Ficin nimi: Kolikon molemmat puolet
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Notre Damen kellonsoittaja (Disney)
Ikäraja: k-11
Päähenkilö: Clopin
Genre: Draama
A/N: Toinen ficcini tästä fandomista, jee! Sainkin julkaistua tämän melkein edellisen jatkoksi yhden yöistunnon aikana. Lyhyestä virsi kaunis, rakastan kyseistä elokuvaa ja Clopin on ehdoton suosikkini, sen lisäksi hyvin kiehtova tapaus hahmon persoonallisuudenkin vaihdellessa ääripäästä toiseen.
Karisma ja makaaberiksi vetävä huumorintaju, hahhah. Summarya en saman tien osannut keksiä, joten lisään sen sitten myöhemmin, jos ollenkaan.
***
KRUUNA
Pariisi oli kauneimmillaan joko varhain aamulla tai juuri auringon painuttua mailleen, jolloin kultaiset säteet vielä lämmittivät kansalaisten mieltä ja kehottivat palaamaan koteihinsa. Kaupunki ei milloinkaan nukkunut täysin, mutta sotilaita lukuun ottamatta vain harva oli liikkeellä öiseen aikaan. Ne taas olivat usein sellaisia, jotka maineensa puolesta olisivat joutaneet köyden jatkoksi tai vähintään jalkapuuhun torin laidalle.
Aamun koittaessa kansalaiset kerääntyivät arkiaskareidensa pariin; yksi pajalleen takomaan, toinen pystyttämään myyntipöytänsä vastapyydetyille kaloille. Clopin ohitti leipurin talon ja sulki silmänsä ihastuksesta vastapaistetun leivän huumaavan tuoksun leijaillessa hänen nenäänsä. Hedelmiä kaupusteleva tuttu mies vislasi tavoittaakseen hänen huomionsa ja nakkasi hänelle mehukkaan omenan. Sen talon lapset kirmasivat usein paikalle kuuntelemaan hänen tarinoitaan ja laulujaan ja nauroivat katketakseen hänen nukketeatterilleen.
Clopin haukkasi omenaa ja pysähtyi vaihtamaan muutaman sanan miehen kanssa osittain kohteliaisuudesta mutta myöskin siksi, että jollain tasolla hän saattoi laskea hedelmäkauppiaan perheineen ystävikseen. Liiaksi hän ei pariisilaisten kanssa voinut väittää kaveeraavansa, mutta eipä pieni jutustelu hallaa tehnyt. Omalla tavalla hän oli lisäksi hyvillään, että jollain riitti työkiireidensä lomassa aikaa sellaiseen.
Sen lisäksi, että hän henkilökohtaisella tasolla piti monista kansalaisista, hän koki olevansa heille kiitollisuudenvelassa. Mustalaisten keskuudessa huhuttiin, että hedelmäkauppiaan veli, joka piti savipajaa, oli tarvittaessa auttanut heikäläisiä piiloutumaan terävin kynsin saalistavia sotilaita. Samaa sanottiin myös tavernan omistajasta ja räätälistä. Clopin rakasti spekuloida asioita eri näkökulmista, mutta varoi uskomasta liiaksi juoruihin, joita hänen korviinsa kantautui kymmeniä päivittäin.
Selvää kuitenkin oli, että joissain ihmisissä sitä piili sanoinkuvaamatonta hyvyyttä ja lähimmäisenrakkautta.
KLAAVA
Viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan Pariisi oli tuntunut tukahduttavalta vankilalta. Tuomari Claude Frollon vakiinnutettua asemansa kaupungissa sotilaiden määrä oli kasvanut valtavasti ja hänen kansansa ahdinko syventynyt entisestään. Tuomari Frollo vihasi mustalaisia, se oli enemmän kuin tunnettu tosiasia. Jos Pariisin kansalaisten asenteet heitä kohtaan ennakkoluuloineen eivät olleet jo valmiiksi nihkeitä, ne olivat vuosien varrella käyneet pitkälti jäätäviksi.
Clopin nojasi Notre Damen jylhää kiviseinää vasten piippua poltellen. Sivusilmällään hän seurasi pientä joukkoa sotilaita, jotka ratsailla seurasivat Frollon vaunujen molemmin puolin hiljaisina henkivartijoina. Ehkä Frollo olisi hyvin voinut kulkea yksinkin, mutta luonnollisesti sotilaiden läsnäololla oli oma egoa pönkittävä vaikutuksensa. Tuomari toden totta oli vaikutusvaltainen mies.
Ohitse kulkevat vartijat loivat häneen inhoavan katseen, mutta eivät rohjenneet mutista mitään ääneen. Clopin puhalsi savua suupielestään miettien, olivatko miehet vain muuten tylsämielisellä tuulella, vai kuvittelivatko he hänellä olevan oma armeijansa jossain lähistöllä. Toisinaan Clopin hämmästeli mainettaan, joka oli nähtävästi tehnyt hänestä sotilaiden silmissä uhkaavamman kuin miksi hän varsinaisesti olisi itsensä määritellyt. Hän oli tietysti Pariisin mustalaisten johtaja, kuningas kenties, mutta jopa hän tarvitsi välillä hengitystilaa Ihmeiden aukiolta ja nautti yksinolosta.
Etäällä kipinöivä uhkaava ilmapiiri oli silti kaikkea muuta kuin rentouttava. Hän vastasi sotilaiden katseeseen kulmiensa alta lyhyesti ja käänsi katseensa pois.
Tulella vastaaminen tuleen oli tyydyttävä ratkaisu siihen asti, kunnes virkavalta sai syyn jollain heppoisella perusteella pidättää heitä ja lukita pitkäksikin aikaa vankilakatakombeihin, kiduttaa tietoja tai ikävimmässä tapauksessa ripustaa hirteen. Jotkut tuomituista kenties olivatkin ansainneet sen, ei hän sitä kiistänyt. Totuuden nimissä kaikki mustalaiset eivät aina olleet niin viattomia kuin antoivat olettaa, eikä sama veri sotinut hänen oikeudentajuaan vastaan erityisen mittavasti. Mätiä omenia löytyi joka vakasta. Hän oli silti nähnyt liian monta teloitusta uskoakseen vilpittömään oikeuden toteutumiseen saati pystyäkseen yöllä nukahtamaan ilman pitkää kulausta jotain vahvaa.
KRUUNA
Raskas ovi kolahti kumeasti hänen perässään. Hetken Clopin jäi nojaamaan sitä vasten vain tarkkaillakseen ympäristöään enemmän ennen kuin astui peremmälle. Hän laski tumman viittansa hupun ja antoi katseensa vaeltaa kiireettä Notre Damen tuttuja mutta aina niin sykähdyttäviä puitteita.
Clopin ei käynyt katedraalissa usein, mutta ajoittain hänestä tuntui, että ainoastaan siellä hänellä oli mahdollisuus rauhoittua ja päästää hetkeksi irti kaikesta turhasta ja pinnallisesta. Notre Damessa jokainen oli samanarvoinen, niin kerjäläinen kuin lakimies. He kaikkihan seisoivat siellä korkeimman tuomarin edessä.
Hänen askeleidensa lisäksi hiljaiset kuiskeet olivat ainoat, joita kiviseinien sisällä kuuli. Kultainen kynttilämeri valaisi ylvästä salia ja päänsä rukoukseen painaneet kansalaiset osoittivat kunnioitustaan pyhimyksille hartautta henkien. Kukin esitti omat toiveensa, mutta vieri viereen polvistuneina heistä välittyi yhteisöllisyys. Ehkä he joukolla rukoillessaan onnistuivat tavoittamaan pyhän paremmin.
Arkkidiakoni sytytti kynttilöitä hieman kauempana kirkkosalin toisella puolella. Vanha mies oli lähellä Clopinin sydäntä ja hän oli monesti saanut kuulla tältä viisaita sanoja, jotka olivat tuoneet lohtua ja valaneet toivoa tulevaan. Heidän ystävyytensä perustui molemminpuoliseen luottamukseen, eivätkä he laverrelleet keskenään puhumistaan asioista toisille. Yhden asian kanssa Clopin oli kuitenkin luvan kanssa tehnyt poikkeuksen. Arkkidiakonin kautta hän oli saanut tietää jotain kellotornissa asuvasta mystisestä henkilöstä ja tarinan siitä, kuinka tämä oli tullut päätyneeksi sinne. Se oli yksi niistä tarinoista, joita hän mielellään kertoi lapsille, jotka olivat kerääntyneet seuraamaan hänen nukketeatteriaan.
Hetken Clopin harkitsi tervehtivänsä arkkidiakonia, mutta päätyi jatkamaan askeliaan. Niin paljon kuin hän miehen viisautta janosikin, sillä hetkellä hänestä tuntui arvokkaammalta jakaa ajatuksensa sellaisen tahon kanssa, joka ei antanut välitöntä vastausta.
Neitsyt Marian patsaan viereen maljakkoon oli koottu valkeita liljoja. Patsaan rauhallinen ilme heijastui Clopinin omille kasvoille, ja hän veti syvään henkeä lähettäen sanansa ääneti eteenpäin. Synkkinä aikoina hän tuli usein asettaneeksi ihmistä korkeamman voiman kyseenalaiseksi, mutta katedraalin mahtipontinen pyhyys oli aina onnistunut kumoamaan epäilykset ja tuomaan rauhan hänen levottomuuteensa.
KLAAVA
Clopin kiskaisi vivusta ilmekään värähtämättä ja kuuli selkänsä takaa puisen kolahduksen, kahahtavan rysähdyksen ja ellei hän väärässä ollut, mukaan oli liittynyt ääni, joka kuulosti ikävältä paukahdukselta niskan seudulla.
Koko Ihmeiden aukio hurrasi suureen ääneen, adrenaliini tykytti hänen rinnassaan pakahduttavana energiana, hän viskasi suurieleisesti pyövelinhupun päästään ja kääntyi kohti kahta onnetonta, jotka olivat tulleet löytäneeksi tien heidän salaiseen piilopaikkaansa. Ne kurjat eivät olleet ehtineet lähestyä järin pitkälle, mutta sellainen ei merkinnyt mitään lieventävänä asianhaarana.
Ihmeiden aukio oli ainoa paikka, jossa mustalaiset saattoivat elää rauhassa ja jota he kykenivät kutsumaan kodikseen. Tietoja siitä ei voinut levittää kenellekään. He kaikki olivat valan nojalla lupautuneet kiperässäkin paikassa säilyttämän salaisuuden ja tarpeen vaatiessa viemään sen mukanaan hautaan. Ani harvoin jonkun ulkopuolisen älykön oli onnistunut selvittää aukion sijainti ja varomattomana tämä oli sitten päättänyt hiiviskellä sisään. Vakoilijat ehkä olivat hetken tunteneet suunnatonta ylpeyttä saavutuksestaan, mutta hirsipuun nähdessään he kalpenivat joka ainoa.
Clopin antoi mielellään tunkeilijoiden kokea loppunsa kätensä kautta, mutta siitä
oikeamielisyydestä kumpuavasta nautinnosta huolimatta pieni osa hänestä tunsi toisinaan jotain, mitä olisi voinut kuvailla sääliksi. Se oli kuitenkin niin harvinaista, ettei hänellä ollut tapana ajatella sitä sen enempää. Totuuden nimissä hän rakasti viikatemiehen rooliaan aivan liikaa.
Ne piruparat olisivat voineet säilyttää henkensä, jos olisivat perääntyneet ajoissa. Nyt heistä oli jäljellä vain lasisin silmin tyhjyyteen tuijottava ruumis, pelkkä pahainen kuori sielun matkattua ties minne, ehkä alimpaan hornaan. Tunkeilijat eivät saisi iänikuista lepoa kirkkomaassa.
Sellainen oli hinta Ihmeiden aukiolle astumisesta.
