Oikeasti olen prinsessa
K11 | sisältää hiukan itsetuhoisuutta ja runsasta kiroilua
Otsikko on Älyttömät otsikot-haasteen neloskierrokselta.
”Älä tule tänne”, he sanovat. Katsovat sohvan uumenista kitkerillä katseillaan ja luulevat olevansa parempia. Ehkä ovatkin, en minä tiedä. Minä vain katson takaisin kynnykseltä, varon astumasta olohuoneen puolelle. Se on kaikille avoin, mutta minä en sinne pääse.
”Huora”, huutavat selkääni. Eivät enää muista, että eilen vielä sanoivat etten koskaan saisi ketään. Se on ehkä enemmän totta kuin tämänpäiväinen. Naurua, se jää jälkeeni kaikumaan. Kuulen heidän äänensä vielä ulkonakin.
He löytävät minut nopeasti lähdettyäni olohuoneen ovelta. En tiedä, miksi he seuraavat minua, jos olen niin kovin oksettava.
”Sinä olet helvetin hullu.” Totta kai olen, me olemme psykiatrisella osastolla, emmekä ole lähdössä täältä toistaiseksi.
”Sinusta ei koskaan tule mitään.” Tekin olette täällä, ettekä limusiinissa juomassa Dom Pérignonia, tai edes nauttimassa lasillista halvinta punaviiniä onnistuneen työpäivän kunniaksi.
”Haiset vitun pahalle.” Aivan kuin teidän itserakkautenne ei haisisi. Sitä paitsi, tupakoitte niin paljon, että keuhkojenne savu on sakeampaa kuin maailman kaikki saasteet.
”Kukaan ei halua tuollaista oksetusta, haisevaa lorttoa.”
En sano mitään, sillä en tiedä. Ehkä me olemme kaikki vain epäonnistuneita ihmissaastoja, alinta pohjasakkaa, pelkkää roskaa lukittuna neljän seinän sisälle. Ehkä he ovat oikeassa, ehkä meistä ei koskaan tule mitään ja elämme elämämme yhteiskunnan holhokkeina, laitoksesta toiseen vaeltaen. Olemme vain numeroita tilastoissa. Se tietty osa, jonka on määrä viettää elämänsä näin. Kohtalomme on valmiiksi kirjoitettu.
Kun käyn suihkussa, pyyhkeeni on viety. Kuulen ne äänet, kuulen korvissani kaiken sen, mitä he ovat ikinä sanoneet. Ja vaikka tiedän, etteivät ne ole totta, ne ovat joskus olleet. Vuosien ajan ne olivat kaikkeus ympärilläni. Heikkona hetkenä ne hiipivät takaisin, toistuvat korvissani yhä kovemmin huutaen arvottomuuttani, eikä minulla ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa. Ne ovat niin voimakkaita sanoja, että minä lyyhistyn valkealle kaakelilattialle ja itken niin kovin. Pitkät kynnet uppoavat ihoon. Ei minulla ole oikeutta edes kynsisaksiin. Kynteni ovat kuin raivokkaalla pikkukotkalla, vaikka osaankin käyttää niitä vain itseäni vastaan. Ja minä olen pikemminkin häkkilintu, loputtoman taivaan sijaan ympärilläni on valkea laitos ja lukitut portit.
”Rumilus. Tapa itsesi. Saastainen paskakasa. Kuole yksinäisyyteesi.”
*
Lakanat tuoksuvat tutuilta ja turvallisilta. Ilma maistuu niin kovin yllättävän hyvältä, että minun on kerrankin helppo hengittää. Hänen kätensä kiertyvät minun ympärilleni niin, että minä olen turvassa. Hymyilyttää, hänkin hymyilee. Pellavatukka tuntuu sormissa melkein yhtä pehmeältä kuin hänen kosketuksensa minun ihollani. On lämmin, hänen hengityksensä lämmittää minua. Olen niin kovin onnellinen, että hän on minun kanssani juuri nyt, kietoutuneena minuun. Rakkaus, se on lämmintä eikä tuoksu yhtä teolliselle kuin valkotakkisten kauniit sanat.
Hän suutelee minua, lempeästi, jotta voisin kerrankin tuntea olevani rakastettu. Iho on pehmeä, huulet kohtaavat toisensa varoen. Hymyilyttää, kun sormet hivelevät kylkiluita ja kaikkea sitä pahaa, mikä sisällä vellookaan. Mutta juuri tässä hetkessä se on kaukana, ulottumattomissa, eikä missään voisi olla parempi. Rakkaus huokuu höyrynä ulos keuhkoistani ja peittää alleen mustan.
”Sinä olet prinsessani”, hän sanoo lopulta, kun on kulunut monen monta rakkauden- ja oksatsepaamintäyteistä hetkeä. Prinsessa. Minä en voisi olla onnellisempi enää. Kaikki ne pahat sanat ovat kadonneet, olen unohtanut niistä jokaisen ja löytänyt tilalle totuuden. Oikeasti olen prinsessa. Enkä minä välitä siitä, että hän on saanut alkunsa valkeasta kapselista hampaideni välissä ja suudelmatkin ovat vain hajoavia väristyksiä ilmassa, minä olen silti hänen prinsessansa.
