Nimi: Vien uuden kiven
Kirjoittaja: Tulejo
Beta: repa
Ikäraja: K11
Genre: Angst
Varoitukset: Maininta huumeiden käytöstä, alkoholista ja hieman suurempi maininta kuolemasta.
A/N: Osallistuu haasteisiin Oneshot10 (sanoja 660), Väripalettiin värillä ankvamariini, Teelusikan tunneskaalaan kiintymyksellä ja umm, onkohan vielä muita... Hyvä, kun ei itekään muista :---D No joo, eipä kai muuhun. Ööh, tota, tää oli nyt mulle harvinaisen henkilökohtainen teksti. Aika paljon omista muistoista ammennettu tosin eri kuolintapa, oltiin huomattavasti nuorempia etc., mutta ihminen näyttää samalta, vaikka sitä ei nyt kauheasti olekaan kuvailtu. Hmm, en nyt ehkä muuta sano saatesanoiksi, mutta olkaapa hyvä. Toivottavasti arvostatte.
Vien uuden kiven
Kotiin oli kuusisataa kilometria, mutta lukioon oli pakko mennä. Se tuijotti mua suurilla silmillään. Katse näytti tutkivalta, oli kysymyksiä täynnä, mutta ei mulla ollut aikaa ottaa selvää niistä. Lukion ensimmäinen tunti kutsui puoleensa ja en tiennyt, olinko enemmän kauhuissani vai innoissani. Mä olin koko kesän hehkuttanut kavereille, että jes, mä pääsin sinne, mutta ei se parantanut mun oloani.
Kun päästiin syyslomaan saakka, meistä puhuttiin jo melkein parina. Kulki juoruja, jotka tavoittivat meidän korvat jossain vaiheessa. Naurettiin niille yhdessä ja kiellettiin kaikki. Me oltiin vain kavereita, jotka pitivät hauskaa keskenään. Heitettiin läppää bff:istä ja siitä, kuinka ollaan best friends forever. Se oli hauskaa.
Parhaiten mun mieleeni jäi kuitenkin sen silmät. Kerran sanoin niitä virheellisesti sinisiksi ja sain samantien korjaukseksi ihan oudon sanan: “Akvamariini. Ne ovat akvamariinin väriset.” Ja sitten mä ihmettelin, että mikä se sellainen on ja mulle kerrottiin, että se on tietynlainen sinivihreä ja on olemassa myös jalokivi nimeltä akvamariini. Olin hämmentynyt, koska mä olin aina ajatellut, että sinivihreä on turkoosi, mutta ei sitten. Silloin mä tajusin, että kummallinen akvamariini oli — ja on yhä — mun lempiväri, vaikka joudunkin aina kaikille sen selittämään.
Mä tiesin sillä olevan vaikeaa, se salaperäinen akvamariini kätki kuitenkin kaiken aika taidokkaasti. Joskus mä mietin, että käyttikö se salaa piilolinssejä. En kuitenkaan löytänyt merkkejä siitä, joten luovutin mun salapoliisietsintöjen kanssa.
Se oli abina, kun mä olin ekalla. Se täytti vasta joulukuussa kahdeksantoista, mutta se ei haitannut meidän menoa. Mulla oli oma asunto, joten kaikki oli auki. Me juotiin kilpaa, kusettiin koulunkäynti, mutta se ei haitannut. Yritettiin ajatella, että kerran me vain nuoria ollaan. Laskuhumalassa sen akvamariinisilmät täyttyivät kyynelistä, kun se vihdoinkin avautui sen perhetilanteesta, johon ei ollut mitään apuja. Ja mä tein parhaani lohduttaen ja halaten.
Se pääsi lukiosta kuitenkin ihan hyvillä arvosanoilla. Kaksi ällääkin se veti, filosofiasta ja psykologiasta. Se oli sellainen pohdiskelija. Mä sitten lakkiaisissa hymyilin sille ja annoin lahjaksi korun, johon koruliikkeen myyjä oli joutunut tosissaan etsimään oikeaa ja oikean väristä kiveä, koska totta hemmetissä mä halusin siitä akvamariinin. Ja se hyppäsi mun kaulaan, suukotti poskea, kiitti hirveästi, hymyili parasta hymyään. Sitä, jolla peitti kaikki muut tunteet.
Kului kaksi vuotta lisää, mäkin pääsin lukiosta, me juhlittiin sitä yhdessä. Mulla oli sujunut koko lukio aika paskasti, mutta ei se haitannut. Kunhan sain sen suoritettua, niin kaikki oli hyvin. Ainakin mä luulin niin. Käytiin juomassa valmistujaisten iltana, lähdettiin siitä omille teillemme. Aamulla sain soitan sen äidiltä:
“Milloin te erositte Ronjan kanssa? Tiedätkö sä sen liikkeistä mitään? Tiesitkö sä, että se käytti huumeita?” Ja mä ärähdin, en uskonut sen sanoja. Eihän mun paras kaveri ollut koskaan huumeiden alaisena, ainakaan, kun se mun kanssa oli. Toki me viimeisen vuoden aikana oltiin vähemmän vietetty yhdessä, koska mä päätin vihdoinkin tehdä jotain koulun eteen, mutta en siltikään uskonut. Mutta viimeiset sanat rikkoivat mut, sanat siitä, että se on kuollut.
Mä sain todistukseni. Pääsin katsomaan ruumista, koska olin tiettävästi viimeinen, joka näki sen elossa. Mulle oltaisiin haluttu näyttää vain kasvot, mutta vaadin kyynertaipeetkin nähtäville. Miten mä en ollut huomannut niitä aikaisemmin? Silmät olivat yhä auki, pupillit suuret ja verisuonet halkoivat valkuaista. Halusin kääntää katseeni pois, mutta en kyennyt. Ronjan äiti, nainen, josta oli tullut mun varaäitini sen kolmen vuoden aikana, veti mut pois, kysyi uudelleen. En tiennyt mitään, en tietenkään. Ei se mulle ikinä puhunut mitään, vaikka paras kaveri olikin. Best friends forever. Onko kaksi ja puoli kuukautta vajaa kolme vuotta ikuisuus? Naurahdin katkerasti, nielin kyyneleeni.
Hautajaisiin etsin mekon, juuri sitä tiettyä väriä. Halusin kaikkien nähdä mun päälläni Ronjan silmien värin kauneimmillaan. Hautaan ostin sen tietyn jalokiven, jota Ronja sanoi lempikivekseen. Maksoin itseni kipeäksi, mutta se ei haitannut. Enkä edes mennyt lopulta hautajaisiin. Niiden jälkeen, illalla auringon jo vähitellen kadotessa taivaanrannan taakse, puin akvamariinimekon päälleni ja vein kivet hautakiven juurelle. Siinä ne saivat ikuisen elämän, suojellen jotain kallisarvoista ja tärkeää.
Ja joka ikinen vuosi, syntymäpäivänä ja kuoleman vuosipäivänä, vien uuden kiven sinne. Näytän, ettei nuorta ole unohdettu. Etten mä ole unohtanut mun lempiväriä ja -jalokiveä. Enkä parasta ystävääni.
