The Lines Between II - you and me. (K-11) //tauolla jälleen// H/D

[Hallow]

Name: The Lines Between II - you and me.
writer: Hallow (meee!)
beta: April
Rating: K-11
Genre: romance, angst, action/adventure
Warning: viiltelyä....angst.
Must do: suosittelisin lukemaan TLB ykkösen ja tappamaan sen tuhansilla virheillä aivosolunne, muttei tietenkään ole pakko. Voi vaan olla, että seuraava tarina saattaa viittailla paljonkin edeltäjäänsä. (ja kyllä se viittailee!)
Pairing: Harry/Draco
Disclaimer: kaikki hahmot kuuluu Rowlingille ja sitä samaa vanhaa. 
Summary: Harry kohtaa uusia hankaluuksia ja masentuneisuuden tuulahduksia Dracon jouduttua Azkabaniin syistä, joita kiltalaiset yrittävät kaivaa ministeriöltä.
Pääseekö Draco pois? Jos pääsee, niin minkälaisessa kunnossa? Pian Harry löytää itsensä uuden arvoituksen parista.

A/N: Iiih, tämä on ollut kamalinta mitä oon koskaaaan kirjottanu >< Ihan kauheeta yrittää jatkaa tarinaa, joka on ollu suositumpi ku uskoinkaan. Mitäs jos kukaan ei tykkää enää tästä - -  - - 'puva. Armoa kaverit ^^; pistetään alotus luvun piikkiin, jos ei täytä oletuksia. Tässä vaiheessa haluan antaa suuret kiitokset teille kaikille ykkösosasta pitäville ~~
Notebookia kirjottelen luultavasti aina välillä sivussa.

Muistatteko vielä Harryn pipoineen  en edes halua tietää mistä se pipo pomppas tarinaan mukaan...
http://i45.photobucket.com/albums/f86/yrg/harrycopy.jpg   Uuden sukupolven THE PIPO ......






"Harry, lupaa minulle, ettet enää koskaan yritä satuttaa itseäsi! Lupaa se minulle, Harry!"

"Älä petä lupaustasi, niin minäkään en petä omaani. Tulen kyllä takaisin, lupaan sen. Muista syödä hyvin..."

Tulen kyllä takaisin, lupaan sen.


THE LINES BETWEEN II - you and me



Stage one.


Heikko kellon tikitys oli vaiennut jo aikoja sitten, kun erittäin huonokuntoisen herätyskellon vanhuutta kärsineistä paristoista oli loppunut se vähäinen virta, joka niissä oli vielä joskus ollut jäljellä. Kellon heikosti jäljessä vavahdelleet viisarit osoittivat kymmentävaille yhtä, ja pitkä minuuttiviisari oli peittänyt kelloon lätkäistyn jästien sarjakuvahahmon kuvan.

Kello seisoi hievahtamatta pimeässä pöydällä, joka oli täynnä rojua, lehtiä ja kirjoja. Ainoa heikko valonlähde oli ulkona seisova katulamppu, jonka sinertävä valo hohti aavemaisesti kirjahyllyn päällä olevan pöllönhäkin kaltereissa. Mainitun häkin asukki katsoi kiiluvin silmin omistajaansa, joka päästi heikkoja ääniä muuten niin hiljaiseen huoneeseen.

Laiha poika istui jalkojaan halaten harmaalla sängyllä yrittäen rauhoittua unesta, josta hän oli herännyt jo viisi minuuttia sitten.

Pojan pikimustat hiukset kiiltelivät sillä tavalla rasvaisesti kuin kolmeen viikkoon pesemättömät hiukset kiiltelivät. Hänen pyöreät lasinsa lojuivat kirjan päällä, lähellä sitä huonokuntoista herätyskelloa.

Pojan smaragdinvihreät silmät olivat sillä hetkellä puristettu kiinni ja hänen kulmansa olivat keskittyneessä rypyssä.

"Harry, lupaa minulle, ettet enää koskaan yritä satuttaa itseäsi! Lupaa se minulle, Harry!"

Ne sanat kummittelivat pojan mielessä. Sanat, jotka estivät häntä tekemästä mitään. Silti aina silloin tällöin hänestä tuntui siltä, että mitä väliä oli enää totella kuin oppilas? Mitä väliä sillä enää oli? Hänhän ei enää koskaan voisi kertoa sitä, kuinka hän oli totellut niitä sanoja. Sitä käskyä.

Harry Potter päästi irti jaloistaan ja vajosi makaamaan kuhmuraiselle sängylle, katse kattoon kohdistettuna.

"Tulen kyllä takaisin, lupaan sen."

Miksi luvata jotain, jos ei pysty edes lupausta pitämään? Miten muka olisi mahdollista karata Azkabanista? Siriushan karkasi...

Harry puristi kätensä nyrkkiin ja yritti siirtää mahdollisimman nopeasti ajatuksensa pois Dracosta ja Siriuksesta.

Mitä he tekivät Dracolle? Miten hän voi nyt? Onko ankeuttaja jo kenties suudellut häntä? Harry ei osannut vastata mihinkään näistä kysymyksistä, joka vain lisäsi hänen ahdinkoaan. Hän ei voinut vieläkään ymmärtää sitä, että miten Draco oltiin voitu lähettää Azkabaniin niin heikoista syistä.

Harry kiepahti kyljelleen ja tuijotti hänen pöydällään lojuvan kirjeen käytössä rypistynyttä kulmaa. Hän oli lukenut sen jo niin monta kertaa, että osasi sen jo lähes ulkoa:


Harry,

Olemme Arthurin kanssa tiedustelleet ministeriltä Dracon tapauksesta, eikä hän suostu kommentoimaan päätöstään muilla verukkeilla, kuin sillä, että Draco on merkitty kuolonsyöjäksi hänen käteensä painetun pimeän piirron vuoksi.
En itse suostu uskomaan, että tämä on ainoa syy lukita joku Azkabaniin, sillä olisi hyvinkin mahdollista, että Voldemort olisi pakottanut Luciuksen pojan ottamaan piirron, vaikkei tämä itse sitä haluaisikaan. Esitimme kantamme ministerille, mutta hän ei yksinkertaisesti suostu uskomaan tätä 'mokomaksi höpönlöpöksi' kutsumaansa faktaa.
Ministeriö alkaa olla sekasorron ja hiljalleen syntyvän pakokauhun vallassa, josta johtuen pienikin edistysaskel tai kuolonsyöjän kiinnisaaminen antaa heille toivoa. Luulen, etteivät he silti halua tappaa tai antaa ankeuttajien suudella Dracoa, sillä uskon, että he luulevat saavansa hänestä tietoja irti. Pelkäänpä myös, että keinolla millä hyvänsä.
Mutta Harry, mitä tahansa tapahtuukin, sinun täytyy luvata minulle, ettet tee mitään itsellesi! Olen huolissani sinusta, ja olen varma, että vanhempasikin olisivat halunneet sinun olevan onnellinen, sama pätee Siriukseen ja Dracoon. He eivät haluaisi sinun murtuvan ja surevan heidän tähtensä.
Haemme sinut pois sieltä niin pian kuin on mahdollista. Pysy vahvana.

Remus

PS. laitoin tähän oheeseen syntymäpäivälahjasi, toivottavasti pidät siitä. Tiedän että olen päivää aikaisessa, mutta ajattelin antaa sinulle hieman luettavaa.


Harry sulki silmänsä. Voimakkain keino tuntui aina olevan vanhempiin ja sukulaisiin vetoaminen, mutta Harry ei käsittänyt enää mitä hyötyä siitä oli. Hehän olivat kuolleet.

Olevan onnellinen. Vaikka Harry ihmettelikin sitä miten hän voisi olla onnellinen, ajatus Remuksesta vahvisti häntä. Ihmissudesta, joka on menettänyt perheensä ja vanhat ystävänsä, ja jonka ystävän poika ei muuta kuin satuta itseään ja valittaa kuinka kurjaa elämä on. Kaikesta huolimatta Remus jaksoi yhä taistella.

Hän teki sen Remuksen vuoksi, hän teki sen Remuksen ja Dracon vuoksi. Hän yrittäisi olla vahva jottei Remuksenkaan tarvitsisi lähettää hänelle joka päivä kirjettä varmistaakseen kaiken olevan kunnossa, koska Harrylla oli kaikki kunnossa. Vai yrittikö hän vain vakuutella sitä itselleen?

Harry huokaisi vetäisten sitten jalkansa peittonsa alle peittääkseen nilkassa olevan ohuen haavan.

~*~*~*~*~*~*~*~*~

"Sinä, ylös sieltä!"

Harryn silmät rävähtivät auki ja siristyivät sitten kirkkaan auringonvalon vaikutuksesta. Hän oli nukahtanut kovin äkkiä ja näytti lisäksi siltä, että hän oli nukkunut melko pitkään. Se oli harvinaista, mutta hyvät yöunet olivat todellakin tervetulleet.

"HOI!"

"Noustaan, noustaan", Harry mutisi itselleen ja ponnahti pystyyn virkeämpänä kuin koskaan aiemmin sen loman aikana. Nopea nousu vihlaisi hänen nilkassaan olevaa haavaa, mikä sai Harryn kiristämään hampaitaan.

"KUULETKO SINÄ?!"

"Kuulen!" Harry karjaisi takaisin sedälleen ja lampsi pöytänsä ääreen katsoakseen kelloaan, muistaen vasta sitä pitkään tuijotettuaan pattereiden olevan loppu. Hän olisikin ollut ihmeissään, jos hän olisi tosiaan nukkunut yhteen asti.

Harry nappasi silmälasinsa Remukselta saadun lahjansa päältä, joka oli pimeyden voimilta suojautumiseen erikoistunut opas. Harry oli selaillessaan löytänyt sieltä tarpeelliselta kuulostavia loitsuja ja manauksia. Suurin osa kirjasta oli tosin Harrylle täyttä hepreaa, eikä hän ollut ymmärtänyt mitään joistain niistä koukeroisista kuvista.

Ovi huoneeseen lennähti voimalla auki saaden Harryn kääntymään ympäri. Ovensuussa seisoi punaposkinen Vernon Dursley, jonka viiksikarvat sojottivat sinne tänne, ja jonka hengitys oli kuin puuskuttelevalla härällä.

"Mitä pirua sinä vasta nyt heräät!"

"Kuinka niin?" Harry kysyi välinpitämättömästi, "mitä väliä sillä on milloin minä herään."

"Tiedät hyvin että tänään on se päivä, kun meille tulee minun yhtiökumppaneitani päivälliselle!" herra Dursley murahti oikaisten kaulassaan roikkuvaa kamalan väristä kravaattia.

"Niin", Harry huokaisi ja nojasi kaksin käsin takanaan olevaan pöytään, "niin, entä sitten? Hehän tulevat vasta kahdelta."

Herra Dursley näytti entistä raivokkaammalta: "Vasta kahdelta? Vasta kahdelta! Vasta kahdet minä vielä sinulle näytän!" hän parahti, "kellohan on jo pirun lähellä kahta! Sinulla on viisitoista minuuttia aikaa lampsia ulos, poika, tai muuten minä näytän mitä mieltä olen sinusta ja sinun vasta kahdestasi!"

Herra Dursley asteli raivokkaasti ulos vaimonsa sisarenpojan huoneesta, jonne Harry jäi seisomaan kuin puulla päähän lyötynä.

"Vasta kahdelta... vieraita... sopimus...täytekakkuja, lentäviä täytekakkuja... käskin tuomaan jäätelökakun..."

Herra Durselyn mutinat kiirivät vielä hämmentyneen Harryn korviin. Oliko kello jo tosiaan niin paljon?

Koputus ikkunaan havahdutti Harryn, ja ennen kääntymistään Harry jo tiesi, että ikkunaan koputti Remuksen vaaleanruskea pöllö. Se katsoi Harrya tuimasti lasin läpi kirje nokassaan.

Harry aukaisi sille ikkunan, jolloin se lehahti Hedwigin viereen tiputtaen matkan varrella kirjeen pöydälle. Unessa oleva Hedwig ei huomannut tunkeilijaa, jonka siirappimaiset silmät tuijottivat hypnotisoituneina lajitoverinsa huojumista.

Harry repäisi kirjeen auki ja toivoi, ettei siinä olisi huonoja uutisia:


Harry,

Et uskokaan kuinka huojentunut olen, kun luin kirjeesi. Olen kuitenkin yhä sitä mieltä, että sinun tulisi kertoa asiasta Ronille ja Hermionelle. He ovat sinun ystäviäsi ja voivat pitää sinusta huolta silloin, kun olet Tylypahkassa. Haluan, että sinulla on joku, jolle puhua, jos vaikka näet painajaisia. Mistä tulikin mieleeni, että voit puhua niistä myös minun kanssani.
Kingsley, Arthur, Villisilmä ja Tonks tulevat hakemaan tänä iltana, joten valmistaudu lähtöön. He hakevat sinut ilmiintymällä, sillä Villisilmä halusi joukkoonsa varatoimeksi kolme muuta henkeä, eikä Tonks yksinkertaisesti suostunut lentämään enää sen viimevuotisen jälkeen luudalla. Sanoi, että Villisilmä pakottaisi heidät vielä lentämään Grönlannin kautta.
Näemme sitten myöhemmin. Tottele Villisilmää niin kaikki sujuu suunnitelmien mukaan.

Remus

Onnen tunne valtasi Harryn, kun hän tunki kirjeen housujensa taskuun ja ryntäsi ulos huoneestaan lähteäkseen ulos ennen vieraiden saapumista. Hän pääsisi Kalmanhanaukiolle, hän pääsisi viimein pois. Ehkä hyvällä tuurilla hän kuulisi mehukkaita uutisia, jotka sammuttaisivat sen Dursleyllä syntyneen tiedonjanon.

~*~*~*~*~*~*~*~

"Takka räjähtää ympäri huonetta!" Vernon Dursley parahti astellessaan edes takaisin puhtaana kiiltelevässä keittiössä. Hänen vaimonsa, Petunian, kasvot olivat tuhkanharmaat, ja sopivat hyvin yhteen hänen takanaan olevan mikroaaltouunin kanssa.

Edes onnistunut sopimus ei näyttänyt lepyttävän herra Dursleyn mieltä, kun tämä mätkähti istumaan tuolille ja piilotti kasvonsa kämmentensä taakse.

"En usko että he käyttävät hormipulveria", Harry huokaisi jo valmiiksi ulkovaatteisiin pukeutuneena sedälleen pöydän äärestä, "eivät, jos Villisilmä on mukana."

"No saisi sitten luvan olla!" herra Dursley parahti ja laski kätensä voimalla polvilleen, "monelta ne sanoivat tulevansa?"

"Illalla", Harry vastasi saaden vastaukseksi sedältään vain tuhinoita ja mutinoita epämääräisistä ajankohdista.

"Tuleeko se iso äijäkin?" Dudley, Harryn serkku, kysyi äkkiarvaamatta sohvalta.

Harry käänsi katseensa häneen. "Ei, jos Hagridia meinaat."

Dudley näytti huojentuneelta ja Harry arvasi miksi. Dudley oli ilmeisesti saanut pysyvät traumat sikojen saparoista.

Huoneeseen lankesi täysi hiljaisuus, kun herra Dursley silmäili herkeämättä kelloa, rouva Dursley nyppi pitsistä pöytäliinaa, Dudley veti itsensä niin pieneksi kuin pystyi, ja Harry toivoi kiltalaisten saapuvan pian. Huoneessa oli sietämätön hiljaisuus, joka sai Harryn hermostuneemmaksi kuin mikään muu.

Napsakka koputus etuoveen sai kaikki hätkähtämään. Herra Dursley ponkaisi pystyyn ja lähti astelemaan ovea kohti, kun taas Dudley vajosi sohvalla entistä alemmas.

Harry ponnahti setänsä perään juuri, kun tämä aukaisi oven neljälle kiltalaiselle. Joukon kärjessä seisoi muhkurainen kävelykeppi kädessään ja monokkeli päässään Villisilmä Vauhkomieli, jonka huomiota herättävän olemuksen takana sisälle vilkuilivat pinkkitukkainen Nymphadora Tonks, Kingsley Kahlesalpa korvakoruineen ja hymyilevä Arthur Weasley.

Vernon setä maiskautti huuliaan Tonksin huudahtaessa samalla: "Morjens, Harry!"

"Ei ole aikaa!" Villisilmä huudahti aivan kuin Tonksin tervehdykset olisivat olleet kovinkin aikaa vievät. "Meidän täytyy lähteä, ja heti! Säästäkää tervehdykset myöhemmäksi!"

Tonks näytti Villisilmälle kieltä ja hypähti tämän ja herra Dursleyn ohitse Harryn luokse. "Missä matka-arkkusi on?"

"Öö... yläkerrassa", Harry sanoi ja oli kääntymässä portaiden suuntaan, mutta Tonks pysäytti hänet: "Minä haen sen!"

Tonks ryntäsi kompastellen ylös ja herra Dursley näytti kerrassaan typertyneeltä vieraiden sopimattomasta käytöksestä.

"Ah, herra Dursley", herra Weasley sanoi hivenen anteeksipyytävään sävyyn, "miten olette voineet?"

Herra Dursley katsoi Weasleyn isää murhaavasti, kuin tämä olisi auttamaton pahanilman lintu. Kilokielimellit ja räjähtänyt takka olivat painautuneet verestäviksi muistoiksi herra Dursleyn mieleen.

"Hyvin", herra Dursley murahti laukoen epäileviä katseita herra Weasleysta Vauhkomieleen. Kingsleystä herra Dursley ei näyttänyt olevan moksiskaan, varmaan sen takia, koska Kingsley osasi pukeutua erittäin tyylikkääksi jästiksi.

Tonks asteli takaisin alakertaan. "Loitsin matka-arkun Kalmanhanaukiolle. Voimme lähteä."

"Loistavaa", Villisilmä murahti ja viittasi Harrylle, "lähdetään, Potter. Pysy kaiken aikaa Kingsleyn vierellä."

Harry ei ollut varautunut niin nopeaan toimintaan, mutta asteli silti kengät jalkoihin potkaistuaan ulos Kingsleyn vierelle. Viileähkö ulkoilma sai haavan hänen jalassaan kihelmöimään.

"Voitko hyvin?" Kingsley kysyi matalalla, rauhallisella äänellään ja sai vastaukseksi Harrylta vain pienen nyökkäyksen.

"Hei sitten", Harry huikkasi sedälleen, joka veti oven mahdollisimman nopeasti kiinni Tonksin astuttua ulos.

"Mikä öykkäri!" Tonks tuhahti ja oli kompastua omiin jalkoihinsa.

Villisilmän mielestä ei ollut näköjään aikaa jäädä juttelemaan, vaan hän lähti rivakasti kävelemään Kingsley, ja siten myös Harry perässään. Tonks seurasi Harrya ja herra Weasley piti perää pimeää ympäristöä tähyillen. Lisäksi Harry olisi voinut vaikka vannoa, että näki pimeydessä tutun näköisen kissan seuraavan heitä.

"Muistakaa", Villisilmä murahti hiljaisella äänellä, "jos kuolonsyöjät ilmaantuvat, te pistätte Potterin etusijalle!"

Tonks kikatti Harryn takaa: "Minkäköhän takia me ollaan täällä?"

Villisilmä murahti ja ryhtyi astelemaan eteenpäin entistä rivakammin, silmät eri suuntia tähyillen.

Joukko käveli melko tiiviisti yhdessä pimeitä katuja pitkin, joita ei reunustanut kuin muutama hassu katulamppu, joista osa oli vandalisoituja ja rikkinäisiä. Liikkeellä ei näyttänyt olevan keitään muita paitsi he ja nuori pari, jonka osapuolet olivat niin kiinni toisissaan, ettei heistä kumpikaan huomannut ohittavia kiltalaisia, ennen kuin Tonks vislasi heille kymmenen metrin päästä.

"Taivaan vallat, Tonks!" Villisilmä ärähti syyllisesti virnuilevalle Tonksille.

"Luulin jo ettette hakisi minua pois ollenkaan", Harry totesi madaltaen ääntänsä, jottei Villisilmä alkaisi raivota liiasta äänenkäytöstä.

"Jos emme olisi hakeneet sinua aiemmin, niin huomenna olisi jo ollut pakko", herra Weasley kuiskasi joukon peräpäästä. "Sinua suojaava taika raukeaa täyttäessäsi seitsemäntoista."

Villisilmä seisahtui niin äkisti, että Harry oli törmätä Kingsleyhin. Tonks ei ollut yhtä onnekas, vaan törmäsi ikävästi Harryyn astuen samalla tämän kantapäälle. "Oho! Sori, Harry!"

"Mitä nyt?" Kingsley kuiskasi ja tähyili hänkin samaan suuntaan kuin Villisilmä, muttei hänkään nähnyt ilmeisesti sen enempää kuin Harry. Pimeydessä näkyi ainoastaan metsän reunan haaleat puut.

"Ääh", Tonks, joka oli vetänyt sauvansa esiin, tuhisi, "jatketaan vaan matkaa paikkaan, josta voi ilmiintyä! Ei siellä mitään ole."

Tonks oli ollut oikeassa, sillä vasta kun he olivat seisoneet paikoillaan katse puiden ääriviivoissa kolme minuuttia, oli Villisilmäkin luovuttanut ja alkanut johdattaa heitä ilmiintymispaikalle.

"Näethän?" Tonks kuiskasi Harrylle, "voisi melkein luulla, että hän haluaa jonkun hyökkäävän."

Villisilmä johdatti koko porukan rikkinäisen katulampun luokse, ja katsoi sitten taskukelloaan: "Olemme kaksi minuuttia aikataulua edellä."

"Parempi näin", Kingsley totesi rauhallisesti samalla, kun se Harryn aikaisemmin näkemä kissa jolkotti joukon luokse. Se seisoi hetken paikallaan, ennen kuin muuttui takaisin muodonmuutosten opettajaksi, Minerva McGarmiwaksi.

"Aah, Minerva", herra Weasley nyökkäsi, "meitä ei siis seurattu?"

"Ei, Arthur", McGarmiwa vastasi nyökäten tervehdyksensä Kingsleylle, "mikä on melko kummaa ottaen huomioon sen, miten kovasti tiedät-kai-kuka on Potterin perässä. Voisi luulla, että täällä olisi ollut edes joku vahtimassa."

"Mietin juuri samaa", Villisilmä murahti, "mutta nyt ei ole tämän aika. Potter! Sinä ilmiinnyt Kingsleyn kanssa."

Kingsley väläytti Harrylle valkoisen hymyn ja ojensi kätensä, josta Harry otti mahdollisimman lujasti kiinni.

"Näemme sitten Kalmanhanaukiolla!" Tonks huikkasi Harrylle, joka näytti hölmistyneeltä. "Minne te menette?"

"Killan asioita", Weasleyn isän vastaus ehätti juuri ja juuri Harryn korviin, kun tämä jo katosi Kingsleyn kanssa muiden näköpiiristä.

Ilmiintyminen oli kuvottavaa. Harrysta tuntui aivan siltä, kuin hän matkustaisi jossain hänelle aivan liian ahtaassa, mustassa putkessa, joka puristaisi kaikki hänen sisuskalunsa lyttyyn. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hänen kylkiluunsa musertaisivat hänen keuhkopussinsa käyttökelvottomaksi.

Pian paine kuitenkin lakkasi, kun Harry mätkähti asvaltille pystymättä pitämään itseään matkan jälkeen pystyssä. Kingsley ojensi Harrylle kätensä ja vetäisi hänet seisomaan niin, että Harry huomasi heidän tulleen Kalmanhanaukion siivottomien talojen reunuksien eteen.

"Mennään", Kingsley hoputti Harrya Kalmanhanaukio yhdentoista ja kolmentoista välistä seinää kohti. Harry keskittyi ajatukseen puuttuvasta talosta, joka ilmaantui siihen rämisten työntäen samalla toisia taloja sivummaksi.

Kingsley vetäisi oven auki ja päästi Harryn ensiksi sisään tummaan, pölyiseen ja epämukavaan taloon, jossa Harryn ensimmäinen ajatus oli hänen kummisetänsä. Se ajatus ei todellakaan lohduttanut Harrya, joka yritti olla katsomatta mihinkään, joka muistuttaisi häntä Siriuksesta. Se oli oikeastaan mahdotonta, sillä jokainen talon tavara ja pölypallo muistutti Siriuksesta. Jopa talon haju ja lattianlankkujen natina olivat kaikki kuin Siriuksen muistomerkkejä.

Kauempaa keittiön suunnasta kuului astioiden kalahtelua ja hienoista puheensorinaa, mikä sai Harryn tuntemaan itsensä jokseenkin iloisemmaksi. Viimein hänellä olisi joku, jolle jutella Hedwigin lisäksi. Hän ei ennen sitä hetkeä ollut ymmärtänytkään kuinka kovasti hän oli kaivannut Ronia ja Hermionea.

Yksi kapealle käytävälle johtavista harmaista ovista avautui ja paljasti vaaleanruskeatukkaisen miehen, joka oli hiusten perusteella juuri herännyt syvästä unesta. Mies ei ollut kuullut jonkun saapuneen, ja hätkähtikin melkolailla Harryn ja Kingsleyn nähtyään.

"Harry." Erittäin huolestuneen ja väsyneen näköinen Remus Lupin asteli rivakasti Harrya vastaan. Miehen hunajanruskean väristen silmien alukset olivat niin tummat, että Harrysta tuntui, ettei Remus ollut nukkunut kunnolla monena yönä. Näin ajateltuaan, Harry tunsi syyllisyyden piston vatsassaan.

"Harry, Harry", Remus rutisti Harryn tiukimpaan halaukseen, jonka tämä oli koskaan saanut.

"Anna pojan hengähtää, Remus", Kingsley naurahti, "kaikki meni hyvin, ja eihän tapaamisestanne niin kauaa ole."

Harry kuitenkin tiesi, ettei se ollut syy siihen, miksi Remus rutisti häntä ja silitti toisella kädellään hänen hiuksiaan. Harry ei tiennyt miksi, mutta se sai hänen olonsa heikoksi.

"Onneksi olet kunnossa", Remus kuiskasi Harryn korvaan, "sinä et ole yksin, Harry, et ikinä, ikinä, ole yksin."

Harry huomasi kuinka ontolta se tuntui, kun Remus päästi hänestä irti huolestunut katse yhä häntä tihrustaen.

Hymy ujuttautui Remuksen kasvoille. "Mukavaa, että olet täällä taas."




_________________________________________
Horrible/terrible/ok/umm/fine???
R&R

Jatkoa on mukavampi kirjotella kun on tullut kommentteja ^^;
Asioita jotka häiritsi? Jota haluutte muuttaa? Tai jota haluutte enemmän/vähemmän?
tietysti positiivinen palautekin käy minulle oikein loistavasti!!

[Winga]

Onneks katoin tarkemmin tota otsikkoa, enkä vaan sivuuttanut tätä...
Jesh! Sä kirjotat TLB II:n!
Tää oli hieno alku ja tokihan tän on pakko viittailla TLB I:hin, koska jos ei, ni miten tää ois II?
Pidin tosta Remuksesta ja Villisilmä oli... noh, Villisilmä.
Mutta joo, rakentava asuu Brasiliassa, ja jatkoa odottaen!

[Sierra]

Kun näin otsikon niin hyppäsin sata metriä ilmaan ja kun pääsin alas luin tämän välittömästi!

Ihanaa kun kirjoitat kakkososan ihanasta tarinasta, hyvin ihanaa! ^^

Tykkään kirjoitustavastasi, ja haluan todellakin lukea lisää! JATKOA !!!

[Luthien]

Luoja oli innoissani kun näin että kirjoitat TLB II:sen!!! <3333<33<3
Edellisen loppu oli niin kamala...
Ihana!!<3  En tiedä mitä muuta sanoa...
JATKOA!!

[starry-eyed]

Voi, en ole The Lines Between:iin kirjoittanut (ainakaan muistini mukaan) kommenttia, mutta mainitsen nyt tässä sivussa, että se oli ihana... Pidin siitä PALJON
Sitten, täytyy myöntää, että olin innoissani kun luin otsikon; The Lines Between II... Hyppäsin melkein ilmaan riemusta! En saa tähän mitään järkevää nyt aikaiseksi ja rakentava on piilosilla... Mutta kiitos tästä ja jatkosta olisin erittäin onnellinen

[Kata]

Luin TLB I yhteen pötköön jo kauan aikaa sitten ja pidin siitä hirveästi!
Sain kamalan sätkyn kun huomasin, että olit kirjoittanut TLB II 
Pidin tästäkin todella paljon ja Remus oli suloinen tuossa lopussa ^^
Jatkoa odottelen 

[Hallow]

Oooh, onpas sitä tullut kommentteja  (kiitos erittäin paljon! Lisää huomattavasti kirjoitusintoa ^^)

Winga: xDD mietinki tossa tän laitettua et kuinkakohan moni kattoo et jaahas, taas toi saamarin TLB on noussu tänne. Mut en halunnu muuttaa nimeä kokonaan...(Te circle around us! The triangle is upside down!) Heh. Juu on se ollu täs ties kuinka kauan suunnitelmissa kirjottaa jatkoo, mut vasta ny päätin kirjottaa nähtyäni et on aika paljon tullu ykköseen kommentteja. Pelkäämpä vaan vähän, et tää ei täytä odotuksia. Mutta kiitokseni kommentista jälleen ^.^

Sierra: Lisää tuttuja naamoja! (öh, no nimiä oikeestaan ^^) Jei, kiva et porukka on innoissaan jatko-osasta, toivottavasti jaksatte lukea loppuun asti ^^;
Ja toivotaan et tarina pysyy ihanana ^^

Luthien: xDD Joo edellinen loppu mihin loppu ja ajattelin jo silloi kakkos osan värkkäystä. Se värkkäys veny vaa kauemmas ku odotin -.-'

starry-eyed: Oi, mukavaa et pidit ykkös osasta ^^ ja et kakkos osanki vielä meinaat jaksaa lukea ~~ Kaikki kommentit käy mulle hyvin ^^ rakentavat tai ei! Jatkoa tulee, oon itse asias jo saanu jonku verran alotettua - -

Kata: ^^; täytyy myöntää et TLB II oli sätkynä varmaan melko monelle näin pitkän tauon jälkeen, mut kiva et yhä kiinnostaa ^^ Juups, Rempasta halusin semmosen kunnon huolehtivaisen papin Siriuksen 'seuraajaks'.


Ihana saada näin paljon kommentteja (niinku varmaan vastausten samanlaisuudesta ymmärsitte ja saitte selvilel) ja toivottavasti jaksatte lukea loppuun saakka!

~~ Hallow kuittaa.

[April]

OHHOH!
Enpäs huomannutkaan tätä... *köhaikahyvinbetaltaköh*

beta: April

Tota kohtaa jään aina tuijottamaan sellain @______@. 8DD

Yup, ihana tämä. Seuraava lukukin tulossa pian. Luultavasti tänään. n__n
Jatkoa lisää.

~April thö beta

[Hallow]

Siis kiitukset vielä kerran kaikille kommenteista 

April: xDD kylläh, nimesi on päässyt esille kunniapaikalle.

Pitemmittä puheitta seuraavan osan pariin.



Stage 2.


"Harry!"

Remus oli johdattanut Harryn heti keittiön puolelle nähtyään, miten nälkäiseltä tämä näytti. Siivotussa, mutta silti kovin sekaisessa keittiössä Molly Weasley oli jo laittamassa ruokia pois. Nähtyään Harryn hän kuitenkin keskeytti toimensa välittömästi.

"Voi Harry, ihanaa että olet täällä!" rouva Weasley asteli Harryn luokse kädet levällään ja halasi häntä ystävällisesti, aivan eri tavalla kuin Remus.

Päästettyään irti Harrysta rouva Weasley suuntasi huomionsa Remukseen: "Tiedätkö menikö heidän matkansa suunnitelmien mukaan?"

Remus nyökkäsi. "Kingsley sanoi, että kaikki sujui ongelmitta."

"Hienoa!" rouva Weasley säteili ja ohjasi Harryn pöydän ääreen istumaan, "otatko sinäkin jotain, Remus?"

"Voi kiitos, Molly", Remus hymyili ja istuutui lähelle Harrya, "voisin ottaa yhden leivän."

Rouva Weasley ryhtyi purkamaan ruokaa takaisin pöydälle Remuksen tarkkaillessa Harrya, joka alkoi vaivaantua tuijotuksesta.

"Katsoitko yhtään sitä ostamaani kirjaa?" Remus kysyi Weasleyn äidin kolistelujen yli saaden Harryn huomion.

"Öh... joo, katsoin minä", Harry vastasi hymähtäen, sillä hän ei halunnut Remuksen luulevan että hänellä olisi huono olo, "se oli tosi kiinnostava kirja, mutten ymmärtänyt siltikään kaikkia niitä kuvioita."

Remus nyökkäsi hymyillen. "Se on erittäin edistynyt kirja, joten ei ole ihmekään, jos et ymmärtänyt sen sisällöstä kaikkea. Uskon silti, ettei sinulla kestä sen ymmärtämisessä kauaakaan."

"Otatko sinäkin leivän, Harry?" rouva Weasley kysyi keittiötasojen luota.

"Joo", Harry vastasi ja pystyi jo tuntemaan, kuinka hänen vatsansa murisi kieltäytyvästi. Harry toivoi hartaasti, että edes leipä pysyisi alhaalla.

"Entä pekonia? Kananmunia?"

"P-pelkkää leipää, kiitos", Harry vastasi hätäisesti ja sai Remukselta ymmärtäväisen katsahduksen. Harrysta Remus näytti vähän liiankin ymmärtäväiseltä, mikä sai hänet hieromaan murisevaa vatsaansa.

"Pelkkää leipääkö vain?" rouva Weasley kysyi heittäen Harryyn huolestuneen silmäyksen.

Harry nyökkäsi siirtäen sitten katseensa äkkiä takaisin hänen polvien päällä lepääviin käsiinsä. Se siitä vielä puuttuisikin, että rouva Weasleykin tulisi hänestä huolestuneeksi.

"Voit sitten ottaa lisää, jos haluat", Remus sanoi katse hievahtamatta Harrysta, joka nyökkäsi polvilleen sanomatta sanaakaan.

Pian Harry saikin jo lautaselleen vaalean leivän, jota oli paahdettu kultaisen ruskeaksi jollain ruoanlaittoon tarkoitetulla loitsulla. Pöydälle rouva Weasley oli asettanut kaikkea mahdollista leivän päälle pantavaa aina kananmunista salaattiin.

"Mitä haluaisit, Harry?" Remus kysyi nappaistuaan Harryn leivän tämän lautaselta.

"Öh", Harry selaili katseellaan pöydällä olevia vaihtoehtoja, "voita ja muutama makkaransiivu riittävät hyvin."

"Oletko varma?"

Harry nyökkäsi, saaden Remuksen kurottamaan kätensä voirasian veitselle. Kaikki sen jälkeen tapahtui niin salamannopeasti, ettei Harry ehtinyt edes kunnolla rekisreröimään sitä, mitä oli oikein tapahtunut. Remus oli ilmeisesti tarrannut voirasian veitseen ja karjaissut kivusta niin lujaa, että säikäytti Harryn niin pahasti, että tämä oli tippua tuolilta. Samaan aikaan rouva Weasley oli säikähdettyään tiputtanut hirveän kasan veitsiä ja haarukoita lattialle, jotka olivat kilisseet ja kolisseet niin lujaa, että oli ihme, jos kukaan ei ollut herännyt.

"Oi anteeksi kauheasti, Remus!" rouva Weasley parkaisi ja kyykistyi noukkimaan Remuksen tiputtaman hopeisen veitsen lattialta, "voi anna anteeksi, minä... minä ihan unohdin -"

"Etteivät ihmissudet kestä täysin hopeisia esineitä?" Remus täydensi ystävällisesti heilutellen samalla ärhäkän punaista kättään hampaitaan hivenen kiristellen, "ei se mitään haittaa, Molly. Minunkin olisi pitänyt huomata sen olevan hopeinen."

Harry oli säikähtänyt niin rajusti, ettei keksinyt edes mitä sanoa. Hänen kurpitsamehunsa olivat pöydän tärähdyksen takia kaikkialla, osa oli kaatunut hänen housuillensa. Remus naurahti Harrylle heleästi: "Ehkä sinun kannattaisi voidella leipä itse."

"Voimme toki vaihtaa veitsen", rouva Weasley ehdotti, mutta Remus pudisti päätään, "ei tarvitse Molly. Voin lainata Harryn veistä."

Loppu ruokailu sujui hyvin, eikä Harrynkaan vatsa pettänyt häntä, minkä takia hän huokaisi helpotuksesta. Silti jossain hänen sisällään alkoi kasvaa ruokaakin tärkeämpi tarve tehdä jotain, mitä hän tiesi ettei hän saisi tehdä, mutta jotain, josta hänelle oli tullut lähes tupakan tapainen riippuvuus.

Harry katsoi tarkasti, etteivät Remus tai rouva Weaskey katsoneet häneen päin, kun hän nappasi veitsensä lautaselta ja tunki sen taskuunsa. Se oli ehkä liian tylppä, mutta yksinkertainen terävöitysloitsu oli helppo loihtia seuraavana päivänä. Eihän häntä voisi passittaa kuulusteluihin alaikäisiä koskevien taikasäädöksien rikkomisesta ministeriöönkään.

"Kiitos", Harry sanoi kohdattuaan rouva Weasleyn katseen, "ruoka oli todella hyvää."

"Voi, etkö sinä nyt muka ota lisää?" rouva Weasley kysyi huolestuneena, "sinähän olet pelkkää luuta ja nahkaa, kyllähän sinun täytyy syödä, että jaksat!"

"Ei, kiitos", Harry kiiruhti sanomaan rouva Weasleyn alkaessa voidella hänelle leipää, "ihan totta, rouva Weasley, minä - "

"Molly", Remus keskeytti rouva Weasleyn, joka katsoi häntä hivenen varuillaan. "Molly, Harry ei halua enempää."

"Mutta Remus", Rouva Weasley tiuskaisi ja pamautti voitelemansa leivän Harryn lautaselle, "kyllähän sinunkin pitäisi nähdä miten laihalta hän näyttää!"

Remus nousi seisomaan ja nappasi rouva Weasleyn tyrmistykseksi leivän Harryn lautaselta suuhunsa loukkaantuneella kädellä, jonka rouva Weasley oli käärinyt siteeseen.

"Molly", Remus sanoi haukkaistuaan palan leivästä, "jos Harry ei jaksa, en usko, että hänen kannattaa syödä sen enempää, ettei hän oksenna."

Rouva Weasleyn silmät laajenivat ja Harry katsoi herkeämättä Remusta, joka vielä jatkoi. "Tiedäthän sinä miten huonosti Harryn sukulaiset häntä ruokkivat? Ehkei kannata rasittaa hänen vatsaansa vielä näin aikaisin."

Rouva Weasley yhtyi siinä samassa Remuksen mielipiteeseen ja alkoi kauhistelemaan siitä, miten julmia ihmiset pystyivätkään olemaan.

Harry katsahti Remusta kiittävästi, joka iski hymyillen oikeaa silmäänsä ja totesi sitten. "Eikö sinun pitäisi mennä nukkumaan?"

Harry nyökkäsi ja nousi ylös tuoli lattiaa raapien. Remus poistui pöydästä hänen jälkeensä ja ryhtyi keräämään likaisia astioita rouva Weasleyn tiskattavaksi. Harryn lautasen kohdalla hän pysähtyi hetkeksi, mutta otti sen sitten muidenkin likaisten astioiden kanssa samaan pinoon.

"Voinko auttaa jotenkin?" Harry kysyi yrittäen olla kohtelias, mutta rouva Weasley huiskautti kättään. "Älä höpsöjä puhu! Mene vain nukkumaan."

"Kiitos, rouva Weasley." Harry käveli hymyillen ulos huoneesta tuntien hunajanväristen silmien katseen selässään.

Harry sulki oven perässään, muttei ehtinyt pitkällekään ennen kuin ovi avautui uudestaan hänen takanaan.

"Harry", Remus tarrasi kiinni Harryn kädestä, ennen kuin tämä ehti astua rappusiin, joiden viereisellä seinällä komeilivat entisten Mustan sukuhaaran kotitonttujen päät.

"Hmm... mitä?" Harry kääntyi Remuksen puoleen ja katsoi tätä kysyvästi. Remuksen kasvoilla oli lukematon ilme, jonka perusteella Harry ei osannut sanoa oliko kyse jostain vakavasta vai ei.

"Et jättänyt veistäsi tiskattavaksi", Remus totesi, jolloin Harry tunsi sisuskalujensa jäätyvän halkeamispisteeseen asti. Epäilikö Remus jotain? Vai tiesikö hän..?

"Se tippui maahan silloin, kun satutit kätesi", Harry vastasi ilmeenkään värähtämättä.

Remus huokaisi: "Jos tuo on tosiaan totta, niin miten pystyin lainaamaan veistäsi tapauksen jälkeen voidellakseni toisen leivän?"

Harry ei keksinyt mitään sanottavaa ja pystyi melkein tuntemaan kuinka hänen sydämensä hakkasi hänen jalassaan löysien housujen taskussa olevaa veistä vasten. Hänen sydämensä löi kuin viimeistä päivää, aivan kuin se yrittäisi kuluttaa itsensä loppuun, jottei hänen tarvitsisi vastata Remukselle.

"Harry?" Remus laittoi toisen kätensä Harryn olkapäälle ja ojensi toisen kätensä eteensä kämmen auki, "voisitko antaa sen minulle. Molly haluaisi varmasti tiskata senkin."

Harry painoi häpeissään päänsä kaivaessaan taskustaan veitsen, jonka hän antoi Remukselle katsomatta tähän ollenkaan. Ennen kuin Remus ehti edes huutaa hänen peräänsä, Harry oli jo pyrähtänyt juoksuun Siriuksen vanhaa huonetta kohti. Hän ei halunnut vielä mennä samaan huoneeseen Ronin kanssa.

Harry juoksi Siriuksen huoneen oven eteen, vetäisi sen auki, ja kohtasi pölyisen huoneen, jonka seinät oli päällystetty useilla kuvilla. Sänky näytti aivan siltä, kuin sitä ei olisi käytetty moneen vuoteen.

Harry hypähti pölyiseen sänkyyn sen enempää huonetta tarkkailematta ja huomasi toivovansa, ettei hän olisi edes yrittänyt salakuljettaa veistä yläkertaan. Mitähän Remuskin mahtoi hänestä ajatella? Harryn poskelle vierähti pienenpieni kyynel, jonka hän sitten pyyhkäisi vihaisesti pois. Hän ei enää itkisi turhanpäiväisestä, hän oli luvannut sen itselleen loman alettua.

Harry vetäisi peiton aina leukaan asti ja toivoi silmänsä sulkiessaan olevansa jossain muualla. Hän halusi siirtyä ajassa taaksepäin niin, että olisi edes Dursleyllä, jolloin mitään sellaista ei olisi vielä tapahtunut. Harrysta tuntui yksinkertaisesti pahalta pettää Remuksen luottamus. Hän muisti edelleen sen minkälainen Dracon reaktio oli ollut, kun hän oli viimeksi rikkonut tälle antamansa lupausken.

Kuullessaan oven narahtavan auki, Harry rypisti silmiään entistä lujemmin kiinni ja esitti nukkuvaa. Hän selvittäisi asian huomenna, jos silloinkaan. Ehkä Remus jopa unohtaisi, mutta nyt hän ei voinut sitä tehdä. Hän oli muutenkin niin itkunpartaalla, että häntä hävetti. Kuuluisa Harry Potter, poika-joka-elää, Pimeyden lordin ties kuinka monta kertaa kukistanut rohkelikko. Mistä hyvästä hän edes oli päässyt Rohkelikkoon?

Yhtäkkiä Harry tunsi sängyn painuvan alemmas jonkun istuessa sen reunalle. Mene pois, Harry huomasi ajattelevansa epätoivoisesti. En jaksa nyt saarnoja... mene, mene pois.

Se joku ei kuitenkaan lähtenyt, vaan ilmeisesti seurasi tekisikö Harry mitään. Ehkä hän luulee että nukun, Harry ajatteli riemuissaan. Kohta hän luovuttaa ja lähtee pois!

Se joku ei kuitenkaan lähtenyt, vaan kumartui Harryyn päin ja vetäisi hänet halaukseen. Harry avasi järkyttyneenä silmänsä tummalle huoneelle Remuksen halatessa häntä sanomatta sanaakaan. Harry ei tiennyt miten reagoida, mitä hänen pitäisi tehdä tai sanoa. Remus halasi häntä aivan kuin heidän molempien henki riippuisi siitä. Katsahdettuaan sivusilmällä Remuksen kasvoja, Harry huomasi muutaman kyyneleen vierivän niitä pitkin aina viitalle asti.
Näky Remuksesta siinä tilassa sai Harrynkin silmät ja nenän kuumenemaan, hän tunsi kuinka suola alkoi maistua hänen suussaan.

Harry tukahdutti oman itkunsa omituiseen, tukkoiseen äännähdykseen, ja kietoi kätensä Remuksen ympäri. "Anteeksi, anteeksi."

Harry ei pystynyt muuhun, eikä Remus sitä näyttänyt olettaneenkaan. Hän vain rutisti Harrya lähemmäs itseään kuiskaillen jotain, mitä Harry ei kuullut tai hänen aivonsa eivät enää rekisteröineet.

Hetken siinä tilanteessaan oltuaan, Harry ei pystynyt enää pidättelemään itseään, vaan purskahti hiljaiseen itkuun Remuksen olkapäätä vasten. Suolaiset kyyneleet valuivat vuolaina osittain Remuksen olkapäälle, ja osittain Harryn suuhun, missä ne maistuivat turhankin tutuilta. Harry tunsi kuinka hänen nenänsä tukkoontui, ja maistoi pian miten hänen suussaan vallitsi merisuolan maku.


"Ssssshhh", Remus rauhoitti Harrya silittämällä hänen selkäänsä, mikä sai Harryn tuntemaan itsensä kahdeksanvuotiaaksi lapseksi. Oli hieman hävettävää ajatella, että hän täyttäisi seitsemäntoista seuraavana päivänä.

"Kerro minulle totuus, Harry", Remus sanoi hiljaa Harryn yrittäessä lakata itkemistä, "oletko sinä viillellyt itseäsi kertaakaan kesäloman aikana?"

Harry nyyhkäisi ja nyökkäsi Remuksen olkapäätä vasten. Siinä tilanteessa ei ollut enää järkevää valehdella, hän oli jo pettänyt Remuksen luottamuksen.

"Monestiko?"

"Kerran", Harry vastasi kerättyään voimiaan. Hänen äänensä oli kauhean kuuloinen, tukkoinen ja matala.

"Käteesi?" Remus kysyi ja veti Harryn niin, että pystyi katsomaan tätä tämän punaisiin, vetisiin silmiinsä. Remuksen silmät eivät olleet läheskään yhtä punaiset kuin Harryn, mutta hänen kasvonsa näyttivät kovin surullisilta. Harry pudisti päätänsä ja vetäisi oikean jalkansa esille.

Remus päästi Harrysta irti luottaen siihen, ettei tämä kaatuisi sängylle, ja vetäisi housujen lahjetta ylöspäin. Jalasta pystyi erottamaan pienen jäljen sukan yläpuolella, mutta Remuksen otettua Harryn sukan pois, paljastui pidempi ärhäkän punainen viiva. Väri muistutti Harrya Remuksen käteen tulleesta palovammasta.

Remus vetäisi taskustaan jonkin desinfiointiainepullon tapaisen ja pumpulia, hän oli ilmeisesti olettanutkin jotain vastaavaa. Hän kasteli pumpulia nesteeseen ja paineli sitä sitten haavaa vasten. Harry hätkähti hampaitaan kiristellen. Haava kirveli sietämättömästi.

"Puhdistan sen vain, jottei se tulehdu pahasti", Remus sanoi vahvalla äänellä, "näetkös? Se on alkanut jo vähän tulehtua."

Ja Harry näki, kuinka pahan värinen haava oli sen oikeasta kulmasta. Lisäksi sukan tummaa nukkaa oli tarttunut sinne tänne Remuksen pois nypittäviksi.

"R-Remus", Harry kähäti, "olen pahoillani, minä - minun ei ollut tarkoitus - en halua että sinäkin - "

Remus heitti käytetyn pumpulin lattialle ja otti Harrya tämän olkapäistä kiinni painaen samalla otsansa hänen otsaa vasten. "Sinä et ole yksin. Muista! Sinä. Et. Ole. Yksin. Minä en ole jättämässä sinua mihinkään, eivätkä ole Ron ja Hermionekaan. Lupaa kertoa heille, Harry."

"Pääseekö Draco pois Azkabanista?" Harry kysyi vaihtaen aiheen äkkiä pois asioista, jotka vaativat lupausten tekemistä.

Remus hymyili surullisesti ja työnsi Harryn hellästi makuulleen. "Hyvää yötä."

"Remus?" Harry kysyi hivenen hätäännystä äänessään, "sinä et vastannut kysymykseeni!"

"Puhutaan siitä myöhemmin", Remus lupasi peitellen Harryn, josta alkoi hiljalleen tuntua tarhassa hoidettavalta natiaiselta.

"Mutta, mutta - Remus!"

Remus ehti kuitenkin jo astua ulos huoneesta, jonne hän jätti Harryn yksin miettimään järkyttyneenä vastaustaan. Harry ei kuitenkaan tiennyt, ettei Remus saanut sinä yönä unta ollenkaan, vaan asteli aina välillä katsomaan voiko Harry hyvin.


~*~*~*~*~*~*~*~

"OI, HARRY!"

Harryn silmät lennähtivät auki ja hetken hän luuli olevansa vielä Dursleyilla. Pian kuitenkin punatukkainen pää ilmestyi virnistellen hänen näköpiiriinsä niin selkeänä, että Harry tiesi nukahtaneensa silmälasit päässään.

"Ron", Harry haukotteli, "paljonko kello on?"

"Paljonko kello on?" Ron sanoi näyttäen loukkaantuneelta, "sekö on ensimmäinen asia jonka haluat kysyä parhaalta ystävältäsi, jota et ole nähnyt ties kuin moneen viikkoon?"

Harry virnisti nousten samalla istualleen. "Mistä tiedät, että olet paras ystäväni?"

Ron naurahti ja nousi ylös pamauttamaan Harrya päähän sellaisella voimalla, joka ei pahemmin sattunut, mutta sai silti Harryn silmälasit tärähtämään vinoon.

"Moi, Hermione!"

Hermione, toinen Harryn parhaista ystävistä, hymyili hänelle säteilevästi paketti käsissään oven viereltä. "Huomenta! Ja hyvää syntymäpäivää!"

Harry hätkähti hieman Hermionen ojentaessa hänelle lahjapaketin. Hän oli jo unohtaa, että oli hänen syntymäpäivänsä.

"Ajattelin ostaa jotain hyödyllistä", Hermione totesi Harryn tunnustellessa epäilevästi kovaa, kirjanmallista pakettia, "enkä mitään huispaukseen tai johonkin vastaavaan liittyvää."

"Kaikki huispaukseen liittyvä on hyödyllistä", Ron huudahti käsiään heilauttaen saaden Hermionelta musertavan katseen.

Harry repi lahjakääreen pois hopeakantisen kirjan päältä. Sen kannessa komeili kaiverretuilla kirjaimilla Loitsut kehittyneille. Ensin Pimeyden voimilta suojautumisen kirja, ja nyt tämä. Ilmeisesti Remus sekä Hermione olivat kumpikin sitä mieltä, että nyt jos koskaan tulisi opetella suojautumaan kunnolla.

"Vau", Harry sanoi avatessaan kirjan ja selaillessaan sen sivuja, jotka opettivat liikkuvin kuvin erilaisten loitsujen käyttöä "Kiitos, Hermione! Tämä on mukavampaa luettavaa kuin pelkkä musta teksti valkoisella."

Hermione hymyili tyytyväisesti Ronin törkätessä lahjansa Harryn sängylle. "Sori kamu, mutta minulla ei ole varaa mihinkään kovin hienoon."

"Ei se haittaa, Ron", Harry sanoi täydestä sydämestään ja avasi Ronin kiireellä paketoidun lahjan. Käärepaperin sisältä paljastui valkoinen karvapallo, jonka Harry vannoi nähneensä jossain aiemmin. Luultavasti Fredin ja Georgen pilailukaupassa, josta Ronin oli helpoin hommata lahjat. Hän nosti otsa rypyssä katseensa Roniin: "Mikä se on?"

Hermione katsoi Ronia paheksuvasti ja vastasi hänen puolestaan. "Se on somni. Lyhenteenä latinan kielen sanasta somnium, eli unelma."

"Öh..." Harry katsoi edelleen kysyvästi vuorotellen Hermionesta Roniin, "niin, eli mitä se sormi tekee?"

"Somni", Hermione korjasi sanan loppuosaa venytellen, "sillä voi saada selville toisten syvimmät unelmat."

Harry tunsi kuinka hänen kasvojaan alkoi kuumottaa, kun hän käänsi katseensa Roniin. "Haluaisitko kertoa minulle, miksi luulet että tarvitsen tätä?"

Ron näytti typertyneeltä: "No, jos vaikka alat tapailla jotakuta tyttöä, niin voit tuon avulla vaikka saada selville mitä - "

"RON!" Hermione parahti ja lainasi Harrylle ostamaansa lahjaa voidakseen pamauttaa sillä Ronia päähän, joka hieroi päälakeaan vielä viisi minuutia kohtauksen jälkeenkin.

~*~*~*~*~*~*~*~

"Miten sinulla meni Dursleyilla?" Hermione kysyi keskeyttäen Harryn ja Ronin pitkään jatkuneen huispauskeskustelun. Kolmikko istui yhä Siriuksen vanhassa huoneessa, Harry ja Hermione sängyn päissä ja Ron lattialla.

"Öh", Harry mietti mitä sanoisi, "samalla tavalla kuin ennenkin, ei oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista."

Hermione hymyili. "No parempi sekin kuin huonosti."

Hymy kuitenkin hyytyi Hermionen kasvoilta niin nopeasti kuin se oli ilmaantunutkin. " Näytät edelleen kauhean laihalta ja kalpealta."

Ronkin nosti tarkkailevan katseensa Harryyn, jota pisteli polttava syyllisyyden tunne. Pitäisikö hänen kertoa ystävilleen, vai ei?

"Alhainen verensokeri?" Ron kysyi muistaen Harryn heille kehittelemän selityksensä viime kouluvuodelta.

Hetken aivojaan rääkättyään ja rohkeutta kerättyään, Harry avasi suunsa: "Minun pitäisi kertoa teille jotain, joka minun olisi pitänyt kertoa jo aikoja sitten."

Sekä Ron että Hermione suoristautuivat ja odottivat Harryn jatkavan.



///iih, oliko hyvä/aivan kamala? o.o

[Sierra]

HERRAN JUMALA! Oumaigaad. 
Tämä fic on uskomattoman koukuttava! Haluan lukea jatkoa välittömästi!
Remus on niin IHANA tässä, paras Remus josta olen lukenut, jos niin voi sanoa
Kirjoitat tosi hyvin ja - ja... En osaa sanoa mitään!
Ainiin, jäitit tosi jännään paikkaan, haluan tietää mitä tapahtuu seuraavaksi ääää! (Muutun todella lapselliseksi, tiedän... -_-')

JATKOA, ja mahdollisimman nopeasti!

[Luthien]

Ihanaaaaaa!!!!! <33333<3
Olen ihan rakastunut tähän ficciin!
Tuli hieman yllätyksenä, kun tajusin että Harry ei ole vielä kertonut Ronille ja Hermionelle Dracosta
Milloin Draco muuten tulee takaisin, en malttaisi odottaa!!
Lisäälisäälisäääääää..........Jatkoajatkoajatkoaaaaa............!!!!!!!!!

[starry-eyed]

Ihanahan tämä jatkokin on. Ei tässä oikein muuta voi sanoa. Remus oli ihana huolehtiessaan Harrysta. Ron ja Hermione yhtä ihania kuin aina. Hauska tuo Hermionen paukautan-kirjalla-päähän
En nyt saa tähän mitään taaskaan selitettyä sen enempää. Rakentavaa ei tule tippumaan, se on ulkomailla eksyksissä ilman karttaa...
Kiitos tästä ja pliis sitä jatkoa!

[Kata]

Krääh! Jatkoa ja äkkiä! 
Sinä olet ilkeä ja jätit jännään kohtaan 
Niin siis, pidin tästäkin todella paljon.
Mä oon ihan fiiliksis täällä kun huomasin, että oli tullut jatkoa, joten musta ei saa mitään järkevää irti ^^'

[Winga]

Ää, cliffhangerit on niin ihania ja niin inhottavia. Nyt mä todella toivon, että jatkoa tulee pian.
Rakastan tätä ja pidän Remuksestasi ja niin edelleen, muutenkin olet hyvä kirjoittamaan.
Ei voi kirjoittaa enempää, muutenkin tuhlannut hyvää aikaa katsoa Muodin Huipulle. Joten kiitos ja näkemiin, toivottavasti pian jatkat seuraavaan lukuun!

[Hallow]

  njaaa :3 kiitoksia jälleen kommenteistanne ^^

Sierra:  jes! En uskonu et pystyisin ikinä tekee koukuttavaa ficciä! Nyt tuntuu hyvältä ^^
Ja olen jopa saanut aikaan parhaimman Remuksen ikinä!  , no J.K se parhaimmat tekee. Mutta kiitokseni, erittäin suuret, näin!
Ei haittaa, lapsellisuus on hyväksi ^__^

Luthien: xDD Joo, Harry on pitkittänyt vähän tätä suuren suurta paljastustaan. Jaa et milloin Draco tulee...? Tuleeko Draco ylipäätään takasin?
*smug* enpäs kerrokaan! *evil grin*
Kiitokseni sinullekin ^^ ihana saada näin piristäviä kommentteja porukalta! Seuraavan osan kanssa voi hitusen kestää, ku tuli kauhee mätäpaisetilanne. Saatan saada sen jo huomiseksi tänne, riippuu hieman kärsivällisyydestäni ja siitä, mihin aikaan saan sen tänne laitettuu et rakas betani ehtii tarkistaa.

starry-eyed:  välillä Ron yksinkertaisesti ansaitsee pienen kolautuksen päähänsä. Mukava kuulla, että sinäkin pidit toisesta osasta ^^...hirveen moni pitää näemmä Remuksesta....(merkitsee ylös salaisiin papereihin). Kiitukseni kommentista *kumarrus*

Kata: hähähää, ciffhanger ^__^ mä rakastan niitä. Paitsi silloin kun lukee ite jotain super hyvää ficciä, ja sit ne lopettaa kirjottamisen cliffhangeriin, niin voihan - !
Kattoiskohan joku pahasti jos lopettaisin ficcini tähän :,D
Oi, kiituksia erittäin paljon sinulekin ihanasta kommentista!

Winga: juups, niinkuin tossa juuri itekki sanoin - cliffhangerit ovat välillä raivostuttavia kavereita xDD. Juup, juup, jatkan tässä kohtapuoliin jälleen kirjottamista ~~ erittäin suuret kiitokset kommentista! (Remus näyttää entistä suositummalta)


Kiitokseni kaikille vielä kerran 
Hallow kuittaa ~~

[Kata]

Hallow: Jos lopettaisit tän kesken niin murhaisin sut 
(Jos katse voisi tappaa niin kuolisit saman tien) 

[Hallow]

Kata: xDDD pitää siis vielä jatkaa ihan edes henkikullan vuoksi.

Ja täältä tämä tarinapirunen jälleen nousee.




Stage 3.

Siellä ei mikään ollut samanlaista kuin Tylypahkassa tai kotona. Ilma oli kylmä ja tunkkainen, kivinen lattiakin oli kuin jäällä päällystetty. Kaikista pahin tilanne oli silloin, kun ulkona raivoava kaatosade pääsi kaltereilla muuratusta ikkunasta sisään. Ei kestäisi kauaakaan, kun sade jo sisälle päästyään jäätyisi huokuvan kylmyyden ansiosta.

Draco istui Azkabanin sellin ainoassa nurkassa, jonne pieni tihkusade ei päässyt muuta kuin kovalla rajuilmalla. Hän piti sillä hetkellä itseään erittäin onnekkaana, sillä kolmena aiempana päivänä hän oli ollut jäätyä kylmään jääsateeseen, joka oli vallannut koko hänen sellinsä.

Toisissa selleissä olevat vangit huudahtelivat jotain, osa kalisteli kaltereita ja lopettivat sen vasta sitten, kun ankeuttajat lähestyivät uhkaavasti. Draco ei viitsinyt vaivautua, sillä hän tiesi, ettei se kuitenkaan tuottaisi tulosta.

Draco avasi sumean harmaat silmänsä, joista puuttui se kauan sitten kadonnut kiilto, joka oli ollut hänellä vielä jäljellä ensimmäisellä viikolla siellä pirun merrassa. Nyt hän viimein ymmärsi kaikkien niiden tuskan, jotka olivat siellä mädäntyneet kuolemaan tai vapautukseensa saakka.

Ankeuttajat imivät ympäriltään kaiken sen onnellisuuden, mutta toivoa ne eivät Dracosta vieneet. Ne eivät vieneet hänestä unhoituta-loitsun tavoin muistia, joka oli sillä hetkellä Dracon arvokkain omaisuus.

Pieni, Azkabanissa harmahtavaksi likaantunut ja karvainen pallo lepäsi takkuisena Dracon käsissä. Se oli ainoa esine, jonka hän oli saanut ottaa mukaan kovien pyyntöjen ja anelujen jälkeen. Draco oli saanut sen joululahjaksi ystävältään, Blaise Zabinilta. Se oli karkaamiseen ja loitsimiseen hyödytön pallura, josta ei sen puoleen juttuseuraksikaan ollut. Miksi sitten Draco oli ylipäätään halunnut sen mukaansa? Ehkä syynä oli se, että sen pienen esineen ansiosta Draco ei menettänyt muistojaan sille vankilalle, joka oli vienyt häneltä jo kaiken muun.

Joka aamu herättyään esineen viereltä, Draco muisti elävästi parhaimman ystävänsä, ja sen, joka oli astunut hänen elämäänsä aivan odottamattomalla tavalla viime vuonna Tylypahkassa.

Sen esineen avulla Draco voisi saada selville Iseeviot-peilin lailla muiden, sekä omat syvät unelmansa, mutta Draco ei tarvinnut sitä tietääkseen niitä. Dracon suurin toive ei ihme kyllä ollut Azkabanista ulospääsy, eikä hänelle tärkeimmän ihmisen tapaaminen.

Draco antoi silmänsä valua kiinni, samalla kun hän yritti sulkea korviaan toisten vankien huudoilta. Hänen suurin toiveensa, unelmansa, oli se, ettei hänelle tärkein ihminen maailmassa satuittaisi itseään. Että hän oli kunnossa, eikä surisi Dracoa, vaan ajattelisi pikemminkin sitä, kuinka sitkeä tämä oli ollessaan vielä elossa. Mutta eihän hän voinut sitä tietää. Ei hän voinut tietää sitä, että Draco hengitti vielä sitä veret seisauttavan kylmää ilmaa.

Draco avasi suunsa pitkästä aikaa ja muodosti huulillaan äänettömästi sen henkilön nimen, jota hän ajatteli kaikki ne pitkät päivät siellä jäätävässä helvetissä; Harry. Se nimi huokui aina jonkinlaista lämpöä Dracon sisään.

Kauempaa käytäviltä kuului epämääräisiä huutoja, niin kovempia kuin hiljaisempiakin. Epätoivoisia ja raivokkaita. Draco avasi uudestaan silmänsä ja nosti päänsä polviensa päältä katsoakseen kaltereiden takana olevaa käytävää, odottaen.

Hän tunsi nuo huudahdukset, ne tarkoittivat usein sitä, että joku oli astunut sisään Azkabaniin, joku joka ei sinne kuulunut. Pian askeleiden ja huutojen äänet tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.

"Päästäkää minut pois!" joku vanki lähellä Dracon selliä huusi. "Päästäkää minut! Vannon, etten ole tehnyt mitään!"

"SANOIN JO ETTÄ PÄÄ KIINNI!" karjaisi ääni, jonka Draco tiesi kuuluvan aurori Orion Rowanille.

"Iniseminen ei auta teitä mitenkään", totesi Rowanin virkatoveri, Nick Backwell.

Pian mainittu kaksikko asteli Dracon sellin kalterien toiselle puolen. Jykeväleukainen ja tummatukkainen Rowan katsoi Dracoa nenäänsä nyrpistäen. Hänen vierellään seisova Backwell näytti passiiviselta, kultakirjailtuun kaapuun puetulta haukalta.

"Toivottavasti olet jo tullut järkiisi, Malfoy, sillä meidän sauvakätemme eivät pysy tätä menoa vakaana", Backwell totesi Rowanin viereltä, silmät kiiluen.

Draco tuhahti vastaukseksi, mikä sai Rowanin ärtymään. "Sinulla ei ole varaa vastalauseisiin, poika! Jollet pian ala puhua joudut paikkaan, joka on tuhat kertaa tätä tuskallisempi!"

Draco nosti kylmien silmiensä katseen uhmaavasti kaksikkoon ja hymy levisi hänen kasvoilleen, siltikään hän ei sanonut mitään. Sillä hetkellä ainoa ääni oli ulkona puhkuva ja viheltävä tuuli.

Rowan oli juuri avaamassa suutansa, kun kaksikon takana olevan sellin vanki huudahti kauhuissaan: "Mitä - ? Kuka sinä olet?"

Draco, Rowan ja Backwell käänsivät katseensa riekalekaapuiseen vankiin, jonka ulkonäkö erottui Rowanista vain erittäin sotkuisen tukan ja tummien silmänalusten ansiosta. Miehen silmät olivat ymmyrkäiset, kun tämä katsoi siistiä kaksoisolentoaan.

"Kuka sinä olet?! Senkin huijari! Sinäkö minut tänne lähetit?"

Rowan irvisti valkoiset hampaat pölyisen harmaassa käytävässä välähtäen. "Orion Rowan, otaksun? Vastauksena kysymykseesi: ei, se en ollut minä joka lähetti sinut tänne."

Aidon Rowanin kädet puristuivat kaltereiden ympärille. "KEITÄ TE OLETTE?!" Miehen silmät välähtivät vaaleaa Backwelliä kohti. "Sinä et ole Nick! Tuntemani Nick ei ole tuollainen, eikä hän ikinä tekisi mitään tällaista!"

Backwellin kulmakarvat kohosivat hiusrajaan asti: "Jaa mitä tällaista?"

"KEITÄ TE OLETTE?"

"Pää kiinni, vanhus", vale-Rowan ärähti astuen askeleen lähemmäs kaksoisolentoaan.

"Mitä hyötyä teille on siitä, että pidätte meidät täällä?"

Katseet kääntyivät Dracoon, joka oli päästänyt suustaan hiljaiset, käheät sanansa, jotka kaikuivat hetken sellissä.

"Sinusta on vielä hyötyä Pimeyden lordille, niin kuin varsin hyvin tiedät", Backwell totesi maireasti, "ja kehottaisinkin, että kertoisit kaiken, minkä tiedät ja mieluiten nyt heti."

Draco tuhahti ja suoristautui hieman: "Luuletteko todellakin, että kerron teille mitään? Teidän kannattaisi olla varovaisia, sillä jos joku muu tulee käymään ministeriöstä, juonenne paljastuu alta aikayksikön."

Rowan päästi ilmoille harakkamaisen naurahduksen, jota Draco ei halunnut enää koskaan kuulla. "Ai ministeriöstä vai? Ministeriöstä tänne ei tule käymään ketään muita kuin tähän tehtävään annetut henkilöt. Minä ja tämä Nick tässä, joten saat luvan tottua vierailijoihin, poju."

"Sinua ei ikimaailmassa uskota minuksi!" aito Rowan kähähti sellistään, "senkin kuolonsyöjä. Vannon, että pääsemme täältä pois ja - "

"Vai ei uskota!" toinen Rowan naurahti, "siinäpä olet väärässä, vanhus, sillä olen aika taitava näyttelijä."

"Puheet sikseen", Backwell keskeytti ystävänsä kumealla äänellä, "sinä saat nyt valita, poika. Haluatko kertoa meille suosiolla, vai vaikeimman kautta? Erittäin harmillista, ettei totuusseerumi tehoa isäsi loitsujen ansiosta, vai mitä? Voisi olla sinulle kivuttomin ja helpoin tapa."




~*~*~*~*~*~*~*~





"Minähän kerroin teille viime vuonna verensokeristani", Harry aloitti vaivaantuneena saaden Hermionen nyökkäämään hitaasti vastaukseksi.

Harry istui Kalmanhanaukiolla Siriuksen vanhan sängyn päässä aivot nopeasti raksuttaen. Ronin ja Hermionen katseet olivat iskostuneet häneen kuin kirveet. Harry oli juuri täyttämässä lupaustaan Remukselle. Hän aikoi kertoa salaisuutensa parhaille ystävilleen.

"No, tuota", Harry vetäisi syvään henkeä ja sulki silmänsä aivan kuin ei haluaisi nähdä ystäviensä reaktioita, "se oli valhe. Minulla ei ole tietääkseni alhaista verensokeria."

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka Hermione rikkoi: "En ikinä oikeastaan uskonutkaan sitä. Se ei selittäisi sitä, miksi olet ollut nykyään noin laiha ja kalpea. Miksi sitten pyörryit silloin viime vuonna? Sanoit sen johtuneen verensokeristasi."

Hermione oli kääntänyt Harryn suunnitelman nurin niskoin, sillä nyt hänen oli melkein pakko mainita Draco, joka oli vienyt hänet professori Kalkaroksen luokse silloin, kun Harry oli pyörtynyt. Se ei ollut silti todellakaan johtunut alhaisesta verensokerista, jota Harry oli käyttänyt hätäpäissään tekosyynä.

"Miksi sitten?" Hermione kysyi toistaen ontolla äänellä, "miksi sinä pyörryit?"

"Minä... tuota", Harry siirsi vaistomaisesti oikean kätensä puristamaan hänen vasentaan, ja iskosti katseensa jalkoihinsa, "minä en ole voinut kovin hyvin sen jälkeen kun Sirius - "

Harry keskeytti lauseensa ja jäi tuijottamaan yhtä suurta ikkunasta tulevan auringonvalon paisteessa pomppivaa pölypalloa. Hermione näytti huolestuneelta.

"Sen jälkeen, kun Sirius kuoli? Olemme toki huomanneet, ettet voi hyvin!"

Harry käänsi katseensa järkyttyneen näköiseen Hermioneen. "Tottakai me olemme huomanneet sen, kuinka paljon sinä olet muuttunut! Et ole ollut oma itsesi, et ole syönyt, ja olet lähes yhtä kalpea kuin vampyyri! Tottakai me olemme huomanneet - "

Hermione keräsi voimiaan vetämällä syvään henkeä. Ron ei osannut sanoa mitään, hän istui vain paikoillaan, maton kulmaa nyppien.

"Kerrotko sinä siis viimein meille?" Hermione kysyi hivenen uhmaavasti, "me olemme sentään ystäviäsi! Me haluamme auttaa!"

Tässä vaiheessa Hermione heitti uhkaavan silmäyksen Roniin, joka nyökkäsi epämääräisesti matolle.

Harry mietti, mitä sanoa, mutta Hermione keskeytti hänet: "Liittyykö tämä Siriukseen? Hänenkö takiaan sinä et ole syönyt ruokaa?"

Ron nosti katseensa Harryyn, joka yritti vältellä molempien ystäviensä katseita.

"Yksi asia kerrallaan", Hermione huokaisi, "miksi sinä pyörryit silloin?"

"Kerroin jo teille, etten ole voinut kovin hyvin", Harry vastasi, ja Hermionen avatessa ärtyneenä suunsa lisäsi vielä, "anna minun puhua, Hermione."

Hermione sulki tottelevaisesti suunsa ja istui sängyllä hiljaa jalkojaan halaten.

Harry kääntyi puhumaan enemmänkin ikkunalle, kuin ystävilleen: "En itsekään tiedä milloin se alkoi, mutta viime vuoden alussa ymmärsin vasta sen, kuinka Sirius oli todellakin poissa. Aivan kuten vanhempani, eikä hän enää tulisi takaisin. Minulle alkoi kerääntyä tunne, että se oli todellakin minun vikani, se että hän kuoli. Tai siis, eihän Sirius olisi saapunut salaperäisyyksien osastolle, jos minä en olisi ollut niin tyhmä ja astunut Voldemortin ansaan."

"Mitä sinä haet tällä?" Hermione kysyi hiljaa, mutta Harry ei kiinnittänyt häneen huomiota, sillä Harry halusi saada asian mahdollisimman nopeasti pois alta.

"Aloin nähdä painajaisia, joissa kuulin kuinka Sirius syytti minua tapahtuneesta. Tunsin olevani yksin ja halusin saada ajatukseni pois kaikesta."

"Älä vain sano", Hermione kohotti toisen kätensä suunsa eteen ja hänen silmänsä olivat Dobbyn silmien kokoiset, "että sinä yritit tappaa - ?"

"En!" Harry huudahti keskeyttäen Hermionen, joka Ronin kanssa huokaisi helpotuksesta, "en, en yrittänyt tappaa itseäni. Se vaan... riistäytyi käsistä."

"Mikä?" Hermione kysyi terävästi, "mikä riistäytyi?"

"Minä - ", Harry aloitti nieleskellen. Miten hän sanoisi sen? Hänellä ei ollut suoranaisesti mitään sanottavaa, mutta avulla hän voisi päästä tavastaan eroon. Hän nimittäin  tosiaan halusi, mutta omin voimin hän ei siihen pystynyt.

Harry suoristautui hieman ja veti oikealla kädellään vasemman käden hihaansa ylöspäin. Hermione henkäisi järkyttyneenä ja Ron suoristautui kasvot kalpeiksi valahtaen. Kumpikaan heistä ei aluksi sanonut mitään kyyneleiden sillä välin muodostuessa Hermionen silmiin.

"H-Harry?" Ron kysyi hivenen vavahtaen, "koska sinä - ? Miksi sinä - ?"

"Se..." Harry aloitti vetäen samalla hihan takaisin arpiensa peitoksi, "...se, se auttaa. "

Hermione näytti aivan siltä kuin hän tukehtuisi itkuun: "A-auttaa? Ja eikö meidän kanssamme puhuminen auttaisi?"

Harry hypisteli sormiaan sanomatta sanaakaan. Hänen mielensä oli turta, eikä hän keksinyt miten puolustelisi itseään, sillä kaikki mitä hän sanoisi, olisi kumottavissa järkevin sanoin.

"Me haluamme auttaa sinua, Harry", Hermione nyyhkäisi ja pyyhkäisi hihallaan silmiään. "Sinä sanoit että se riisätytyi käsistäsi. Kuka sinut sitten löysi?"

Harry vaihtoi vastaustaan sekunin murto-osassa: "Remus."

Syntyi epämukava hiljaisuus, jonka jälkeen kuin yhteisestä sopimuksesta sekä Ron että Hermione siirtyivät istumaan Harryn kumminkin puolin, kädet tukevasti ja kannustavasti hänen olkapäillään.

"Me autamme sinua, kamu", Ron totesi hieman tärisevällä äänellä, "me autamme sinua."

Hermione yhtyi Ronin sanoihin nyökyttämällä päätänsä nyyhkien samalla. Viimein Harryn valtasi jälleen se tunne, joka söi hänen yksinäisyyden oloaan. Suurin puuttuva palanen kuului edelleen sille, joka oli vienyt palan hänen sydämestään kauan aikaa sitten.

Kukaan heistä kolmesta ei huomannut oven olevan raollaan, eikä sitä, kuinka joku heitä salakuunnellut hymyili itsekseen luottamus Harrya kohtaan kohentuen huimasti.



R&R jotta tulee osia lisää ^___^

[Sierra]

Oiiii hihkuin riemusta kun näin että kolmososa on tullut! Hienoa kuvailua tuossa Draco-pätkässä, jag gillar.
Tykkään tästä niin hirveän paljon, osaat meinaan jotenkin livauttaa tosielämän tilanteita ja sanontoja hienosti tekstin sekaan.
On hyvä, että Harry ei vain sanonut, että: "Olen viillellyt." Vaan se oli liian vaikeaa sanoa ja silleen. Jos tajusit. 
Tykkään kaikista hahmoista tässä ficissä, ne ovat jotenkin niin aitoja ja samanoloisia kuin kirjoissa.

Jatkoa todella nopeasti  kiitos!

[Luthien]

Tässä osassa oli Draco!!!! dracodracodracodraco <3333<33<3 (Ai miten niin mielenvikainen? )
Love it! Pidin todella paljon tässä osasta! Laisinkin kuvailusta.
Niin kuin Sierra tuossa jo sanoikin niin oli hyvä, että Harry ei vaan yhtäkkiä töksäyttänyt sitä, että on viillellyt vaan kierteli ja takelteli. Mutta miksi hän ei kertonut Dracosta?  No, kyllä sekin varmaan joskus tapahtuu...
Tämä ficci on vaan jotenkin niin ihanan aidon tuntuinen! Hahmot ovat niin uskottavia ja omia itsejään.
Odotan todella innoissani seuraavaa osaa, joten kirjoitathan nopeasti *koiranpentuilme*  (Miten niin painostan?)

[Kata]

Nyt kun oikein asiaa ajattelin, päädyin siihen tulokseen, että saat pitää henkikultasi 
Sen verran hyvää tekstiä tuli <3<3 (Pääsit halvalla tällä kertaa. Sain vain lievän aivotärähdyksen huomatessani, että jatkoa oli tullut  Sen verran kovaa putosin penkiltä. Seuraavalla kerralla voi sairaalamaksu olla enemmän.)

Noniin, mennääns itse ficciin:
IHUNA! Draco<33 Ja Harry<33

Kukaan heistä kolmesta ei huomannut oven olevan raollaan, eikä sitä, kuinka joku heitä salakuunnellut hymyili itsekseen luottamus Harrya kohtaan kohentuen huimasti.

Oliskohan kenties Remus?? No kai sen tietää sit seuraavas osas.. *wink wink* 

Eli siis, JATKOA!!


//Rakentava otti ja lähti uimaan ILMAN MUA! Mä kyllä yritin päästä mukaan, mutta kun ei...