Nimi: Minä vs. minä
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama
Yhteenveto: Tätähän minä haluan, eikö niin?
Haasteet: Vuosi raapalehtien V, Teelusikan tunneskaala (ahdistus) ja Sadonkorjuuetydejä tällä kuvalla.
A/N: Tuli mieleen, että kaikki matkustamistekstit, mitä olen täältä lukenut, ovat olleet sellaista "jee, matkustelua, mahtavaa!!" ja se oli kieltämättä ensimmäinen ajatus, minkä sain myös tuosta kuvasta. Että onpa nättiä ja ihanaa. Sen takia halusin kirjoittaa tämän tekstin, kun todellisuus ja haaveet eivät kohtaakaan, ja se aiheuttaa mielipahaa ja harmia. Hyviä lukuhetkiä!Minä vs. minä
Tänä kesänä lähden.Se on lupaus itselle ja ilmoitus muille. Nyt se tapahtuu. Lähden yksin reissaamaan, aivan sama minne, mutta jonnekin. Koko vuoden kehossa on kutissut kipeästi syvä kaipaus vain lähteä ja olla katsomatta taakse. Nyt se tapahtuu.
Ajattelen turkoosinsinistä merta, loputonta ihmisvirtaa, uusia kulttuureja ja kapeita, sokkeloisia kujia vieri vieressä olevine kivitaloineen. Mietin, miten etsin ruokapaikkaa kinastelematta kenenkään kanssa, ja miten kokeilen listalta jotain aivan uutta. En ole riippuvainen mistään tai kenestäkään. Menen, miten tahdon. Olen rohkea, spontaani enkä murehdi huomista.
Nyt pitää alkaa suunnitella. Millä menen ja mitä reittiä. Missä yövyn. Mitä tarvitsen mukaan.
Vaikka onhan tässä aikaa.
*
”No, milloin sä lähdet ja minne ajattelit mennä?”
Monet kysyvät sitä samaa enkä osaa vastata. Vieläkään. Heinäkuu on jo puolessa välissä. Pitäisihän minun jo tietää. Suunnitelmat saisivat olla lähtöä vaille valmiita. Tätähän minä haluan, eikö niin?
Siitä huolimatta en ole tehnyt mitään.
Siitä on alkanut tulla ongelma muissakin asioissa. Sanon paljon, mutta teen vähän. Lykkään asioita, jotka sitten lopulta jätän tekemättä tai teen aivan viime tingassa. En tiedä, mikä minua vaivaa. Pitäisi nyt helvetti ryhdistäytyä ja alkaa tehdä kaikenlaista. Sitähän varten kesät ovat.
Mutta en vain tee.
Olen aikaansaamaton paska, jolla ei ole minkäänlaista itsekuria oma-alotteisuudesta puhumattakaan. Inhotan itseäni.
*
Ehkä ei tarvitsekaan lähteä ulkomaille. Kun ajattelen kaikkea sitä järjestämistä ja suunnittelua, ahdistun. Tahtoisin kovasti olla huoleton maailmanmatkaaja, mutta en vain ole. En kykene. Minä vain olen tällainen helposti stressaantuva mököpää. Harmillista.
Yksin matkustamisessa on myös rumat kääntöpuolensa. Entä jos sattuu jotakin? Euroopassakin on ollut melkoisen levotonta viime kuukaudet. En halua tuntea oloani turvattomaksi. Voisin vain reissata Suomen sisällä, hengähtää ja rentoutua ennen koulunalkua. Rauhaton mieleni tyyntyy. Uusi suunnitelma. Nyt alkaa hahmottua.
Porvoossa on niin kaunista! Kuin ulkomailla olisi, siskoni sanoo, ja alan katsella kuvia. Kehut tuntuvat aiheellisilta. Yritän innostaa itseäni ja herättää liikkeelle lähtemisen kaipuun. Jos vaikka tuonne sitten?
*
Olen ajanut itseni ansaan. Pitikin toitottaa kaikille mahdollisille kavereille, perheelle ja sukulaisille Suurista Suunnitelmistani, jotka raukesivat yksi toisensa jälkeen. Päässä ne tuntuivat kauniilta ja keveiltä, sellaisilta, joita jaksaisin ja haluaisin tavoitella. Nyt ajatus lähtemisestä tuntuu ainoastaan joltakin rumalta pakotteelta, jonka olen asettanut itselleni.
Jos et lähde, olet vain kotona kyhjöttävä luuseripaska.Tiedän, ettei se ole totta, mutta sano se mielenperukoilla kuiskaaville äänille, jotka tahtovat minusta enemmän.
”Eihän mun ole pakko lähteä”, yritän vakuuttaa itselleni. Äitini nauraa – lempeästi, levotonta mieltäni rauhoittaen – uskoutuessani hänelle murheistani.
”Ei tietenkään tarvitse!” äiti sanoo. Huoleni kevenevät ihmeellisesti. Tarvitsin vain jonkun sanomaan sen minulle.
Ei ole pakko.
*
Katson junan ikkunasta ulos ja näkymät ovat hyvin tyypilliset: peltoja ja metsää. Samat näkymät olisivat myös autolla ja bussilla mentäessä. Suomen tienviereiset maisemat osaavat olla vähän yksitoikkoiset.
Äkkiä näen jotain, mitä en ole ennen nähnyt, vaikka olen mennyt kyseistä reittiä monta kertaa. Olen kai aina tuijottanut vain kännykkääni.
Ilmavoimaloita. Neljä kappaletta. Kaksi niistä pyörii hitaasti ja vaivalloisesti. Kierros kierrokselta. Kuin seuraisi loputonta urakkaa, joka ei koskaan pääty, mutta silti vain nitkutetaan. On jotenkin ahdistavaa katsella sitä, vaikka koneitahan ne vain ovat. Tuolla tavalla ne toimivat.
Tulee mieleen hidastettu elokuva. Pelkkiä väkisin venytettyjä sekunteja. Se tuntuu pahalta.
On pakko katsoa muualle.
*
Harpon polulla eteenpäin, yli juurien ja kivien. Metsä sulkee minut syliinsä. Kaikkialla näkyy vihreää: puita, sammalmättäitä ja varpuja. Tuoksu on elokuinen. Siinä on yhä lempeä vivahde kesää, mutta myös lähemmäs hiipivää syksyä. Hengitän syvään enkä osaa huolehtia mistään.
Ohitan lupaavan kiven. Pysähdyn ja kutsun perheemme toffeenväristä vehnäterrieriä. Se kääntyy välittömästi.
”Hop!” sanon ja naputan kiveä. Koira juoksee ja loikkaa ketterästi kivelle. Nauran ja rapsutan Mellan kiharaista turkkia. ”Hienosti! Mennään.”
Mella loikkaa alas ja töpöttää taas menemään. Kiipeän perässä ja välillä toppuuttelen yli-innokasta koiraa. Pitäisi käydä useammin kotona. Olen kaivannut näitä metsälenkkejä ja muutakin.
Ajatukset puhdistuvat, ja minä muistan
hengittää.