekin”, tokaisi Sirius, mutta ei lähtenyt, vaan käänsi katseensa uudelleen kohti Michelleä. ”Eikö James ollutkin harvinaisen loistava tänään, vai mitä?”
”Oli”, Michelle sanoi hieman hämmästyneen näköisenä.
”Niin minustakin!” Sirius ilmoitti muitta mutkitta. ”Ja ohimennen sanoen, näin teidän tanssivan syystanssiaisissa. Voin vannoa, että se oli kaunista katsottavaa – ”
”Sirius, et kai sinä oikeasti ole ottanut jotain?” James näytti epäilevältä.
”En toki!” Sirius huiskaisi kädellään torjuvasti ja – no, olkoon, hieman tyttömäisesti myös. ”Minä vain ajattelin, että teidän kahden pitäisi tutustua toisiinne hieman syvällisemmin, kun tanssiminen kerran sujuu teiltä niin loistavasti.”
”Anturajalka”, James tiuskaisi.
”Itse asiassa te voitte aloittaa sen saman tien”, Sirius totesi ja kiskaisi Naimaa takinhihasta. ”Minä ja Naima jätämme teidät nyt keskustelemaan.”
James hymyili Michellelle, joka katsoi häntä melkein ilahtuneen näköisenä. Mitäpä muuta hän olisi voinutkaan? Siriuksen kävellessä pois Naima mukanaan hän kuitenkin vannoi mielessään, että taikoisi Siriuksen kengännauhat umpisolmuun tai mahdollisesti jotain vielä kierompaa. Hän ei kuitenkaan päässyt suunnitelmissaan niin pitkälle, kun hän kuuli Siriuksen huudahtavan hyvin tuskallisesti. Ilmeisesti Naima hoiti asian hänen puolestaan.

Suoraan sanoen Sirius oli tavattoman iloinen, kun he lopulta saapuivat oleskeluhuoneeseen eikä hänellä ollut enää mitään syytä seurata Naimaa tyttöjen makuusaliin – olkoon, hänellä OLISI tietysti ollut syy ja vielä varsin hyväkin syy, hänhän olisi voinut vakoilla Lilyä, mutta ensinnäkin Naima olisi tappanut hänet, toisekseen Lily olisi tappanut ja kolmanneksi James olisi tappanut hänet, eivätkä parhaimmatkaan meistä sentään halua kuolla kolmesti. Niinpä hän toivotti hauskaa loppuiltaa Naimalle, joka ohimennen sanoen vilkaisi häntä sen näköisenä, kuin olisi halunnut taikoa hänet etanaksi, ja jäi helpottuneena istumaan oleskeluhuoneeseen.
 Ei sillä, etteikö hän olisi pitänyt Naimasta. Totta kai hän piti, hänhän suorastaan rakasti Naimaa – sillä tytöllä oli ainakin luonnetta. Mutta rohkeinkaan mies ei kestä sitä, kun häntä potkaistaan kolme kertaa peräkkäin piikkikorolla sääreen, ja vielä ilman syytä. Ja ei, syyksi ei todellakaan kelpaa vain yksi toisen vyötärölle luvatta kietaistu käsi. Hitto vie, hän ei edes tajunnut, miten korkokengillä pystyi kävelemään, saati sitten potkimaan!
”Sinä näytät siltä, kuin miettisit juuri maailman syntyä”, Lilyn tuttu ääni ilmoitti.
Sirius havahtui ajatuksistaan. Lily istuutui hänen viereensä sohvalle, harmittavan mutta varsin turvallisen kymmenen sentin välimatkan päähän tosin.
”En toki”, sanoi Sirius, ”minä olen paljon kiinnostuneempi maailmanlopusta.”
”Oletko?” Lily hämmästyi.”
”Tietysti olen”, Sirius sanoi, kuin se olisi ollut aivan itsestään selvää. ”Minua kiinnostaa kovasti se, ettei maailma lopu ennen kuin minä olen saanut pidettyä tarpeeksi hauskaa.”
Lily huokaisi.
”Olisi pitänyt arvata.”
”Tietysti olisi”, tokaisi Sirius, ”sehän olen sentään minä.”
”Ja sinusta puheen ollen, miksi ihmeessä sinä yritit lähennellä Naimaa?” Lily kohotti kulmiaan.
”Tytöt ovat sitten nopeita vaihtamaan informaatiota”, huokaisi Sirius.
”No, hän taisi mainita, että sinä olit jättänyt lääkkeesi ottamatta tai jotain”, sanoi Lily, ”mutta koska minä olen vakuuttunut siitä, ettet sinä tarvitse lääkkeiden ottamatta jättämistä käyttäytyäksesi tyhmästi, mietin, mikä ihme muu saattaa olla syynä. Toisin sanoen, miksi?”
”Sinä kuulostat mustasukkaiselta, Lily hyvä”, Sirius totesi virnistellen ja alensi sitten ääntään huomattavasti, ettei pienten mutta joskus harmittavan hyväkuuloisten kolmasluokkalaisten korviin eksyisi mitään sinne kuulumatonta. ”Oletko sinä mustasukkainen?”
”En missään nimessä”, Lily tokaisi kauhistuneen näköisenä. ”Minä vain olen utelias.”
”Ei siltä vaikuta”, sanoi Sirius ja virnisteli.
”Pyyhi tuo ilme kasvoiltasi, tai joku luulee, että sinä yrität iskeä minua”, Lily sihahti hänelle mahdollisimman hiljaa ja mahdollisimman vähän epäilyttävästi.
”Olkoon”, Sirius kohautti harteitaan ja yritti selvästi vetää normaalin ilmeen kasvoilleen, mutta ei onnistunut siinä kovinkaan hyvin. ”Minä yritän saada Jamesin ajattelemaan muita naisia.”
”Ei kuulosta kovin pahalta”, sanoi Lily, ”mutta minä en edelleen tajua, miten Naiman lähentely muka auttaa asiaa. Jotenkin minä olen aina kuvitellut, ettei Naima oikein ole Jamesin tyyppiä.”
”Mustat kynnet ja siniset rajaukset? Ei varmasti!” Sirius näytti säpsähtävän pelkkää ajatusta. ”Katsohan, Naima ja Michelle tulivat meitä vastaan, joten minä poimin Naiman ja jätin Jamesin kahdestaan Michellen kanssa…”
”Jos sinä vielä kerran käytät sanaa ”poimia” tytöistä puhuessasi, minä – minä – ” mutta Lily ei näyttänyt keksivän tarpeeksi pahaa uhkausta, ” minä – heitän sinua kengällä!”
”Ei pelota”, Sirius tokaisi uhkarohkeasti.
”Pitäisi pelottaa”, Lily väitti. ”No niin, minä toivon kaikkea hyvää Michellelle ja Jamesille, mutta minä en suoraan sanottuna todellakaan usko, että kenestäkään saa paria noin vähällä vaivalla – ”
”Sinä et olekaan asiantuntija”, sanoi Sirius.
Lily naurahti.
”Et ole sinäkään. Jos olisit, sinun kavereistasi useampi kuin yksi seurustelisi onnellisesti!”
”Mutta yksikin on jo ihan hyvin, vai mitä?” Sirius näytti toiveikkaalta.
”Sinulla ei ollut osaa eikä arpaa Remuksen ja Kaceyn jutussa”, Lily tokaisi julmasti. ”Mikäli minä kuulin oikein, sinä olit tukehtua hämmästykseesi, kun näit heidät ensi kerran yhdessä.”
”No, se oli aika järkyttävän näköistä”, Sirius puolustautui. ”Ja vielä ennen aamiaista!”
”Mitä se aamiainen siinä vaikuttaa?” Lily kohotti kulmiaan.
”Hyvä kysymys”, Sirius huomasi. ”Itse asiassa ihan hyvä, ettei ollut mitään, mitä oksentaa – ”
”SIRIUS!” Lily huudahti.
Ikävä kyllä hän huudahti sen hieman liian suureen ääneen. Koko oleskeluhuone hiljeni dramaattisesti ja kaikkien päät kääntyivät katsomaan häntä. Onneksi Sirius istui hänen vieressään. Poika vilkutti hyvin prinsessamaisesti kaikille katsojille ja nämä kääntyivät katsomaan muualle varsin nopeasti ja päitään pudistellen.
”Tuo oli ovelaa”, sanoi Lily huomattavasti hiljempaa.
”Sinun pitäisi olla varovaisempi äänenkäyttösi kanssa”, Sirius totesi hyvin vakavasti.
”Meidän pitäisi olla kaikin puolin varovaisempia”, Lily kuiskasi. ”Jutellaan.”
”Jutellaan?” Sirius näytti hämmästyneeltä.
”Luokkahuoneessa.”
”Ahaa”, Siriuksen ilme kirkastui. ”Siis jutellaan.”
”Jutellaan”, sanoi Lily. ”Enkä minä nyt tarkoita pussailua. Pahus, minä en ole tottunut pitämään yllä tällaista salasuhdetta – ”
Ilme Siriuksen kasvoilla valahti. Lily huomasi sen ja hänen lauseensa jäi ikuisesti kesken.
”Se oli huono sana”, hän totesi hiljaa hetken kuluttua.
”Ei, se oli aivan sopiva sana”, Sirius sanoi ja näytti siltä, kuin joku olisi lyönyt häntä kasvoihin – niin kuin olisi varmasti tehnytkin, jos tämä joku olisi kuullut heidän keskustelunsa. ”Kahdeksalta Binnsin luokan edessä? Meidän pitää ehkä oikeasti jutella.”
”Kuulostaa pahalta”, sanoi Lily ja nyökkäsi.
Hän teki sen juuri ajoissa, sillä silloin Remus ja Kacey ilmestyivät – eivät tietenkään ilmestyneet vaan tulivat normaaliin tapaan muotokuva-aukosta, mutta kyllähän te tiedätte, mitä minä tarkoitan – huoneeseen nauraen ja pitäen toisiaan kädestä kiinni, ja Lilyn ja Siriuksen välimatka kasvoi oitis ainakin viidellä sentillä. Lily oli huomaavinaan surullisen ilmeen vilahtavan Kaceyn silmissä, mutta sitten tyttö käänsi katseensa Remukseen ja tönäisi tämän kohti poikien makuusalin portaita. Remus vilkaisi Siriusta hieman anteeksipyytävän näköisenä, mutta ei todellakaan näyttänyt varsinaisesti vastustelevan.
”Nuo kaksi ovat sitten innoissaan”, totesi Sirius kuivasti, kun nauru ei kantautunut enää heidän korviinsa.
”Eivät ole”, sanoi Lily, ”he vain osoittavat aktiivisesti pitävänsä toisistaan.”
”Mekin voisimme olla tuollaisia”, sanoi Sirius niin hiljaa, että Lily tuskin kuuli.
”Älä sano noin”, hän sanoi pojalle, joka näytti juuri silloin epätavallisen surulliselta. ”Se saa minut tuntemaan oloni vain entistä kurjemmaksi.”

Kaceyta nauratti. Hän istui Remuksen sängyllä ja yritti opiskella eri mahdollisuuksia, miten eläinmuodonmuutokset saattoivat mennä pieleen, mutta Remus häiritsi häntä melkoisesti. Hän oli toki oikein tyytyväinen, että poika oli lopettanut kutittamisen, mutta korvaan hengittäminen ei tainnut loppujen lopuksi olla paljonkaan parempi vaihtoehto.
”Remus, voisitko sinä ystävällisesti lopettaa?” hän puuskahti tietäen hyvin, ettei kuulostanut tippaakaan äkäiseltä tai edes uskottavalta.
”Älä unta näe”, sanoi Remus kasvot melkein hänen kaulallaan.
Kacey laittoi kirjan pois – ei lukemisesta kuitenkaan tulisi mitään – ja käännähti niin, että näki yläpuolelleen kumartuneen pojan kasvot varsin hyvin.
”Kummallista”, hän sanoi hymyillen mietteliäästi, ”minä luulin aina, että sinä olit vähän ujo. Että sinä olisit sitä tyyppiä, joka miettii viisitoista minuuttia, uskaltaako ottaa tyttöä kädestä kiinni.”
”Enkö sitten ole?” Remus yllättyi.
”Et”, Kacey sanoi hitaasti, ”sinä oletkin sitä tyyppiä, joka hönkii tyttöparkojen korviin.”
”Minä loukkaannuin”, sanoi Remus ja katsoi häntä hyvin surullisen näköisenä.
Kaceyn ei tietenkään olisi pitänyt uskoa tai edes leikkiä uskovansa poikaa, mutta hän ei voinut sille mitään. Hän otti Remuksen aivan liian lähellä keskittymisen kannalta olevat kasvot käsiensä väliin ja mutristi huuliaan.
”Anteeksi”, hän sanoi.
Remus hymyili ja astui kauemmas hänestä.
”Aiotko sinä jatkaa opiskelua?” poika kysyi.
”En”, Kacey totesi. ”Sinä keskeyttäisit minut kuitenkin.”
”Hei, nyt sinä syytät minua ihan syyttä suotta”, Remus väitti, ”ja vielä etukäteen. Tuollainen ei käy päinsä.”
”Vai niin, Kuutamo?” Kacey virnisti. Lempinimi kuulosti hassulta hänen sanomanaan. ”Miksi sinua muuten oikeastaan sanotaan Kuutamoksi? Se ei välttämättä ole ihan tavallinen lempinimi, tajuatko?”
”Se on vain sellainen juttu”, Remus tokaisi.
”Millainen juttu? Minä olen utelias.”
”No niin olet”, totesi Remus, ”ja turha luulla, että kertoisin.”
Kacey oli ehkä aikonut yrittää suostutella poikaa, mutta hän huomasi varsin pian, ettei se käynyt päinsä. Remus nimittäin syöksyi hänen kimppuunsa ja kutitti häntä, eikä hän ollut ikinä ollut kovin hyvä säilyttämään kunniaansa sellaisessa tilanteessa – tai edes olemaan valumatta lattialle.
”Nyt minun pitää lähteä”, hän sanoi viiden minuutin päästä, kun he makasivat vierekkäin lattialla ja olivat molemmat nauraneet enemmän, kuin olisi ollut terveellistä.
”Nytkö jo?” Remus näytti pettyneeltä.
Kacey kierähti pojan yläpuolelle välittämättä tippaakaan siitä, miltä se mahdollisesti olisi näyttänyt, jos joku viaton sivullinen olisi juuri silloin sattunut tulemaan sisään.
”Arvaa mitä?” hän kysyi, mutta Remus ei arvannut. ”Me olemme kummallisia. Vielä eilen illalla sinä olit kauhean hiljainen ja minä olin vihainen, kun sinä et kertonut minulle kaikkea. Ja nyt me makaamme lattialla.”
”Onko se ongelma?” kysyi Remus.
”Eikö se ole vähän hassua?”
”Ei oikeastaan”, arveli Remus. ”Minusta on hauskaa, ettei meidän ole pakko murjottaa riideltyämme. Oikeastaan minä en ole koskaan ollut kovin hyvä murjottamisessa.”
”En minäkään”, Kacey virnisti.
”Sepä hyvä”, sanoi Remus.
”Niin minustakin”, totesi hyvin kärsivältä kuulostava ääni ovelta, ”mutta mitä hyvänsä se sitten onkin, niin VOISITTEKO TE YSTÄVÄLLISESTI TEHDÄ SITÄ JOSSAIN MUUALLA?”
”Hei, Anturajalka”, sanoi Remus, vaikkakin se oli hieman hankalaa, sillä Kacey oli edelleen hänen päällään. ”Ja hei, Sarvihaara. Mitä teille kuuluu?”
”Sinulle näköjään kuuluu hyvää”, tokaisi Sirius, ”mutta JOSSAIN MUUALLA, jooko?”
”Kuutamo, me rakastamma sinua ja tuemme sinua, mutta Anturajalka on oikeassa”, James sanoi vakavana. ”Meidän makuusalimme ei ole aivan oikea paikka kaikelle.”
Remus tuhahti. Kacey kömpi pois hänen päältään ja nousi seisomaan vaatteitaan pudistellen. Kaikeksi onneksi hän ei ollut kovin helposti hämmentyvää tyyppiä, ja niinpä hän lähinnä harmitteli sitä, että James ja Sirius olivat pilanneet muuten niin mukavan hetken.
”Ja sinä, nainen, mitä sinä olet tehnyt meidän Kuutamollemme?” kysyi Sirius surullisen näköisenä.
”Jossain vaiheessa minulta menee hermot tuohon naiseksi nimittelemiseen”, Kacey tokaisi, ”ja siinä vaiheessa sinä olet todella pulassa, Sirius Black!”
”Voin vahvistaa tuon”, totesi Remus, joka oli jo noussut istumaan.
”Etkö sinä sitten ole nainen?” kysyi Sirius hyvin kiinnostuneen näköisenä Kaceylta. ”Kumma juttu, minä olen kuitenkin aina kuvitellut, että Remus on hieman enemmän naisiin päin… Se toinen vaihtoehto olisi kyllä tullut ilmi, kun ottaa huomioon, kuinka usein minä liikun täällä ilman paitaa – ”
”Sinä olet mahdoton, Black!” julisti Kacey kovaan ääneen ja huiskutti sitten Remukselle. ”Nähdään, aurinkoinen.”
Remus huiskutti takaisin, vaikkakin näytti edelleen hieman huvittavalta istuessaan lattialla. Kacey sulki oven takanaan, ja viimeinen ääni, minkä hän kuuli, oli Siriuksen huolestunut huudahdus:
”Mutta että lattialla, Kuutamo? LATTIALLA?”

[Arte]

Kaksi osaa per viikko kuulostaa varsin hyvältä. (:

Olin aluksi hieman sekaisin, että missä mennään, kun olen lukenut toista pidempää Kelmi-ficciä tässä samaan aikaan. Mutta helposti pääsi kyllä mukaan, ei sillä. Michellen ihastus Jamesiin on hieman säälittävää, onhan se nyt ilmiselvää, ettei James hylkää rakasta Lilyään. En muista, mutta toivon, ettei poika huvittele tytön kanssa tylsyyksissään. Kasvaisi.

”Mutta että lattialla, Kuutamo? LATTIALLA?”

Remus on ihastuttava tässä. (: Ja sinun Siriuksesi huumori on hauskaa ja näsäviisasta, hyvin piilotettua piikittelyä. Lukee erittäin mielellään.