Nimi: Kolme syytä olla kuolonsyöjä
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Paritukset: Harry/Tom, Severus/Lily
A/N: Tämä ficci antoi odottaa itseään tovin kirjoittamisen osalta, kun mikään ei oikein tuntunut toimivan riittävän hyvin. Tästä tuli vähän erilainen kuin olin alunperin ajatellut ja yllättävän hankala tätä oli kirjoittaa. Menee aika AU:n puolelle, mutta menköön. En myöskään oikein tiedä, mitä tästä pitäisi itse ajatella - etenkään otsikon kannalta, kun en tälle mitään järkevämpää otsikkoa keksinyt. Siitä olen iloinen, etten vieläkään ole kirjoittanut 3 kertaa kun -haasteeseen huumoria, vaan olen pysynyt muissa genreissä. Tämä fic osallistuu sellaisiin haasteisiin kuin 3 kertaa kun, FanFic 100 (sanalla
026. Toverit) ja Vuosi raapalehtien.
I
Harry oli monet kerrat vuosien varrella miettinyt, miksi oikein oli päätynyt ryhtymään kuolonsyöjäksi. Hän tiesi, että monet hänen ystävistään eivät sitä koskaan ymmärtäisi tai hänen päätöstään hyväksyisi – ja hän oli väsynyt selittämään. Hän oli uupunut loputtomaan kysymysvirtaan valinnastaan, hän oli kyllästynyt vihamielisiin katseisiin, joita ihmiset hänen suuntaansa heittivät havaittuaan mustan tatuoinnin hänen ihollaan.
Kaikkein eniten Harry oli väsynyt siihen, kuinka ihmiset kaikkialla hänen ympärillään olettivat hänestä asioita vain sen vuoksi, että hänen kyynärvartensa ihoa koristi tatuointi.
Lopulta Harry oli vain kääntänyt selkänsä entiselle elämälleen, ihmisille joita oli joskus kutsunut perheeksi ja ystäviksi, hän oli astunut täysin uuteen elämäänsä. Vanha Harry Potter oli kuollut –
ja Ron ja Hermione Weasley vihasivat häntä sen vuoksi.
”Harry”, hiljainen ääni huokaisi huoneen nurkasta ja hymy huulillaan Harry kääntyi kurkistamaan äänen suuntaan.
”Tom.”
Harry ei voinut olla myöntämättä, että suurin syy hänen valinnalleen siirtyä pimeyden puolelle oli juuri pimeyden karismaattinen johtaja, Tom Valedro, jota valon ennakkoluuloinen väki kutsui lordi Voldemortiksi kaikkien muiden ohella. Hänelle Tom oli Tom, oli aina ollut, sillä jo siinä vaiheessa, kun Harry oli Tom Valedron ensimmäistä kertaa salaisuuksien kammiossa kohdannut, hän oli tuntenut vetoa miehen puoleen. Pimeyden lordi oli vaikuttava persoona, karismaattinen, jopa hieman pelottava –
mutta Harry ei voinut olla tuntematta tätä kohtaan mitään muuta kuin kaiken nielevää intohimoa. Lopulta hän oli vannonut uskollisuutta miehelle, jota oli oppinut himoitsemaan ja oli hylännyt valheellisen elämänsä, astunut tähän uuteen maailmaan, jossa Tom oli vain hänen.
Iltaisin he aina lämmittivät toistensa vuodetta ja Tom kehräsi Harryn korvaan, vain kieltääkseen seuraavana aamuna, että he olisivat koskaan olleet yhdenvertaisia. Sillä Harry oli vain kuolonsyöjä ja Tom oli pimeyden lordi,
vaikka Harry tiesikin pitelevänsä haurasta valtaa käsissään. Sillä Tom oli hänen kaikessa loistossaan. Sillä Tom oli suurin syy siihen, miksi Harry oli kuolonsyöjäksi ryhtynyt.
II
Severus huokaisi raskaasti puristaessaan vasenta kyynärvarttaan ja irvistäessään tuskasta. Piirtoa oli poltellut viime aikoina tavallistakin enemmän, sillä pimeyden lordi alkoi käydä kärsimättömäksi. Severus kuitenkin pakotti ilmeensä liukenemaan tyyneyteen huomatessaan Albus Dumbledoren epäluuloisten silmien hivelevän hänen käsivarttaan. Severuksen olisi tehnyt mieli kirota, hänen oli lähes mahdotonta ylläpitää rooliaan ja täyttää tehtävänsä silloin, kun rehtorin epäluulot lankesivat raskaina hänen harteilleen.
Kääntäessään katseensa opettajien pöydästä Severus antoi katseensa viipyä rohkelikkopöydässä, hivellä Potterin honteloa vartaloa aina siihen asti, kunnes poika kohotti vihreät silmänsä pöydän pinnasta ja virnisti. Liemimestari ei voinut mitään sille, että väristys kulki hänen lävitseen aina, kun Potter kohdisti virneensä häneen. Hän nautti tästä pienestä pelistä heidän välillään, nautti siitä, kuinka he pystyivät pitämään kaiken näkevän rehtorin tietämättömänä siitä, kenelle sekä Severuksen että pojan joka elää uskollisuudet oikeasti kuuluivat.
Pimeyden lordi olisi vielä ylpeä heistä, vaikkei koskaan sitä sanoisikaan.
Sillä Severus oli syy sille, miksi Potter oli ylipäänsä suopea pimeyden tarkoitusperille ja oli lopulta kääntynyt heidän puolelleen. Severus ei tiennyt, milloin oli viimeksi ollut tyytyväisempi omiin saavutuksiinsa –
sillä Potterin astuttua pysyvästi kuolonsyöjien riveihin pimeyden tavoitteet olivat muuttuneet huomattavasti helpommiksi. Nyt olisi helpompaa puhdistaa velhomaailma jästien ja jästisyntyisten saastasta, joka sitä oli tähän asti tahrannut.
Severus käänsi katseensa takaisin ruokaansa julma hymy huulillaan. Viimeinkin hän pääsisi kostamaan sen, kuinka jästimaailma oli vienyt häneltä ensirakkauden. Hän ei milloinkaan antaisi anteeksi sitä, kuinka Lily oli paljastanut hänelle kaipaavansa takaisin maailmaan, jossa oli syntynyt.
III
Hänen huulensa kiertyivät hullaantuneeseen hymyyn, kun hän paistatteli pimeyden lordista huokuvassa pimeydessä, joka sai hänen ihonsa kihelmöimään kuin sähkövirran jäljiltä. Pimeys oli herkullista, niin kovin herkullista
ja hän olisi halunnut hautautua siihen, hukkua sen pohjattomaan virtaan, unohtaa menneisyyden ja itsensä.
Joskus unohtaminen tuntui helpoimmalta ratkaisulta. Joskus hän ei edes ollut varma siitä, ettei jo ollut unohtanut. Unohtanut itseään ja menneisyyttään, unohtanut valheita, joihin hänen elämänsä oli kahlittu jo silloin, kun hän oli vasta pureskellut pinnasänkynsä pienoja.
Pimeys tuntui iholla rakastajan kosketukselta, unen karheuttamilta huulilta, hulluudelta. Joskus selväjärkisinä hetkinään hän ajatteli, että hänen pitäisi paeta, jättää pimeys ja yrittää unohtaa, kuinka hyvältä se tuntui, kuinka hyvältä tuntui olla osa yhteisöä. Hulluutensa hetkinä hän kuitenkin nauroi ja hukkui varjomaailmaan, jossa vain pimeys oli aitoa.
Sillä pimeys oli kahlinnut hänet herraansa katkeamattomin sitein, sitonut hänet lämmittämään herransa vuodetta ja palvomaan tämän vartaloa (
taikuutta) ylistävin sanoin ja ujonaroin kosketuksin ihmetys silmissään.
Pimeydessä hän ei muistanut edes nimeään, sillä hän oli itse pimeys, yhteisö ja
joku.
