Nimi: Dudley Dursley ja viisasten kivi
Kirjoittaja: BadKarmaGirl
Ikäraja: K-11
Genre: Seikkailu, Draama
Paritus: Petunia/Vernon, myöhemmissä osissa muutamia muita, jotka selviävät lukemalla
Disclaimer: Hahmot ja Potter-maailma kuuluvat Row-tädille. Minä vain leikittelen muutamilla ideoilla, enkä saa kirjoittamisesta minkäänlaista taloudellista hyötyä.
Muuta: Osallistuu Change is the New Black -haasteeseen
Summary: Petunia katsoi kuorsaavaa miestään ja hiipi pois makuuhuoneesta. Hänen pojaltaan ei vietäisi sitä tilaisuutta, jota hän oli itselleen lapsena niin kovasti toivonut...
A/N: Koko Dursleyn poppoo on ollut mielestäni aina mielenkiintoinen perhe, vaikkakin pitkälti negatiivisessa mielessä. Kuoleman varjelukset kuitenkin avasivat silmiäni tämän ficin pääkaksikon suhteen (Vernon nyt on sataprosenttinen ääliö) – eritoten Petunian, ja rupesin väkisin miettimään keinoa, jolla tästä saisi kirjoitettua sympaattisen hahmon olematta kuitenkaan OOC. Jotenkin sitten tällainen idea pälkähti mieleen Change is the New Black -haasteen siivittämänä, ja saa nyt nähdä mitä tästä seuraa.
PrologiHe olivat odottaneet sitä hetkeä pelokkaina aina siitä asti kun Harry Potter jätettiin heidän ovensa taakse. Vernon pyöritteli kirjettä paksuissa sormissaan naama punaisena, ja näytti siltä että tämä saattaisi menettää malttinsa hetkenä minä hyvänsä. Petunia tiiraili tuttua sinettiä hieman kauempaa ristiriitaisten tuntemusten saattelemana. He olivat Vernonin kanssa päättäneet, että pitäisivät Harrylta salassa sen, että tämän vanhemmat olivat taikaväkeä, yrittäneet kasvattaa pojasta normaalin. Ongelma vain oli se, että Vernonin pitelemässä Tylypahkan kirjeessä ei lukenut Harry Potter – siinä luki Dudley Dursley.
Tuntui siltä, että jokainen patouma, jonka Petunia oli muurien sisälle kätkenyt vuosien saatossa, avautui kertaheitolla. Kaikki se katkeruus, jonka hän oli tuntenut siskoaan kohtaan hälveni kuin tiepöly vesisateen jälkeen. Ne kerrat, kun äiti ja isä olivat kutsuneet Lilyä erityiseksi eivät enää satuttaneet samalla tavalla. Hänen pieni poikansa sai kirjeen, Harry ei. Hänen oma rakas Dudleynsa oli erityinen, saanut kutsun kouluun josta vain harva tiesi.
”Poika ei mene!” Vernon mylvi ja Petunia tunsi pienen palan sisällään särkyvän. Hän käänsi katseensa Dudleyhin, joka näytti edelleen todella hämmentyneeltä. He olivat luonnollisestikin pitäneet taikamaailman salassa myös Dudleylta, pyrkineet elämään mahdollisimman tavallista ja moitteetonta elämää. Poika luuli kai, että ilmoitus taikakouluun pääsemisestä oli joku pila, tai että koulu oli verrattavissa sellaiseen paikkaan, jossa opittiin pieniä temppuja, joita esitettiin aina lapsille suunnatuissa taikuriohjelmissa.
”Miksi en?” Poika kysyi uhmakkaana. Dudleytä ei erityisemmin kiinnostanut kanien vetely hatusta tai korttitemput, mutta hän ei pitänyt siitä, että häneltä kiellettiin asioita.
”Koska sanon niin!” Vernon ärähti, saaden vastaukseksi pojaltaan uhmakkaita ilmeitä. Vernonin kiukku kasvoi entisestään ja tämä passitti kovaan ääneen poikansa omaan huoneeseensa.
Taaempana Harry tarkkaili tilannetta hämmentyneenä, kun Dudley oli aina tähän asti tupannut saamaan tahtonsa läpi joka asiassa. ”Mikä on Tylypahka?” Poika kysyi siitäkin huolimatta, että hänet passitettaisiin todennäköisesti vuoteeseen utelusta. Vernon mulkaisi häntä ja rillipää katsoi parhaakseen livahtaa hiljaa omaan komeroonsa.
”Ettet vain ollut liian ankara?” Petunia kysyi mieheltään heidän jäädessä kahden. Hänen silmänsä tutkailivat yhä kirjettä ja hän mietti keinoa saada kirje itselleen. Se jäi kuitenkin haaveeksi, kun Vernon repi kirjeen palasiksi ja heitti palaset takkaan. Nainen katsoi pettyneenä kuinka liekit tuhosivat kaikki todisteet siitä, että hänen poikansa oli saanut kirjeen maailman parhaasta taikakoulusta.
Vernon mulkaisi vaimoaan tuohtuneena. ”No se on sen roskasakin syytä. Lähettävät meille tällaista humpuukia, ja vielä Dudleylle!” Mies jatkoi leuka väpättäen monologia siitä, kuinka taikasakista ei ollut muuta kuin harmia. Mukana oli myös muutama loukkaus, joka oli suunnattu Lilyyn ja tämän mieheen, ja ensimmäistä kertaa vuosiin Petunian teki mieli puolustaa edesmennyttä siskoaan. Hän vaikeni kuitenkin, kun ei tahtonut tapella toisen kanssa, ja palasi keittiöön tekemään iltapalaa. Dudley pysyi loppuillan huoneessaan, kuten Harrykin, joten he söivät miehensä kanssa kahden. Toinen oli muutaman leivän syötyään heti paremmalla tuulella, mutta Petunia ei uskaltanut ottaa kirjettä puheeksi, vaikka olisi tahtonut.
Illallisen jälkeen Vernon suuntasi välittömästi valmistautumaan yöpuulle, ja Petunia oli päättänyt tehdä samoin. Ensin hän kuitenkin lykkäsi muutaman ylijääneen voileivän jääkaappiin, jotta Dudley voisi hakea ne mikäli nälkä yllätti. Hän olisi mielellään vienyt ne pojalle, mutta tämä oli lukkiutunut huoneeseen ja uhannut jäädä sinne kunnes saisi kirjeensä takaisin. Petunia tiesi kuitenkin sen, miten paljon hänen poikansa rakasti hänen voileipiään, joten tämä kuitenkin hiipisi yöllä jääkaapille.
Portaikossa Petunia muisti jotain ja suuntasikin makuuhuoneen sijaan komerolle, joka toimi hänen siskonpoikansa huoneena. Tämä koputti muutaman kerran ja laski voileipälautasen oven viereen, jotta poika saisi jotain syödäkseen. Petunia oli yllättynyt siitä, kuinka vapautuneeksi hän tunsi olonsa sen jälkeen. Hän oli kohdellut poikaa huonosti vuosikaudet, syyttänyt tätä kaikesta pahasta, mutta ehkä hänen olisi aika hyväksyä omatkin virheensä.
xxx
”Hyvää yötä”, Vernon murahti vaimolleen kun molemmat olivat viimein saaneet iltatoimet hoidettua. Vernonin piti herätä aikaisin tärkeää työpalaveriin ja Petunia joutuisi luonnollisesti värkkäämään tälle tuhdit eväät, unohtamatta kaikkia niitä muita kotitöitä, jotka hänen pitäisi saada valmiiksi. Yksi naapurin pariskunnista oli ilmoittanut äkkiarvaamatta tulevansa käymään, kun vaimo oli ryhtynyt koruesittelijäksi ja yritti kaupata helyjään jokaiselle naapurilleen.
”Öitä”, Petunia toivotti, mutta toinen oli jo vaipunut uneen vastauksen saatuaan. Vernon oli aina ollut sikeäuninen, immuuni kaikille häiritseville äänille, toisin kuin Petunia, joka saattoi herätä tiputtavaan vesihanaan tai aamun lehteä toimittavan postimiehen kolisteluun. Ainoa asia, jolle hän oli immuuni, oli Vernonin kuorsaus, sillä siihen hän oli tottunut heidän pitkän liittonsa aikana.
Nyt hän ei kuitenkaan saanut unta, vaan Tylypahkasta lähetetty kirje pyöri hänen mielessään. Hän oli katkerana päättänyt vihata taikuutta ja kaikkea siihen liittyvää, kun hän itse ei ollut saanut tilaisuutta. Nyt sitä tarjottiin kuitenkin hänen pojalleen, ja Petunia tahtoi Dudleyn tarttuvan siihen. Mutta miten se voisi onnistua nyt, kun Vernon oli tuhonnut kirjeen? Hän ei muistanut Lilyn kirjeestä kuin joitain yksityiskohtia, kun oli niin kovasti tahtonut unohtaa sen kaiken. Hän pinnisteli kovasti, koitti muistaa yksityiskohtia, mutta ainoa asia, joka palasi hänen mieleensä, oli sen inhottavan pojan pilkka, kun tämä sai tietää Petunian lähettäneen kirjeen koulun rehtorille.
Kirje Dumbledorelle, jossa hän pyysi mahdollisuutta saada opiskella Tylypahkassa.
Petunia nousi vauhdilla ylös sängystään ja hymyili voitokkaana. Jos hän oli onnistunut toimittamaan kirjeensä koululle silloin lapsena, siitäkin huolimatta ettei tiennyt osoitetta, ehkä sama voisi onnistua nytkin? Petunia katsoi kuorsaavaa miestään ja hiipi pois makuuhuoneesta. Hänen pojaltaan ei vietäisi sitä tilaisuutta, jota hän oli itselleen lapsena niin kovasti toivonut.
Hän laskeutui portaita mahdollisimman hiljaa ja pienin askelin, kun ei uskaltanut sytyttää lamppua. Hän kaivoi eteisen pöytälaatikosta paperia ja kynän, ja hiippaili vessaan, jossa saattoi raapustaa kirjeen valmiiksi, ilman että valo kajastaisi muualle asuntoon. Vernon tulisi olemaan raivoissaan, kun saisi tietää asiasta, mutta se riski oli vain otettava. Petunia tarttui määrätietoisena kynään ja ryhtyi raapustamaan kirjettä miehelle, joka oli jo kerran murskannut hänen haaveensa, eikä Petunia voinut kuin toivoa, että tällä kertaa vastaus olisi jotain ihan muuta.
