Ficin nimi: Epäluottamuslause
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Avatar, the last Airbender
Ikäraja: S
Genre: Draama
Päähenkilöt: Zuko & Sokka
Summary:
Viileä aselepo näytti olevan paras mahdollinen kompromissi.A/N: Niin paljon kuin pidänkin Zukon ja Sokkan keskinäisestä kaverisuhteesta, sain ohimennen päähäni kirjoittaa lyhyen pätkän pientä skismaa.
Ficci sijoittuu sarjan kolmannelle kaudelle, jolloin Zuko pyrki liittymään mukaan Aangin joukkoon.
***
Zuko kertakaikkisesti
vihasi tapaa, jolla Sokkan silmät vilkaisivat häntä kulmien alta ja kääntyivät sitten toisaalle kuin tämä ei edes olisi luonut häneen epäluulon kyllästämää katsettaan. Hänestä oli jo tarpeeksi lyttäävää, ettei avatarin tiimi nähnyt häntä täysivaltaisena jäsenenään, vaikka hän miten oli muutamana kuluneena päivänä pyrkinyt osoittamaan muuttuneensa ja taistelevansa todella oikealla puolella. Sisimmässään hän tiesi kylmäkiskoisuuden olevan täysin oikeutettua, muttei se siltikään parantanut hänen oloaan.
Iroh-setä olisi todennäköisimmin kehottanut häntä odottamaan ja antamaan heille aikaa sulatella päälaelleen kääntynyttä tilannetta. Hän kyllä teki parhaansa, mutta hieman alavireisellä menestyksellä.
Sokka oli kenties kaikista raivostuttavin. Zuko oli jo ennättänyt hiljaa mielessään valaa kiitollisuutta tämän puollettua hänen osallisuuttaan avatarin kouluttamiseen. Sokka oli lähestynyt asiaa tyynen objektiivisesti ja kuitannut tovereidensa ynseyden olankohautuksella. Sen pohjalta olisi voinut päätellä, että tämä olisi ollut edes hieman halukas tutustumaan häneen paremmin, mutta näköjään hän oli ollut väärässä pahan kerran. Katara sentään ei vaivautunut peittelemään tylyyttään, ja sekin olisi kelvannut hänelle paremmin kuin Sokkan harjoittama vähäeleinen halveksiva silmäily.
Ja hänen väitettiin olevan ristiriitainen tapaus.
Viileä aselepo näytti olevan paras mahdollinen kompromissi. Se ei silti riittänyt. Zuko oli niin pahuksen väsynyt siihen, että kaikki inhosivat häntä. Jos hänellä oli pienikin mahdollisuus omilla toimillaan ja sanoillaan korjata asia, hän oli halukas yrittämään. Sen lisäksi hän tunsi pakottavaa tarvetta sovintoon. Iroh-setä oli monesti sanonut, että laihakin sopu oli lihavaa riitaa parempi, mutta Zuko ei oikein osannut määrittää senhetkistä tilannetta kumpaankaan suuntaan. Hän itse näki sen luultavimmin laihana sopuna, mutta joku toinen olisi voinut olla päinvastaista mieltä.
Kävellessään Sokkan ohi hän saattoi melkein aavistaa, miten tämän olemus syyti kivisadetta hänen niskaansa, vaikka suu keskittyikin omenan rouskuttamiseen.
”Kuule, voinko kysyä jotain?” hän kakisti ulos pystymättä enää antaa asian olla.
Sokka kääntyi kannoillaan ja nojautui ylimielisesti suurta kivipaalua vasten. ”Taisit tehdä sen jo.”
”N-niin, hmm... Niin taisin.” Sellaista vastausta Zuko ei ollut osannut odottaa, ja hänen vastareaktiostaan tuli harvinaisen kömpelö.
Sokka nielaisi omenanpalan kuuluvasti. ”Menisitkö viimein asiaan?”
Penseästä äänensävystä oli liiankin helppo provosoitua, kun oli saanut kuunnella sellaista oman sisaruksensa taholta koko elämänsä ajan.
”Ääh, minä tulen hulluksi teidän kanssanne!” Zuko tulistui ennen kuin ehti kunnolla harkita sanojaan. ”Varsinkin sinun, mikä sinua vaivaa?” hän tivasi ja syyttävästi vielä osoitti sormellaan.
Hänen todella olisi pitänyt harjoitella asiansa esittämistä etukäteen.
”Hmm, monikin asia jos ollaan tarkkoja”, Sokka tokaisi välittämättä vähääkään hänen kiehumisestaan. ”Kuten vaikka se, että olemme keskellä sotaa, tai se, että moni rinnalla taistellut soturi viruu tätä nykyä vankilassa”, tämä tuumi sormillaan laskien. ”Ja ai niin, en luota sinuun tippaakaan ja oikeastaan ärsytät minua
suunnattomasti.”
”Mitä minä sinulle olen tehnyt?” Zuko ehti ärähtää, kunnes tajusi kysymyksensä harvinaisen typeräksi. Näköjään se sai Sokkankin riemastumaan.
”Et pelkästään minulle vaan meille kaikille! Niitä juttuja voisi miettiä oikein ajan kanssa vaikka nuotion ääressä.” Sokka alkoi menettää sarkastista naamiotaan todellisen suuttumuksen tieltä. ”Valitettavasti minulla on kiireitä eikä se edes kiinnosta, joten törmätään taas.”
”Hei, minä puhun sinulle! Et voi vain kääntää selkääsi!”
”Kuule, tee molemmille palvelus ja yritä säilyttää arvokkuutesi.”
Se osui jostain syystä harvinaisen arkaan paikkaan.
”Sinä olet takuulla
viimeinen ihminen, jolla on varaa puhua kenellekään arvokkuudesta”, Zuko sanoi kylmästi.
Sokka katsahti häntä niin pisteliäästi, että heikkohermoisemmat olisivat säpsähtäneet.
”Hei, minulla on idea! Leikitään yhtä ajatusleikkiä”, tämä virkkoi sitten.
”Ajatusleikkiä?”
”Niin. Kuvitellaan, että sinä olet minä ja tämä omena on sinun pääsi”, Sokka sanoi hedelmää kohottaen. Sitten tämä haukkasi siitä palan suurieleisesti ja lampsi paikalta jättäen Zukon hölmistyneenä yksin seisoskelemaan.
Ilmeisesti häntä oli juuri karkean havainnollistavasti käsketty syömään päänsä.
