Nimi: Älä lähde yksin baariin
Kirjoittaja: Isfet
Beta:-
Ikäraja: S
Genre: fluffy, drama, eräänlainen h/c
Hahmot/Paritus: Sirius/Remus
Yhteenveto:
Nuorukaisen aggressio vaihtui lasillisten myötä surkeaksi alakuloksi, joka sai hänet tuijottelemaan murheellisesti lasin pohjalle jääneitä karpaloita.Vastuunvapautus: Pojat ovat Rowlingin, minä vain keksin omiani saamatta rahaa
A/N: Sirius/Remus. Jälleen. Mitäpä tuosta, ei minua haittaa
Kirjoitin tämän käytännössä kokonaan eilen ja oikoluin tänään, en ole varmaan ikinä julkaissut näin nopeasti. Minulla on ollut tästä tosin mielikuva jo pidempään, joten ehkä se lasketaan pohjatyöksi. Lisäksi tämä on melko lyhyt. Otsikkokin on mitä on. Osallistuu haasteeseen Fluffy10, sanalla
karpalo. Ajattelin aluksi tylsästi kyynelkarpaloita, mutta karpalon marjat sopivat Remukselle, eikö vain?
//Muoksmuoks. Ennen tätä voi nyt lukea halutessaan riitelypätkän
Vääryyttä, K11
*
Remus Lupin istui baarissa.
Se ei ollut mitenkään maata järisyttävää, mutta tavallisuudesta poikkeavaa, sillä hän istui yksin. Yleensä hänellä oli aina seuraa, jolloin tilanne ajautui toistamiseen siihen pisteeseen jossa mies huolehti kaikkien selviävän jotenkuten kotiin. Hän ei koskaan ryypännyt.
Paitsi tänään.
Kyhmin kynsi oli tavallinen pikku baari, joka sijaitsi Viistokujan reuna-alueilla. Se ei ollut hohtelevan puhdas, muttei erityisen nuhjuinenkaan. Asiakaskunta oli jokseenkin vakiintunutta, vaikka joku uusikin eksyi sisään silloin tällöin. Kevyesti harmaantunut baarimikko hoiti yritystään vuosien tuomalla rutiinilla, tuntien useimmat kävijät nimeltä.
Sinä iltana, noin tunti sitten ehkäpä, Remus oli marssinut sisään vihainen ilme tavallisesti tyynenä nähdyillä kasvoillaan. Hän retkahti istumaan mielenosoituksellisesti tiskin ääreen, ja joi kaksi ensimmäistä shottia nikottelematta, tuskin henkäisten niiden välillä. Kolmannen jälkeen hän pyysi jättämään pullon tiskille. Adolf, baarimikko, kohotti kevyesti harjasmaisia kulmakarvojaan, muttei sanonut mitään. Niissä tilanteissa ei yleensä kannattanut.
Pian tahti kuitenkin hidastui huomattavasti. Nuorukaisen aggressio vaihtui lasillisten myötä surkeaksi alakuloksi, joka sai hänet tuijottelemaan murheellisesti lasin pohjalle jääneitä karpaloita. Kun niistä ei tuntunut löytyvän vastausta, hän kaatoi päälle lisää tuliviskiä ja joi sen kuin yrittäen hukuttautua.
Toivottavasti joku huolehtisi
hänestä tänään.
Sitten Sirius tulee sisään. Hänkin on yksin, mutta se ei ole yllättävää. Katse on masentunut, laahustavat askeleet tulevat kohti baaritiskiä (ja viinaa, joka huuhtoo murheet). Hän istuu Remuksen viereen ja vilkaisee sivuilleen ohimennen. Katse on jo ehtinyt palautua ja huulet ovat raollaan tilausta varten, kun hän tajuaa näkemänsä. Jähmettymistä seuraa hidas kääntyminen, ja Adolf esittää keskittyvänsä ahkerasti laseja itsekseen putsaavaan kuurausloitsuun.
"
Remus?" Sirius kuiskaa käheällä äänellä. Remus hätkähtää niin, että viitta on pudota olkapäiltä tahraiselle lattialle.
Hetken he tuijottavat toisiaan puhumatta. Baarin puheensorina tuntuu vain korostavan heidän kahden välistä kiusaantunutta hiljaisuuttaan. Remus laskee ensimmäisenä katseensa ja tuijottaa jälleen lasinsa pohjaa. Siriuskin tuijottaa sitä, kunnes löytää äänensä jälleen. Se on vaimea ja käheä, sekä hiukan nolo, mutta Remus kuulee sen ja se riittää.
"Olitko koko ajan täällä?"
Nyökkäys.
"Juomassa tuliviski-karpaloshotteja?"
Uusi nyökkäys.
"Etsin sinua melkein kaikkialta muualta. En ajatellut..." Siriuksen hiljainen ääni hiipuu pois.
"Että tulisin tänne vai? Ajattelin kokeilla sinun taktiikkaasi, mutta se ei toimi kovin hyvin", Remus naurahtaa ironisesti.
"Olenko koskaan väittänyt että se toimisi?" Siriuksenkin äänessä on ironiaa. Sitten hänen katseensa osuu puolinaiseen pulloon. "Älä väitä että joit tuon kaiken."
Remuksen onnistuu hymyillä huterasti, eivätkä kumpikaan heistä tiedä mitä sanoa. Sitten Sirius laskee pöydälle kultakaljuunan ja tarttuu Remusta varovasti kyynärvarresta.
"Anteeksi. Mennään kotiin."
He lähtevät ulos pimenevään iltaan, ja Adolf teeskentelee edelleen ettei huomannut mitään, kätkien hymynsä.
*
Remuksen askel horjuu hieman, varsinkin kapeissa, vinoissa rappusissa, mutta he pääsevät silti melko (
liian) pian perille. Sirius lukitsee oven, Remuksen lysähtäessä tuolille. Sitten hän hautaa pään käsiensä väliin, eikä kumpikaan taaskaan osaa puhua.
Sirius menee (
pakenee) keittiöön juomaan jäähtynyttä, laihaa kahvia, joka on unohtunut pannuun. Remukselle hän tuo lasillisen kylmää vettä, ja tämä ottaa sen vastaan sanomatta sanaakaan. Kun se on juotu, he yrittävät vältellä toistensa katseita vielä mahdollisimman pitkään. Seinillä ei kuitenkaan ole tauluja tai julisteita, ei edes valokuvia joihin voisi syventyä. Lattialla ei ole mattoja.
Väistämättä katseet kohtaavat, eikä kumpikaan voi enää kääntyä pois. He mittailevat toisiaan, pitäisikö minun puhua, meidän molempien pitäisi. Remus vetää syvään henkeä, mutta Sirius ehtii taas ensin.
"Se oli typerää. Riitely, siis."
"Niin oli. Anteeksi."
"Ei se ollut sinun vikasi! Älä..." Sirius huudahtaa tahtomattaan kunnes saa purtua huultaan. Remuksen silmät ovat murheelliset, ja Sirius vihaa itseään.
"Minä en olisi saanut sanoa niin. Enkä tarkoittanut sitä, oikeasti", Remus selittää nopeasti vetämättä henkeä.
"En minäkään", Sirius sanoo jälleen hiljaa.
"Sovitaan sitten, että se oli molempien syytä", Remus sanoo hetken kuluttua.
"Niin kai", Sirius huokaa helpottuneena.
Nyt on helpompi katsoa toista ja hengittää. Tapahtumat voidaan työntää pois mielestä, lukita siihen pieneen arkkuun jota ei koskaan avata. Remus nousee ylös, alle puolen metrin päähän Siriuksesta. Hengityksessä haisee yhä tuliviski. Se haju ei kuulu Remukseen. Hänen kuuluu haista teelle, vanhalle musteelle, villapaidolle ja jästien deodorantille, Remukselle.
"Sovitaanko sitten, että se on okei?"
"Okei. Lupaa kuitenkin yksi asia", Sirius vannottaa.
"Mitä?"
"Älä lähde baariin juomaan tuliviski-karpaloshotteja kertomatta minulle. Voin tulla mukaan."
"Luulin ettet edes pidä karpaloista."
"En pidäkään. Tulisin seuraksi", Sirius vastaa ja vetää hetken mielijohteesta Remuksen tiukkaan halaukseen.
"Helvetti, Kuutamo", hän mutisee Remuksen kaulaa vasten. Ylikasvaneet hiekanruskeat hiukset kutittavat hänen nenäänsä, valtimo tykyttää lohdullisesti toista poskipäätä vasten.
Remuskin puristaa Siriusta lähelleen ja ajattelee, muttei vastaa. He molemmat kyllä tietävät. Hän keskittyy hengittämään takkuisten hiusten tuoksua, sisään ulos sisään. Hän haluaa aina muistaa sen tuoksun; kahvia, pölyä ja aavistus märkää koiraa. Se saa hänet hymyilemään pienesti. Kohta hänen on kuitenkin pakko painaa huulensa Siriuksen karheaa poskea vasten ja kuiskata hiljaa:
"Nyt olen tässä."
Sirius katsoo hänen meripihkanvärisiä silmiään ja kallistaa päätään niin että heidän huulensa koskettavat.
"Niinpäs oletkin."
