Nimi: Harhakuvia paperilla
Kirjoittaja: Helyanwe
Fandom: Sekasin
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Tulkinnanvarainen Papillon/Satakieli
Varoitukset: Kiroilua
Vastuunvapaus: En omista muuta kuin oman mielikuvitukseni enkä saa tästä minkäänlaista rahallista hyötyä.
A/N: Toinen Sekasin-ficcini
Jee? Tämäkin idea tosiaan syntyi joskus vähän ennen puoltayötä, enkä sitten osannut luopua siitä, vaikka tämä kävikin sitten lopulta läpi pari muutosta. Kommentit toivottavia
Harhakuvia paperillaPapillon makasi sängyssään kyljellään. Seuraavana päivänä hän saisi lähteä kotiin, hetki, jota poika oli odottanut kuin kuuta nousevaa. Hän oli haaveillut paosta – jopa toteuttanut suunnitelmansa enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Mutta nyt, miettiessään isäänsä ja Hattumiestä, ei nuorukainen ollut lainkaan varma siitä, oliko valmis palaamaan ”normaalien” ihmisten maailmaan. Häntä pelotti, mutta sitä poika ei myöntäisi kenellekään.
Paitsi ehkä yhdelle. Koko laitoksessa tuntui olevan vain yksi hullu, joka saattaisi ymmärtää hänen pelkoaan ja harhanäkyjään. Toinen samanlainen kuvittelija, joka (toisin kuin Papillon) ei nähnyt hirviöitä – tyttö kuuli ne.
Mutta kuinka poika voisi päästä Kasperin huomaamatta tyttöjen huoneeseen? Ja vaikka hän pääsisikin sinne, eikä herättäisi Lumikkia, mitä hän sanoisi? Ymmärtäisikö Satakieli hänen pelkoaan, vai nauraisiko tyttö hänelle päin naamaa ja vielä iskisi häntä niillä kirotuilla sukkapuikoillaan?
Vaimeasti vaikeroiden Papillon käänsi kylkeä. Hyde nukkui, ainakin siltä kuulosti. Vihdoinkin. Miehestä ei ollut juuri juttuseuraksi, ei ainakaan jos hänen peiton alaisia puuhiaan häirittiin keskellä yötä. Tosin ihmekö tuo? Sitä paitsi, herätessään Hyde puhui enemmän kuin ajatteli, mikä ei ollut Papillonillekaan kovin vierasta.
Hän muisti jokaisen kerran, kun oli puhunut sivu suunsa Satakielen läsnäollessa, mikä vain lisäsi nuorukaisen epävarmuutta käydä juttelemassa tytölle. Hän muisti hetken tupakkahuoneessa, kun he olivat ensimmäistä kertaa kuulleet tytön skitsofreniasta, ja muisti mitä oli mennyt sanomaan.
”Ei ihme että yritit tappaa ittes.”Kuka meni sanomaan sellaista? No, hän ilmeisesti, mutta miksi? Miksei hän osannut olla mukava, kuten Hyde? Häntä sanottiin vittuilijaksi, pennuksi ja hulluksi – miksi Satakieli tahtoisi jutella sellaisen kanssa, varsinkin kaiken hänen sanomansa jälkeen?
Jokin siinä erikoisessa tapauksessa kuitenkin viehätti poikaa. Satakieli oli hauska, omalla tavallaan. Tytöllä oli pistävän musta huumori, eikä hän tuntunut hätkähtävän pojan oudoimpiakaan vitsejä, minkä vuoksi oli outoa että Papillon ylipäätään poti omatunnontuskia. Jopa siinä marttamaisuudessa oli jotain kiehtovaa, ja poika ymmärsi, ettei tulisi näkemään Satakielen sukk- lapasia valmiina. Vittu mitä paskaa, ensin niiden valmistumista seurattiin pari viikkoa ja niistä heitettiin läppää, eikä lopputulosta sitten edes nähtäisi. No, ehkä Satakieli voisi laittaa niistä kuvan.
Papillon oli naurahtaa ajatukselle. Tyttö varmaan kirjoitti vielä kirjeitä sähköisen viestittelyn sijaan.
Siitä poika sai ajatuksen. Hän voisi kirjoittaa kirjeen ja sujauttaa sen huomaamattomasti Satakielen käteen tai käväistä tyttöjen huoneessa ja piilottaa viestin tyynyn alle. Nerokasta! Poika etsi kuumeisesti paperia sängystään käsin, kunnes huomasi vessapaperirullan Hyden pöydällä. Siihen mies oli keräillyt nimiä seinien maalaamisen vuoksi, ja rullan vieressä nökötti kynä kuin odottaen. Papillon nousi hiljaa sängyltään ja keräsi kirjetarpeet omalle puolelleen huonetta. Yölampun valossa hän kirjoitti, pyyhki pois kokonaisia rivejä, repi paperia ja ryttäsi ne palloiksi. Hitto, miten vaikeaa.
Lopulta pojalla oli edessään jonkinlainen kirje, jossa oli jotakuinkin kaikki tarpeellinen. Sen hän veisi Satakielelle, eikä oikeastaan edes odottanut siihen mitään vastausta. Papillon huomasi olonsa jotenkin kevyemmäksi, ja päätti yrittää nukkua edes vähäsen.
#
Satakieli istui yksin huoneessaan, katseli tyhjää vuodetta omaansa vastapäätä ja tunsi surun pistelevän rinnassaan. Hän oli taas yksin, nyt tytöllä ei ollut edes ääniä seuranaan. Tietysti he olivat sopineet muiden kanssa soittelevansa ja vaihtelevansa kuulumisia päivittäin, mutta ”normaalien” ihmisten elämä oli kiireistä. Satakieli tiesi, että hänet unohdettaisiin.
Neulominen helpotti oloa, ja tyttö tiesi saavansa lapasensa pian valmiiksi, vaikka oliko sillä väliä, kun kukaan ei ollut näkemässä. Uusi surunvihlaisu iski odottamatta. Papillon oli pitkään kiusoitellut häntä sukista, ja tyttö oli odottanut voivansa näyttää lapaset pojalle. Nyt sekin jäisi.
Äkkiä ovi avattiin, ja sisään astui eräs hoitaja, jota Satakieli ei muistanut nimeltä. Tytön epäluulo kasvoi naisen ojentaessa kätensä. Hoitaja ojensi hänelle – vessapaperinpalaa? ”Se poika, Eetu, pyysi antamaan tämän sinulle.”
Eetu? Satakieli oli hämillään, mutta otti palan vastaan ja vilkaisi mittailevasti hoitajaa. Oliko nainen lukenut sen? Yleensä kaikki aina tarkistettiin, kahteen kertaan. Tyttö avasi taitellun ja ryppyisen paperinpalasen ja luki sotkuisin koukeroin kirjoitetun kirjeen.
Mä halusin vaan pyytää anteeks ku sanoin aika ilkeesti silloin kerran
Mut hyvää jatkoo ja laita kuva niistä sukista
Tulee ikäv
~PapillonAi Papillonin oikea nimi oli Eetu? No, se oli uutta. Mistä poika edes oli pahoillaan, ja miksi hän oli kirjoittanut vessapaperille? Satakieli kuitenkin hymyili, ja kaivoi puhelintaan esiin ottaakseen kuvan.
#
Papillon tunsi puhelimensa tärisevän, ja katsoi keneltä oikein oli saanut viestin. Hän tunsi vatsassaan outoa poreilua nähdessään, että se oli Satakieleltä. Viestissä oli kuva kutimista ja epämääräisestä lankakasasta, sekä teksti ”Nää on lapaset”.
Poika hymyili kuin huomaamattaan, eikä heti kuullut isänsä kysymystä.
