Omenantuoksua, S

[Saappaaton]

Nimi: Omenantuoksua
Kirjoittaja: Saappaaton
Ikäraja: S
Genre: Hurt/comfort, romance, fluffy, kevyt angst, AU (mitä näitä nyt on)
Paritus: Harry/Draco
Vastuuvapaus: Mitään muuta tästä en omista, paitsi kieron mielikuvitukseni. Hahmoista kunnia Row-tädille.

A/N: Uudelleenjulkaisu, koska toiset osaavat käyttää Finiä, kun toiset taas... Luulen, että edellisessä A/N:ssä oli jotain todella nasevaa ja suorastaan hupaisaa, mutta nyt tyydyn vain toteamaan, että kirjoitin tämän siis Vilnulle synttärificiksi ja kuten niin monessa muussakin hälle kirjoitetussa synttärificissä, tässä jostain käsittämättömästä syystä Harry kiipeää puuhun ja syö omenan.
Haasteissa tämä oli siis Vuosi raapalehtien V, Harry/Draco, Kirjoitusterttu (synttärificciterttu) ja OTS20 #2.


Omenantuoksua

Hentoja, vaaleita kukintoja. Viisi terälehteä, joiden pinnalla valkoisen ja hyvin haalean punan sävyt kilpailevat leikkimielisesti. Niin monta kukkaa, ettei niitä saata laskea, kuin keskipäivän tähtitaivasta tuijottaisi. Hiljaista surinaa, pyöreäkärkisiä terälehtiä tunnustelevat pienet, karvaiset jalat.

Omena kukkii kauniina, ja tuoksu, joka puiden välissä viipyilee leutona kesäaamuna, herättää joka vuosi hiljaisemman kaipuun. Kaipuun tuntea leikkausta vaativa ruoho jalanpohjissa. Kaipuun kävellä, juosta, kiivetä puuhun ja kurottaa punaposkinen omena ylimmiltä oksilta.

Kieltään purren mies sulkee silmänsä sormenpäiden pyrkiessä käsinojien pehmusteeseen. Hän haluaa kaipuunsa kuolevan. Hän hengittää kerran, toisenkin ja avaa sitten silmänsä. Määrätietoisesti hän kääntää selkänsä omenapuille.

Silti niiden tuoksu ei jätä häntä rauhaan.

*~*

Monet sanovat, että talvi on vaikeinta aikaa. Miten pimeys ja ilman koleus tekevät henkisestä jaksamisesta niin paljon raskaampaa. Harry on nähnyt, miten se ei pidä paikkaansa Dracon kanssa. Miten pimeä ja kylmä vuodenaika on vaalealle miehelle niin paljon helpompi sietää, kun murheet voi hukuttaa lasilliseen viiniä ja käpertymällä sylikkäin takan eteen.

Kesät ovat vaikeita.

Ne muistuttavat, miten jumissa Draco on istuessaan pyörätuolissaan. Miten vähään hän pystyy verrattuna aiempaan, verrattuna muihin, ja miten paljon tuo ylpeä mies tarvitsee apua. Niin kamalan huonosti Draco on sopeutunut omaan osaansa elämässä.

Eikä Harry tiedä, miten voisi auttaa. Hän tietää vain mitä toinen todella kaipaa.

~*~

Kun omenapuiden oksat painuvat kohti maata kypsien hedelmien painosta, Harry houkuttelee miehensä ulos. Draco ei halua, Harry tietää sen, ei todella halua, mutta pienin suukoin ja hellin elein vaalea mies viimein taipuu. Hän seuraa Harrya laudoitettua polkua pitkin, jonka mustahiuksinen mies aikoinaan rakensi hänen kulkuaan helpottamaan.

Ei sillä, että Draco olisi alkuun halunnut kulkea yhtään minnekään.

Harry kulkee edellä, eikä saa missään nimessä työntää. Se olisi alentavaa. Harry tietää senkin, kuten myös sen, että jos hän vahingossakaan kurkistaa olkapäänsä yli kuin varmistaakseen, että Draco pärjäsi, tämä kääntyisi ympäri ja palaisi sisälle.

Hän oli nähnyt aivan liikaa vaivaa antaakseen sen tapahtua.

*~*

Draco ei aivan ymmärrä näkemäänsä, mutta se saa hänet silti sanattomaksi. Harry on rakentanut omenapuun oksalle tasanteen. Ei niin korkealle, että tarvitsisi itse apua tasanteelle ponnistamiseen, mutta niin ylös, ettei Draco osaa ajatellakaan nousevansa sinne ilman jalkojaan.

Mutta on muutakin: jokin keinulta näyttävä, jonka kaksi narua yhdistyvät solmun kautta yhdeksi ennen kuin naru katoaa katseelta lehvästön taa. Se palaa loivassa kulmassa alaspäin, tasanteen toiselle puolelle, jossa Draco näkee vain kahvan. Vinssin kahvan?

”Harry, mitä ihmettä?” Hiljainen kysymys saa vastaukseksi kevyen virneen.

”Luotathan?”

”Mitä?”

”Luotathan?” Harry on ohjannut Dracon keinun viereen ja ojentaa nyt toiselle kättään. Hivenen epäröiden Draco tarttuu siihen.

~*~

Tovia myöhemmin Draco tajuaa istuvansa puussa. Harry on tehnyt heille tasanteen ja valmistanut nostojärjestelmän, jonka avulla Draco pääsee sinne. Hento hymy eksyy vaalean miehen huulille tuulenvireen kuljettaessa kypsien omenoiden tuoksua hänen nenäänsä. Yhtäkkiä se ei tunnukaan enää niin pahalta, kaipuu hänen rinnassaan hellittää.

Kevyesti tömähtäen Harry laskeutuu hänen viereensä ja ojentaa sitten miehelleen omenan. Lempeä hymy leikkii tämän silmissä, ja sanomatta sanaakaan Draco ottaa ojennetun hedelmän. Harry oli tehnyt tämän kaiken hänen vuokseen.

”Ovatko nämä aivan ylhäältä?” Draco kysyy viimein Harryn haukatessa omaa omenaansa.

”Kyllä, kulta.”

Hiljainen hymähdys seuraa vinoa hymyä, joka nousee Dracon huulille. Niin Malfoymainen ilme.

”Kiitos, rakas.”

[Meldis]

Otsikosta tuli lämpöinen fiilis ja kyllähän tässä oli lämpöä, mutta kuinka kamalsti tämä alkoikaan. Tai ei edes alkanut, koska ahh, miten ihanasti kuvailit omenapuita. Tuli ihan mieleen perheeni toisella mökillä, missä en ole vuosikausiin päässyt käymään, olevat omenapuut, jotka täyttävät koko pihan kuin se olisi omenatarha. ^^ Ne ovat niin kivannäköisiä ja tuli ihanan nostalginen tunnelma kuvauksestasi, kun olen siellä käynyt tosi paljon lapsena. Itse kasvatetut omenat tuoksuvat upeilta ja paljon voimakkaammin kuin kaupasta ostetut. Tai sitten se vain tuntuu siltä, kun on itse kasvatettu.

Sitten tämä lähtikin ihan toisiin sfääreihin. Ai kamala oli lukea Dracon tilanteesta. Jotenkin ajattelin, että eikö taikuus voisi korjata kaiken, mutta kyllä silläkin jotain rajoituksia on. Ehkä sen takia Dracon tilanne on vieläkin sietämättömämpi, kun niin monet asiat voidaan parantaa taikuudella, mutta ei hänen kävelykykyään. :'''( Käy tosi hyvin järkeen, että Dracolle kesä olisi pahempi siedettävä. Minulle kesä tarkoittaa vapautta, mahdollisuutta nauttia luonnosta, olla ulkona, kaikkea sitä. Mutta kun on sidottu pyörätuoliin, se ei niin käykään, joten tajuan hyvin, miksi Dracolla tilanne on näin päin.

Eikä Harry tiedä, miten voisi auttaa. Hän tietää vain mitä toinen todella kaipaa.

Tämä oli jotenkin ihanasti sanottu, että Harry ei tiedä, miten auttaa, vaikka kuitenkin tietää. Koska yleensä se auttaminen ei ole mitään suurellista, vaan läsnäoloa ja normaaliksi olon tuntemista. Eikä Harry ymmärrä, että vain hän Dracon elämässä tekee jo paljon. Etenkin kun hän sitten rakentaa Dracolle puuhun tasanteen. Harry teki sen itse, tietämällä, mitä Draco haluaa ja miten sen voisi toteuttaa. Noin se minusta menee oikeassakin elämässä. Luulee olevansa kädetön, kun omat pienet, yksinkertaiset toimet ovat juuri niitä, millä tilannetta voi helpottaa. ^^ Dracon jääräpäisyys yrittää selvitä itse oli tosi dracomaista, samalla söpöä ja raastavaa.

Kevyesti tömähtäen Harry laskeutuu hänen viereensä ja ojentaa sitten miehelleen omenan.

Mikä ihana hetki, koska olisin voinut kuvitella, että Draco haluaa itse pystyä poimimaan omenan, mutta kun hän näki, mitä Harry oli tehnyt häntä varten, hän ottikin Harryn hänelle poimitun omenan vastaan. Että vihdoin Draco saattoi päästää irti itsepäisyydestään, kun näkee, miten Harry tekee kaikkensa hänen vuokseen, eikä ole hyväksi torjua kaikki apu. ^^ Ihana kohta.
Voi, mikä vuorisorata, aivan ihanaa kuvailua ja söpöä hurt/comfortia, jota niin rakastan! Kiitos tästä tosi paljon, tuntui todella, että lopulta molempien elämä kääntyy paremmaksi. ^^