Nimi: Ukkosmyrsky (käperry viereeni)
Kirjoittaja: Isfet
Beta:-
Ikäraja: S
Genre: Perhefluffy
Hahmot/Paritus: Rose Weasley, Hermione/Ron
Yhteenveto:
Pahin pelko helpottaa jo, vaikkei katoakaan. Äiti osaisi kyllä järjestää kaiken, äiti osaa aina. Vastuunvapautus: Ei ole minun ei, leikin Rowlingin hahmoilla saamatta rahaa.
A/N: Tekstiä pukkaa! Minkäs teet kun inspaa, toivottavasti jälki ei ole hätäistä
Halusin kirjoittaa jotain suloista perhefluffya, ja tällaista tuli. Taas kerran lyhyt rämpäisy, mutta sopiva pehmoisaksi pikailtapalaksi, luulen. Melko dialogipainotteinen. En tiedä miksi valitsin juuri Rosen, mutta hän sopii tähän. Haasteisiin Fluffy10 (
kuiskaus) ja Ihanat, kamalat kakarat
"Äiti..."
Pieni tyttö nykii äitiänsä olkapäästä. Huoneessa on hämärää, sillä ainoa valonlähde on lattialle laskettu pieni lyhty. Siitä kajastaa kullankeltaista valoa, joka muodostaa pieniä pyöriviä tähtiä seinille sekä kattoon.
"Äiti!" tyttö kuiskaa kuuluvammin ja ravistaa niin, että punaruskeat kiharat heilahtavat.
"Mhymm... Rose, mikä on? Mikset sinä ole nukkumassa?"
"Minua pelottaa", Rose nyyhkäisee pulleat kyyneleet pikku poskiaan pitkin valuen.
Hän näkee unen hellittävän otettaan äidin silmistä, kun tämä kohottautuu varoen istumaan leveän parisängyn laidalle. Pehmeä käsi pyyhkii kyyneleet pois, siirtyen silittämään pörröistä tukkaa. Pahin pelko helpottaa jo, vaikkei katoakaan. Äiti osaisi kyllä järjestää kaiken, äiti osaa aina.
"Mikä si-", äiti aloittaa, mutta loppu hukkuu kumeaan ukkosen jyrähdykseen. Rose kirkaisee ja hypähtää nyyhkyttäen äitinsä syliin.
"Voi Rose", äiti huokaa kietoessaan kätensä hänen ympärilleen. Sitten hän nousee tyttö yhä sylissään, poimii ohimennen yövalon lattialta ja hiipii ulos huoneesta.
Rose puristaa äitinsä yöpaidan kangasta pienissä nyrkeissään ja haistelee lyhyin hengenvedoin tuttua, turvallista tuoksua. Kuuntelee sydämen lyöntejä ja paljaiden jalkojen läpsettä parkettia vasten, tuntee käsivarren ympärillään. Silmät on parempi pitää varmuuden vuoksi kiinni, hän ei halua nähdä salamoiden välähdyksiä tai tuulessa taipuvaa pihapuuta, jonka oksat hakkaavat ikkunaan. Se on liian pelottavaa.
Valokatkaisija napsahtaa, jolloin Rose uskaltautuu kurkistamaan ympärilleen. Äiti napauttaa pannua taikasauvallaan saadakseen veden kiehumaan ja laskee Rosen tuolille, hymyillen rauhoittavasti. Ja niin Rose tyyntyy, katsoo hiljaa kun äiti ottaa kaapista mukit heille kummallekin (Roselle keltaisen ja liilan itselleen) ja kaataa kumpaankin kuumaa vettä.
"Äiti, en minä juo teetä", Rose sanoo kulmiaan kurtistaen. Äiti vain hymyilee pudottaessaan hyväntuoksuisen lipun omaan mukiinsa.
"Minä tiedän, kultaseni. En tee sinulle teetä, tarvitset jotain lohduttavaa", hän sanoo ja nostaa kaakaon ylähyllyltä, minne Rose ei yltä vaikka kuinka kiipeäisi tuolille ja kurkottaisi. Hän on yrittänyt, se ei onnistu.
Rose ei ole saada sanaa suustaan. Hän ei ole
koskaan juonut kaakaota yöllä, ei edes illalla hampaiden pesun jälkeen, sillä kaakao on kuulemma liian sokerista. Hän on melkein unohtanut miksi on valveilla, kunnes salaman väläys valaisee jälleen keittiön.
"Äiti!"
"Ei hätää, ei se tee pahaa. Se meni jo, ei hätää", äiti hymisee suukottaessaan Rosen otsaa.
"Mutta se tulee taas! Entä jos se osuu minuun?" Rose kysyy silmät kauhusta ammollaan.
"Ei se sinuun osu, sinä olet niin pieni", äiti vakuuttaa ja kaataa maitoa Rosen mukiin.
"Entä jos se osuu isään, kun isä on pitkä", Rose kuiskaa peloissaan.
"Salama ei osu tähän taloon, joten olet ihan turvassa täällä", äiti sanoo painokkaasti ojentaen lämpimän kaakaon Roselle.
Rose puhaltelee mukiinsa sormeillen hermostuneena sen kahvaa. Äiti on kyllä aina oikeassa. Eikä hän ikinä valehtele. Rose nostaa katseensa vakavana äitinsä lämpimän ruskeisiin silmiin.
"Oletko varma?"
"Täysin varma. Tämä talo on suojattu."
"Lupaus?" Rose tivaa.
"Minä lupaan sen", äiti sanoo silittäen Rosen tukkaa. Se tuntuu hyvälle.
Rose juo kaakaotaan isoin kulauksin, niin että se lämmittää suloisesti sisältä päin. Sitten hän kiipeää äidin syliin suklainen maku yhä suussaan, varoen läikyttämästä kuumaa teetä, ja käpertyy tämän rintaa vasten. Siihen voisi melkein nukahtaa. Kello raksuttaa unisesti taustalla, kääpiöpuhpallura Nasu (jästisadun mukaan) tuhisee häkissään ja olo on lämmin ja mukava. Mutta...
"Minua taitaa yhä vähän pelottaa", Rose kuiskaa.
Teemuki kolahtaa vaimeasti vasten pöytää ja äiti kietoo molemmat kätensä Rosen ympärille. Huulet suutelevat poskea pitkin ryömivän kyyneleen pois. Rose ei vain voi pelolleen mitään, ei vain voi.
"Minäkin pelkäsin ukkosta pienenä."
"Niinkö?" Rose kysyy hämmästyneenä.
"Kyllä. Se tuntui hirveän uhkaavalta", äiti vastaa.
"Miten sinä selvisit?"
"Minä taisin mennä peiton alle piiloon ja huutaa äitiä. Sinä olit tosi rohkea kun et herättänyt Hugoa huutamalla", äiti sanoo laskien Rosen sylistään ja nousee ylös, "pitäisikö sinunkin mennä peiton alle piiloon?"
"En tiedä riittääkö se", Rose epäröi nyhtäen hihastaan langanpätkää.
"Meidän pitää varmaan tehdä maja suojaksi myrskyltä", äiti sanoo vakavana.
Yhdellä taikasauvan heilautuksella torkkupeitosta ja harjanvarsista syntyy pieni maja keskelle olohuonetta. Rose ryömii ihastuksissaan sisälle ensimmäisenä, äiti seuraa perässä ja kiinnittää Rosen lyhdyn kattoon. Sitten hän käy kyljelleen lattialle ja vetää tytön lähelleen.
Tuntuu kuin sateenropinakin vaimenisi taustalle ja ilma lämpenisi hiukan. On vain Rose itse ja äiti, äiti joka suojelee häntä kaikelta pahalta ja pelottavalta.
"Täällä ei saa sitten puhua kuin kuiskaten", hän ohjeistaa hiljaisella äänellä ja levittää toisen viltin heidän päälleen.
"Hyvä on. Minä rakastan sinua, äiti", Rose kuiskaa painaen silmänsä kiinni.
"Niin minäkin sinua, kulta. Niin minäkin sinua."
*
"Täällähän te olette."
Hermione avaa räpytellen silmänsä. Ron kurkistaa sisään majan suuaukosta, hymyillen kevyesti. Poskilla on lyhyt sänki, punaiset hiukset sojottavat pystyssä ja siniset silmät ovat raukeat. Hermione konttaa ulos venyttelemään kovalla alustalla nukkumisesta kipeytyneitä jäseniään.
"Onko jo aamu?", hän kuiskaa varoen herättämästä uinuvaa tytärtään.
"Puoli viisi. Huomasin että olit lähtenyt, ja tulin etsimään", Ron vastaa yhtälailla hiljaisella äänellä.
"Rose pelkäsi ukkosta. Hän tuli herättämään minut kahden aikoihin."
Ron nostaa hellästi tyttärensä käsivarsilleen, katsoo tätä niin palvovasti, että hymy kohoaa väkisinkin Hermionen huulille. Hän on totisesti valinnut hyvän isän lapsilleen, ellei heitä rakasteta hengiltä. Samalla hän päättää pukea lapsille huomenna Mollyn lähettämät villapaidat, ehkä he voisivat myös käydä koko perheen voimin katsomassa hänen appivanhempiaan.
"Viedään hänet takaisin sänkyyn", Ron sanoo kohottautuen seisomaan.
Hermione nappaa lyhdyn jälleen käteensä ja seuraa miestään lastenhuoneeseen. Hugo on potkinut peittonsa jalkopäähän, ja puristaa uniriepuaan tiukasti pienessä nyrkissään. Sinisistä villasukistakin on jaloissa vain toinen. Hermione peittelee poikansa huolellisesti, tietäen, että lämmike ei pysy paikallaan heräämiseen asti. Poika on niin suloinen nukkuessaan suu hieman raollaan, aivan kuten isällään. Onneksi Hugo ei kuorsaa.
Ron on asettanut Rosen viereiseen vuoteeseen ja vetää juuri peitettä hänen päälleen. Yövalo on paikoillaan vaalean lipaston päällä, vihreälle pörrölankamatolle on unohtunut leluauto ja pilailutaikasauva. Hermione katsoo lapsiaan ja on onnellinen, ettei heidän tarvitse pelätä kuin pimeää ja ukkosmyrskyjä. Niiltä hänellä on voimia suojata rakkaimpiaan.
"Hän on kuin keijukainen, eikö totta?" Ron kysyy silittäen punaruskeita kiharoita.
"Nelivuotiaat usein ovat. He ovat molemmat todella suloisia."
"Rose on enemmän kuin tavalliset nelivuotiaat", Ron sanoo närkästyneenä, unohtaen kuiskata. Rose nytkähtää unissaan.
"Niin tietysti on", Hermione myöntelee ja painaa pienen suukon Ronin suupieleen.
"Taisin juuri sortua tyypilliseen 'ylpeä isä' ajatteluun", Ron naurahtaa hämillisenä, hiuksiaan haroen.
"Et ole vielä päässyt siitä yli", Hermione hymyilee tietäväisesti.
"Hei, anna olla. Mennään takaisin nukkumaan."
Hermione koskettaa viivytellen vielä kerran poikansa pehmeää poskea, ja sujahtaa huokaisten Ronin kainaloon.
"Mennään vaan, rakas."
