Vesikin ehti jäähtyä syksynviileäksiS drama, fluff | Karamelli/Hippaleikki
Karamelli ja Hippaleikki seikkailevat myös fluffyoneshotissa Kellumista
kermakaramellitaivaassa (S). Teksti on kuitenkin luettavissa myös
itsenäisenä ficcinä. Kiitos avusta Grenade! 1. Lähtö
Lasten kasvoilla kirivät hymyt kilpailevat leveydestä keskenään. Heidän pitkät hiuksensa valuvat märkinä pitkin paljaita selkiä. Karamellin hiukset laskeutuvat siististi pitkin olkapäitä, kun taas Hippaleikin ruokoton tukka näyttää vähintäänkin räjähdysalttiilta. He ovat jälleen uineet monen monituista tuntia lämpimän auringon alla, kelluneet kirkkaassa vedessä huomista muistamatta.
Karamelli kaivaa hamemytyn taskusta tutun paperipussin. Enää hän ei tarjoa siitä ensin ystävälleen, vaan ahneesti upottaa kätensä paperipussiin ja hapuilee kermakaramelleja. Ne sulavat nopeasti käsissä, joten Karamelli työntää monen monta karamellia kerralla suuhunsa.
Karamelli ja Hippaleikki ovat kasvaneet. Erityisesti Hippaleikki on jäntevöitynyt. Hänen ihonsa on paljon tummempi kuin ensimmäisten auringonpaisteiden aikaan, jalatkin ovat voimakkaammat. Pitkät, tummat hiukset ovat kasvaneet ennestään ja näyttävät vielä ruokottomammilta, kun niihin on takertunut heinää, olkia, metsää ja resuinen ystävyys.
Myös Karamelli on muuttunut. Ei ehkä niinkään ulkoisesti, kiitos äidin kurinalaisuuden, mutta hänen sisintään on kesä kasvattanut. Karamelli on tullut ahneemmaksi ja siivottomammaksi, hänen käytöksessään on alkanut näkyä yhä röyhkeämpiä piirteitä. Mutta vain Hippaleikin seurassa: he kumpikin tietävät, että kyläkaupan kohdalla on Karamellin siivottava suunsa, oikaistava hameenhelmansa ja nypittävä leikin jäljet hiuksistaan. Kyläkaupan kohdalla Karamellista tulee taas lasinukke, jonka täytyy palata vitriiniinsä.
Kesän aikana on tapahtunut paljon. He ovat uineet lämpimän auringon alla ja Hippaleikki on opettanut Karamellia uimaan. Karamellista on tullut jo niin taitava, että viimeiset viikot he ovat leikkineet vedessä aamusta iltaan, eikä Hippaleikin ole tarvinnut pelastaa ystäväänsä montaakaan kertaa. Iltaisin he ovat kelluneet auringonlaskua kohti, käsistä kiinni pidellen ja kotimatkalla kahmineet karamelleja kilpaa niin, että paperipussit ovat repeilleet. He ovat löytäneet uusia paikkoja, piileskelleet heinäladon pölyisellä vintillä ja juosseet suuren metsän kallioilla. Hippaleikki on saanut Karamellin mukanaan uppoutumaan jopa jännittäviin seikkailuleikkeihin, joista hän ei ole uskaltanut unelmoidakaan.
Mutta Pieni Poukama on heidän suosikkinsa, sinne he aina palaavat, uimaan katseilta suojassa, kellumaan toistensa käsivarsilla.
Heidän ystävyytensäkin on muuttunut. Eivät he enää ole yhtä pieniä ja epävarmoja kuin ensitapaamisellaan, vaan heidän välilleen on syntynyt luottamus, kuin järvenpohjaan juurtunut. Katseista on tullut yhä merkittävämpiä, kädestä pitäessä heidän ihonsa kihelmöi yhä kiivaammin, kuin syvän yhteyden merkiksi. Aikuisuutta ja uskallusta on hieman enemmän heidän sisällään, heistä ainakin tuntuu siltä, vaikka he ovatkin vasta kahdeksan vanhoja.
”Minä pidän sinusta todella, Hippaleikki”, Karamelli sanoo hiljaa, kun he ovat ensin vain maanneet hiljaisuudessa pitkin pituuttaan. Hippaleikki ei ole vielä yhtä varma, hänen aikuisuutensa on hetken kauempana ja ujous vallannut yleensä rohkeana leiskuvan sydämen.
Valo siivilöityy poukamaa reunustavien puiden lävitse, valaisee lasten ruskettuneet kasvot. Hippaleikin rujojen kasvonpiirteiden kontrasti Karamellin nukenkasvoihin on niin suuri, että ei heitä voi kuvitellakaan ystävyksiksi. He näyttävät kerrassaan hauskoilta yhdessä, heidän välillään kimpoilevat katseet täydentävät surullisensuloisen valokuvan.
Karamellit eivät lopu koskaan, eivät lopu tänäänkään, lapset ovat karamelleista täysiä ja heidän sormissaan on loppukesän auringossa tahmeaksi sulanutta sokeria. Hippaleikin kasvoilla on hymy, jonka päätepiste häämöttää vasta kyläkaupalle johtavan hiekkatien pölyssä. Nauru kumpuilee heidän välillään, hersyy pitkin rantaviivaa. Kun he ovat täyttyneet kermakaramelleista ja ilosta, hiljalleen väsymys tavoittaa heidät ilta-auringon tavoin. Torkahdellessaan pehmeään hiekkaan he yhä pitelevät kiinni toistensa pienistä käsistä. Sokeri liimaa sormet yhteen, huolehtii yhteisen matkan jatkumisesta.
Kun he lopulta heräävät aniliininpunaisesta päiväunestaan, aurinko on jo laskemaisillaan metsän taakse. Ajankulu saa Karamellin pienen sydämen tykyttämään hermostuneesti, mutta Hippaleikki ei tätä ymmärrä.
”Miksikä hötkyilet, Karamelli? Meidän täytyy olla kotona vasta, kun aurinko päästää pimeän valloilleen.”
Hippaleikki on oikeassa, vaikka aikakäsitteissä hän ei kovin hyvä olekaan. Heidän kotiintuloaikaansa on arviolta tunti tai puolikas, juuri sopivasti aikaa löntystellä hiekkatietä pitkin kyläkaupalle ja tahmata sormensa vielä kerran kermakaramelleihin.
”Minun pitäisi olla aiemmin kotona tänään”, Karamelli sanoo lopulta, kiivaasti hengittäen. Hän on noussut seisomaan, pukee päälleen mekkoaan ja pudistelee hiekkaa ja vettä hiuksistaan. Hippaleikki katsoo ystäväänsä hämmästyneenä, mutta nousee lopulta tämän rinnalle. Ranta tuntuu polttavalta jaloissa, kun he lopulta kiiruhtavat kylälle vievälle hiekkatielle.
Koskaan he eivät ole taittaneet matkaa yhtä ripeästi. Hiekka pöllyää, jalat rummuttavat tietä tasaisesti. Kyläkaupalle mennessä Karamelli on hengästynyt ja puuskuttaa raskaasti, toisin kuin ystävänsä. Heidän välillään on valtava kontrasti ja sakeana höyryävä hengitys. Hetken he vain katselevat toisiaan.
”Hippaleikki, me lähdemme huomenna Helsinkiin.”
Hiljaisuus putoaa kiivaana heidän ylleen. Katseet muuttuvat merkityksellisemmiksi. Hippaleikki ei tiedä, missä on Helsinki, mutta se on jossakin kaukana, aivan varmasti, kylällä ei ole Helsinkiä. Miksi Karamelli lähtee sinne? Kauaakaan hän ei ehdi ihmetellä, ennen kuin on jo saanut ystävältään pienen paperipussin. Kermakaramelleja, imelästä tuoksusta ei voi erehtyä.
”Tiedän, ettet osaa laskea, joten siksi pussissa on yksi karamelli jokaiselle päivälle. Kaksi viikkoa, kaksi lyhyttä viikkoa vain.”
Hippaleikki ei tiedä, kauanko on kaksi viikkoa. Ehtiikö lumi tulla, ennen kuin Karamelli palaa? Meneekö joulu ja joulukirkkokin, ennen kuin he palaavat toistensa syleilyyn? Hämmennys kiertelee Hippaleikin kasvoilla. Hänen silmänsä ovat sameat, eikä hän voi uskoa, että koko kauniin kesän jälkeen Karamelli lähtee, juuri nyt, kun he ovat viimein päässeet toistensa lähelle, oppineet tuntemaan toisensa perinpohjaisesti.
Ennen kuin Hippaleikki ehtii ajatella sen enempää, Karamelli takertuu tiukasti kiinni ystäväänsä ja halaa tätä. Hippaleikki ei kykene vastaamaan hämmennyksensä takaa. Hetken aikaa Karamelli pudistelee hameenhelmaansa, hyvästelee sitten Hippaleikin ja katoaa pihatielle, joka vie valkoisen kiiltokuvaelämän uumeniin.
