Author: Zarroc
Pairing: Karita/Rebecca
Genre: angst, romance, tyhjiö
Rating: S
A/N. Yöllinen tyhjyys ja angstaaminen on ehkä parasta, mitä voi tehdä tukkoisen pään kanssa. Varsinkin jos omistaa blokin. Tästä tekstistä kunnia menee konjakille ja Anatheman uskomattomalle biisille nimeltä Ariel.
Mitä me emme halunneet
Staring at the sun
A love so strong it hurts
Kymmenennestä kerroksesta näki koko maailman ylle, kun osasi vain katsoa tarpeeksi tarkasti. Oli ukkostanut koko päivän, mutta silti ilma oli painostavan kostea ja tunkkainen, kuin se odottaisi koko pallon yhtäkkiä kääntyvän kyljelleen ja ravistelevan itseään.
Tuijotin puoliksi avonaisten sälekaihtimien läpi, kuinka helikopteri lensi järven yllä, tuli oikealta ja meni vasemmalle. Sen siipien tasainen jytinä olisi voinut herättää kuolleetkin, jos olisimme olleet lähempänä maata. Mutta me emme olleet, me olimme juuri niin kaukana, ettei mikään ääni tuntunut enää todelliselta.
Henkeä ahdisti jälleen, avokeittiössä hiljaisena kaikunut rohina johtui vain minusta. Yskin mahdollisimman hiljaa kämmeneeni, etten herättäisi Rebeccaa. Pyyhin käteni paperiin enkä vaivautunut katsomaan sen väriä, tunnistin veren maun suussani paljon paremmin kuin monet muut asiat.
Nousin ylös ja kaadoin mukiini teetä ja konjakkia, sekoitussuhde 70/30. Sen tuoksu rauhoitti jyskyttävää sydäntäni ja hengenahdistuksen ravistelemia keuhkojani, ehkä turtuneita ajatuksianikin. Kello oli melkein kaksitoista, kesäyöt eivät olleet valoisia, mutteivat pimeitäkään.
Istuessani alas maailma oli edelleen hiljaa.
*
Auringon noustessa teen sekoitussuhde oli jo aikaa sitten vaihtunut toisinpäin, enkä siitä jaksanut edes välittää. Kuulin väsyneen naurahduksen olohuoneen puolelta ja vilkaisin sinne vaistomaisesti, vaikkei olisi varmasti ollut tarvettakaan.
Rebecalla oli kulunut, vanha Rammsteinin t-paita ja villasukat eikä hän näyttänyt vieläkään yhtään sen vanhemmalta kuin silloinkaan, kun olimme tavanneet. Violetit hiukset olivat pörrössä tavalla, joka näytti vain hänellä hyvältä.
”Hei kulta”, sanoin ja hän tyrskähti. Nainen käveli luokseni, käänsin kasvoni takaisin ikkunaa kohti ja hän nojasi kasvojaan hetken ajan niskaani vasten.
Hän hymisi hetken ihooni, lämpö tuntui oudolta. ”Humalassako sinä olet, neljältä aamulla?”
Katsahdin mukiini ja mietin, olinko minä humalassa vai vain surullinen.
”Taidan olla flunssassa”, totesin ja hän otti teeni edestäni, haistoi sitä. Hän ei vilkaissutkaan verisiä nenäliinoja pöydällä ympärilläni, vaan maistoi mukista ja asetti sen takaisin eteeni.
”Taidamme olla sairaslomalla tämän päivän”, hän mutisi. Naurahdin vähän ja annoin hänen painaa suudelman niskaani. Olin iloinen siitä, että jossain välissä meistä oli tullut me, huolimatta siitä kuinka inhottavan tasapainoista ja mukavaa se oli.
Se oli juuri sitä, mitä me emme olleet halunneet ja ehkä se oli siksi parasta, mitä oli voinut tapahtua.
”Konjakki sen kertoo”, totesin ja Rebecca puristi rannettani pöydän alla. Ehkä me olimme molemmat surullisia.
