Kiitos jälleen April ~~
Ja jatkoa peliin...
Stage 6.
Hiljaisuus täytti Siriuksen äidin vanhan makuuhuoneen aina sen pölyisiin nurkkiin ja taittuneisiin tapetteihin asti. Alakerrasta kantautui etäinen naurun ja huudon humina, jota kolmikko ei siinä rappeutuneessa huoneessa rekisteröinyt.
Tunnelma oli tiivis ja kireä, kun kukaan ei sanonut mitään. Ronin kasvot olivat valahtaneet tuhkanharmaiksi ja hän availi suutaan kuin kala kuivalla maalla. Hermione ei näyttänyt järkyttyneeltä, vaan pikemminkin yllättyneeltä suurine silmineen.
"Draco?" Ron toisti heikosti pitkän ajan kuluttua, "me... mehän ei tunneta muita Dracoja kuin - "
Ron ei näyttänyt kuitenkaan kykenevän sanomaan sanottavaansa loppuun, vaan heilutteli ahdistuneesti käsiään kasvoillaan ahdistunut ilme. Hänen mielikuvituksensakaan ei näyttänyt yltävän siihen, että Harry voisi seurustella Draco Malfoyn kanssa.
"Ron - " Harry aloitti, mutta turhaan, sillä Ron aukaisi jälleen suunsa kesken hänen lauseen: "Se on Malfoy, eikö niin?"
Harry sulki hampaat kalahtaen suunsa ja nyökkäsi pikaisesti, iskostaen katseensa sitten pikaisesti lattiaan. Kahden lattianlankun välissä oli rako, josta kipitteli sisälle huoneeseen silloin tällöin muurahaisia. Harry huomasi niiden heiluttelevan tuntosarviaan ja törmäilevän toisiinsa luultavasti tervehtiäkseen, tai lähettääkseen jonkinlaista viestiä eteenpäin.
"Malfoy?" Ron rikkoi Harryn keskittyneen muurahaisten tarkkailun äänellä, joka oli täynnä epäuskoa, "Malfoy?"
"Ron", Harry aloitti peruuttaen samalla muutaman askeleen taaemmas voidakseen ottaa kiinni lipaston kulmasta, "ymmärrän kyllä reaktiosi, mutta hän ei ole - "
"Sellainen kuin luulen, vai?" Ron täydensi Harryn lauseen kulmiaan kohauttaen, kädet puuskaan laittaen, "hän on siis sinun mielestäsi mukavampi kuin Ginny?"
"Ron!" Hermione sähähti Harryn sisälmysten jäätyessä. Hän oli odottanut Ronilta sellaista suhtautumista, mutta nyt se kaikki tuntui vielä pahemmalta. Yhtäkkiä Harry tunsi jokaisen haavan käsissään. Hän tunsi kuinka vanhoja arpia poltteli ja pisteli vatsassa vellovan tunteen lailla.
"Mutta Hermione! Se on Malfoy, josta me puhutaan!" Ron parahti, "Malfoy! Se hilleri, joka haukkuu sinua kuraveriseksi, se joka on piinannut meitä aina ensimmäiseltä luokalta lähtien!"
Harry puristi entistä lujemmin pöydän kulmaa. "Hän on muuttunut, Ron."
Ron vaihtoi ärtyneesti painoaan jalalta toiselle: "Muuttunut?! Mistä sinä sen voisit tietää? Hänhän voi hyvinkin leikkiä kanssasi ja pelleillä saatuaan selville, että sinulla menee niin huonosti, että jopa viil - "
"Hän pelasti minut!" Harry parahti ja nosti leimuavan katseensa Roniin, joka siinä samassa sulki suunsa. Hermione hänen vierellään näytti järkyttyneeltä Harryn äkkinäisestä äänen korotuksesta.
"Hän pelasti minut silloin, kun olin pyörtynyt siihen saamarin vessaan! Hän oli se, joka sai minut lopulta syömään! Hän oli se, joka sai minut jälleen tuntemaan itseni onnelliseksi! Se oli hän, joka sai minut tuntemaan, että minulla oli viimein joku josta ottaa tukea!"
Ron katsoi kauhuissaan Harrya, joka äkkinäisen räjähdyksen jälkeen valahti puista lipastoa myöten lattialle istumaan. Hermione pinkaisi siinä samassa Ronin viereltä Harryn luokse, asettamaan kätensä tämän olkapäälle. Harry oli itse haudannut kasvot käsiinsä.
"Minulle on ihan se ja sama kenen kanssa sinä seurustelet", Hermione sanoi huultaan purren, "kunhan vaan pidät varasi."
Hermione siirsi ruskeiden silmiensä katseen Roniin huolestunut ilme kasvoillaan. Harry tunsi tytön otteen hänen olkapäällään kiristyvän.
Ron laski vaivaantuneena kätensä ja näytti hivenen häpeävän käytöstään: "E-en minäkään sillä, kamu. Se vaan on se, että Malfoy... en tiedä miten suhtautuisin - "
"Ei sinun tarvitse vielä tietää", Harry vastasi laskien samalla kätensä hivenen punaisten silmien päältä, "eikä välttämättä hyväksyäkään."
Ron puri huultansa ja asteli lähemmäs Harrya ja Hermionea. "No, tuota... enhän minä ole sitä kieltämään, mutta... ehkä se vaatii hieman... totuttelemista."
Harry hymähti pinnallisesti Ronin tuhahtaessa: "Mitä me kerrotaan Ginnylle?"
"Tai siis", Ron lisäsi äkkiä nähtyään Hermionen kummastelevan ilmeen, "aiotko sitten kertoa hänelle?"
"En vielä", Harry sanoi päätään pudistellen, "enhän minä edes tiedä sitä miten Draco voi. Onko hän edes elossa enää..."
"On hän", Hermione vakuutti heti äkättyään Harryn hiljalleen masentuvan olemuksen, "aivan varmasti hän on! Siitä olisi muuten juttua kaikissa lehdissä! Päivän profeettahan julkaisi silloinkin suuren artikkelin, kun hän joutui Azkabaniin!"
Harry nielaisi ja halusi uskoa Hermionen jokaista sanaa. Hän tarrautui niihin sanoihin ja toivoi pystyvänsä pitämään niistä kiinni, ennen kuin hänen kätensä löytäisi vartioimattoman veitsen.
"Sitä paitsi", Hermione sanoi hetken päästä hiljaisella äänellä katsahtaen vuoroin Harrya ja Ronia, "minusta se kuulostaa aika ihanalta."
Harry ja Ron käänsivät katseensa ystäväänsä. "Mikä niin?"
Hermionen kasvot punehtuivat retiisin punaiseksi: "Se, että Harry ja Draco seurustelevat."
Harry näytti hämmentyneeltä ja Ron suuresti järyttyneeltä. "Ai millä tavalla ihanalta?"
Hermione ryhtyi nyppimään paitansa kulmaa. "No, onhan se aika ihanan kuuloista. Tai siis ajatella heidät yhdessä."
Ronin silmät olivat aivan kaljuunoiden muotoiset Hermionen sitten jatkaessa: "Äh... älä viitsi, Ron! Eivätkö he sinusta sovi toisilleen täydellisesti?"
Oli Harryn vuoro katsoa Hermionea suu hieman raollaan. Hänen aivotoimintansa oli tyssännyt kokonaan.
"No ajattele nyt!" Hermione huikkasi Ronille aivan kuin olisi unohtanut Harryn olevan huoneessa, "Draco on pitkä ja vaaleatukkainen, Harry tummatukkainen ja lyhyt. Draco on sellainen pahapoikamainen, kun taas - "
Hermione keskeytti selontekonsa Ronin paukauttaessa häntä sängyltä nappaamallaan tyynyllä. Harry näytti yksinkertaisesti järkyttyneeltä Hermionen näkökulmasta.
"Lopeta!" Hermione nauroi saadessaan kiinni tyynyn kulmasta, "eivätkö he muka sinusta täydennä toisiaan?"
"Pää kiinni!" Ron parahti uskomatta korviaan, kasvoillaan leveä hymy, "siinä vaiheessa kun Malfoy ja Harry täydentävät toisiaan, en halua olla paikalla!"
Tässä vaiheessa myös Harry ponnahti lattian tasalta iskemään Ronia pidemmällä, makkaranmallisella ruutukuviota täynnä olevalla tyynyllä.
~*~*~*~*~*~*~*~*~
Harry oli onnellisempi, kuin olisi voinut kuvitella salaisuuden paljastettuaan. Ron ja Hermione olivat edelleen hänen tukenaan, eikä hänen hartioitaan painanut enää suuri huoli hylätyksi jäämisestä.
Tästä huolimatta silloin tällöin Harryn oli vallannut kova masentuneisuuden tunne, joka oli pakottanut hänet tarttumaan mihin tahansa terävään, mutta ainoina kertoina kun hän oli jopa aikonut toimia jotenkin, olivat Hermione ja Ron rientäneet hätiin.
Ginny ei ollut lopettanut Harryn tuijottamista, päinvastoin. Hän oli ottanut tavakseen seurata Harrya, Ronia ja Hermionea sinne tänne, ja istuutui väkisin joko Harryn viereen tai häntä vastapäätä heidän ruokaillessaan. Ginnyn oli pakko puhua Harryn kanssa aina jostain, ja jostain syystä hän näytti välillä nyrpeältä Harryn viihtyessä paremmin Hermionen seurassa.
Remuksen oli vallannut jonkinsorttinen hyvän tuulen jakso. Häntä näki enää harvoin suunpielet taipuneena alaspäin. Hän oli kuin kävelevä aurinko Kalmanhanaukion tunkkaisessa ja muuten niin pimeässä talossa.
"Herra Päivänsäde tulee!" Fredin ja Georgen oli tapana huutaa Remuksen lähestyessä.
Remuksen hyvä tuuli tuntui tarttuvan kaikkiin muihinkin nopeasti. Harry sai itsensä kiinni mietteistään, kun hän tuumaili mahtoiko Remuksella olla jonkinsorttinen suunnitelma siitä, että jos hän hymyilisi, Harrykin olisi hyvällä tuulella.
Harrylla itsellään asiat olivat kohtalaisen hyvässä jamassa. Hänen teki usein mieli tosin viillellä itseään, mutta syömisvaikeudet näyttivät suuntautuvan jo paranemaan päin. Lisäksi Harryn mielialat eivät enää heittelehtineet aivan yhtä rajusti kuin ennen.
"Harry?"
Ron ja Harry olivat majoittautuneet heidän huoneeseensa pelaamaan räjähtävää näpäystä, jonka ansiosta puinen lattia oli tummia palojälkiä täynnä. Ron oli sillä hetkellä viisi pistettä Harrya johdossa.
Hermione, joka oli juuri vetäissyt oven koputuksen jälkeen raolleen, kurkkasi huoneeseen. Hänen ruskea tukkansa oli sekaisin ja hänen kasvoillaan karehti mitäänsanomaton ilme. Osittain siinä näkyi häivä huolta.
"Hmm?" Harry kummasteli saadessaan katseensa irti pelistä, "mitä nyt?"
Hermione luikahti sisään huoneeseen sulkien oven perässään. Kädessään tytöllä oli Päivän profeetan senpäiväinen painos. Sen etukannessa komeili auroriviraston johtajan, Nick Backwellin, kuva.
"Oletko lukenut tämän?" Hermione nosti hivenen huolestuneesti lehteä ylemmäs.
Harry katsoi kummissaan ystävänsä huolestuneita kasvoja. "En. Miten niin? Miksi minä lukisin enää moista roskaa? Eihän siinä - "
Jokin loksahti paikalleen, ja se sai Harryn jähmettymään. Ensin hänet valtasi tyhjä tunne, joka peittyi kasvavan huolestuneisuuden alle. Päivän profeetta! Mitä Hermione olikaan hänelle juuri sanonut? Jos Draco kuolisi, siitä taatusti mainittaisiin - !
Harry ponnahti vikkelästi ylös nappaamaan lehden Hermionen löysästä otteesta.
"Sivu", Hermione puri huultaan, "sivu kolmetoista."
Harry tunsi kuinka hänen vatsaansa väänsi, hän tunsi ja näki kuinka hänen kätensä hikoilivat hänen repiessään sivuja löytääkseen etsimänsä. Viimein hän löysi sivun kolmetoista, jolla komeili suurin kirjaimin otsikko:
VIISI KUOLONUHRIA VIIKON SISÄLLÄHarry huokaisi syvään ja puristi lehteä rystyset valkoisina hillitäkseen täriseviä käsiään.
Hyväntekeväisyydestä ja ministeriössä ahkerasta työnteostaan tunnettu Axel Andrew Zabini, sekä hänen vaimonsa Phoebe Lucy Zabini menehtyivät myöhään perjantai-iltana Pyhän Mungon sairaalassa, ilmoitti ylilääkäri Theodor Koch. Heidän poikansa, Blaise Zabinin, tilaa Koch ei kuitenkaan kommentoi.
"Nuorilla on reilusti suurempi vastustus- ja sietokyky kuin vanhemilla", Koch sanoi ärtyneesti kovan suostuttelun jälkeen, "joten hoidamme häntä luottavaisin mielin."
Haastattelimme lisäksi herra Zabinin työtoveria taikalainviraston osastolta.
"Hyvä mies", kommentoi Graham Badminton silmät kyynelissä, "parempaa miestä saa hakea."
Zabinin perhe ei ole ainoa kuolonsyöjien hyökkäyksen kohde, vaan myös yliaurori Nick Backwellin perhe on löydetty kuolleena Backwellien kartanosta. Backwellin vaimo, Daphne, sekä hänen kuusivuotias lapsensa Melody, ja kymmenenvuotias poikansa Orion oltiin tutkimusten mukaan kidutettu kuoliaiksi.
"Aivan varmasti kuolonsyöjien tekosia", totesi aurori Hayan Hiwt, "todisteita ei tosin ole vielä löydetty, mutta olemme tulleet siihen tulokseen, ettei kukaan muu voi olla näiden murhien takana."Harry rypisti lehteä lukematta sitä sen enempää, tuntien samalla sydämen tykytyksen korvissaan. Vaikka Harrysta tuntuikin pahalta Backwellia kohtaan, suurin huoli oli suuntautunut hänellä Blaiseen, joka oli menettänyt perheensä yhdessä illassa.
"Harry?" Hermione kysyi varovaisesti, "sinä... sinä olet siis ystävä... Blaisen kanssa?"
Harry nyökkäsi pienesti ja viskasi lehden lattialle lojumaan, tuntien olonsa turraksi. Hän osaisi kuvitella miltä Blaisesta mahtoi tuntua.
"Blaisen?" Ron huikkasi asentoaan parantaen, "Blaise Zabinin?"
"Niin", Harry mutisi.
Ron ei sanonut mitään, mutta katsoi Harrya hivenen huolissaan, kun tämä asteli istumaan takaisin paikalleen lattialle.
"Harry", Hermione sanoi hiljaa ja istahti Harryn ja Ronin lähelle, "hän paranee kyllä."
Harry ei sanonut mitään. Vaikka Blaise saattaisi ihmeen kaupalla jäädä henkiin, mikään tuska ei olisi yhtään niin kauhea kuin läheisen menettäminen. Harry oli kokenut sen tuskan kantapään kautta.
~*~*~*~*~*~*~*~*~
Puiden vihertävänharmaat lehdet havisivat tuulenvireessä. Pitkä soratie oli suurien lehtipuiden reunustama, ja sen loppupää oli kadonnut sakeaan sumuun. Puista tippuneet lehdet liisivät soratien yllä tuulessa, joka ääntelehti kuin kuiskien:
"Harry... Harry..."Hän seisoi siinä, keskellä tietä eteensä katsellen. Hän oli unohtanut silmälasinsa, ne olivat luultavasti jääneet hänen yöpöydälleen, minne hän muisti ne laittaneensa.
Tuuli hyväili hänen kasvojaan, joista osa oli pimennossa raskaan hupun ansiosta. Pimeys lankesi myös oudon väriselle taivaalle, jonka ainoa valopilkku oli pelottavannäköinen aurinko. Se näytti aivan kuin paholaiselta itseltään.
"Harry... Harry..."Hänen katseensa tähysi keskelle sumua, jonne hän päätti astella etsimään sitä, joka kutsui häntä luokseen. Hän asteli eteenpäin, mutta maisema ei muuttunut.
"Harry... Harry..."Kun hän sitten päätti pysähtyä, hän kuuli soratien hiekan narskuvan, kun joku lähestyi häntä sieltä hohtavasta sumusta. Tumma varjo ilmestyi keskelle ei-mitään, ja pian hahmo selkeytyi selkeytymistään.
Hänen silmiään ei näkynyt, mutta hän avasi suunsa: "Sirius."
Hahmo asteli entistä lähemmäs ja viimein Sirius oli siinä, selkeänä, elävänä.
"Sirius", Harry äännähti tuulen kuiskauksen lailla Siriuksen seistessä siinä hänen edessään.
Pian myös toinen hahmo ilmestyi. Se oli Draco, platinanvaaleine hiuksineen. Hänen ja Siriuksen silmät olivat samat, puista tippuneiden harmaiden väriset. Mantelin muotoiset, Siriuksella kapeammat. Heidän tukkansa liehuivat samaan tahtiin tuulessa, Siriuksen pitkinä, Dracon lyhyinä.
Kumpikin Harrylle rakkaista ihmisistä avasi suunsa, mutta Harry ei kuullut heitä, hän oli liian kaukana. Tuulen kuiskaus oli ainoa asia, jonka Harry kuuli. Hän kuuli sen ulvovan hänen nimeänsä.
Harry yritti astella lähemmäs heitä, mutta aina askeleen otettuaan, myös Sirius ja Draco näyttivät siirtyvän askeleita ottamatta kauemmas.
"Draco... Sirius..!"
Harry ampaisi juoksuun, huppu valahti pois hänen kasvoiltaan, joilla kyyneleet valuivat vuolaina. Tuuli ulisi entistä lujempaa hänen korvissaan, sora narskui jokaisen askeleen kohdalla.
Siriuksen ja Dracon aavemaisen kalpeista kasvoista vuosi verta. Silmistä... suupielistä... nenästä -
"SIRIUS! DRACO!"
Harryn silmät rävähtivät ammolleen ja hän ponnahti istuma-asentoon niin nopeasti, että hetken hänen näkökenttänsä tuntui sumenevan. Hänen ja Ronin huone oli säkkipimeä, ja ainoat aavemaiset äänet lähtivät lujaa tikittävästä kellosta, sekä Ronin kuorsauksesta.
Harry nosti kätensä hikisille kasvoilleen ja hengitti raskaasti. Hänen kätensä tärisivät, ja pian hän huomasi jo tietävänsä osan hänen kasvoillaan olevista pisaroista olevan kyyneliä. Uni oli ollut niin todellisen tuntuinen, Harry oli ollut aivan varma siitä, että joku olisi oikeastikin kutsunut häntä.
Harry ei kestänyt sitä enää, vaan ponnahti äkkiä seisaalleen silmälasit mukaansa napaten, varoen kuitenkin herättämästä Ronia. Hänen oli päästävä pois sieltä.
Harry hiipi hiljaa ovelle, ja luikahti sitten kuolettavan hiljaiseen portaikkoon. Oli todella pimeää ja aavemaista. Kalmanhanaukio oli aavemainen päivisinkin, mutta yön pimeydessä ja hiljaisuudessa kaikki tuntui tuhat kertaa pahemmalta. Painajaisen jälkeen Harrya kaiken lisäksi pelotti, vaikka häntä hävettikin myöntää se.
Harry hiipi hiljaa narisevia portaita pitkin aulaan, josta hän pääsisi keittiöön. Keittiö, niin kuin aula ja portaikkokin, oli pimeä ja hiljainen. Suuri kaappikello kumisi heilurin tahdissa.
Harry nielaisi itseään halaten ja asteli edelleen raskaasti hengittäen peremmälle huoneeseen, ympärilleen tähyillen. Ulkona myrskyävä tuuli kuului sisälle asti, ja sen humina toi Harrylle tutun karmaisevan tunteen.
"Harry..."Harryn sydän hypähti hänen kurkkuunsa, kun hän kuunteli sitä tuulen tuiverrusta. Se toi hänelle mieleen sen kylmän sihinän, joka tuntui jatkuvan jatkumistaan senkin jälkeen, kun Voldemort oli lopettanut puhumisensa. Vaistomaisesti Harry iskosti katseensa eteensä, keskelle pimeyttä. Pimeys sekä tuulen ja kaappikellon aikaansaamat äänet saivat Harryn niskakarvat nousemaan pystyyn.
Äkkiä pari kiiluvia silmiä ilmestyi Harryn näköpiiriin, ja Harry tiesi heti, ettei se ollut hänen mielikuvitustaan. Harry älähti kauhuissaan, hänen silmänsä suurenivat, ja hän peruutti taaksepäin sellaisella vauhdilla, että kompastui johonkin ja iskeytyi selkä edellä maahan.
"Harry!"
Harry tunsi kuinka hänen kätensä tärisivät hullun lailla tähtien pomppiessa hänen näköpiirissään. Hänen kätensä oli kaatumisen seurauksena osunut johonkin terävään, joka oli tehnyt pitkän ja syvän viillon aiempien arpien päälle. Se vihloi ja sattui enemmän kuin mitkään arvet, joita Harry oli itselleen tehnyt.
Valot räpsähtivät päälle ja pian Harry näki Remuksen kyykistyvän näkökenttäänsä. Remus nosti Harryn äkkiä istuma-asentoon, ja alkoi siinä samassa parantamaan loitsuin syvää haavaa.
"Luoja sentään, Harry! Säikäytit minut totaalisesti!"
Harry naurahti hienoisesti samalla kun sydän hakkasi tuskallisen kovaa hänen rintalastaansa vasten. "Itse asiassa se taisit olla sinä, joka säikäytit minut... mitä sinä ylipäätään täällä tähän aikaan..?"
"Nukahdin luultavasti", Remus huokaisi katse haavaa tähyillen, hän ei ollut vielä kertaakaan iskostanut katsettaan kunnolla Harryn kasvoihin. "Mitä sinä teet täällä?"
Tämän kysyttyään Remus nosti katseensa Harryn kasvoihin, ja näki viimein kuinka pelokkaannäköinen tämä oli.
"Harry?" Remus kysyi huolissaan, "mitä on tapahtunut?"
Remus nosti kätensä pyyhkimään Harryn kyynelistä ja hiestä märkiä kasvoja.
"M-minä", Harry kähähti, "näin... näin vain painajaisen. Ei sen enempää."
"Jos ikinä näet painajaisen", Remus sanoi hivenen määräävään sävyyn, "voit aina tulla herättämään minut. Ymmärrätkö?"
Harry hätkähti hieman Remuksen äänensävyä, mutta nyökkäsi silti. Remus huokaisi syvään ja veti Harryn halaukseen. "Painajaiset ovat peloista pahimpia. Ne herättävät pelot henkiin sillä tavalla, että melkein luulemme niiden olevan tosia, vaikka tietäisimme, etteivät ne ole."
Harry ei käsittänyt, mistä Remus hänelle puhui. Hän käsitti vain sen, kuinka hän hiljalleen rauhoittui, ja kuinka hänen silmänsä valuivat kiinni hänen päänsä levätessä Remuksen olkapäätä vasten.
_________________
Toivottavasti oli edes vähän hyvä...
pikkiriikkisen edes?R&R and I'll continue the story!
