Metelöivä hiljaisuus | Sirius/Remus | S

[Odo]

Ficin nimi: Metelöivä hiljaisuus
Kirjoittaja: Odo
Paritus: Sirius Musta/Remus Lupin
Genre: draama, fluff
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Potterversumin hahmoineen ja minä vain leikin saamatta taloudellista hyötyä.
A/N: Minulla oli inspiraatio sipulikeitosta. Lopulta tämä ei liity mitenkään sipulikeittoon. Joka tapauksessa olkaa hyvät kolmesta raapaleesta, jotka ovat oikeastaan yksi stoori. Vuosi raapalehtien V:hen ja OTS20 (Mustan suku) menee tämä. Sekä tietty Fluffy10, vaikka kovin hattaraa ei olekaan.

Metelöivä hiljaisuus

1.

Hiljaisuus.

Sitä Sirius oli kaivannut ja vihannut palatessaan Kalmanhanaukiolle. Aluksi kaikkien ihmisten äänet ympärillä olivat olleet toivottuja, mutta ajan kanssa ne muuttuivat ärsyttäviksi.

Lopulta kyllästyneenä väittelyihin ja erityisesti Harryn poissaoloon hän oli linnoittautunut yläkerran huoneeseen Hiinokan kanssa. Koirana oli helpompi murjottaa – tai ainakin hän kuvitteli asian olevan niin. Takkuturkkisena ja kyllästyneenä hän oli käpertynyt kerälle hevoskotkan kylkeen.

Koirana hän myös kuuli paremmin, eikä hiljaisuus ollut hiljaisuutta muistuttamassa Azkabanista. Kolahdukset ja vaimea puheensorina kantautui hänen koiran korviinsa jopa yläkerran huoneeseen asti.

"Kauanko aiot murjottaa, Sirius?" Remus kysyi astuessaan sisään eläimiltä haisevaan huoneeseen.

Suuri koira kohotti päätään ja murahti. Se siitä hiljaisuudesta. 
 

2.

"En minä murjota, Kuutomo." Sirius sanoi muututtuaan takaisin ihmiseksi Remuksen huomatessa, miten toinen näytti päivä päivältä väsyneemmältä. Tuskin hän itse näytti sen paremmalta. Killan asiat olivat juoksuttaneet häntä ympäriinsä ja koko ajan painostavampi ilmapiiri vaati veronsa. 

"Miksi sitten lukittauduit tänne?" 

"Ei ovi ole lukossa."

"Ei, mutta et sinä tänne ketään haluaisikaan."

"Halusin, että olisi hiljaista. Edes hetken." Sirius tiesi, että ajatukset hiljaisuudesta olivat kaikin tavoin ristiriitaisia. Puhdas hiljaisuus pelotti häntä ja sai hänet huutamaan öisin, kun tukikohdassa ei ollut hänen lisäksi muita kuin Oljo  ja Hiinokka. 

Silti hän ei jaksanut kuunnella muiden suunnitelmia, joihin ei voisi osallistua.

"Saanko jäädä hetkeksi?"
 

3.

Remus ei ollut odottanut vastausta.

"Mitä Dumbledore suunnittelee?" Sirius kysyi happamasti. 

"Ei mitään erikoista. Tavallista vakoilua ja vakuuttaa, että hän pitää Harryn turvassa."

Se lohdutti ja ärsytti Siriusta yhtä aikaa. Hänen kuuluisi olla se, joka pitää Harryn turvassa ja Remus osasi lukea ne ajatukset ystävänsä kasvoilta joten istuutui tämän viereen kumarrettuaan ensin Hiinokalle.

"Kaikki kääntyy vielä paremmaksi." Remus tuskin uskoi sanoihin itsekään, mutta Sirius painoi päänsä siitä huolimatta vasten toisen rintaa.

Miehet istuivat vaiti ja antoivat metelöivän hiljaisuuden täyttää huoneen. Hetken kuluttua Sirius kohotti kasvonsa Remuksen kaulalle ja nuuhki tuttua tuoksua, johon oli sekoittunut jotain vierasta.

He vain olivat siinä lähekkäin, kuten olivat olleet vuosia sitten ja Sirius huomasi kaivanneensa seuraa, vaikka oli vannottanut itselleen, että halusi olla yksin.

Remus oli ainoa, joka voisi täyttää tyhjyyden tekemättä siitä liian ahdasta.

Kun kahden liikaa kuolemaa nähneen miehen huulet kohtasivat, Sirius uppoutui siihen. Tajuten, että metelöivä hiljaisuus oli vihdoin vaiennut lyhyeksi hetkeksi.

[Neiti Syksy]

Tämä otsikko kyllä vei minua puoleensa kuin hunaja mehiläistä (ronskit kielikuvat done). Metelöivä hiljaisuus on niin jotenkin pysäyttävää ja se tuli näissä raapaleissa hyvin ilmi. Kun on liian hiljaista, että hiljaisuus ottaa korvia ja vain tuntuu epämukavalta ja ahdistavalta, kun pitäisi kuulua ääniä niin, että olisi hiljaista. Kenties linnunlaulua mutta ei niin, että pelkän veren kohinan kuulee korvissaan. Ehkä tässä hiljaisuutta on lähestytty siten, että on itse kuin näkymätön eikä saa ääntään kuuluviin eikä hänelle puhuta. Eli Siriukselle on hiljainen ympäristö, vaikka kaikilla muilla on kohinaa ja puhuttavaa.

Voi juku Kuutamoa! ♥ Kuinka tulee sanomaan tosiasioita, että Sirius murjottaa ja on lukkiutunut eristyksiin (vaikka kuinka kyllä kertoo, että ei murjota eikä ole laittanut oveansa lukkoon). Ja tulee pysäyttämään sen metelöitsevän hiljaisuuden, rauhoittaen ja tasaannuttaen sen taas vain pelkäksi rauhoittavaksi hiljaisuudeksi. Olen aina pitänyt Remuksesta sellaisesta tietystä “otan mitä haluan” -asenteesta. Tai siis että hän kohteliaasti kyllä kysyy, saako jäädä, mutta jää kuitenkin. Vaikka Sirius ei vastannut tai mitään. Uskon, että Remus tekee tuota raivostuvuuteen asti. Kysyy ja kaikki tietää, ettei voi kieltääkään, koska kun Remus päättää jotain, niin jollain keinolla aina niin tapahtuu.

Remus oli ainoa, joka voisi täyttää tyhjyyden tekemättä siitä liian ahdasta.

Ei tarvitse minun varmaan sanoa kuin että rakastuin tähän lauseeseen? Remus on juuri täydellinen täyttämään tyhjyyden. <3 Ja tuo lopun suutelointi! Mietinkin jo hetken, että eikö tässä tule oikeasti muuta kuin vihjauksia vain paritukseen (olen lukenut vähän liikaa sellaisia, että kaikki kyllä vihjailevat mutta itse tekoset jäävät vähemmälle), joten oli ihanaa, että tuli sitä oikeaakin paritusta ja suudelmia!

Kiitoksia tästä pätkästä ja tsemppiä raapalehtimiseen! <3

- Syksy

[Kiirsu]

Rakastan näitä herroja niin paljon, että oli pakko tulla heti vilkuilemaan tätä, kun oli vielä niin kiva otsikkokin! Paradoksit vetoaa muhun aina.

Siriuksen aika Kalmanhanaukiolla on niin kamalan surullista ja yleensä tykkään lukea tätä paritusta kouluaikoihin sijoitettuna, koska tässä ajassa Sirius on niin onneton. Mutta angstikin on kivaa ja olihan tässä edes pieni valonpilkahdus lopussa piristämässä tunnelmaa. Voin hyvin kuvitella, että Siriuksen pää ei kestä lapsuuden kotiinsa lukittuna olemista, oli siellä sitten hiljaista tai ei. Nuo vuodet olivat varmasti todella synkkää aikaa, vaikka Siriuksella olikin Harry ja Remus piristämässä. Ja vaikka tässä lopussa Remuksen seura hetkeksi auttaakin, uskon silti, että Sirius vaipuu takaisin samaan synkkyyteen Remuksen lähdettyä.

Pidin tosi paljon siitä, että tässä oli otettu koiran luonne huomioon, huomaa että olet koiraihminen. Hiljaisuutta on varmasti helpompi kestää koirana, kun on kaikkia pieniä ääniä sitä peittämässä.

Koirana hän myös kuuli paremmin, eikä hiljaisuus ollut hiljaisuutta muistuttamassa Azkabanista.

Onko tässä yksi hiljaisuus liikaa, vai onko mun ymmärryksessä vain vikaa 

Sirius ja Remus on äärettömän ihana parivaljakko ja niiden välinen yhteys on niin syvä ja ne tuntuvat ymmärtävänsä toisiaan läpikotaisin. Tässä tuleekin ihanasti ilmi tämä yhteys ja tykkäsin siitä, kuinka Remus heti tietää, että Siriuksella ei ole kaikki hyvin ja menee Siriuksen tueksi, vaikka tämä esittääkin, että mikään ei ole vialla. Ja sitten vielä Remus tekee Siriuksen olon paremmaksi ihan vain olemalla läsnä <3

Tajuten, että metelöivä hiljaisuus oli vihdoin vaiennut lyhyeksi hetkeksi.

Tämä on vain niin ihana! Tykkään siitä, kun otsikko ujutetaan tekstiin ja tässä se on tehty tosi kivasti ja tämä on kaunis päätös tälle tekstille. Ja sitten tässä vielä häilyy se surullinen tietoisuus siitä, että tämäkin onni on vain väliaikaista ja pian se särkyy. Mutta nämä kaksi on vain niin suloisia, että tämä on ihana ihana hetki, vaikkei se kestäisikään ikuisesti.

Kiitos tästä tekstistä! Tämä on todella kaunis ja haikea, tykkäsin paljon!

[Kuolonsyöjäprinsessa]

Kommenttikampanjasta hei!

Sirius/Remus ei kuulu lempiparituksiini, mutta onhan tämä ihan kiva paritus. Muutaman tekstin olen lukenut ja ne ovat sijoittuneet kaikki poikien kouluvuosiin, joten oli mukavaa lukea tällainen hieman angstinen pätkä heistä vanhempina. Teksti oli mukavan yksinkertainen, mutta silti täynnä ihania lauseita ja ääh Tykkäsin kirjoitustyylistä ja virheitäkään ei näkynyt yhtään.

Koirana oli helpompi murjottaa – tai ainakin hän kuvitteli asian olevan niin. Takkuturkkisena ja kyllästyneenä hän oli käpertynyt kerälle hevoskotkan kylkeen.

Tämä oli jotenkin niin Siriusmainen kohta, että Jotenkin olet saanut kamalan paljon tunteita ja juurikin tuota Siriusmaisuutta näin lyhyeen pätkään.

Remus oli ainoa, joka voisi täyttää tyhjyyden tekemättä siitä liian ahdasta.

Ihan tavallinen toteamus, mutta silti niin tunteikas ja todellinen. Ihanaa!

Kun kahden liikaa kuolemaa nähneen miehen huulet kohtasivat, Sirius uppoutui siihen. Tajuten, että metelöivä hiljaisuus oli vihdoin vaiennut lyhyeksi hetkeksi.

Tämä on ihana lopetus, ihanalle tekstille <3 Tykkään siitä, kuinka tässä tavallaan selvisi se, että metelöivä hiljaisuus loppui hetkeksi, eikä jäänyt kaihertamaan mieltä, että kuinkas siinä sitten kävikään

Tiivistettynä? Ihana. <3 *Kiittää kauniisti ja poistuu posket punaisina ihastuksesta tekstiä kohtaan*