Nimi: Saippukuplia pyykkinarulla
Kirjoittaja: tirsu
Beta: Word
Genre: Slice of life, fluff & femme
Paritus: Helene/Jossu
Ikäraja: S
Summary: Tuima ilme on varmaan liimautunut sen kasvoille pysyvästi, sillä ei se koskaan näytä mitään muuta ilmettä.
Varoitus: Jos samaa sukupuolta olevien suhteet ei iske edes pienessäkään muodossa, niin tämä ei taida olla oikea tarina sulle luettavaksi. Ja ihmiseen viitataan tässä hän-sanaan sijaa sanalla se, joten jos se aiheuttaa järkytystä, niin…
Disclaimer: Hahmot ovat ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta kera kaiken muun.
Haasteet: Femme10 #5 A/N: Mitäs tässä voisi muuta kuin sanoa, että mä vaan tykkään saippuakuplista ja tää tarina sai vähän niin kuin siitä alkunsa. Plus siitä, että mulle piirtyi mieleen yksi tämän tarinan kohtauksesta, aikalailla se mistä tää alkaa. Ja tää on nyt vähän tällaista kesäistä söpöilyäkin.
Lue, jos haluat. Kommentoi, jos haluat. Oma on päätöksesi.
Älä anna >> repliikkimerkkien >> häiritä, niihin tottuun nopeasti!
Saippuakuplia pyykkinarullaJossu istuu mansikanpunaisella aurinkotuolilla. Sillä on polvet vedettynä koukkuun ja se kumartuu niiden ylitse niin hyvin kuin vain taitaa. Se lakkaa varpaankynsistään sähköisen sinisiä. Kiva kontrasti sen neonkeltaisten sormenkynsien kanssa.
Jossulla on yllään valkoinen löysä toppi ja mikroshortsit. Sen vaaleanpunainen tukka on hutaistuna löysälle ponihännälle. Joitakin hiussuortuvia on karannut ja ne roikkuvat Jossun korvien edessä.
Kello on puoli viiden maissa. Ilma on lämmin, muttei enää niin hiostava kuin se päivällä oli ollut. Oli ollut vittumaista ajaa pyörää postia jakaessa, kun paita liimautui selkään hiestä märkänä.
Suihkun jälkeen olo on nyt jälleen raikas. Astun takaovesta ulos ja kävelen paljain jaloin terassin reunan lähettyville. Vedän nenäni täyteen puiden ja kukkien tuoksua - kesä tuoksuu hyvälle.
Nenääni tunkeutuu myös Jossun kynsilakka. En voi olla irvistämättä, sillä kynsilakan tuoksu on niin kamalan vahvaa ja pistävää. Onneksi se ei ulkona ole niin paha kuin sisällä.
Avaan kädessäni olevan saippuakuplapullon ja nostan korkin päässä kiinni olevan muovisen saippuakuplapuhaltimen lähelle huuliani. Puhallan ensimmäiset saippuakuplat ilmoille nopeasti välittämättä niiden koosta.
Kohta ilmassa leijuu suuri joukko sateenkaaren väreissä kimaltelevia saippuakuplia. Aina silloin tällöin muutamat niistä poksahtavat rikki osuessaan johonkin tai muuten vain omia aikojaan.
Sormeni tuntuvat liukkailta ja tahmaisilta. Onnistun aina jotenkin sotkemaan itseni saippuaisella nesteellä. Yleensä onneksi vain sormet, mutta välillä saatan onnistua sotkemaan vaatteenikin, mikä on harmillista. Saippuakuplatahroja on vaikea saada puhdistettu pois vaatteista. En edes tiedä saako niitä ollenkaan pois, itse en ole ainakaan koskaan onnistunut saamaan.
Kastan saippuakuplapuhaltimen nesteeseen. Keikun päkiöiltä kantapäille, sillä omaan levottomat jalat. Kauan paikoillaan seisonta on vaikeaa, se saa jalkani kihelmöimään. Niiden on pakko saada liikkua, muutoin niitä rupeaa pakottaa äärimmäisen kovasti ja se helpottuu vasta sitten, kun liikutan jalkojani edes hieman. Mikä helpotus sekin on.
Nostan puhaltimen huulieni lähettyville ja alan puhaltaa hitaasti. Yleensä niin saa parhaiten isoimpia kuplia. Isot kuplat ovat vain todella siistejä ja upeita. Mitä isompi kupla, sen parempi.
Kun olin pieni, kilpailin aina kahden veljeni kanssa siitä, kuka puhaltaa isoimman kuplan. Kerran kolme satuin olemaan se, joka onnistui puhaltamaan isoimman kuplan. Yleensä vahingon kautta.
Olisin varmasti onnistunut useamminkin, mutta useasti kun onnistuin puhaltamaan isonpuoleisen saippuakuplan, isoveljeni rikkoi sen aina kiusallaan - jotta en voittaisi. Isoveljeni olikin yleensä se, joka voitti.
En onnistu nytkään saamaan heti isoja kuplia. Saan ilmoille leijumaan vain keskikokoisia kuplia ja joukoittain pieniä. Mutta lopulta saan oikean tekniikan jälleen hallintaani ja onnistun tuottamaan isoja kuplia.
Puhallettuani jonkin aikaa isoja kuplia kyllästyn siihen, että on puhallettava hitaasti. Niinpä alan taas puhaltaa nopealla tempolla, jolloin saippuakuplista tulee milloin minkäkin kokoisia.
Aina kun puhaltimen kolme erikokoista rinkulaa ovat tyhjinä nesteistä, koetan saada metsästettyä ilmassa leijuvista saippuakuplista yhden kiinni. Siten ei tarvitsisi kastaa puhallinta heti uudelleen, mikä säästäisi saippuakuplanestettä hieman. Vaikka ainahan sitä voisi Fairylla lisää tehdä, jos pullo tyhjenisi, että ei sen puoleen.
En kuitenkaan onnistu nappaamaan yhtäkään saippuakuplaa. Melkein sain yhden, mutta se poksahti heti rikki, kun osuin siihen. Ei auta siis muu kuin kastaa puhallin saippuakuplanesteeseen jälleen kerran.
Puhaltaessani yhä vain lisää ja lisää saippuakuplia ilmoille, tuijotan niiden poukkoilua sinne tänne. Olen pienestä pitäen rakastanut saippuakuplien katselemista. Voisin helposti katsella niitä parikin tuntia, jos vain saisin mahdollisuuden.
Se johtuu irisoinnista. Saippuakuplat eivät siis ole ainoat vaan olen kiinnostunut kaikista pinnoista, jotka ovat irisointisia saippuakuplien tapaan.
Yhdessä vaiheessa kuvasin kaikkia irisoivia pintoja, oli kyseessä sitten juuri saippuakuplat taikka sitten CD-levyn pinta. Liimasin kuvat leikekirjaan, joka on yhä tallella. Eihän sitä koskaan tiedä, josko sitä innostuisi ottamaan lisää kuvia irisoivista pinnoista. Niin ja, pystyn katselemaan ottamiani kuvia, kun siltä sattuu tuntumaan.
Harvinaisin kuva, jonka olen irisoivasta pinnasta onnistunut ottamaan, on väripilvi. Siitä ei ollut helppo saada kuvaa, sillä sateenkaaren väreissä loistavia pilviä näkee harvoin. Joten olinkin äärimmäisen onnellinen, kun satuin kerran vahingossa huomaamaan väripilven postia jakaessani. (Sen vuoksi se kuva on otettu kamerakännykällä eikä digikameralla.)
Väripilveä harvinaisempi kuva olisi vismuttikristalli. Siitä en ole saanut lainkaan kuvaa. Mutta ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa saisin mahdollisuuden ottaa kuvan senkin irisoivasta pinnasta.
Sen vuoksi saatan puhallella saippuakuplia hyvinkin kauan (vaikka onhan se muutenkin ihan kivaa). Toisinaan pyydän Jossuakin puhaltamaan kuplia, jotta voisin vain keskittyä niiden tuijottelemiseen, mutta Jossu ei jaksa – tai viitsi – puhaltaa saippuakuplia puolta tuntia pidempään. Yleensä Jossu saa tarpeekseen vartin jälkeen.
>> Ei vittu. Helene >>, Jossu sanoo äkisti hiljaa.
Käännähdän paikoillani nähdäkseni Jossun – se on saanut varpaankyntensä lakattua. Mitä olin tehnyt, kun se noin yhtäkkiä sanoi?
Jossun kasvot on suunnattu kohti mua, mutta sen silmät katsovat sivulle. Ei ollut vaikea arvata mistä on kyse.
Saippuakuplia puhaltaen kierähdän ympäri sen verran, että olen kasvokkain aidan takaa meitä vilkuilevaa naapuria. Se on ihan nyrpeänä. Tuima ilme on varmaan liimautunut sen kasvoille pysyvästi, sillä ei se koskaan näytä mitään muuta ilmettä.
Pakotan kasvoilleni leveän hymyn. >> Iltapäivää. Nätti sää vai mitä? >>
Naapurin rouvan ilme pysyy täysin samana. Ellei se muutu sittenkin tuimemmaksi, kun kehtasin sitä puhutella ennen kuin se sai itse suutansa auki.
Naapurin rouvan nenä värisee uhkaavasti. >> Niin nätti sää kyllä, että pyykit sai tuoda ulos kuivumaan. >>
>> Sepä kiva >>, sanon ja vilkaisen Jossua – se on puristanut huulensa tiukasti yhteen.
>> Pyykit narulla >>, rouva kertoo vaikka tajusinkin jo asian olevan niin, on se hölmö.
>> Aivan, se on hieno homma. Mepä tässä nyt jatkamme nauttimista tästä kauniista iltapäivästä >>, tokaisen ja heilauta saippuakuplapulloa kädessäni.
>> Sen olen huomannut. Saippuakuplasi laskeutuvat pyykkinarulleni. Menevät rikki ja jättävät tahroja juuri pestyille vaatteille ja lakanoille >>, rouva selittää ääni ärtyisänä.
>> Ai. Tuota anteeksi. Jos haluat, voimme pestä ne uudelleen tai viedä pesulaan… >>, sanon.
>> En minä pyykkejäni nyt teille anna, hullunako minua pidät. Lopeta vain se puhaltaminen, kokonaan mieluummin. Lasten hommaahan se on ja sinä olet jo kolmenkymmenen >>, rouva valittaa.
Alan ärtyä itsekin pikku hiljaa. Mitä tuokin nyt mistään mitään tiesi? En ollut nähnyt kolmea kymppiä enkä tule näkemäänkään pariin vuoteen. Ja kuka on päättänyt, että saippuakuplien puhaltamiseen on ikäraja?
Ei ole mun ongelmani, jos naapurin rouva ei osaa nauttia mistään. Omahan on vikansa. Ei tarvitsisi toisilta hupia kieltää.
>> Aivan. No, lopetan nyt. Jotteivät pyykkinne kärsisi enempää vahinkoa >>, sanon yrittäen pitää itseni kohteliaana.
>> Hyvä. Katsokin kanssa, että lopetat >>, rouva sanoo ja katoaa – laskeutuu laatikon päältä, eihän se meitä muuten pystyisi näkemään.
>> Lopetan, lopetan, kun niin lupasinkin! >> huudahdan sen perään jättäen ivallisen äänensävyn pois.
Aidan takaa kuuluu kovaäänistä muminaa – se on ilmiselvästi tarkoitettu kuultavaksi. >> Kaiken maailman lespoja, pilaamassa minun pyykkini. Pilaamassa kaiken pyhän. >>
Irvistän aidalle ja heilautan keskisormeani. Käännyn katsomaan Jossua, joka on sulkenut silmänsä. Se nyrpistää myös nenäänsä ja on painanut sormet ohimoilleen. Se tarkoittaa sitä, että se laskee hitaasti sataan, jotta rauhoittuisi. On se tässä liki kymmenen vuoden aikana tullut opittua, kun yhdessä ollaan oltu.
Huokaisen raskaasti ja kierrän saippuakuplapullon korkin tiukasti kiinni. Laitan sen itse tehtyjen farkkushortsieni takataskuun. Alan haromaan hiuksiani kiroten samalla mielessäni alimpaan helvettiin kaikki typerät naapurit.
Sen lisäksi, että meidän asunnon vasemmalla puolella asuu tuo helvetin kyylä valivali-mummeli, on vaivanamme myös irstaspappa, joka aina kurkkii aitaansa tekemistä raoistaan tai aidan ylitse, valivali-mummelin tapaan, meidän tekemisiämme. En tiedä miten päädyimme asumaan sellaiseen asuntoon, joka on kahden hermoja raastavien ääliöiden keskellä. (Onkohan missään olemassa naapurustoa, jossa ei asu jotain kyyliä, vakoilevia ja valittavia maanvaivoja? Jos on, haluan muuttaa sinne heti paikalla.)
>> Urgh! >> urahdan, kun Jossu avaa viimein silmänsä. >> Miksi meillä on noin mulkkuja naapureita? >>
Jossu kohauttaa olkiaan. >> Huonoa tuuria? >>
>> Ainakin sitä >>, sanon ja istahdan samalle aurinkotuolille Jossun kanssa.
Tahkoan nenääni hetken ja mutristelen huuliani. Jossu alkaa virnuilla. Mikä sitäkin nyt muka huvittaa?
Heilautan jalkani rantatuolille ja teen tieni Jossun luokse. Kipuan sen syliin ja hieron päätäni sen kaulaa vasten kuin jokin kissanpentu.
Jossu kiertää kätensä ympärilleni ja suukottaa päälakeani. Suljen silmäni ja vedän nenäni täyteen Jossun tuoksua.
Jossu tuoksuu hyvältä. Hivenen mintulta ja mansikoilta sekä suuresti eukalyptukselta (sen lisäksi, että se syö hirveästi eukalyptuspastilleja, se myös käyttää siltä haisevaa hajuvettä) ja timjamilta (jota on myös siinä hajuvedessä).
Miltähän mä mahdan tuoksua Jossun mielestä? Hyvältä, toivottavasti. Omaa ominaisuushajuaan on niin vaikea huomata. Ellei sitten haise ihan kamalalle hielle, niin kuin tässä päivällä. Hy-yi, sanonpahan vaan.
>> Jossu >>, mumisen kun tahkon nenääni rakkaani kaulakuoppaa vasten – taas ihan kuin jokin kissa, tai sitten pieni lapsi, nekin tekee kai niin.
>> No mitä? >> Jossu kysyy.
>> Ei oikeastaan mitään >>, totean, >> halusin vain sanoa sun nimen. >>
Jossu ei sano mitään. Nauraa ainoastaan.
Jossun nauru on kovaäänistä ja rönsyilevää. Se tiedostaa sen itsekin, siksi se ei omien sanojen mukaan tykkää naureskella hirveästi yleisillä paikoilla. Sen takia se ei tykkää käydä edes elokuvissa.
Hymyilen Jossun kaulaa vasten. On aina mahtavaa kuunnella, kun Jossu nauraa vapautuneesti. Välittämättä siitä, kuka kuulee. Sitä tapahtuu harvoin missään muualla kuin meidän asunnon sisäpuolella ja Jossun lapsuudenkodissa. Meidän terassillakin se yleensä varoo nauramasta ääneen.
Painan huuleni hieman Jossun solisluun yläpuolelle ja suukotan sen kesältä tuoksuvaa ihoa. Voin miltei jopa maistaa kesän Jossun iholta. Miltei.
Jossu irrottaa oikean kätensä selästäni samalla, kun alan painella turhankin märkiä suukkoja solisluilta edeten hitaasti kohti kaulaa. Kilpiruston kohdalla en voi estää itseäni vaan nuolaisen pikaisesti siitä kohtaa ja puhallan kevyesti perään.
Jossu nielaisee ja hymisen tyytyväisyydestä. Iho kilpiruston kohdalla on yksi Jossun herkimpiä kohtia jo muutenkin, mutta erityisen herkkä se on juuri silloin, kun nuolaisen ja puhallan siihen. Hyvin harva tietää, että se on Jossun herkimpiä kohtia, joten shh sitten.
Päästessäni Jossun leuan kohdalla puraisen sitä pienesti ja hellästi. Jossu naksauttaa kieltään, mutta en välitä siitä vaan etenen kohti hänen täyteläisiä (sehän on toinen sana paksuhkolle?) huuliaan.
Suudellessani Jossua maistan yllättäen mansikan maun. Ei, se ei käytä mansikalta maistuvaa huulikiiltoa tai mitään muuta. Siksihän se yllättävää onkin.
Avaan silmäni aavistellen pahaa (jos liioittelu sallitaan) ja yritän vilkuilla vasemmalle. Muutan pikkaisen asentoani, jotta näkisin paremmin.
Aurinkotuolin vieressä olevalla matalalla jakkaralla, jota Jossu yleensä käyttää pöytänä terassilla oleillessaan, on se kynsilakkapullo, jotta Jossu käytti lakatessaan varpaitansa. Kynsilakkapullon takana on tosiaankin muovinen mansikkarasia, kuten aavistelin, joka on syöty puolilleen.
Se saakelin ketku söi mansikkaa, kun mä olen hyväillyt sitä! Silloinkin, kun se nielaisi, niin se nielaisi vain sen mansikan alas kurkustaan. Ei siksi, että kiusoittelin sitä sen herkästä kohdasta! Mua on huijattu totaalisesti.
Vetäydyn kauemmas Jossusta ja katson sitä syyttävästi. >> Sä vaan vedät mansikoita, kun mä jaan hellyydenosoituksia! Petturi! >>
>> No kun teki mieli >>, Jossu sanoo yksinkertaisesti ja kohauttaa olkiaan viattomasti.
Vai teki mieli? On siinä mulla ja kumppani!
Mutristelen huuliani ja ojentaudun nappaamaan mansikan itsellenikin, kun niitä siinä nyt kerran on tarjolla. Jossu vetää rasian pois juuri, kun sormeni hipaisevat mansikoita.
Katson Jossua tuimasti. Mitä se nyt oikein meinaa? Varastaa mansikat nyt toiselta!
>> Äppäppäp, nämä on mun, hanki omat mansikat, jos haluat syödä >>, Jossu toteaa pilke silmissään.
>> Elä nyt viitsi! >> huudahdan. >> Oletko tosissasi? >>
Jossu nyökkää. >> Totta kai olen, kun kyseessä on mansikat. Nämä on muuten vitun herkullisia. >>
Tuhahdan. Piru kehtaa vielä härnätäkin. Se ansaitsee niin koston.
>> Sä senkin…! >> kiljahdan ja syöksyn armotta Jossun kimppuun.
Jossu kiljuu, kun usutan käteni sen löysän topin alle ja kutitan sitä kyljistä. Mansikkarasia sen käsissä lentää lyhyen puoleisen matkan saaden kuitenkin mansikat pomppimaan rasiasta ulos ja laskeutumaan sinne tänne pitkin terassin lankkulattiaa.
>> Sä olet ihan tyhmä! >> Jossu kiljuu ja koettaa potkia jaloillaan, mutta se ei onnistu kovin hyvin, sillä joku istuu niiden päällä (muhahahah).
>> Seura tekee kaltaisekseen >>, sanon ja jatkan armotonta kutittamista.
>> Ei seura voi tehdä kaltaisekseen, jos mo… Lopetah! >>, Jossu räkättää. >> Jos molemmat ovat olleet jo alkujaan tyhmiä. >>
>>No tuo on kyllä totta >>, totean.
Jossu yrittää työntää mua kauemmas itsestään, jotta en kutittaisi sitä yhtään enempää, mutta laitan vastaan. En ole vielä saanut kostonhimoani tyydytettyä.
Jossu kiljuu ja nauraa ihan hulluna. Välillä se haukkoo henkeä pyytäen sitten armoa, jota ei ole tippumassa. Ei vaikka se lupasi antaa mansikoita mullekin – enhän mä niitä enää halua, kun ne ovat hujan hajan terassia. En yhtään ihmettelisi vaikka muutama olisi kierinyt naapurien puolelle.
>> Vittu, lopeta Helene, lopetah! >> Jossu huutaa vedet silmissä. >>
>> En lopeta >>, sanon.
>> Ellet sä lopeta, niin multa tulee just kohta kuset housuihin >>, Jossu kertoo.
>> Tekosyitä, tekosyitä >>, sanon mutta tiedän, että Jossu tarkoittaa sanojaan.
Jatkan silti kutittamista muutaman hetken verran. Olisin jatkanut minuutin pari kauemminkin, mutta saatanan valivali-mummeli mumisee taas kuuluvaan ääneen. Tarkoituksellisesti tälläkin kertaa.
>> Kaikkea sitä saakin kestää, kun naapurissa asuu lespoja. Nytkin ne pitävät aivan kamalaa ääntä, poliiseille tässä täytyy varmaan soittaa kohta, sen minä sanon, Lenita. >>
Se puhuu kai puhelimessa. Ei Lenita kai kylässäkään ole, kun emme tämän vastaustakaan kuule.
Jossu huohottaa ihan hulluna, mutta se on vitun ärtyneen näköinen. Se ravistelee mun käteni, jotka jätin lepäämään sen kyljille, pois ja katsoo mua päättäväisesti.
>> Hellu, puhallapas niitä saippuakupliasi >>, Jossu puhuu hiljaisella äänellä.
>> Mitä? Jotta tuo akka saisi taas valittaa, kun sen pyykkinarulla on saippuakuplia? >>, kysyn kummastuneena.
>> Minkäs me sille voimme, minne ne ilmavirran mukana sattuvat kulkemaan >>, Jossu toteaa. >> Mä käyn hakemassa kameran, nappaan susta kuvia samalla, kun puhaltelet. Se on meinaan aika kuumaa katsottavaa. >>
Hymähdän Jossun puheille, mutta nousen kuitenkin ylös sen aurinkotuolilta ja kaivan saippuakuplapullon esille takataskustani (jossa se ehti jo vähän painaakin ikävästi takamusta vasten vaikka se iso ja pehmeä sattuu olemaan – takamus siis, ei se pullo). Kierrän korkin auki katsellen samalla, kun Jossukin nousee seisomaan. Se venyttelee hieman raajojaan ja pyyhkii vedet silmiltä pois. Se ei näytä välittävän lainkaan siitä, että sen ripsiväri on hieman levinnyt tai siitä, että sen löysästä nutturasta on karannut enemmänkin hiussuortuvia. Ei, se vaan hymyilee pahankurisesti.
>> Ai niin >>, Jossu sanoo ennen kuin se suuntaa sisälle hakemaan kameraansa (se ei ole sen työkamera – koska se on ainoastaan töitä varten - vaan ihan harrastuskamera). >> Saat myöhemmin jotain parempaa kuin mansikat, mä lupaan, kostostasi huolimatta. >>
Sen silmänisku tuntuu vatsapohjassa asti. Hymy leviää mun kasvoille enkä välitä siitä, että satun astumaan mansikan parin päälle (no oikeastaan, on se kyllä inhottavan tuntuista siltikin yhä), kun olen menossa vakiopaikalleni, jossa aina puhaltelen saippuakuplia. Sään salliessa siis. Sateella puhaltelen pienen katoksen alla.
Nostan saippuakuplapuhaltimen lähelle huuliani ja puhallan ilmoille jälleen monen monta sateenkaaren väreissä loistavaa saippuakuplaa ilmoille. Tuijotellessani niiden leijuntaa naurahdan itsekseni, sillä tiedän meidän olevan Jossun kanssa tällä hetkellä lapsellisia, kun kostamme valivali-mummelille. On se säälittävää ja kaukana aikuismaisuudesta, mutta ei sitä aina jaksa kuunnella, kun toinen koko ajan valittaa ja haukkuu meitä.
Eivätkä saippuakuplat pyykkinarulla ole kuitenkaan niin paha juttu kuin valivali-mummelin touhut. Säälittävän lapsellista, mutta ei sen enempää.
Jossu tulee ulos kameransa kanssa ja näyttää lukevan mun ajatukseni. >> Se niin raivostuu tästä ja me joudutaan muuttamaan. >>
>> No mutta, minkäs me ilmavirralle mahdamme >>, toistan Jossun sanat.
>> Aivan, se on kyllä totta >>, Jossu nyökkää. >> Alapas puhaltaa sitten lisää, supertähti, niin otan niitä kuvia. >>
Teen työtä käskettyä ja koetan puhaltaa taivaankannen täyteen saippuakuplia. Vaikka, kai ne pyykkinarutkin riittävät tähän hätään.
A/N2:
Irisointi tarkoittaa optista ilmiötä, jossa pinnoissa näkyvä väri vaihtuu katselukulmasta riippuen. Sitä esiintyy niin luonnossa (mm. kovakuoriaisten kuoret, väripilvet, vismunttikristalli), että ihmisten valmistamissa esineissä (esim. CD-levyissä, saippuakuplissa - saippuakuplat nyt eivät ole esineitä, mutta ihmisten tekemiä...).
