Nimi: Lopulta
Kirjoittaja: Puoliverinen prinsessa
Ikäraja: K11
Genre: angst
Paritus: tulkinnanvarainen/Hugo Weasley
Varoitukset: itsemurha
Vastuuvapautus: En omista mitään enkä saa tästä rahallista korvausta.
A/N: Ajattelin kirjoittaa tälläisen tekstin, en tiedä miksi. Sain tähän inspiksen Sannin Prinsessoja ja Astronautteja-laulun sanoista.
Mutta niin, toivon ettei tästä tullut ihan kauheaa. Tämä kyllä hyppii hyvin paljon, joten se saattaa olla hieman sekava.
Kommentit ovat sitten kivoja
-Lopulta-
Joskus lapsina me mietittiin, mitä meistä tulisi aikuisina.
Sä halusit olla aurori, mä halusin olla prinsessa. Sun äitisi luki meille jästisadun Tuhkimosta, kun olin teillä yötä. Me oltiin ystäviä, me oltiin lapsia. Eihän me silloin mitään ymmärretty.
Me unelmoitiin aikuisuudesta, unelmoitiin Tylypahkasta, unelmoitiin uudesta maailmasta.
Ei osattu pelätä tulevaa.
Tylypahkassa me oltiin vieläkin ystäviä, mutta me molemmat muututtiin, kasvettiin. Sä olit aina se kahden maailmanpelastajan poika, Rohkelikon huippupitäjä, naistenmies.
Mä olin vain hiljainen korpinkynsi, hikipinko, se 'Hugo Weasleyn outo ystävä'. Mutta olisin halunnut olla enemmän kuin ystävä. Sähän seurustelit silloin sen Alicen kanssa. Te olitte onnellisia. Olihan sulla monia muitakin Alicen jälkeen, sä särjit monia sydämmiä. Sun tietämättäs olit särkenyt myös munkin sydämmen.
Mä pidin kaiken sisälläni. Muistan sen päivän, viimeisen koulupäivän. Me kierrettiin kahdestaan ympäri koulua,ei puhuttu paljoa. Molempien mielissä pyöri monia asioita.
Illalla me päädyttiin istumaan tähtitorniin. Oltiin jo väsyneitä, naurettiin. Tai no, sähän siellä nauroit. Muisteltiin lapsuuden unelmia. Sä nauroit kertoessasi, ettet ikinä ollut uskonut niihin unelmiin. Se satutti mua. Mä en uskaltanut kertoa, että mulle ne olivat aina olleet todellisia.
Eräänä päivänä mä vaan tajusin, ettei mun olemassaololle ollut mitään järkeä. Mun perheeni oli hylännyt mut, me ei sun kanssas oltu pidetty yhteyttä, olin menettänyt mun työpaikkani Mungossa. Mulla ei ollut enää mitään
Mä halusin luovuttaa, antaa periksi. Lapsuuden unelmat olivat poissa. Mä mietin usein, olisiko mun pitänyt kertoa. Kertoa että rakastan sua, että oon rakastanut sua vuosikaudet. Mä kirjoitin kirjeen, jossa kerroin kaiken. Jätin sen sun ovellesi, mutta kun löydät sen, on jo liian myöhäistä.
Kieleke, jolla nyt seison, on jyrkkä. Meri velloo raivokkaana alhaalla. Reuna on liian lähellä. Kuolema valmis ottamaan uuden jäsenen valtakuntaansa. Tunnen sisälläni jonkinlaista rauhaa. Kaikki päättyy pian.
Tiedän aikani olevan täynnä. Astun lopulta reunalle ja kaadun eteenpäin. Tunnen viimeisen tuulenhenkäyksen kasvoillani ennen pääni osumista terävään reunaan. Pimeys ottaa vallan ja olen viimeinkin vapaa.
Illan hämärän saapuessa poika ryntää metsän siimeksestä rannalle tietäen että on jo myöhäistä. Veden rajaan on ajautunut kalpea, veltto hahmo. Tytön ennen niin kaunis mekko on riekaleina, vaaleat hiukset sotkussa ja veren peitossa suuren haavan takia. Hugo poimii tytön syliinsä verestä välittämättä ja puristaa hänet rintaansa vasten.
"Kyllä minäkin sinua rakastan", poika kuiskaa tytön hiuksiin yksinäisen kyyneleen valuessa hänen poskellaan. Tuuli ulvoo ja meri raivoaa heidän ympärillään. Hiljaisuus laskeutuu pimeyden myötä, mutta poika jää tytön vierelle.
Aamulla auringon noustessa rannalta löydetään ruskeahiuksinen poika ranteet auki viillettynä pidellen sylissään vaaleaa tyttöä. He lähtivät täältä yhdessä.
Lopulta, kaikki on ohi.
