Kirjoittaja Aihe: Kellua kuin ruumis | K11 angstpätkä  (Luettu 1727 kertaa)

Puolimieli

  • Vieras
Kellua kuin ruumis | K11 angstpätkä
« : 14.08.2016 15:08:32 »
Kellua kuin ruumis
K11 angst, sisältää kuoleman käsittelyä
Teelusikan tunneskaala: tyytyväisyys

Vesi on kylmää, se hyökyy päälle kuin maailma. Raajani ovat kauhusta kankeat, taistelevat hyytävää vettä vastaan. Kahlaan vain, yhä syvemmälle ja syvemmälle, välittämättä kroppani vastentahtoisuudesta. Viiltää.
Pään kastaminen veden alle tuntuu tuskalliselta. Kuuluu valtava humahdus, korvissa soi. Hetkeksi uppoan, vedän sisälleni kaiken pohjamutia myöden. Sattuu ja yskittää. Kylmä takertuu niskaan eikä päästä irti, vaikka nostan pääni kalseasta järvivedestä.

Lopulta heittäydyn selälleni. Vesi niskassa tuntuu niin ällöttävältä, että haluaisin oksentaa. Voi, kun voisinkin. Aallot puristavat tiukasti ja pitelevät minut paikallaan. Tiedän, että ne voivat kuljettaa minut maailman ääriin, jos haluavat. Tai ainakin vastarannalle. Yhtä huonoja ratkaisuja kumpikin.

Harmaa taivas pyörii ympyrää yläpuolellani. Tai sitten minä pyörin, en tiedä. Keinun. Pilvet liikkuvat kovaa, tai sitten minä olen vain liian hidas seuratakseni niitä katseella. Puut huojuvat rannan tuntumassa, reunustavat synkän taivaan. Aika kaunis valokuva, elävät kehyksetkin.
Menee pilviä, menee edestakaisin. Olen hiljalleen lakannut laskemasta, kadottanut kaiken ympäriltäni. En tiedä enää, missä jalkani ovat tai ovatko käteni mukana lainkaan. Mietin, että tältäkö tuntuu kellua kuin ruumis. Katsella vain taivasta, antaa kaiken pyöriä ympärillä. Aaltojen pyörittää, laineiden viedä mukanaan.

Kaiken kaikkiaan, kuolleena on ihan hyvä olla. Ympärillä ei ole liiaksi, vaan juuri sopivasti. Vesi ei palella enää, kun on kuollut. Merilevä tarttuu jalkoihin, mutta kuolleena ei tunne sitäkään. Kun viimein uskaltaa päästää irti kaikesta, voi kellua kuin ruumis ja olla kerrassaan tyytyväinen. Ei hajottavaa rakkautta, ei huolia, vain kylmän veden kangistamat raajat ja loputon aallokko. Tuntuu hieman tyhjältä, kuin jotain olisi poissa. Mutta silti on levollisuus ja rauha, rikkumaton rauha. Sielu on tyyni kuin järvi, kelluu vain hiljaisuudessa. Eikä haittaisi lainkaan, vaikka olisinkin oikeasti kuollut. Kuolleet ovat ikuisia sangviinikoita. Kuolema on elämää täynnä.

Haluaisin uskoa, että pilvet kertoisivat minulle jotakin. Että niissä liikkuvat kuvat tarkoittaisivat jotain suurta ja merkityksellistä. Silti vain kellun kuin ruumis, loputtoman rauhallisena. Autuaan tietoisena siitä, ettei mikään odota minua enkä minä odota mitään. Hetki on vain täydellinen. Veden ympäröimänä kelluminen on täydellistä. Vain hiljaisuus, veden liplatus korvissa muistuttamassa siitä, että toistaiseksi minä elän.