Salatut elämät: Siperian iltarukous | S

[inukii]

Ficin nimi: Siperian iltarukous
Kirjoittaja: Inukii
Ikäraja: Sallittu
Fandom: Salatut elämät
Paritus: Taustalla Peppi/Sergei, Sebastian/Isabella, Helena/Seppo
Vastuunvapaus En omista hahmoja, enkä tapahtumapaikkaa, enkä saa tästä rahaa
Haasteet: Ficlet300 sanalla 223 uupumus
A/N: En ole tainnut koskaan ennen kirjoittaa ficciä Salkkareista, mutta kertahan se on ensimmäinenkin, vaikka kyseesä olisikin tällainen kolmelta aamuyöstä väännetty tunnelmakuvaus ajoilta, jolloin Kuulat ja kumppanit olivat jumissa Siperiassa.


Mökissä oli kylmä, he vaikuttivat olevan nälkäisten susien reviirillä, eikä heillä ei ollut mitään ruokaa. Asutusta ei mitä luultavammin ollut satojen kilometrien säteellä, eikä senkään luulon perusteella kannattanut riskeerata henkeään ja lähteä vaeltamaan petoeläinten armoille. Ei ihmekään, että he alkoivat hiljalleen päästää irti viimeisistäkin toivon rippeistä.

Silti heillä oli syynsä pitää niistä vielä entistäkin tiukemmin kiinni, puristaa nyrkkiinsä niin, etteivät ne vahingossakaan pääsisi karkaamaan. Peppi oli viimeisillään raskaana ja hänet täytyi saada pois Siperiasta, Seppo oli yhä kateissa, Sergei haavoittunut ja kotona perheenjäseniä toivon mukaan odottamassa heidän kotiinpaluutaan. Nämä olivat syynä siihen, ettei edes Isabellan taukoamaton valitus saanut heitä antamaan periksi.

Ne hetket, jolloin heille oltiin annettu toivoa pelastumisesta, olivat tehneet tehtävänsä ja nostaneet seurueen epätoivon syvästä suosta aina silloin, kun he olivat sinne pahiten vajonneet. Mökin löytyminen, Helenan paluu, Pepin tappama susi, metsän ylitse liihottanut lentokone, moottorikelkan jäljet maastossa ja puhelu Ismolle lukeutuivat jokainen näihin hetkiin.

"Jaksetaan vielä yksi yö. Kyllä meidät pian löydetään. Se lentokone näki meidät varmasti", joku totesi aina ennen nukkumaanmenoa.
Noista sanoista oli muodostunut jokapäiväinen tapa, se oli ikään kuin iltarukous, jonka jokainen luki omalla vuorollaan eri iltana.

Mutta, vaikka aurinko nousikin joka aamu metsän ylle koskaan luovuttamatta, heräsivät mökin asukkaat joka aamu edellistä väsyneempänä ja haluttomampana uuteen päivään, sillä joka aamu he uskoivat vähemmän tuon rukouksen takana seisovaan Jumalaan.

[Larjus]

Otsikko veti minut puoleensa. Se on todella kaunis, jollain tavalla satumainen ja/tai unenomainen. Näin heti mielessäni öisen Siperian, paksun lumihangen ja tuhansittain tähtiä mustalla taivaalla. Ensimmäiset mielikuvani olivat siis todella kauniit ja omalla karulla tavallaan niin tyyni ja huoleton. Tekstiä lukiessa ne ajatukset tosin muuttuivat aika nopeasti Jos oikeasti jäisi jumiin Siperiaan pieneen mökkiin keskelle ei mitään, ja vieläpä ilman ruokaa, niin olo ei voi olla mitenkään tyyni ja huoleton. Ja Peppi vielä raskaana moisessa tilanteessa, hui kauhia, onneksi he eivät olleet luovuttamassa. Tuossa tilanteessa minä nimittäin varmasti olisin.

Lempparini tästä pätkästä oli tuo ihan loppu. Joka aamu he uskoivat vähemmän tuon rukouksen takana seisovaan Jumalaan on mun mielestä tosi hienosti kirjoitettu, ja sopii hahmojen tilanteeseen täydellisesti. En oo Salkkareita oikeastaan koskaan seurannut (reilu vuosikymmen sitten vain tovin), joten en tiedä, miten hahmojen kävi, mutta toivottavasti rukous tuotti loppujen lopuksi tulosta. Olis kyllä karua, jos elämä loppuisi moisessa tilanteessa.