Ohrakauno oljenkorrella || K11, one-shot, Lily ja Severus

[Nyyhti]

Nimi: Ohrakauno oljenkorrella
Ikäraja: K11
Genre: hehe, pitkällisen pohdinnan jälkeen päädyin siihen, että varmaan draama, vaikka mietin kyllä angstiakin ja itselleni tyypilliseen tapaan lähinnä arvoin eri osastojen välillä
Hahmot: Lily Evans ja Severus Kalkaros
Vastuuvapaus: Valitettavasti en ole luonut Potter-maailmaa, vaan se kaikkine hahmoineen kuuluu J. K. Rowlingille.

Osallistuu Sanaboolia ja sattumankauppaa -haasteeseen sanoilla pehmeä, aurinkoinen, samettinen, totuus, sieni, hius, puristaa, syödä, ja viedä.

A/N: Tuskailin haasteen kanssa ihan älyttömän pitkään, koska sain sanoista niin selkeän mielikuvan, mutta en saanut mielikuvaa tarinaksi. Sitten vihdoin keksin nämä hahmot, ja sain tämän kirjoitettua - mutta sen jälkeen tuskailin taas pienen ikuisuuden tekstin kanssa. No, uskaltauduin lopulta julkaisemaan, vaikka tämä venähti ja kaikkea. Kaikenlaiset kommentit olisivat erittäin arvostettuja - kestän myös kritiikkiä!

Ohrakauno oljenkorrella

Lily juoksi. Vasemmalle Kutojankadulta, sitten tiukka käännös oikealle, ja edessä levittäytyi pelto, jonka oljentyngät törröttivät kohti aurinkoa ja jonka oikealla laidalla kiersi kapea mutainen polku. Oli säälittävää, että kun Lily ei ollut osannut vastata Petunialle, hän oli vain rynnännyt ulos ja lähtenyt juoksemaan, mutta sitä oli turha enää tässä vaiheessa murehtia.

Niinpä hän juoksi, ja hänellä oli hämärä ajatus mennä pois liian tarkkaavaisten talojen näköpiiristä metsään. Polku kaarsi hieman, pieni oja solisi sen alitse, ja sitten se oli siinä: pieni metsikkö aivan ohrapellon reunassa. Lily ei ollut koskaan ajatellut olevansa varsinaisesti metsäihminen, mutta nyt hänestä tuntui kuin sata silmäparia olisi vihdoinkin poistunut hänen selästään ja hän pystyisi hengittämään.

Päivä oli aurinkoinen, ja iltapäivän valo siivilöityi lehtien läpi pehmeänä, kun Lily käveli eteenpäin ja etsi sopivaa paikkaa, johon pysähtyä. Oli loppukesä, elokuu jo, ja pian alkaisi Lilyn viimeinen vuosi Tylypahkassa. Niin, siellä helvetin koulussa jossa sinä opit vetämään kaneja hatusta vaikka ei sillä mitään tee –

Lily pakotti itsensä hengittämään syvään. Hän tiesi itse totuuden, ja se oli tärkeintä. Petunian ei tarvinnut kiittää häntä niistä suojaloitsuista, joita hän loihti heidän talonsa ympärille. Petunian ei tarvinnut tietää heidän aikojensa mahtavimmasta pimeyden velhosta, josta Lily oli lukenut viime kuukausien aikana aivan liian monta uutista, vaikka kaikissa niissä väitettiin, että tekijää ei tiedetty.

Tai eihän sitä tiedetty, Lily ajatteli synkeästi. Ei tekijää todella tiedetty. Ei tiedät-kai-kuka taistellut kolmea tuntia tavallisen ministeriön työntekijän kanssa kunnes vihdoin onnistui tähtäämään tappokirouksensa tarpeeksi hyvin, ei tiedät-kai-kuka noussut tuolistaan ja kironnut viatonta jästiperhettä syömään elävältä naapureitaan, ei tiedät-kai-kuka jäljittänyt jästiviraston ainoaa naisvirkamiestä ja komentanut hänen kolmivuotiasta lastaan varastamaan teelle tulleen kummitädin elintärkeitä lääkkeitä. Ei, sen tekivät kuolonsyöjät.

Lily tunsi, kuinka hänen sydämensä alkoi taas hakata liian lujaa, vaikka hän oli jo lopettanut juoksemisen. Hän käveli polkua pitkin ja yritti rekisteröidä villinä harottavat heinät ja kauniit puut, niiden kirkasta vihreää säteilevät lehdet. Hän yritti, ihan todella yritti, mutta se ei onnistunut. Hänen mielensä täyttyi pelkästään kiukusta ja jostain vahvemmasta, jonka olemassaoloa hän ei halunnut myöntää. Hän pakotti itsensä katsomaan hentoina kohti taivasta kurkottavia varpuja, erisävyisinä ruskeina toistensa ympärille kiertyviä puunrunkoja. Tämä oli todellista nyt, tätä hänen piti katsoa nyt, hän oli vasta seitsemäntoista eikä hän voinut tehdä vielä mitään muuta.

Lily huokaisi. Se toimi osittain, osittain ei. Hän halusi olla vielä hetken nuori, mutta samalla hän ei voinut olla ajattelematta kaikkia niitä viattomia henkiä, jotka niin julmasti riistettiin pois tästä maailmasta katselemasta varpuja ja puita ja hiljaa lähes olemattoman tuulen mukana heiluvia heiniä. Hän oli vasta seitsemäntoista, mutta professori Kuhnusarvio oli kutsunut hänet kahden kesken juttelemaan huoneeseensa ja sanonut, että hän oli yksi lahjakkaimpia noitia, jonka tämä oli ikinä tavannut. ”Sinusta voi tulla mitä ikinä vain haluat, Lily Evans”, Kuhnusarvio oli sanonut hymyillen ja jatkanut sen jälkeen niistä kaikista kontakteista, jotka hänellä oli Lilylle tarjota, mutta Lilyä ne eivät kiinnostaneet. Jos hänestä voisi tulla mitä vain, hän haluaisi olla se, joka iskee viimeisen iskun tiedät-kai-keneen, jonka taian voimasta tämä viimein kaatuu maahan eikä nouse enää ikinä pakottamaan ketään kolmivuotiasta varastamaan kummitätinsä pahkurasydänlääkettä, jota ilman täti kuolee vuorokaudessa sydämestä leviäviin myrkkypaiseisiin.

Lily huokaisi ja kävi hetken mielijohteesta istumaan maahan siihen, missä oli. Se oli loppujen lopuksi ihan hyvä paikka. Pelto levittäytyi jossain vasemmalla; hän erotti juuri ja juuri kullanvärisen hohteen puiden raosta. Hänen ympärillään puut kohosivat korkeuksiin ja maassa heinät peittivät Lilyn ohikulkijoiden näkyvistä.

Hänen edessään kasvoi aika suuri sieni. Se taisi olla tatti, mutta Lily ei ollut aivan varma, koska hän ei ollut koskaan jaksanut opetella oikeasti tunnistamaan sieniä, ellei niitä ollut kuivattu Ladonnan liemiainestukun hyllyille lasipurkkeihin. Lily tuijotteli hajamielisesti sientä, kun jokin liikahti. Lily siristi silmiään. Aurinko paistoi sen verran kirkkaasti, että hänen oli hetken aikaa vaikea käsittää, missä hän oli liikettä nähnyt. Se oli ollut siellä missä sienikin, mutta ei ihan kuitenkaan… Silmien siristys auttoi, ja Lily henkäisi ääneen.

Sienen vieressä kasvoi pieni puuntaimi, jonka juurilla räpytteli siipiään jokin hieman keijua tai kukkaa muistuttava olento, joka ei kuitenkaan ollut kuin keiju, eikä selvästikään ollut kukka. Sillä oli neljä kättä, ja jokaisessa kädessä oli useat taustaansa sulautuvat mutta hieman kimmeltävät siivet, joita olento räpytteli kiivaasti. Se ei kuitenkaan näyttänyt säikähtäneeltä: sillä oli kultaiset itsekseen leijuvat hiukset, jotka ylettyivät johonkin sen hämmentävän sirojen nilkkojen tienoille, ja kasvot joissa oli vain silmät ja pikkuruinen nenä ja suu, joka hymyili. Olennon vartalo oli lähempänä laskevan auringon oranssia kuin oljen keltaisuutta, ja siitä kasvoi pehmeiltä näyttäviä kukan terälehtiä aivan kuin ne olisivat olleet sen samettinen kesämekko. Lily tuijotti olentoa, ja se tuijotti häntä takaisin. Lilyn teki mieli ojentaa kätensä ja sipaista olennon hiuksia, kokeilla, leijuisivatko ne myös hänen kättään vasten.

Olento tuntui tuoneen mukanaan hiljaisuuden, myös Lilyn ajatuksiin. Hän vain katsoi ja ihmetteli ja mietti, olisiko olennon nimi kerrottu hänen taikaeläinten hoidon kirjassaan. Hänen olisi pitänyt valita oppiainetta pidemmälle, hän tajusi sen nyt, oli typeryyttä jättää muut olennot huomiotta ja keskittyä liemiin ja loitsuihin ja muuhun sellaiseen, mitä hän uskoi tarvitsevansa tulevaisuudessa…

”Lily”, joku kuiskasi varjoista.

Lily oli sekunnissa seisomassa taikasauva ojennettuna, vaikka eihän siinä ollut mitään järkeä. Ei kukaan sellainen, jota vastaan hänen pitäisi puolustautua, olisi varoittanut häntä etukäteen. Hän puristi siitä huolimatta sauvaa tiukasti kädessään ja katsoi kulmat kurtussa sinne, mistä ääni oli kuulunut.

Severus nousi hitaasti seisomaan, kädet ylhäällä ja kasvoillaan erittäin viaton ilme. Lily ei laskenut taikasauvaansa, mutta hän näki, kuinka surulliseksi se teki Severuksen. Tällä oli jälleen rasvaiset hiukset ja päällään epämääräisen ruskea takki, kirkkaankeltainen poolopaita ja farkut, jotka olivat ilmeisesti kauan sitten olleet mustat ja kenties silloin jopa sopineet jollekin miehelle, joka oli noin kolme kertaa Severuksen kokoinen. Lily meinasi jo kysyä hymyillen, miksei Severus voinut käyttää kesäisin koulukaapujaan, jos vaihtoehtoina olivat tällaiset vaatteet, mutta sitten hän muisti, että eiväthän he olleet enää puheväleissä. Eivät olleet olleet yli vuoteen, ja silti se meinasi unohtua Lilyltä jatkuvasti.

He seisoivat siinä vastatusten, noin viiden metrin päässä toisistaan, ja katsoivat toisiaan hiljaa. Lily mietti sitä anteeksipyyntöä, jonka oli saanut Severukselta heidän viidennen kouluvuotensa keväänä, ja sitä, kuinka kamalalta oli tuntunut olla ottamatta sitä vastaan. Hän oli katunut sitä moneen kertaan, mutta vielä useammin hän oli tajunnut olleensa oikeassa. Niin kuin silloin, kun hän oli huomannut Averyn hiipivän salaisten kirjojen osastolle ja järjestänyt tämän jälki-istuntoon, ja Avery oli nauranut ja sanonut, että oppisi piruntulen muutenkin, mutta silti Severus oli seuraavana aamuna istunut Averyn vieressä aamupalalla ja hymyillyt. Tai kun eräs kolmasluokkalainen korpinkynsi oli saanut kuulla, että hänen vanhempansa oli juuri murhattu, ja Mulciber oli hymyillyt Severuksen vieressä, eikä Severus ollut näyttänyt pistävän pahakseen. Lily oli tehnyt ainoan oikean valinnan, kun oli päättänyt lakata olla olemasta ystävä Severuksen kanssa, mutta silti hänestä tuntui nyt väärältä edes kuvitella uhkaavansa Severusta. Hän laski huokaisten sauvansa.

”Sinä – sinä…” Severus aloitti hitaasti, mutta hänen äänensä ei kantanut, ja hänen oli pakko rykäistä. ”Sinä olet löytänyt minun ohrakaunoni.”

”Mitä?”

Severus henkäisi kerran syvään. ”Ohrakauno. Tuo tuossa”, hän sanoi ja osoitti sitten alaspäin, siihen taimen juurelle, missä kummallinen olento edelleen oli paikoillaan ja räpytteli ympäristöön sulautuvia siipiään. ”Se on ohrakauno. Se käy usein täällä metsän puolella. Minä olen usein tullut tänne vain katselemaan sitä, kun… kun…”

Lily nyökkäsi. Kyllä hän tiesi, ettei Severus halunnut olla kotonaan. He olivat puhuneet siitä vain vähän, mutta tarpeeksi paljon, jotta Lily oli ymmärtänyt, ettei siitä saanut puhua. Tuntui kummallisen normaalilta olla taas Severuksen kanssa tässä tilanteessa, puhumassa jostain mistä he eivät voineet puhua, katsomassa yhdessä jotakin kummallista. Lily istui alas, ja Severus astui muutaman epäröivän askeleen lähemmäs ennen kuin istui myös. Oli vaikea ajatella, että Lily ei enää halunnut olla Severuksen kanssa tekemisissä, sillä kaikki vaikutti niin tutulta ja oikealta. Paitsi ettei Severus ollut hänen vieressään kuten ennen, vaan kauempana.

Hetken he istuivat vaiti, katselivat kumpikin ohrakaunoa, joka räpytteli siipiään ja jonka hiukset leijailivat ja jonka suu liikkui, mutta Lily ei tiennyt, puhuiko se vai hengittikö vain.

”Lily”, Severus sanoi hetken kuluttua hiljaa. Lily nosti katseensa kohdatakseen Severuksen silmät, mutta ne tuijottelivat epävarmoina varpaita. Severus halasi toisella kädellään polviaan ja raapusteli toisella epämääräisiä kuvioita maahan. ”Muistatko”, hän kysyi, ”kun seitsemän vuotta sitten istuimme myllyn juurella ja yritimme tehdä itsekseen pyörivää hyrrää oljenkorsista?”

Lilyn täytyi miettiä hetki. Hyrrä? Oljenkorsi? Sitten hän naurahti, kun tilanne muistui hänen mieleensä. ”Se oli minun äitini syntymäpäivänä, eikö vain? Halusin viedä hänelle jotain poikkeuksellista lahjaksi.” Lily pudisteli päätään hymyillen. Oli ollut mukava istua Severuksen kanssa, yrittää käyttää jännittäviä taikavoimia johonkin kauniiseen ja mukavaan. ”Mutta eihän siitä mitään tullut.”

Severus nyökkäsi, joskaan ei Lilylle vaan jaloilleen, ja ylikasvaneet hiukset valuivat hänen kasvojensa peitoksi. Yksi hius lepäsi suoraan hänen koukkuisen nenänsä päällä, mutta hän ei huomannut. Hän huokaisi ja heilautti taikasauvaansa. Lily katsoi hämmentyneenä, kun viereisestä pellosta liisi Severuksen viereen muutama olki, jotka taittelivat itse itsensä timantinmalliseksi hyrräksi. Hyrrä lensi Severuksen käteen, ja vihdoin Severus nosti päätään. Hän katsoi tiukasti hyrrää, nosti sen silmiensä tasolle ja puhalsi siihen kevyesti taikasauva toisessa kädessään. Hyrrä nousi sentin verran Severuksen käden yläpuolelle ja alkoi pyöriä. Severus huitaisi taikasauvallaan laiskan näköisesti ja lennätti hyrrän Lilyä kohti. Lily ojensi kätensä hymyillen ja otti hyrrän vastaan.

Hyrrä pyöri juuri sopivan hitaasti, jotta sen mutkikasta rakennetta saattoi ihailla samalla kun sen liikettäkin. Lily katseli hyrrää, eikä voinut eikä halunnut lopettaa hymyilemistä. Tämä oli niin kuin ennen, kun hänen ja Severuksen ystävyys oli ollut helppoa ja oikeaa, kun he olivat yrittäneet rakentaa pieniä iloisia asioita ja puhuneet siitä, kuinka hilpeysliemen sivuvaikutukset voisi ehkäistä tai kuinka Severus oli keksinyt vaimennousloitsun. Kuinka kuumejuoma kannattaisi hauduttaa, kuinka Lily oli viimein oppinut karttaamattomuusloitsun, kuinka Severus ei ollut saanut kahteen päivään lämmintä ateriaa, kuinka Lilystä oli tehty valvojaoppilas… Kunpa he voisivat taas puhua niin kuin ennen, ja Severus voisi opettaa Lilyäkin tekemään hyrrän, he voisivat istua Tylypahkan järven rannalla ja yrittää puhua vedenväelle tai keittää yhdessä uniruohouutetta.

”Severus”, Lily kuiskasi ja tuijotti edelleen hyrrää. He olivat niin kaukana toisistaan, eihän Severus kuulisi –

”Mitä?”

Lily huokaisi. Hän siirsi toisen kätensä hyrrän ylle, niin että se pyöri hänen käsiensä suojassa, ja katseli sitä sormiensa välistä. ”Ei asioiden tarvitse mennä näin. Kyllä me voisimme olla vielä ystäviä. Kunhan… kunhan…”

Severus nousi seisomaan niin äkkiä, että Lily hätkähti. Lily nosti hieman varovaisesti katseensa ja tajusi, että samalla hänen poskelleen vierähti yksi kyynel, mutta se ei ollut nyt tärkeää. Tärkeää oli Severuksen katse, kuin nurkkaan ajetun eläimen tuijotus paitsi tuskaisempi. Kun Severus puhui, hänen äänensä oli karhea, lähes tunnistamaton. ”Kunhan mitä? Kunhan luovun ainoista ystävistäni, niinkö?”

”He – he eivät ole ystäviä, Severus – ”

”Eivät ole ystäviä! Mitä sinä sanoit?”

Lily huokaisi. Ei tätä taas. ”Oletko sinä todella sellainen, Severus? Mitä sinä teet heidän kanssaan? Mulciber ja Avery – he – rakennatko sinä heidän kanssaan hyrriä ja istut katsomassa ohrakaunoa ja – ”

”EN TIETENKÄÄN!” Severus huusi. Lilyn teki mieli kyyristyä hänen vihansa edessä, mutta se tuntui väärältä. Niinpä Lily vain katsoi maassa istuen, kuinka Severus seisoi siinä hänen edessään ja huusi. ”HE EIVÄT OLE SINÄ! En minä haluaisi rakentaa heidän kanssaan hyrriä tai istua missään, minä haluan tehdä sitä sinun kanssasi, mutta minä en kelpaa sinulle – ”

”Totta kai kelpaat – ”

”Sinä olet itse sanonut, että se on ohi, että minun anteeksipyynnöilläni ei ole mitään merkitystä, että on liian myöhäistä, että se on ohi, etkä sinä ole vastannut yhteenkään minun pöllööni tai edes suostunut katsomaan minua käytävällä, vain sen takia, kenen kanssa minä liikun, vaikka minä olen kestänyt kuusi vuotta sitä, että sinun ystäväsi nostavat minut nilkoista roikkumaan minun omalla taiallani ja kiroavat minun hiukseni ravuiksi joiden sakset purevat korvani rikki tai hampaani kasvamaan metrin mittaisiksi tai – ”

”En minä ole heidän ystävänsä! Minä olen aina tullut siihen väliin, kyllä sinä sen tiedät!”

”Minä näin sinut ja Lupinin – ”

”Niin, Lupinin! Ei hän sinua kiroa, ei varmasti, hän ei ole sellainen!”

Siihen tuntui loppuvan Severuksen puhti. Hän vain tuijotti Lilyä ja hengitti kiivaasti, mutta ei enää sanonut mitään, ja hetken kuluttua hän valahti istumaan siihen missä seisoi aivan kuin hänen jalkansa eivät enää yhtäkkiä olisi jaksaneet kannatella hänen vähäistä painoaan. Severus huokaisi ja katseli taas varpaitaan ja halasi polviaan.

Lily tuijotteli ohrakaunoa, joka ei edelleenkään tehnyt mitään muuta kuin räpytteli satunnaisesti siipiään ja liikutteli suutaan ja oli vain ja näytti edelleen tyytyväiseltä. Lily mietti ystäviä ja uskollisuutta ja sitä, kuinka oli lukenut sinä aamuna Päivän Profeettaa ja saanut tietää, että Larawayn koko perhe oli löydetty kuolleena keittiön pöydän äärestä, ja Lily oli muistellut Henry Larawayta, joka oli ollut töissä siinä ruokakaupassa, jossa Evansit olivat käyneet ennen kuin Lily oli lähtenyt Tylypahkaan, ja joka oli neuvonut hänelle, missä pääsiäismunat olivat ja hymyillyt ja sanonut, että oli ilo olla avuksi…

”Minä olen opetellut koko kesän suojaloitsuja”, Lily sanoi.

”Niinkö?” Severus kysyi, mutta ei kuulostanut siltä kuin olisi pitänyt. Severus kuulosti lähes siltä kuin aina kun he juttelivat, aivan kuin kaikki olisi ollut hyvin ja Severusta olisi vain kiinnostanut kaikki, mikä Lilyn elämään liittyi. ”Olen varma, että olet oppinut ne kaikki.”

”En ole, en ole oppinut tarpeeksi”, Lily kuiskasi, vaikka hänen oli tarkoitus puhua ääneen. ”En tarpeeksi, en haluaisi jättää perhettäni tänne yksin ja lähteä pois, he eivät ole turvassa yksin – ”

”Totta kai he ovat turvassa”, Severus sanoi tasaisella ja varmalla äänellä. Kuin tietäen, että oli oikeassa. Lily nipisti suunsa kiinni ja mietti, tiesikö Severus oikeasti, kuulostiko hän sen takia niin varmalta, ja miksi Severus tietäisi, vai yrittikö tämä vain väittää niin, jotta Lily ei huolehtisi, mutta miksi yrittäisi, kun he eivät olleet olleet ystäviä enää yli vuoteen…

”Lily”, Severus sanoi, ”totta kai he ovat turvassa.”

Lily puraisi huultaan. Hänen oli pakko kysyä. ”Mistä tiedät?”

Severus näytti yllättyneeltä. ”Minä – minä – vain – luota minuun, Lily, kyllä he ovat turvassa, minä lupaan.”

Lily katsoi Severusta pitkään silmiin, ja Severus näytti siltä, ettei se haitannut häntä. He istuivat maassa ja tuijottivat, ja Severus näytti siltä kuin häneen todella voisi luottaa, mutta Lily tiesi paremmin. Lily tiesi kyllä, että jos Severus oli varma, siihen oli vain yksi selitys, ja koska Severus oli varma, Lilyllä oli vain yksi vaihtoehto.

”Minä haluaisin olla sinun ystäväsi”, hän sanoi. ”Minä ihan totta haluaisin, Severus. Mutta minä en voi olla kenenkään sellaisen ystävä, joka on tekemisissä kuolonsyöjien kanssa. Me emme voi enää tavata.”

Severus ei enää näyttänyt siltä, että kaikki oli hyvin, mutta ei hän näyttänyt muultakaan. Hän näytti tyhjältä. Hetken he vielä katsoivat toisiaan silmiin, mutta Lily ei nähnyt enää Severusta vaan pelkät tyhjät tummat silmät. Severus ei pyytänyt anteeksi, ei hän tätä ollut ikinä pyytänyt anteeksi. Severus vain katsoi häntä hetken ja sitten nyökkäsi ja nousi hitaasti seisomaan. Lily seurasi katseellaan, kuinka Severus kääntyi ympäri ja lähti kävelemään pois, ja Lily mietti, mihin Severus muka menisi, koska ei tämä haluaisi mennä kotiinsa ja Lily oli varastanut Severuksen paikan metsiköstä. Ehkä Severus menisi myllyn luokse tuijottamaan kiviseinää? Mutta ei hän voisi, koska lähistön teinit olivat keksineet saman paikan ja alkaneet kerääntyä sinne ryyppäämään – tai ehkä Severus tekisi jonkin ovelan loitsun ja saisi teinit vaihtamaan paikkaa, Severus oli hyvä keksimään ovelia loitsuja…

Lily huokaisi ja katsoi ohrakaunoa. Sen suu väpätti nopeammin kuin aiemmin, mutta se näytti edelleen tyytyväiseltä, vaikka mistä Lily tietäisi, milloin ohrakaunot olivat tyytyväisiä. Hyrrä Lilyn vieressä pyöri edelleen, mutta sitä Lily ei halunnut nähdä.

Pitkän aikaa Lily vain istui paikoillaan. Sitten ohrakauno sulki suunsa ja saman tien sen jälkeen nousi lentoon. Se liihotteli aivan Lilyn silmien editse ulos metsästä suoraan viereiselle ohrapellolle ja pois näkyvistä. Ehkä sekin oli kaivannut vain hetken rauhaa ennen kuin meni takaisin sinne, minne kuului. Lilykin nousi ylös ja päätti, että menisi kotiin selvittämään asiat edes Petunian kanssa, koska vaikka Petunia toivoi Lilyn turhien typerien noitahömpötyssuojaloitsujen menevän voi luoja nyt vihdoin ja viimein pieleen, ainakaan Petunia ei halunnut olla kuolonsyöjä.

[Nyyhti]

Rae, suurkiitokset kommentista! Pidän myös itse todella paljon juuri sellaisista kirjoihin nivoutuvista ficeistä - ja no, siksihän tämäkin sellainen on Oli erityisen mukava kuulla, että ajattelet Lilyn olevan tällainen, minusta kun niin usein tuntuu, että oma mielikuvani hänestä on ihan erilainen kuin kaikkien muiden. Olento oli tosiaan itse keksitty! Ja haha Severuksen paita - naureskelin sille itsekin, onneksi joku muukin!

[Okakettu]

Tervehdys kommenttikampanjasta! Heh, hymyilyttää vieläkin myyntipuheesi tälle ficille, pitkä ja jahkaileva. :,D Olihan tässä toki pituutta, mutta minusta se oli lähinnä vain virkistävää, kun tulen lukeneeksi finissä nykyään aika lyhyitä tekstejä. Jahkailevaa en sijaan allekirjoita ollenkaan, tässä oli kaikki mitä pitikin olla! Onneksi tämä teksti tuli vastaan kampanjan tiimoilta, tykkäsin kokonaisuudesta nimittäin aivan hirmuisesti.

Raen tapaan, ja kommenttivastaustasi mukaillen, minua viehätti ihan hirmuisesti tapa jolla tämä nivoutui kirjojen maailmaan (tulin toistaneeksi sinua, sori, mutta kiteytit asian niin hyvin!). Potterin tiimoilta etsin sellaisia ficcejä nykyisin luettavaksi harvoin, koska se ei ole minulle fandomina niin hirveän tärkeä, mutta tätä lukiessa tuntui, että sain aivan uusia oivalluksia liittyen Lilyn hahmoon ja hänen suhteestaan muihin, eritoten Severukseen, mutta miksei myös Petuniaan. Minulle tämä ficci näyttäytyikin tavallaan hienovaraisena hahmotutkielmana (kai se on sopiva suomennos 'character studylle'?), ja hienoa, että sen kohteena oli nimenomaan Lily. Minusta tulkintasi hänestä mukaili hyvin sitä, mitä kirjoissa on hänestä kerrottu, esmes juuri oikeamielisyyden ja vastuunkannon osalta, mutta toit sitten vielä hiukan lisää sävyjä mukaan. Tästä välittyi hyvin Lilyn nuoruus, ja pidin yksityiskohtana siitä, että Petunian kommentti onnistui pääsemään hänen ihonsa alle - se toi minusta mukaan hienosti myös tiettyä haavoittuvaisuutta. Puhumattakaan Lilyn pimeisiin voimiin liittyvästä ahdistuksesta ja tietynlaisesta avuttomuudesta kaiken sen edessä.

Severus taas. En pidä hänestä hahmona erityisemmin, mutta tykkäsin todella paljon siitä, millaisena hän tässä ficissä näyttäytyi -  kirjojen antamalle kuvalle hyvällä tavalla uskollisena, jotenkin. Lilyn silmin kuvattuna hän on enemmän tai vähemmän raukka, mutta vaikeaa häntä on silti sääliäkään: onhan hän tehnyt oman valintansa kuolonsyöjäystäviinsä liittyen, kuten Lily toteaa. Pidin siitä, ettei tässä ruvettu silti varsinaisesti syyllistämään ja maalailemaan Severuksesta pahaa kuolonsyöjää, vaan Lilyn kertojanäänen kautta välittyy hyvin se, että Lily todella haluaisi korjata välinsä Severuksen kanssa, jos se vain olisi mahdollista.

Lilykin nousi ylös ja päätti, että menisi kotiin selvittämään asiat edes Petunian kanssa, koska vaikka Petunia toivoi Lilyn turhien typerien noitahömpötyssuojaloitsujen menevän voi luoja nyt vihdoin ja viimein pieleen, ainakaan Petunia ei halunnut olla kuolonsyöjä.

Tämä loppu kiteytti minusta osaltaan tosi hyvin hyvin tätä ficciä ja Lilyn hahmoa!

Ää, hitsi, tuntuu, etten saa ilmaistua iteäni yhtään selkeästi. Pahoittelen ympäripyöreyttä sun muuta. Joka tapauksessa, tämä oli tosi hieno teksti, ehdottomasti yksi suosikkejani, joita olen Lilystä lukenut! Kuvailusi oli todella selkeää ja hyvää, etenkin miljöökuvaus, sitä luki tosi mielellään. Ohrakauno oli sekin mainio keksintö. Kiitos paljon lukukokemuksesta!

[Hazyel]

Noniin, kommenttikampanjasta hei! o/ En tiedä osaanko olla kovin analyyttinen tai kriittinen, mutta nyt kun siihen on lupa, niin katson tätä lukiessani ehkä vähän eri tavalla!

Kiinnostuin tästä tekstistä tuon otsikon takia, se on tosi kaunis ja pidän siitä hirveästi! Toinen kiinnostava tekijä oli hahmot - en sinänsä kauheasti välitä Severuksesta hahmona, mutta Lilystä pidän ja haluan tietää, mitä olet näin kauniilla otsikolla kirjoittanut näistä kahdesta hahmosta!

Ensimmäisenä mun silmään hyppäsi se, että tekstissä mainitaan Lilyn olevan aloittamassa viimeistä kouluvuottaan - jotenkin alusta asti mulle tuli tästä sellainen hieman lapsenomainen fiilis, ja hämmennyin kun Lily ei ollutkaan enää kauhean nuori! Ehkä tuo alun juokseminen tuolla tavalla loukkaantuminen Petunian sanoista toi sen fiiliksen. Lisäksi hämmennyin ensin siitä, että Lily on asettanut suojaloitsuja, kunnes tajusin, että kyllähän hän tosiaan on jo täysi-ikäinen

Ehkä yksi pieni asia mua tässä häiritsee: Se, kuinka Lily ajattelee Voldemortia tiedät-kai-kenenä. Jotenkin kuvittelisin, että kun Lily noin kovasti on häntä vastaan ja haluaa olla se, joka Voldemortin pysäyttää, niin hän silloin ajattelisi ihan nimellä, puhuisikin jopa nimellä. Lisäksi kuvittelisin Dumbledoren opettaneen Lilylle sen, että nimen pelko lisää itse asian pelkoa.

Tunnelma tässä tekstissä on niin surullisen haikea, voi Lilya ja Severusta ja heidän ystävyyttään! Harmitti tätä lukiessa, kun heidän ystävyytensä on loppunut sillä tavalla. Erityisesti pidin tuosta, kuinka Severus muistuttaa Lilya, että Lilyn ystävät kiusaavat Severusta. Ja vaikka Lily kieltääkin, etteivät kelmit (paitsi ehkä Lupin) ole hänen ystäviään, hän lopulta päätyy yhteen Jamesin kanssa. Siitä tulee niin ristiriitainen olo ja se laittaa ajattelemaan, mutta ehkä Lilykään ei ole täydellinen.

Ja sitten mun on ihan pakko sanoa, että tää kuvailu! Jotenkin sun kuvailutyylisi on todella kaunis ja tykkään siitä, että käytät paljon kielikuvia, kun kerrot miltä jokin näyttää. Sillä saat niin hirveän paljon lisää syvyyttä tekstiin, ja se tuo mukaan ikään kuin runollisen oloisen vaikutelman. Ja on tosi mukava lukea, kun asioita ei ole kuvailtu vain yksinkertaisin adjektiivein vaan on käytetty paljon erilaisia sanoja! Osaisinpa mäkin!

Tämä teksti oli mun mielestä todella kaunis, ja vaikkei tästä nyt tullutkaan mitään syvääluotaavaa analyysia tai kritiikkiä, niin toivottavasti kommenttini kelpaa silti! Iso kiitos tästä tekstistä, kirjoitat niin kauniisti että mun tarvitsee lukea sulta jotain lisääkin <3

[Nyyhti]

Okakettu, oi että, mahtavaa jos tää ei ollut jahkaileva! Yritin nimittäin karsia kaikkea turhaa, mutta en sitten osannutkaan karsia mitään, ja olin ihan varma että tästä tuli liian jahkaileva En ole ikinä kuullut tuota character study -termiä, mutta kun nyt sen kerroit, niin sellainen tämä kieltämättä juuri yritti olla! Plus kommenttisi ei ollut mielestäni lainkaan ympäripyöreä, päinvastoin Ilahduin erityisesti siitä, että lainasit tuon lopetuksen, koska tuskailin sen kanssa ikuisuuden, kunnes lopulta en enää osannut parannella sitä mutta tuntui edelleen siltä, että siinä on jotain pahasti vialla. Ilmeisesti ei ainakaan koko tekstiä pilannut, kun pääsi lainaukseen asti! Kiitos ihan miljoonasti aivan ihanasta kommentistasi!

Lauchuo, hmm, totta, on kyllä vähän lapsellista lähteä sillä tavalla juoksemaan Ajattelin Lilyn olleen kauhean stressaantunut kaikesta ja Petunian kommenttien olleen viimeinen pisara, mutta se ei kieltämättä tullut tässä tekstissä mitenkään esiin! Ja itse asiassa tuota tiedät-kai-ketä mietin tosi pitkään ja olen miettinyt muidenkin tekstien kanssa. Olen sitten lopulta päätynyt ainakin nuoremman Lilyn kohdalla tähän lähinnä sillä perusteella, että hän ei ole vielä ikinä taistellut Voldemortia vastaan. Mutta tuo oli kyllä hyvä pointti erityisesti tähän tekstiin liittyen, että kun Lily kerran kuitenkin toivoi kukistavansa Voldun, ehkä hän sitten käyttäisi tästä ihan oikeaa nimeäkin! Aivan ihana kuulla, että pidit tämän kuvailusta! Tällainen kuvailun runsaus ei nimittäin ole mulle ihan sitä luonteenomaisinta kirjoittamista, vaan keskityin siihen pitkästä aikaa ihan erityisesti, joten on ihana kuulla, että se onnistui. Harmi, kun mulla ei juurikaan ole tällaisia uudempia one-shotteja, joita kehtaisin vinkata luettaviksi Mutta kiitos tositosi paljon kommentistasi!

[Kiirsu]

Terveiset toivekommenttikampanjasta! Nyt on analysoitu tätä tekstiä niin syväluotaavasti kun vaan pystyin, joten toivottavasti tämä kommentti vastaa toiveitasi. Enempää ei saa musta irti :’D Tässä on nyt paljon asiaa vähän siitä sun tästä ja yritin jotenkin jäsentää ajatuksiani järkevään ja selkeään muotoon, mutta tämä kommentti on nyt vähän sekavaa sinne tänne poukkoilua. Koeta kestää mun sekavaa ajatuksen juoksua.

Aloitetaan otsikosta, joka on mahtava! Alkusoinnut on kivoja tässä se toimii mielettömän hyvin ja otsikko on soljuvan kaunis. Lisäksi se ei ole turhan taiteellinen, vaan oikeasti liittyy tähän tekstiin. Aluksi ajattelin ohrakaunon olevan vain joku kielikuva ja ilahduin suuresti, että se olikin todellinen olento. Ja otsikko olikin ikään kuin taideteoksen nimi, jossa kuvataan, mitä siinä näkyy. Tässähän kirjaimellisesti oli ohrakauno oljenkorrella. Tämä on myös tosi houkutteleva nimi ohrakaunon erikoisuuden takia ja se heti houkuttaa avaamaan tekstin.



Sitten kieleen liittyviä asioita.

Kokonaisuudessaan kirjoitat mielettömän kauniisti ja virheettömästi. Tätä tekstiä on ilo lukea ja se on todella sujuvaa kieltä (toisin kuin mun kommentti). Tässä on aistittavissa Potterien tyyli, mutta päälle on sitten ripoteltu hieman korukielisyyttä, kuitenkin hyvissä määrin, ettei se mene liialliseksi kikkailuksi. Tässä on myös tietynlainen tajunnanvirtamaisuus, joka heijastelee Lilyn sekavia tunteita ja hengästynyttä olotilaa.

”Lily juoksi” on todella vahva aloitus. Noin yksinkertainen toteamus olisi voinut kaatua omaan yksinkertaisuuteensa, mutta tässä se toimii, koska sitä seuraa pidempi ja kuvaavampi virke. Aloitus myös luo sopivan tunnelman tälle tekstille ja antaa tilaa juuri sen hengästyneen vaikutelman luomiselle. Siinä tuodaan myös heti kättelyssä esiin, kuka tässä on kyseessä ja kenen näkökulmasta kerrotaan, eikä pelata sillä, että hämätään tai pidetään lukijaa jännityksessä. Ei sillä, että sekään olisi huono lähestymistapa, mutta tässä suoraan asiaan meneminen toimii todella hyvin.

Tässä on aivan käsittämättömän ihanasti eläväisesti kuvattu luontoa. Luonto on selvästi keskeisin elementti tässä tekstissä ja kaunis kieli tukee sitä hyvin. Toisaalta kuitenkin aurinko mainittiin mielestäni turhan monta kertaa. Se on toki keskeinen osa kaunista kesäpäivää, mutta toisaalta taas on niin ilmiselvää, että kesällä paistaa aurinko, ettei sitä olisi tarvinnut mainintana aivan yhtä usein.

Hän pakotti itsensä katsomaan hentoina kohti taivasta kurkottavia varpuja, erisävyisinä ruskeina toistensa ympärille kiertyviä puunrunkoja.

Tämä esimerkiksi on todella kaunis pätkä. Pidän näistä luontokuvista ja siitä, että Lily pakottaa itsensä katsomaan niitä. Tässä on todella lohdullista se, kuinka Lilyä rauhoittaa luonto. Lisäksi tykkään sanojen jättämisestä pois ja ikään kuin hengästyneen tunteen luomisesta ja ja-sanan korvaaminen pilkulla toimii tässä erittäin hyvin.

Tämä oli niin kuin ennen, kun hänen ja Severuksen ystävyys oli ollut helppoa ja oikeaa, kun he olivat yrittäneet rakentaa pieniä iloisia asioita ja puhuneet siitä, kuinka hilpeysliemen sivuvaikutukset voisi ehkäistä tai kuinka Severus oli keksinyt vaimennousloitsun. Kuinka kuumejuoma kannattaisi hauduttaa, kuinka Lily oli viimein oppinut karttaamattomuusloitsun, kuinka Severus ei ollut saanut kahteen päivään lämmintä ateriaa, kuinka Lilystä oli tehty valvojaoppilas…

Tämä on toinen rakenteellisesti hieno kohta. Kuinka-sanan toisto toimii todella hienosti ja pidän tästä luettelomaisuudesta. Lisäksi pidän siitä, että tämä on jaettu kahdeksi virkkeeksi, vaikka sitä ei periaatteessa olisi tarvinnut tehdä. Tämä olisi hyvin voinut jatkua yhtenä pitkänä virkkeenä, mutta sen katkaisu sinänsä sattumanvaraiselta vaikuttavasta kohdasta rytmittää tätä kivasti ja saa huomion kiinnittymään siihen, mitä nuo muistot todella ovat, kun niihin pakotetaan kiinnittämään huomiota rikkomalla loputon luettelo.

Tykkäsin muuten tosi paljon noista Petunian välihuomautuksista! Ja siitä, ettei niihin ole lisätty johtolauseita ja erikseen merkitty niitä Petunian puheeksi, koska tästä tulee ilmi kuitenkin se, kenen ajatuksia ne ovat. Ja nyt ne ikään kuin kaikuvat Lilyn mielessä, eikä kyse ole vain menneistä tapahtumista.

Täytyy vielä todeta, että hienosti olet upottanut boolin sanat tähän tekstiin! En tekstiä lukiessa enää yhtään muistanut, että tämä osallistui tuohon haasteeseen. Nyt kun jälkikäteen vilkuilin noita sanoja, niin ne ovat vielä jotenkin keskeisiä sanoja ja tykkään siitä, että tämä teksti todella tuntuu rakentuvan niiden ympärille.



Sitten muutama kohta, joka hieman tökki.

kasvot joissa oli vain silmät ja pikkuruinen nenä ja suu, joka hymyili.

Tässä ”vain” on hämmentävä. Siitä saa käsityksen, että yleensä kasvoissa on muutakin, kuin silmät nenä ja suu. En saa kiinni siitä, mitä tällä haetaan.

ei tiedät-kai-kuka noussut tuolistaan ja kironnut viatonta jästiperhettä syömään elävältä naapureitaan

”noussut tuolistaan” kuulostaa tässä hassulta. En tiedä, tarkoititko sen enemmän kielikuvaksi viittaamaan siihen, ettei Voldemort tehnyt mitään itse vaan passuutti muita, etkä niinkään kirjaimellisesti tuolilta nousemiseksi. Jos tarkoituksena oli kielikuva, olisin laittanut sen heti virkkeen alkuun, jotta se olisi viitannut kaikkiin näihin kuolonsyöjien tekoihin, eikä vain tähän kannibaaliperheeseen.

Mutta siis nämä kannibaalit ja muut kuolonsyöjien teot on kyllä kiehtovia! Kirjoissa ei käsitellä yksityiskohtaisesti kuolonsyöjien tekoja, mutta aivan varmasti sieltä löytyy tällaisia hirveyksiä. Kokonaisuudessaan maininta näistä luo kauhun ilmapiiriä, koska jopa Lily tietää kaikesta tästä kauheudesta, joten varmasti nämä teot saavat koko velhomaailman elämään pelossa.

Lily katseli hyrrää, eikä voinut eikä halunnut lopettaa hymyilemistä.

Tässä olisin jollain tapaa merkinnyt tuon ”eikä halunnut” olevan ikään kuin lisäys keskellä ajatusta.  Nyt se vähän töksähtää. Olisin laittanut sen sulkuihin tai ajatusviivojen sisään tai edes kursivoinut, mutta jotenkin erottanut sen omaksi osasekseen.



Sitten pari sanaa tekstin rakenteesta.

Tämä on eheä paketti. Tässä on ajallisesti kuvattu pientä pätkää, hahmot ovat tuttuja ja tapahtumapaikka pysyy samana. Ne asiat tekevät tästä todella tiiviin ja kokonaisen tekstin, jota on helppo seurata. Hän-kertoja ja imperfekti ovat myös perinteisiä ratkaisuja, jotka luovat tähän tekstiin selkeyttä ja tekevät tästä helposti lähestyttävän. Kokonaisuudessaan tämä on vaan tosi ehjä teksti, mikä on hieno saavutus, koska tässä on kuitenkin paljon Lilyn ajatuksia, jotka hyppivät hetkestä toiseen. Ajatukset on kuitenkin ripoteltu sinne tänne ja niiden välissä palataan aina takaisin metsään ja missään välissä ei jää epäselväksi, kuvataanko nykyisyyttä vai menneisyyttä.

Tässä muutenkin heti alussa luodaan selkeä kuva siitä mitkä tekstin lähtökohdat ovat. Tulee selväksi päähenkilö, tapahtumapaikka ja -aika sekä aiemmat tapahtumat, jotka ovat ajaneet Lilyn metsään. Ficeissä toimii hyvin se, että nämä tuodaan alussa esiin, koska hahmot ovat tuttuja ja nämä asiat voi todeta sujuvasti sivulauseessa ilman sen kummempia selittelyjä.

Tässä on tosi paljon luetteloita ja tykkään niistä. Kuolonsyöjien teot, Severuksen ystävystyminen Averyn kanssa, yhteiset lapsuusmuistot. Varsinkin, kun ne kaikki kuvaavat Lilyn ajatuksia ja varsinainen kerronta ei ole luettelomaista. Luettelot luovat kuvan Lilyn myllertävästä mielestä ja muutenkin siitä, että Lily on ihminen, joka ajattelee paljon ja myös murehtii paljon.

Nämä ulkonäköjen kuvailut taas tuntuvat välillä vähän raskailta. Kaikki tieto ulkonäöstä tulee yhdessä paketissa ja sitä olisi ehkä voinut ripotella sen sijaan pikkuhiljaa. Esimerkiksi tämä:

Tällä oli jälleen rasvaiset hiukset ja päällään epämääräisen ruskea takki, kirkkaankeltainen poolopaita ja farkut, jotka olivat ilmeisesti kauan sitten olleet mustat ja kenties silloin jopa sopineet jollekin miehelle, joka oli noin kolme kertaa Severuksen kokoinen.

Tässä tulee pitkä selostus Severuksen vaatetuksesta ja tuntuu raskaalta. Sen sijaan, että luettelee yksi kerrallaan mitä Severuksella on päällä voisi toimia paremmin, jos nämä osa näistä mainittaisiin myöhemmin ja esimerkiksi muodossa ”Severuksen keltainen paita loisti kuin Naantalin auriko” (ei nyt siis kirjaimellisesti lol) sen sijaan, että sanoisi ”Severuksella oli päällä…”

Mutta Severuksen keltainen paita on kyllä aivan mahtava yksityiskohta! Tykkään tosi paljon siitä, millainen kuva Severuksesta tässä luodaan vaatetuksen avulla. Tosi hassua kuvitella Severus tällaisissa vaatteissa, mutta ei tämä varmasti tosiaan kesällä juoksentelisi kaavussa, kun ottaa Severuksen sukujuuret huomioon. Ja Lily on ainoa, joka Severuksen pääsee näkemään tällaisissa vaatteissa ja Lily kirjaimellisesti näkee Severuksesta aivan toisen puolen, kuin kukaan muu.

Tässä kohdassa ohrakaunon kuvauksesta kuvailu taas ei tunnu yhtään niin raskaalta:

Olennon vartalo oli lähempänä laskevan auringon oranssia kuin oljen keltaisuutta, ja siitä kasvoi pehmeiltä näyttäviä kukan terälehtiä aivan kuin ne olisivat olleet sen samettinen kesämekko.

Vaikka tässäkin tulee paljon informaatiota, se on ripoteltu sulavammin ja tässä virkkeessä tulee vain kaksi uutta faktaa: vartalon väri ja terälehdet. Niitä on muutenkin kuvailtu ihanan elävästi sen sijaan, että ne olisi vain listattu ilman sen kummempia selittelyitä. Rakastan myös näitä kesään ja luontoon liittyviä kuvauksia ja sitä, kuinka värejä haetaan auringon ja oljen kautta.

Tässä on tosin kerrottu selkeästi taustoja monessa kohtaa ja pidetty lukija ajan tasalla tapahtumista, mutta tässä silti jätetään joitain asioita tulkinnanvaraisiksi ja annetaan lukijalle tilaisuus tulkita tekstiä itse.

Lily tiesi kyllä, että jos Severus oli varma, siihen oli vain yksi selitys, ja koska Severus oli varma, Lilyllä oli vain yksi vaihtoehto.

Tämä on hieno esimerkki siitä, kuinka tässä luotetaan siihen, että lukija osaa lukea rivien välistä. Turhan usein tällaiset kohdat tavataan auki, vaikka sille ei ole mitään tarvetta. Tässä on kuitenkin niin ilmiselvää, miksi Severus on varma asiasta, joten sitä on täysin turha avata lukijalle.

Toisaalta tuo alun ”Lily tiesi kyllä” tuntuu vähän turhalta. Tässä käy kuitenkin selväksi, että näkökulma on Lilyn, eikä sitä tarvitse erikseen korostaa. Virke kuulostaisi ytimekkäämmältä, jos se alkaisi: ”Jos Severus oli varma”, koska silloin se jakautuisi kauniisti kahteen sivulause+päälause pariin.



Sitten päästään tekstin sisältöön.

Aihe miellyttää minua tosi paljon! Itselleni mieluisat hahmot on tosi kiva lähtökohta lähestyä tekstiä ja Severus on mielettömän kiehtova hahmo, joten siitä on kiva lukea. Yleensä tulee luettua Severuksesta aikuisena, joten kivaa vaihtelua saada herrasta vähän nuorempi versio.

Hahmot ovat kyllä loistavasti kuvailtuja! Nämä ovat nyt lapsuuden ja aikuisuuden rajoilla ja se näkyy tässä tekstissä. Sekä Lily että Severus etsivät paikkaansa ja kaikki ovet ovat vielä auki, vielä on mahdollista valita mikä tahansa polku. Pidän siitä, että vaikka molemmat tietävät ystävyyden olevan lopussa, he tahtovat uskoa vielä mahdollisuuteen sen korjaamisesta. Tässä on surullista nuoruuden naiiviutta mutta toisaalta myös sitä viattoman sielun uskoa hyvyyteen.

Pidän tästä Lilystä todella paljon. Se on vahva ja lujatahtoinen nuori nainen, jolla on kuitenkin vikansa. Lily tahtoo kovasti tehdä mikä on oikein ja taistella hyvän puolesta, mutta toisaalta tämä ei edes yritä nähdä asiaa Severuksen puolelta. Severuksella ei kuitenkaan ole ollut helppo lapsuus ja vaikka se ei missään tapauksessa oikeuta Severuksen tekoja, Lilyltä tuntuu uupuvan ymmärrystä. Se ei tee Lilystä huonoa ihmistä, mutta tekee siitä uskottavan hahmon. Lily tuntuu olevan niin vahvasti oikeuden puolesta taistelija, että näkee maailman ehkä turhankin mustavalkoisena. Toisaalta Lilyn halu taistella ja tehdä osansa on ihailtavaa ja sopii erityisen hyvin kirjojen Lilyyn, joka taisteli viimeiseen asti ja uhrasi itsensäkin siinä taistelussa.

Ja vaikka tämä on kirjoitettu Lilyn näkökulmasta, tässä saa myös käsityksen Severuksesta. Pojasta, jonka yksinäisyys sai hakemaan turvaa kuolonsyöjistä, jotka ainoina hänet hyväksyivät. On sydäntä särkevää, että Severus toivoo voivansa palata ajassa taaksepäin. Aikaan, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Hyrrä on ihastuttava muisto, olet tuonut sen todella kauniisti tähän symbolisoimaan mennyttä ja myös eräänlaista viattomuutta.

Hyrrä lensi Severuksen käteen, ja vihdoin Severus nosti päätään. Hän katsoi tiukasti hyrrää, nosti sen silmiensä tasolle ja puhalsi siihen kevyesti taikasauva toisessa kädessään. Hyrrä nousi sentin verran Severuksen käden yläpuolelle ja alkoi pyöriä. Severus huitaisi taikasauvallaan laiskan näköisesti ja lennätti hyrrän Lilyä kohti.

Tämä kuvaa Severusta niin täydellisesti. Tämä yrittää esittää tyyntä ja välinpitämätöntä, vaikka molemmat tietävät, että hyrrällä on erittäin suuri merkitys tässä tilanteessa. Ja Severus muistaa asian edelleen ja Severus on opetellut taian sen jälkeen, kun Lilyn äidin syntymäpäivä on jo mennyt ja pitänyt taian mielessään kaikki nämä vuodet. Tämä kuvaa täydellisesti sitä, kuinka Severus osoittaa välittämistä omalla tavallaan pienillä teoillaan, vaikka sen yrittääkin kaikin keinoin peittää.

Se taisi olla tatti, mutta Lily ei ollut aivan varma, koska hän ei ollut koskaan jaksanut opetella oikeasti tunnistamaan sieniä, ellei niitä ollut kuivattu Ladonnan liemiainestukun hyllyille lasipurkkeihin.

Pidän tästä, koska tämä tuo mieleen sen, kuinka hyvin Lily on sopeutunut velhomaailmaan. Tatti on kuitenkin todella tavallinen sieni ja juuri sellainen, jonka jästit yleensä tunnistavat, mutta koska se ei ole velhoille niin tarpeellinen, Lily ei pidä sen tuntemista tärkeänä.

Tämä oli niin kuin ennen, kun hänen ja Severuksen ystävyys oli ollut helppoa ja oikeaa, kun he olivat yrittäneet rakentaa pieniä iloisia asioita ja puhuneet siitä, kuinka hilpeysliemen sivuvaikutukset voisi ehkäistä tai kuinka Severus oli keksinyt vaimennousloitsun. Kuinka kuumejuoma kannattaisi hauduttaa, kuinka Lily oli viimein oppinut karttaamattomuusloitsun, kuinka Severus ei ollut saanut kahteen päivään lämmintä ateriaa, kuinka Lilystä oli tehty valvojaoppilas

Tästä tykkään tosi paljon!! Erittäin sulavasti sujautettu maininta Severuksen syömättömyydestä kaikkien pienten kivojen asioiden sekaan. Tuo kohta kertoo niin paljon näistä hahmoista. Siitä, kuinka Severukselle siinä ei ole mitään ihmeellistä, ettei lapsi saa kotona ruokaa ja siitä, kuinka kevyesti Lily siihen suhtautuu. Tämä tuo ikään kuin ilmi virheitä molemmissa hahmoissa. Huu, oon vaikuttunut siitä, kuinka näpsäkästi tämän kohdan toteutit!

Ohrakauno on aivan ihana keksintö! Todella nerokas idea, joka toimii tarinan keskiössä ja vaikka sillä ei kuitenkaan ole sen suurempaa merkitystä, se toimii tässä vahvana symbolina. Se kuvaa hyvin Severuksen ja Lilyn samankaltaisuutta ja sitä, kuinka he löytävät iloa samanlaisista asioista. Samoin se on hyvin lapsenomainen olento, joka sopii hyvin hahmojen ikään. Ja se on syy, joka vielä saattoi Lilyn ja Severuksen viimeisen kerran yhteen yrittämään ystävyytensä pelastamista. Itse ainakin ajattelen tämän olleen heidän viimeinen ystävällinen kohtaamisensa ja ystävyyden päättyneen kokonaan tämän jälkeen. Ohrakauno ja myös kaunis ja maaginen olento ja se tuo tekstiin ihanaa taianomaisuutta ja saat kyllä iloita mielikuvituksestasi, kun olet luonut näin suloisen hahmon :3

Sen suu väpätti nopeammin kuin aiemmin, mutta se näytti edelleen tyytyväiseltä, vaikka mistä Lily tietäisi, milloin ohrakaunot olivat tyytyväisiä. Hyrrä Lilyn vieressä pyöri edelleen, mutta sitä Lily ei halunnut nähdä.

Tämä on tosi kaunis. Tässä on ohrakauno ja hyrrä ja tämä kiteyttää kivasti koko tarinan. Pidän myös valtavasti tuosta mystisestä ohrakaunosta, jonka eleitä Lily ei osaa tulkita, eikä hän tiedä, mitä suun väpätys merkitsee. Tämä on oikeastaan niin upea ja vaikuttava kohta, että koko tekstin olisi voinut lopettaa tähän. Ei tuo tämänhetkinen loppukaan huono ollut, mutta tämä olisi myös toiminut erittäin vahvana lopetuksena.



Kokonaisuudessaan teksti on kaunis ja ihana, surun ripauksella maustettuna. Kaunis kesäpäivä ohrakaunolla tuo kontrastia Severuksen ja Lilyn ystävyyden päättymiselle ja ilmassa leijuvalle sodalle. Tämä myös noudattelee canonia ja itse tykkään tosi paljon canonin mukaisista teksteistä. Vaikka tietysti Severuksen ihastus Lilyyn on myös canonia, pidin siitä, että tässä pysyttiin ihan vain ystävyydessä, eikä Severus alkanut tunnustaa rakkauttaan. Se tekee tästä osin vieläkin surullisempaa, kun ei ole kyse vain yksipuolisesta ihastuksesta vaan siitä, että he ovat tekemässä elämässään niin suuria valintoja eri suuntiin, etteivät he voi olla missään tekemisissä keskenään.

Huh en ole yhtään tottunut antamaan tällaisia kommentteja, koska ihkuttaminen on enemmän mun alaa :’D Tällainen pilkun viilaaminen tuntuu tosi hassulta ja tuntuu kuin pistäisin itseäni nyt jotenkin jalustalle ja esittäisin tietäväni asiat sinua paremmin. Enkä kyllä olisi tällaista kommenttia kirjoittanut, jos et olisi sitä pyytänyt, joten toivottavasti tämä miellyttää :3 Ja vaikka tässä on kauheasti kaikkea kritiikkiä, kokonaisuudessaan tämä teksti on ihana ja kaunis ja nautin tästä valtavasti! Tämä on miljoona kertaa parempi ficci, kuin millaisen kuvan tämä kommentti jättää. Voi kamala kun nyt kärvistelen täällä omantunnontuskien kanssa, että onko tämä ihan kamalan ilkeä kommentti. Mutta nää kaikki on kuitenkin vain mun mielipiteitä, enkä tosiaan halua lytätä tätä tekstiä tai mitään, koska tämä on upea teksti ja pidän tästä paljon. Nyyh, ehkä vaan nyt mietin liikaa : D

Tykkään kirjoittaa pitkiä kommentteja ja joskus kommentit venyvät itse tekstiä pidemmiksi, mutta harvoin näin pitkien tekstien kohdalla. Nyt tästä tuli kuitenkin valtavan pitkä kommentti, kun innostuin analysoimaan tätä ihan kunnolla. Kirjoitin kuule ihan muistiinpanot Wordiin tästä ficistä, kun piti saada ajatukset jäsenneltyä : D Vieläkin jäi sellainen fiilis, etten sanonut tarpeeksi, mutta ehkä tämä nyt riittää.

Tykkään tästä tekstistä valtavasti! Ihanaa, että uskaltauduit tämän julkaisemaan, tästä sietää kyllä olla ylpeä! Tämä toimii tosi hyvin kielellisesti ja juonellisesta, hahmot ovat aitoja ja ilmassa on taikaa. Kaikin puolin tämä ficci on todella upea ja sitä oli ilo lukea ja analysoida. Toivottavasti nyt sait tästä kommentista jotain irti. Kiitos tästä hienosta tekstistä <3

[Nyyhti]

Ei herranjumala oikeesti, Kiirsu, apua En ole ikinä eläessäni edes nähnyt noin pitkää kommenttia! Vau!! Ihan uskomatonta, että mun pikkuisesta tekstinpätkästäni saa noin paljon analyysia revittyä! Oot sä kyllä super

Ihan huippua, että pidit otsikosta! Musta tuntuu etten osaa otsikoida ollenkaan ja siksi alan sitten lopulta vihata aina niitäkin otsikoita, joihin lopulta päädyn.

Hmm, hyvä pointti tuo "vain silmät" jne. Olen melko varma, että mulla oli siinä taustalla joku ajatus, mutta kun katsoin nyt kohtaa, olin ihan wtf?!?! Hyvä poiminta myös tuo tuolista nouseminen - juuri sellaiseksi kielikuvaksi sen tarkoitin. Editoin noita kuolonsyöjäjuttuja vaikka kuinka kauan, ja joku niissä tuntui olevan vähän hakusessa, mutta en keksinyt, mikä. Lauseen alkuun laittaminen olisi tosiaan selkeyttänyt juttua! Ja tuo ajatusviiva-/sulkujuttu olisi toiminut tosiaan paremmin!

Ai vitsi, pakko myöntää että repesin nauruun, kun sanoit ulkonäköjen liiasta kuvaamisesta. Inhoan nimittäin ihan hirveästi sitä, kun tosi usein kaikissa teksteissä kuvataan liian tarkasti kaikkien ulkonäköä tai juuri jotain vaatteita - ja sitten olen tehnyt itse ihan samaa, hups Tuo "Severus oli varma" -pätkä oli taas sellainen, jota muokkailin sata kertaa uuteen uskoon, ja silti siinä jäi joku kaihertamaan. Ja se alkuhan siinä mättäsi, ei tullut mieleenkään!

Aivan ihanaa, että pidit tuosta ohrakaunosta! Se oli mulle se juttu, jota ajattelin ensimmäisenä tätä kirjoittaessani, mutta tekstin valmistuttua aloin miettiä, oliko se sittenkin ihan täysin turha ja pöljä tässä, kun sillä ei tosiaan ollut mitään varsinaista roolia.

Tämä on miljoona kertaa parempi ficci, kuin millaisen kuvan tämä kommentti jättää.

No tätä en kyllä usko Sun kommenttihan oli ihan mahtava, olit nostanut esiin varmaan tsiljoona positiivista juttua ja mä oon täällä vaan punastellut lukiessani! Eikä tarvitse miettiä, että pilkkua viilatessa jotenkin nostaisi itseään jalustalle - toisten virheitähän on paljon helpompia analysoida kuin omiaan, ja tällaisissa asioissa se on kerrankin pelkkästään plussaa En voi uskoa, että näit noin paljon vaivaa tuohon kommenttiin, ääääähh ei kai tämä ficci sentään sellaista ansaitse *apina-kädet-silmillä-hymiöx1000*.

Oijoijoi en vastannut varmaan puoleenkaan pointeistasi, mutta luin ne kaikki kyllä erittäin huolellisesti pariin kertaan ja tulen lukemaan varmasti vielä uudestaankin - vaikka tätä ficciä en varmaan muokkaakaan, kommentti auttaa kuitenkin tosi paljon jatkossa, kun miettii, mikä toimii ja mikä ei ja millaisiin juttuihin kannattaa kiinnittää huomiota. (Sitä paitsi oon niin hämmentynyt noista kehuista etten osaa vastata niihin mitään järjellistä )

Siispä kiiiitos x 2490 (se on sun kommentin sanamäärä!)! <3