Nimi: Myrkur
Kirjoittaja: Ooka
Beta: Wordi ja kirjoittaja itse
Genre: Angst, mystery, horror
Ikäraja: K11
Fandom: Original
Hahmot: Myrkur, Croon, Guffaw & Skógur
Paritus: Myrkur/Croon
Luvut: prologi+ 1/?
Varoitukset: toisten kiroamista, yleinen kielenkäyttö
Yhteenveto: Kertomus siitä, miten Myrkur syntyi ja kulutti aikaansa ennen Croonia.
Tekijänoikeudet: Teksti, idea ja hahmot ovat omiani. En tee tällä rahaa.
A/N: Alkuvuodesta saitte luettavaksenne
Croon-nimisen tarinan (K11). Nyt on aika esitellä Myrkurin taustarinaa hieman tarkemmin! Soittolistana on toiminut
Adrian von Zieglerin tuotanto.
Esilukijana
(ei suoranaisena betana siis) on toiminut Hakka, kiitos hänelle! Et tiedäkään kuinka arvostan sitä, kun aina viitsit lueskella raapustuksiani!
♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦
PrologiMyrkur katseli raivoavaa merta, jonka vedet olivat kaikkialla samat. Samat tummat laineet valkealla harjaksella myrskyisin, samat taivaansiniset vedet tyynellä. Meri oli aina kiehtonut tummaa jumalaa, olihan meri riistänyt hänen ja monen muunkin hengen. Vesi oli luonnonvoimista mahtavin ja sen kanssa ei käynyt leikkiminen, Myrkur tiesi sen paremmin kuin hyvin. Hänen ihmiskehonsa luut lepäsivät tuolla jossakin synkkien laineiden alla.
Suuri jumala laskeutui kalliolta, joka oli toiminut hänen majapaikkana vuosia ja taas vuosia. Myrkur oli seonnut laskuissa aikoja sitten. Uros juoksi metsien suojiin, vaikkei merenlailla raivoava rankkasade haitannutkaan häntä mitenkään. Kyseessä taisi olla aivojen perimmäisiin lohkoihin pinttynyt tapa suojautua huonolta ilmalta.
Kesä oli iskenyt viimeisen kunnon myrskynsä ennen syksyn tuloa. Myrsky rauhoitti suurta jumalaa yhtä tehokkaasti kuin äidin läheisyys vastasyntynyttä lasta. Myrkur oli syntynyt myrskystä, tyyneys ei voinut mitenkään rauhoittaa häntä. Päinvastoin, tyyneys aiheutti levottomuutta ja pakottavaa tarvetta liikkua ja tehdä edes jotain.
Sinisenä kiiluvat silmät sulkeutuivat ja Myrkur veti keuhkojensa täydeltä meren suolaista tuoksua, johon sekoittui kostea maa ja hiljakseen kellertämään alkavien lehtien tuoksu. Tuoksu yhdistettynä myrskyyn oli kotoisaa ja rauhoittavaa samalla, kun oksilta tipahteli vesipisaroita tummalle kuonolle. Totuttuaan tähän yhdistelmään aikoja sitten, uros oli kuitenkin ehtinyt kyllästyä. Myrkur halusi jo palata kotoon. Vuosien paikallaolo kangisti jumalaa huonolla tavalla, levottomuus voimistui päivä päivältä ja hän halusi juosta kauas pois, haistaa jotain muutakin kuin meren. Suolainen ja kostea tuoksu oli epäilemättä jämähtänyt Myrkurin turkkiin pysyvästi. Ympäristön vaihdoksen lisäksi hän halusi seuraa. Uros oli ollut yksin siitä saakka, kun oli lähtenyt jumalten kodosta. Viimeinen kontakti oli ollut Höfundur, joka oli kertonut tästä matkasta. Silmät aukenivat ja katse suuntasi merelle.
Suuri jumala epäili unohtavansa puhetaidon kokonaan, sillä itsekseen hän ei alkaisi puhua! Miltä sekin näyttäisi, kun hän kyselisi itseltään kuulumisia? Hullulta se näyttäisi, täysin sekopäiseltä toiminnalta, jos Myrkurilta kysyttäisiin. Hulluuden perikuvasta puuttuisi vain sienet, jotka sekoittaisivat päätä entistä pahemmin. Uros hymähti ajatuksilleen ja keskittyi jälleen myrskyyn, joka vain tuntui yltyvän.
Tummat korvat nappasivat kaukaisuudesta ukkosen jyrinää ja Myrkur antoi kumean äänen täristä rinnassaan. Kuka oli mahtanut keksiä, että ukkosta piti pelätä? Kumea jyrinä ja kirkkaina leiskuvat salamat olivat kauniita ja aisteille miellyttäviä luonnonilmiöitä.
Jumala laskeutui kallion päälle makaamaan ja seuraamaan vesilätäköiden hidasta muodostumista, kun maa vielä toistaiseksi imi kaiken sille suodun veden. Myrkur oli oikeastaan odottanut tätä myrskyä saapuvaksi. Ennen tätä ilma oli ollut turhan kuumaa siihen nähden kuinka pohjoisessa hän oli. Kuumuuden lisäksi ilma oli ollut raskasta ja painostavaa, suorastaan hiostavaa.
Myrkur hyräili hiljaa epäselvää rukousta, kun vielä muisti puhetaitonsa olemassaolon. Matala ääni rukoili sateen jatkuvan vielä kauan. Pehmeä ääni kaikui hiljaisessa metsässä. Rukoiltuaan uros laski suuren päänsä etujalkojensa päälle ja sulki silmänsä uudestaan. Korvat kääntyilivät ympäristön äänien mukaan. Yhtään ylimääräistä ääntä ei kuulunut ja hiljalleen sateen tasainen humina ja kaukana merellä jylisevä ukkonen tuudittivat Myrkurin untenmaille, jossa ei ollut yksinäistä tai suolantuoksua.
♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦
A/N2: Toivottavasti wordi ei kauheasti neuvonut väärin yhdyssanojen kanssa...