Kirjoittaja Aihe: Tuntematon tuttu | S | ficletsarja | 8/? 5.7  (Luettu 2246 kertaa)

inukii

  • ***
  • Viestejä: 240
Tuntematon tuttu | S | ficletsarja | 8/? 5.7
« : 25.06.2016 00:38:21 »
Nimi: Tuntematon tuttu
Kirjoittaja: Inukii
Ikäraja: Sallittu
Genre: Mysteeri
Haasteet: Ficlet300

Yhteenveto: Lupaava 17-vuotias jääkiekkolahjakkuus Luukas on juuri saanut uransa hyvään nousuun suositun joukkueen kapteenina, hänen pitkäaikainen ihastuksensa alkaa vihdoin antaa pojan tunteille vastakaikua ja koulussakin menee aivan kohtuullisesti, kunnes hänen elämänsä kääntyy kerralla päälaelleen. Hän tapaa pojan, jonka kanssa heillä tuntuu olevan yhteinen menneisyys, josta kumpikaan ei muista mitään. Yhdessä he alkavat selvittää sitä ja saavat tietoonsa, mitä eriskummallisempia asioita itsestään ja perheistään. Poika on nimittäin täsmälleen samannäköinen, kuin Luukas itse.

A/N: Halusin kirjoittaa jotain teinidraamaa, ja koska tuo Ficlet300 pitäis saada joskus suoritettua, niin mennään sitten ficletsarjalla. En ole varmaan koskaan kirjoittanut niin pitkiä suunnitelmia ficcille, kun tähän kirjoitin, joten toivon todella, että mulla riittää motivaatio kirjottaa tää loppuun asti. :D


1.
58. Tuntematon



Yleensä, kun valmentaja halusi tavata kahden kesken, tiesi se mitä luultavammin ongelmia, mutta sillä kertaa Luukas suorastaan repi luistimet malttamattomana pois jalasta. Pojalla oli vahva tunne, että hän tulisi saamaan osaksensa jotain muuta, kuin kuraa niskaan.

Joukkuetoverit kiittelivät vielä hyvästä pelistä ja huutelivat kehuja Luukaksen perään, kun tämä sulki pukuhuoneen oven takanaan. Astellessaan pitkin käytävää suuri kassi olallaan roikkuen, pojan kasvoille levisi itsevarma hymy. Se oli ollut hänen ensimmäinen pelinsä jääkiekkojoukkueen kapteenina ja he olivat voittaneet vastustajan pistein 7-2. Hänen ahkera harjoittelunsa oli vihdoin alkanut tuottaa toivottua tulosta.

Hän poistui rakennuksesta käyttäen vain pelaajille ja henkilökunnalle suunnattua ovea ja saapui katokseen, jonka alle oli kerääntynyt melkoisesti porukkaa suojaan sateelta. Vettä tuli juuri sen verran, että se kastelisi hiukset hetkessä märiksi, mutta kaatosateeksi sitä ei voinut sanoa.

Paikalla oli lähinnä toisen joukkueen häviön myötä alakuloisia pelaajia, mutta haettuaan hetken aikaa katseellaan, Luukas löysi etsimänsä miehen nojaamassa tolppaa vasten kädet ristittynä rintansa eteen. Hänellä oli tapansa mukaan päällä sininen verryttelyasu, kaulasta roikkuva pilli ja kasvoillaan nyrpeä ilme, joka kuitenkin kirkastui aavistuksen verran, kun hän huomasi pojan. Joukkueen kesken vitsailtiin usein, ettei mies vaihtaisi ylleen hienompia vaatteita edes MM-finaaliin. Luukas oli melko varma, että tuossa harmittomassa läpässä oli valitettavan paljon perää.

Hän oli ollut oikeassa ajatellessaan, ettei valmentaja halunnut sättiä häntä. Sen sijaan mies ohjasi Luukaksen autonsa luo, jotta he saivat puhua etäisyyden päässä kuuntelevilta korvilta. He nojasivat vasten volvoa, jonka Luukas tiesi olevan hopea jossain sen paksun likakerroksen alla, koska oli nähnyt miehen ajavan sillä usein jäähallille. Poika heitti hupun päähänsä välttyäkseen märältä hiuspehkolta.

Sitten valmentaja veti syvään henkeä ja aloitti: "Luukas, sä erotuit taidoillas jo sillon, ku hait tähän joukkueeseen, mut suoraan sanottuna, en mä ihan tällasta osannut odottaa. Oot yks lahjakkaimmista oppilaista, joita oon koko pitkän urani aikana valmentanut, ja toivon todella, että jaksat jatkaa ahkeraa harjoitteluasi, koska sä voit päästä vielä pitkälle. Onhan sulla vielä opittavaa, mut en yllättyis, jos näkisin sut jonain päivänä telkkarissa pelaamassa isommilla areenoilla."

Se kuulosti tarkkaan harkitulta, etukäteen kirjoitetulta puheelta, eikä Luukas tiennyt mitä vastata. Hän oli pelannut siinä kyseenomaisessa joukkueessa melkein vuoden, eikä ollut kertaakaan kuullut valmentajan kehuvan ketään tuolla tavalla. Hän oli odottanut pieniä onnitteluja, ei tuollaista ylistystä. Pelin oli täytynyt mennä vielä paremmin, kuin hän oli ajatellut.

"Kiitos", hän sanoi lopulta hieman kömpelösti.

Pitemmittä puheitta, mies nousi autoonsa ja Luukas jäi seisomaan paikalleen. Hän tunsi vesipisaroiden putoavan päällensä ja märkä huppari tuntui nahkealta ihoa vasten. Katoksessa olisi ollut varmasti paljon parempi olla, mutta hän ei välittänyt, ei kyennyt liikkumaan.

Sillä hetkellä, kun hänen valmentajansa auto oli lähtenyt liikkeelle, oli hän huomannut sen takana paikoillaan seisseen pojan. Tuon tummat hiukset roikkuivat kasvoja kehystämässä kuin kasteltu rätti ja hän näytti tärisevän viileässä ilmassa pelkkä t-paita ja farkut yllään. Mutta muuten poika muistutti ulkonäöllisesti hyvin paljon Luukasta itseään. Oikeastaan hän oli korkeita poskipäitä ja muita yksityiskohtia myöten täsmälleen samannäköinen.

He tuijottivat toisiaan sanaakaan sanomatta. Auto ajoi heidän viereensä ja tööttäsi, mutta he eivät siirtyneet antamaan tietä.

"Hyvin pelattu", tuntematon poika totesi viimein ja astui sisään autoon, jonka tiellä he olivat seisseet.
« Viimeksi muokattu: 05.07.2016 20:16:51 kirjoittanut inukii »
Maybe it's not about the happy ending. Maybe it's about the story.

inukii

  • ***
  • Viestejä: 240
Vs: Tuntematon tuttu | S | ficletsarja | 2/? 25.6
« Vastaus #1 : 25.06.2016 15:11:19 »
2.
194. Epäusko



"Eikö ruoka maistu?" kysyi Luukaksen äiti, kun poika pyöritteli lusikkaansa katse naulittuna keittoon, mutta ei tehnyt elettäkään ottaakseen sitä suuhunsa. Hänen siskonsa oli yökylässä ja isä töissä, joten he olivat äitinsä kanssa kahdestaan kotona.

Jäähallilla tapahtuneen oudon välikohtauksen jälkeen, Luukas ei ollut kyennyt keskittymään oikein mihinkään. Hän ei ollut kertonut kellekään tapaamisestaan sen oudon pojan kanssa, sillä hän oli päättänyt nähneensä näkyjä. Eihän se mitenkään voinut olla mahdollista, että joku olisi aivan hänen itsensä näköinen. Hän oli vatvonut asiaa päässään taukoamatta siitä hetkestä lähtien ja kironnut ainakin kymmeneen kertaan mielessään, ettei ollut laittanut ylös rekisterinumeroa siitä autosta, johon poika oli noussut.

"Öö... Ei, ku mä vaa mietin", Luukas vastasi viimein.
"Mitä?" hänen äitinsä kysyi.
"Häh?"
"Että mitä mietit?"
"Aa joo... Siis sitä peliä vaan", Luukas keksi hätäisen valheen, mutta hän tiesi, että jollei tuo kummallinen poika pyörisi kaiken aikaa hänen mielessään, hän luultavasti miettisikin vielä onnistunutta peliä.
"Mitäpä sitä enää miettimään? Sehän meni loistavasti, kun valmentajakin kehui! Syö nyt ruokasi, urheilija tarvitsee monipuolista ravintoa."

Saatuaan vihdoin syötyä, Luukas lähti yläkertaan peseytymään ja nukkumaan. Kello oli vasta yhdeksän, ja kun hänen äitinsä ihmetteli pojan aikaista nukkumaanmenoa, totesi hän, että eikös se urheilija tarvinnut lepoakin. Tavallisesti äiti olisi ollut huolissaan hänen käytöksestään, mutta silloin kaikki meni raskaan pelipäivän piikkiin.

Pestyään pitkän päivän hiet pois iholtaan, otti Luukas läppärin pöydältään ja istuutui peiton alle selaamaan sitä. Hän kirjautui suoraan Facebookiin ja huomasi saaneensa muutaman ilmoituksen, sekä kaksi kaveripyyntöä. Hän olisi ollut innoissaan huomatessaan, että toinen niistä oli Jennalta, hänen pitkäaikaiselta ylemmän luokka-asteen ihastukselta, ellei olisi nähnyt myös toista kaveripyyntöä.

Benjamin Helenius ei nimenä sanonut hänelle mitään, mutta kuvasta hän näki, että tuo oli se sama poika, jonka hän oli tavannut jäähallin parkkipaikalla. Hän olisi saattanut luulla olevansa itse profiilikuvassa, jollei siinä seisovalla pojalla olisi ollut kädessään hymypatsasta. Luukas ei ollut koskaan saanut sellaista, saati sitten ottanut kuvaa sellainen kädessään.

Ja jollei hän itse ollut kuvassa, ei se poika parkkipaikalla voinut olla pelkkä harhanäky. Benjamin Helenius oli todella olemassa.
« Viimeksi muokattu: 25.06.2016 15:17:37 kirjoittanut inukii »
Maybe it's not about the happy ending. Maybe it's about the story.

inukii

  • ***
  • Viestejä: 240
Vs: Tuntematon tuttu | S | ficletsarja | 3/? 1.7
« Vastaus #2 : 01.07.2016 02:12:11 »
kuuskidi: Tuosta Luukaksen ja Benjaminin ensitapaamisesta tein tarkoituksella kiireellisen ja sille löytyy kyllä myöhemmin selitys. Mietin kans tuota autoon nojaamista kirjoittaessa, mut aattelin, ettei tuo valmentaja niin piittaa verryttelyasunsa likaantumisesta ja Luukaksen kohdalla mietin juurikin noin, kuin sanoit. Minäkään en pahemmin pidä hetistä, mutta niin kuin tästä luvusta ehkä käy ilmikin, niin luvassa on myös slashia. Luukaksen ja Benjaminin yhdennäköisyydelle löytyy kyllä selitys tarinan edetessä. Kiitos kommentista! :)

A/N: Oon muokannut tätä lukua hirveesti, koska tää oli mielestäni aluksi tosi sekava, mutta toivon, että tästä nyt viimein saa jotain selkoa. :D


3.
42. Olematon



Luukas hyväksyi molemmat kaveripyynnöt ja avasi saman tien viestikentän Benjaminin kanssa.
"Kuka vittu sä oot?" hän kirjoitti pojalle hieman töykeäsävyisesti, mutta juuri silloin häntä eivät kohteliaisuudet kiinnostaneet, vaan ainoastaan tieto siitä, miksi he olivat niin samannäköisiä.

Odottaessaan vastausta, Luukas selasi Benjaminin profiilia. Ensimmäisenä hänen huomionsa kiinnitti kansikuva kitarasta, josta hän päätteli pojan olevan jonkin sortin muusikko, tai ainakin musiikin intohimoinen ystävä. Hän selasi sivua alaspäin, mutta huomasi, ettei siellä ollut ainoatakaan kirjoitusta, pelkästään ilmoitukset vastikään asetetuista profiili- sekä kansikuvasta. Sitten hänen silmiinsä osui päivämäärä, jolloin tunnus oli luotu. Seitsemäs helmikuuta. Luukaksen täytyi vilkaista kalenteria ollakseen varma, että profiili tosiaan oli tehty sinä samana päivänä.

Hän alkoi miettiä oliko se kaikki tahallista: ensin poika oli tullut tapaamaan häntä jäähallille ja tehnyt sitten itselleen facebook profiilin ottaakseen häneen yhteyttä. Mutta toisaalta, mistä hän olisi tiennyt Luukaksen nimen?

Hän hätkähti saadessaan viestin, mutta innostus laski aavistuksen verran, kun hän huomasi sen olevan Jennalta, eikä Benjaminilta.
"Moi!" tyttö lähetti hymiön kera. "Oltiin tänään kavereiden kans kattomas teiän peliä. Iiro kutsu meiät. Pelasitte tosi hyvin!" Jenna kirjoitti Luukaksen vastattua tervehdykseen.

Iiro ja Luukas olivat olleet parhaita ystäviä päiväkodista saakka ja pelasivat samassa joukkueessa. Erottuaan pitkään kestäneestä suhteesta vuotta vanhempaan Oskariin, kun tämä oli pettänyt Iiroa, oli pojalla ollut todella vaikeaa ja jotenkin tämä oli peliä edeltävänä päivänä päätynyt viettämään aikaa samassa porukassa Jennan kanssa. He olivat naapureita, joten eipä se kai kovin ihmeellistä ollut, mutta silti Luukas ei voinut olla ärsyyntymättä, ettei Iiro ollut pyytänyt häntä mukaan, vaikka tiesi varsin hyvin hänen tunteistaan Jennaa kohtaan. Toisaalta Iiro oli kyllä maininnut kutsuneensa tytön peliin juuri Luukaksen vuoksi, joten ei hän oikeastaan voinut pojalle vihainenkaan olla. Kai tuo vain yritti saada heidän juttunsa jotenkin alulleen, kun ei Luukas hänen mukaansa osannut tehdä minkäänlaista aloitetta tytön kanssa. Hän ei ihmettelisi, vaikka Iirolla olisi ollut jotain tekemistä senkin kanssa, että Jenna ylipäätään tuli juttelemaan hänelle.

Juuri kun hän oli aikeissa vastata Jennalle, sai Luukas vastauksen Benjaminilta.
"No, eikö se käyttäjänimestä näy?"
Luukas unohti oitis keskustelun ihastuksensa kanssa, ja alkoi kirjoittaa vastausta kaksoisolennolleen - tai mikä ikinä olikaan: "Onks tää joku sairas läppä?"
Vastaus tuli nopeasti: "Sitä mäki toivon."
"Miten sä löysit mut?" Luukas kysyi.
"Seuraan jääkiekkoo ja olin kattomas teiän peliä, ku huomasin sut ja tajusin, et ollaan samannäkösiä. Kotona katoin kaikkien teiän joukkuelaisten nimet jostain teiän seuran sivuilta. Selasin kaikkien facebookit läpi ja löysin sut."
Luukas ei kerennyt vastata, kun pojalta tuli toinenkin viesti heti ensimmäisen perään: "Sori, mun pitää mennä."
Loppuun hän laittoi oman numeronsa ja käski ottaa yhteyttä. Sitten Benjamin poistui paikalta.

Kun Luukas oli laittanut tietokoneen syrjään ja makasi sängyllään unohdettuaan kokonaan vastata Jennalle, hän oli varma kahdesta asiasta: ensinnäkään hän ei uskonut, että oli sattumaa, että Benjamin oli ollut katsomassa hänen peliään. Hänellä oli vahva tunne, että poika valehteli asiasta. Toiseksi hänen vanhemmillaan oli paljon selitettävää.

Aamulla herätessään, Luukas avasi ensimmäiseksi läppärinsä, kysyäkseen vanhemmiltaan Benjaminista, mutta pojan profiilia ei enää löytynyt. Se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen ja heidän keskustelunsa oli poistunut siinä samassa. Luukas kiitti onneaan, että oli kirjoittanut puhelinnumeron muistiin.
Maybe it's not about the happy ending. Maybe it's about the story.

inukii

  • ***
  • Viestejä: 240
Vs: Tuntematon tuttu | S | ficletsarja | 4/? 1.7
« Vastaus #3 : 01.07.2016 21:35:40 »
A/N: Tää luku hyppii vähän paikasta paikkaan, mutta toivottavasti se ei mitenkään pahemmin häiritse. Jouduin myös karsimaan aika paljon sanoja, kun kirjoitin ajattelematta aika pahasti ohi sanamäärän. Ups... :D


4.
90. Sisko



"Etelä-Australiassa on kuluneen yön aikana tehty useita ufohavaintoja. Kymmenet paikalliset kertovat nähneensä taivaalla kello kahden aikaan aamuyöllä..."
Sofian puhe meni Luukaksella toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hänen pikkusiskonsa luki puhelimeltaan juttua joltain friikkisivustolta, jota tämä oli seurannut jo useamman vuoden. Tyttö oli vakuuttunut, että avaruusolioita, ufoja ja kaikkea muuta epäolennaista oli olemassa. Kai se kuului tuohon ikään. Eihän Sofia ollut kuin yhdentoista vanha.

"Ymmärrätkö sinä, että kuka tahansa voi kirjoittaa tuolle sivustolle mitä tahansa? Jos tuo olisi totta, siitä kerrottaisiin kyllä oikeissakin uutisissa", Luukas keskeytti.
Sofian reaktio oli ennalta-arvattava: "Nämä ovat oikeita uutisia! Perehtyisit joskus asiaan, niin tajuaisit siitä jotain. Ehkäpä ne sinun oikeiden uutistesi toimittajat ovat samanlaisia taliaivoja kuin sinä, eivätkä kirjoita mistään mielenkiintoisesta, kun eivät usko niihin!"
Luukas naurahti: "Joo, ihan sama. Mun pitää lähtee kouluun. Sanonpahan vaan, et sä oot ihan liian herkkäuskonen."

Sen sanottuaan Luukas poistui aamupalapöydästä, heitti nahkatakin ja repun selkäänsä ja lähti ajamaan kohti koulua vasta hankkimallaan skootterilla. Tavallisesti hän kulki pyörällä, mutta tämä oli yksi niistä päivistä, jolloin hänen lihaksensa olivat pahasti jumissa edellispäivän pelin johdosta.

**

"Täysi kymppi!" Iiro hihkaisi pari tuntia myöhemmin koulun ruokalassa, "Miten ihmeessä sulla riittää jääkiekon lisäksi vielä aikaa panostaa kouluun?"

He olivat juuri saaneet fysiikan kokeensa takaisin ja Luukaksen paperissa oli pojan yllätykseksi komeillut pyöreä kymppi, kun taas Iiro oli juuri ja juuri läpäissyt kurssin. Lukio ei ehkä ollut ihan tuota varten.

"Luin melkeen koko yön", Luukas totesi, "ja harjottelinhan mä sillon pukkarissakin ennen reenejä, jos satut muistamaan."
"Lätkästä puheen ollen, lähetkö tänään koulun jälkeen ulkojäälle? Kun ei oo reenejäkään", Iiro ehdotti.
"Miten niin ei oo?"
"Etkö sä lukenut niitä viestejä siel ryhmäs? Haapasella on kuulemma joku henkilökohtainen meno, eikä se saanut tuurajaa. En tiennykää, et sillä on elämä."

Tosiaan, Luukas ajatteli, heidän joukkueensa WhatsApp ryhmään oli aamulla tullut lähemmäs sata viestiä, eikä hän kiireessä ollut lukenut niitä kaikkia. Haapanen oli heidän valmentajansa ja kuulosti kieltämättä erikoiselta, että tämä perui harjoitukset henkilökohtaisista syistä.

"No kai mä voin lähtee", Luukas ilmoitti ja samaan aikaan Iiron taskusta kuului puhelimen merkkiääni. Poika otti kännykänsä esiin lukeakseen viestin ja hänen ilmeensä muuttui heti astetta surkeammaksi.
"Oskari?" Luukas arvasi, sillä eron jälkeen tämä oli laittanut Iirolle viestiä melko tiuhaan tahtiin.
"Niin. Se haluais tavata. Luulee kai vieläki, et antasin sille anteeks."
"Unohtasit koko jätkän. Ei siitä oo ku harmia", Luukas neuvoi.
"Vähän vaikee, ku se koko ajan viestittelee", Iiro totesi hiljaa.
"Kyllä se lopettaa, ku et vastaa sille."
"Niinpä kai..." Luukas kuuli pojan äänessä ripauksen kaipuuta, josta hän tiesi tämän rakastavan Oskaria edelleen.

**

Neljältä Luukas istui sängyllään puhelin kourassa ja treenikassi vierellään. Hän oli yksin kotona odottamassa Iirolta puhelua, jossa tämä kertoisi olevansa valmis lähtöön, mutta samalla hän tuli ajatelleeksi laittaa Benjaminille viestiä. Sillä tavoin tämäkin saisi hänen numeronsa.

Luukas ei ollut vieläkään kertonut pojasta kenellekään, sillä hän pelkäsi, että häntä pidettäisiin hulluna, kun ei ollut mitään todisteita pojan olemassaolosta. Tämä kun oli mennyt poistamaan sen saamarin naamakirjankin.

Luukas päätti, ettei hänellä ollut mitään menetettävää ja laittoi Benjaminille lyhyen viestin, jossa kertoi kuka oli ja käski ottaa yhteyttä.
Maybe it's not about the happy ending. Maybe it's about the story.

inukii

  • ***
  • Viestejä: 240
Vs: Tuntematon tuttu | S | ficletsarja | 5/? 2.7
« Vastaus #4 : 02.07.2016 19:20:17 »
A/N: Benjaminin näkökulmasta lukua.


5.
88. Isä



Benjamin asteli pitkin bänditilaksi muutettua kellarihuonetta järjestellen johtoja ja kytkien päälle mikrofoneja, sekä muita sähköllä toimivia soittimia. Oli aika ankeaa, että ne ainoat hetket, jolloin hänen oli mahdollisuus tavata kavereitaan, tapahtuivat omassa kodissa, mutta poika kyllä ymmärsi sen olevan hänen omaksi parhaakseen.

Ajatuksissaan hän onnistui lyömään varpaansa bassovahvistimeen ja kirosi ääneen hyppiessään yhdellä jalalla varoen samalla kompastumasta mihinkään. Juuri silloin hän kuuli viestimerkkiäänen taskustaan ja istui sen samaisen vahvistimen päälle, joka oli vielä hetki sitten tuhonnut hänen varpaansa. Viesti oli Luukakselta. Tämä halusi hänen ottavan yhteyttä.

Benjamin oli juuri aikeissa vastata, kun hän kuuli lähestyviä askeleita ja laittoi puhelimen nopeasti takaisin taskuunsa. Hän hyppäsi ylös ja teeskenteli asentavansa mikrofonia sopivalle korkeudelle.

"Benjamin", hänen isänsä totesi astuessaan huoneeseen, "mun täytyy lähteä kokoukseen. Toivon, että muistat mistä puhuttiin ja ymmärrät pysyä erossa siitä pojasta. Et saata vain itseäsi vaan myös hänet vaaraan tuolla sekoilullasi. Se facebook profiili oli sulta erittäin tyhmä temppu ja voidaan vaan toivoa, et ne ei nähny sitä, tai ainakaa tajunnu yhdistää sitä mihinkää."
Benjamin huokaisi: "Joo joo, johan tästä on puhuttu - useaan otteeseen."
Isä vilkaisi rannekelloaan ja sanoi: "Alkaa olla kiire. Lupaa mulle, ettet pidä mitään yhteyttä Luukakseen. Etkä varsinkaan kerro sille mitään."

Benjamin ei kerennyt vastata, kun bändin solisti Noora saapui huoneeseen.
"Ai, sori. Keskeytinks mä jotain?" hän kysyi huomatessaan saapuneensa hyvin vakavailmeisen kaksikon seuraan.
"Ei, et ollenkaan. Mä olinki just lähdössä", Benjaminin isä vastasi hymyillen tytölle ja pyyhälsi ulos huoneesta sinisessä verryttelyasussaan.

Noora kertoi tulleensa etuajoissa valmistelemaan huonetta Benjaminin avuksi ja tämä vastasi tytölle melko epäselvästi mumisten. Tilanne oli pojalle aika kiusallinen, sillä hän tiesi Nooran tulleen paikalle ajoissa aivan muista syistä. Sokeakin huomasi, että tällä oli tunteita Benjaminia kohtaan. Ongelma oli, ettei poika pitänyt hänestä - tai tytöistä laisinkaan.

Voi luoja, Benjamin ajatteli, miksei elämäni voi vain olla normaalia?
Maybe it's not about the happy ending. Maybe it's about the story.

inukii

  • ***
  • Viestejä: 240
Vs: Tuntematon tuttu | S | ficletsarja | 6/? 2.7
« Vastaus #5 : 03.07.2016 00:00:22 »
6.
216. Sanattomuus



Luukas seisoi maalissa väistellen Iiron syöttöjä, kun poika lähti yhtäkkiä hitaasti luistelemaan lähemmäs. Hän ajatteli ensin sen olevan jokin taktinen yritys maalintekoon, mutta tämä pysähtyikin hänen viereensä ja kuiskasi Luukaksen korvaan: "Hei, kato kuka tuol on!"

Luukas vilkaisi Iiron osoittamaan suuntaan ja näki tyttökolmikon juttelemassa kentän laitamilla. He seisoivat paikoillaan luistimet jalassa hädin tuskin jään puolella ja yksi heistä vilkutti pojille. Jenna.

"Pitäiskö mennä jutteleen?" Luukas pohti vilkuttaessaan takaisin.
"Ei sun taia tarvita", Iiro vastasi ja nyökkäsi tyttöjä kohti. Jenna luisteli heitä päin jättäen kaverinsa tuijottamaan peräänsä.

"Hei!" hän tervehti tullessaan poikien luokse. Sitten hän kääntyi Luukakseen päin. "Sä et vastannu mun viestiin eilen illalla."
Luukas oli unohtanut koko asian keskustellessaan Benjaminin kanssa. Hän oli pilannut kenties ainoan mahdollisuutensa tutustua tyttöön. Nyt hänellä oli tasan muutama sekunti aikaa keksiä jokin pätevä tekosyy, mutta ainoa asia, mikä hänellä pyöri mielessä oli halu vajota maan alle - tai jään.

Hän raapi niskaansa ja mutisi: "Ai, niin. Öö, tota... Sori, mä... Nukahdin."
Iiro yskäisi vieressä kuuluvasti, mutta Luukas huomasi tämän olevan vain epätoivoinen yritys naamioida naurukohtaus. Kiitti vaan tuesta, hän ajatteli.

"Ei vissiin mun jutut paljo kiinnostanu", Jenna totesi, mutta ei sellaisella ivallisella äänensävyllä, vaan rennosti naurahtaen.
"Ei, ku kyllä mua kiinnosti. Oli vaan niin rankka päivä ja mua väsytti hirveesti. Sori kauheesti", Luukas kiirehti selittämään. Eihän hän voinut kertoa jutelleensa mystiselle kaksoisolennolleen.
"Ei se mitään. Kyl mä ymmärrän", tyttö vastasi ja osoitti sitten sormellaan ystäviensä suuntaan, "Me ollaan lähös kahville. Haluatteko lähtä messiin?"
Luukas ja Iiro vaihtoivat katseita.
"Itse asiassa...", Luukas aloitti, mutta Iiro keskeytti hänet: "Tottakai me tullaan."

"Ootko sä ihan sekasin?" Iiro huudahti heti, kun poikien pukukopin ovi sulkeutui heidän takanaan.
"Miten niin?"
"Jätkä on iät ja ajat vinkunu, ettei Jenna huomaa sua. Sitte se pyytää sua kahville ja sä alat vääntää jotai tekosyitä. Mikä se eilisiltanenki juttu oli?"
"Se tuli juttelee facebookis ja lopunhan sä jo kuulitki. Äsken olin vaa sanomas, et me just tultiin tänne. Oltasha me voitu mennä myöhemmin peräs", Luukas puolusteli.
"Sä se et kyllä ymmärrä naisista mitää", toinen vastasi päätään pudistellen.
"Ja säkö muka ymmärrät?"

Luukaksen onneksi Iiro ei kerennyt vastata, sillä puhelimen soittoääni keskeytti heidät. Pojan kasvoilta kyllä huomasi, ettei vitsi häntä naurattanut, sillä tämä oli vasta alkanut olla sinut homoutensa kanssa. Luukas kaivoi puhelimen taskustaan ja nousi seisomaan.
"Sori", hän sanoi Iirolle ja meni ulos puhumaan.
"Vihdoinki", hän vastasi puhelimeen, sillä hän oli odottanut puhelua jo useamman tunnin.
"Luukas", sanoi tuttu ääni linjan toisessa päässä ja hänestä tuntui, kuin olisi puhunut itselleen. Niin samanlainen Benjaminin ääni oli.
Maybe it's not about the happy ending. Maybe it's about the story.

inukii

  • ***
  • Viestejä: 240
Vs: Tuntematon tuttu | S | ficletsarja | 7/? 3.7
« Vastaus #6 : 03.07.2016 21:34:32 »
7.
96. Talvi



Luukas nojasi vasten pukukopin ulkoseinää seisten nilkkoihin asti ulottuvassa lumihangessa treenilaukku olallaan. Hänen oli tarvinnut päästä piiloon muiden katseilta voidakseen puhua rauhassa Benjaminin kanssa ja ensimmäinen ajatus oli ollut kiertää pukukopin taakse, jossa ei ilmeisesti oltu hetkeen aurattu. Oli sitä aikaa talvesta, kun pakkaset olivat pahimmillaan ja lunta satoi lähes poikkeuksetta joka päivä.

"Niin?" hän vastasi puhelimeen varmistettuaan, ettei lähietäisyydellä ollut ketään tuttuja.
"Voitaisko tavata? Puolen tunnin päästä sen vanhan skeittiparkin luona." Benjamin puhui niin nopeasti, että Luukas sai sanoista hädin tuskin selvää.
"Oon kyl just lähös kavereiden kans kahville. Käviskö kaheksalta?"
"Ei."
"Miks?" Luukas ihmetteli. Ei kai sen ikäisellä pojalla kotiintuloaikoja enää ollut? Ainakaan niin aikaisin.
"Siks. Lähen nyt sinne. Tuu tai älä, mut toista tilaisuutta et saa", Benjamin vastasi ja sulki puhelimen jättäen Luukaksen punnitsemaan ihastuksensa ja tuon oudon mysteeripojan välillä.

"Hemmetti, Benjamin!" hän mutisi hiljaa itsekseen.
Jos hän ei menisi kahvilaan, Jenna luulisi, ettei hän ollut kiinnostunut, mutta hän myös halusi tietää, kuka Benjamin oikein oli. Toisaalta kaupungissa oli vain yksi hylätty skeittipuisto ja se sijaitsi kaupungin toisella laidalla. Jos hän halusi keretä sinne puolessa tunnissa, pitäisi hänen lähteä heti matkaan. Mitä Benjamin oli oikein tarkoittanut sanoessaan, ettei toista tilaisuutta tulisi? Tilaisuutta mihin? Hänen tapaamiseensako? Jos, niin ehkä olisi järkevintä mennä. Jennan hän kyllä kerkeäisi iskeä myöhemminkin.

Niinpä hän kiersi pukukopin toiselle puolelle ja kohtasi sen edessä häkeltyneen näköisen Iiron.
"Mitä helvettiä sä siellä teit? Kuka sulle oikeen soitti, ku piti karkuun loikkia puhumaan?"
"Öö...", Luukas takerteli. Hänellä ei taaskaan ollut selitystä valmiina. "Äiti se vaan oli. Pitää mennä syömään."

Hän lähti kävelemään kohti pysäköintialuetta, jossa hänen skootterinsa seisoi, mutta Iiro otti häntä kädestä kiinni.
"Et kyllä lähe mihinkään. Mulla ei oo minkäänlaista mielenkiintoo lähtä noiden kaa neljästään kikattaan jonneki kahvilaan", poika puuskahti.
"No lähe säki menee. Käyn vaa syömäs, tuun sitte takas", Luukas vastasi ja jatkoi matkaansa.
"Jätkähän valehtelee mulle silmät päästään! Et sä nyt ennenkään oo kotiin menny, ku 'äiti käskee syömään'. Saatika sitte lähteny piiloon puhumaan sen kans puhelimes", Iiro sanoi. "Onks sulla joku?"
Luukas nauroi: "Nyt sä oot kyllä ihan hakoteillä."
"Tajuutko sä et mä pyysin Jennan sinne peliin ihan vaa sun takias ja saatoin jopa vinkata, että sä tykkäät -", Iiro aloitti.
"Saatoit mitä?" Luukas huudahti.
"Nii, ja nyt sä sanot, että oon tehny sen kaiken turhaan, ku sulla on joku toinen!"

He saapuivat Luukaksen skootterin luo ja pysähtyivät sen eteen juttelemaan.
"Hei, mä en oo missään välis sanonu mitään sellasta!" Luukas alkoi jo menettää hermonsa.
"Et suoraan, mut mistä lähtien sä oot muka ruuan takia luopunu tilaisuudesta olla Jennan kans?" Iiro kysyi.
"Siitä lähtien, ku äiti on tehny pitsaa", Luukas heitti, mutta ei jäänyt enää kuuntelemaan vastausta, vaan laittoi kypärän päähänsä, starttasi mopon ja ajoi pois paikalta.
Maybe it's not about the happy ending. Maybe it's about the story.

inukii

  • ***
  • Viestejä: 240
Vs: Tuntematon tuttu | S | ficletsarja | 8/? 5.7
« Vastaus #7 : 05.07.2016 20:18:20 »
A/N: Toinen luku Benjaminin näkökulmasta.


8.
145. Elämä



Benjamin sulki oven takanaan, mutta palasi saman tien takaisin sisälle vaihtamaan nahkatakin toppatakkiin, kun huomasi millainen ilma pihalla oli. Kun hän oli pari päivää sitten käynyt viimeksi ulkona katsomassa Luukaksen jääkiekko-ottelua, oli vielä satanut vettä, ja nyt lämpömittari hipoi kahtakymmentäviittä miinusastetta. Suomen sää oli kyllä omituinen.

Hän paleli vielä takin vaihdettuaankin, mutta toisaalta ei haittaisi, vaikka hän saisikin pienen flunssan. Olihan hän juuri valehdellut bändikavereilleen olevansa kipeänä päästäkseen heistä eroon, jotta voisi tavata Luukaksen. Nyt kun isä oli jossain kokouksessa ja äiti ystävällään kuukausittaisilla teekutsuilla juoruamassa tuntikausia kaikesta, mitä sen kuukauden aikana oli kerennyt tapahtua, oli hänellä ollut kerrankin oiva tilaisuus livahtaa ulos, eikä hän halunnut heittää sitä hukkaan bändiharjoitusten takia. Noora oli tosin ollut melko huolestunut ja halukas jäämään vielä Benjaminin seuraksi, mutta melko pitkältä tuntuneen tovin jälkeen poika oli viimein saanut hänetkin häädettyä vakuuttaen pärjäävänsä yksin ja sanoen, että flunssa voisi tarttua tyttöönkin. Kun tämä oli vihdoin lähtenyt kotiinsa, oli Benjamin huokaissut helpotuksesta ja soittanut Luukakselle ehdottaen tapaamista.

Käveltyään viitisen minuuttia, Benjamin ei enää ollut varma oliko flunssan hankkiminen valheen vakuutukseksi todella sen palelemisen arvoista. Enää ei kuitenkaan olisi järkeä palata takaisin, kun skeittipuistokin häämötti jo hänen näkökenttänsä laitamilla.

Se oli niin vanha, että rampit olivat täysin käyttökelvottomassa kunnossa, mikä tosin johtui varmasti osittain nuorison tihutöistä. Siellä ei koskaan käynyt ketään, sillä useiden parempikuntoisten skeittipuistojen ja kaupunkiin vastikään rakennetun suuren skeittihallin rinnalla tuollainen ränsistynyt pikkupuisto ei kiinnostanut ketään. Kaiken kukkuraksi se sijaitsi kilometrien päässä keskustasta.

Juuri siksi se oli täydellinen kohtauspaikka ottaen huomioon, että tiettyjen ihmisten nähdessä heidät, pojat makaisivat pian molemmat alla koristeellisen kiven, johon oltaisiin kirjoitettu heidän nimensä hienostunein kaunokirjaimin. Tietysti siinä lukisi myös syntymä- ja kuolinvuodet ja jokin äidin valitsema taiteellinen lausahdus, jonka merkitystä kukaan ei oikeasti tajunnut.

Perille päästyään, Benjamin pyyhkäisi paksun lumikerroksen pois matalimman rampin päältä ja istui sen reunalle niin, että hänen jalkansa ylsivät yhä tukevasti maanpinnalle. Hän ei aivan täysin luottanut vanhan rakennelman kestävän painoaan, joten hän enemmänkin nojasi siihen, kuin istui.

Luukaksesta ei näkynyt jälkeäkään, ja Benjamin alkoi jo miettiä, oliko tämä tulossa ollenkaan. Olisi ehkä kannattanut varmistaa asia, eikä vain lyödä tylysti luuria korvaan. Hän odotti kymmenisen minuuttua täristen pakkasessa puhallellen lämmintä ilmaa käsiinsä ja kiroten mielessään, ettei ollut tajunnut ottaa hanskoja mukaansa. Taskujen avulla hän onnistui pitämään kätensä suhteellisen lämpiminä ja onneaan hän sai kiittää myös siinä, että piti lippalakkia lähestulkoon aina päässään, sillä poika kävi niin harvoin ulkona, ettei hän olisi kuitenkaan tajunnut ottaa pipoa mukaansa.

Juuri kun Benjamin päätti lähteä takaisin kotiinsa, näki hän kaukaisuudessa lähestyvän valopilkun, jonka mukana kantautui myös moottorin ääni. Auto se ei voinut olla, sillä valokeiloja oli vain yksi, joten sen täytyi olla mopo.

Benjamin hätääntyi ja juoksi rampin taakse piiloon peläten, että hänet oltiin löydetty ja hänen elämänsä päättyisi siihen. Hänen sydämensä löi melkein yhtä lujaa kuin heidän bändinsä rumpalisti hakkasi soittopeliään. Mopo pysähtyi vain muutaman metrin päähän hänestä ja kuljettajan ottaessa kypärän pois päästään, Benjamin tunsi suurta helpotusta. Toki tuntui oudolta nähdä täysin itsensä näköinen henkilö, mutta sillä hetkellä hän saattoi vain iloita saaneensa ainakin hetken lisää elinaikaa.
« Viimeksi muokattu: 05.07.2016 20:25:23 kirjoittanut inukii »
Maybe it's not about the happy ending. Maybe it's about the story.