Nimi: Edinburgh
Kirjoittaja: Munis
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Drama, angst, arjen harmaus
Tiivistelmä:
Edinburghin harmaus on ajan pysäyttävää, yllätyksetöntä kuin sunnuntai-iltapäivien alakulo. Vastuunvapaus: Rowling omistaa kaiken, minkä voi tunnistaa hänelle kuuluvaksi.
Vapaa sana:
Kiertelin viikko sitten Skotlantia, ja rakastuin Edinburghiin. Tän ficin raakaversio syntyi Edinburghin pubeissa, mutta vasta Arkifest-haasteen avulla tää sai lopullisen muotonsa.Edinburgh
”Eikö täällä
koskaan paista aurinko?” Sirius sihahtaa päästäessään irti Remuksen kädestä heidän ilmiinnyttyään jyrkkään portaikkoon joen varteen. Sieltä he nousevat jälleen yhdelle kadulle, jota reunustavat Yrjöjen aikaiset talot puolikaaressa. Sirius näyttää tyytymättömältä lyödessään tulen tupakkaansa.
”Kammottava paikka. Kuka haluaa asua täällä?” hän jatkaa kuin ei olisi kuullutkaan Remuksen hiljaisuutta. ”Toisaalta juuri sen limaklöntin tapaista. Se tai sen vanhemmat ovat varmaan teurastaneet jossain asuneet jästit ja asettuneet taloksi”, Sirius mutisee ja vilkuilee kivitalojen julkisivuja lukuisine erkkereineen. Korkeissa olohuoneissa kiiltää raskaita kynttiläkruunuja, ja muratteja ryöppyää pitkin vanhoja kivimuureja. Se käsitys kodikkuudesta on Siriuksen mielestä kolkko ja luotaantyöntävä.
Sumuiset päivät ovat puuroutuneet viikoiksi, kaikki aamut alkavat samalla tavalla, eikä aurinko koskaan näyttäydy työpäivien aikana. Sirius ja Remus ovat koko kesän yrittäneet jäljittää Dolohovin, jonka oletetaan asuvan Edinburghissa.
”Mistä me etsitään tänään?” Sirius murahtaa ja hieraisee silmiään. Hän ei ole taaskaan saanut unta. Ei siis mitään uutta auringon alla. Eikä pilvilaivueidenkaan.
Se kaupunki tekee Siriuksesta levottoman. Hän ei tahdo puhua siitä, mutta Remus näkee sen hänen käsiensä liikkeistä ja siitä, kuinka nopeasti hänen savukeaskinsa tyhjenevät. Edinburghin taivasta vasten tupakansavu näyttää katoavan heti Siriuksen sieraimista paetessaan; ne ovat samaa tasaista harmaata, niin tuttua ja joka paikan täyttävää, ettei siihen enää kiinnitä huomiota.
Lontoossa sataa joskus pysty- ja joskus vaakasuoraan, pisararyöppyjen rytmit ovat vaihtelevia ja tuuli kantaa milloin minkäkin väristä viittaa. Edinburghin harmaus on ajan pysäyttävää, yllätyksetöntä kuin sunnuntai-iltapäivien alakulo.
On kulunut niin monta päivää ilman että mitään on tapahtunut, että toivo Dolohovin löytämisestä on alkanut tuntua toivottomalta. Iltojen viiletessä Sirius tarttuu aina Remuksen käteen ja he halkovat yhdessä pimeyden matkalla Lontooseen. Siellä laskeva aurinko toisinaan saa naapuritalon ikkunat kiiltämään oransseina, toisinaan sade sotkee rantuja ikkunaan. Kalenterista Sirius näkee, kuinka lujasti Remus tarttuu häneen iltaisin. Kuun kaventuessa Remus painaa kasvonsa Siriuksen takkuisiin hiuksiin, ja Sirius kuljettaa sormiaan Remuksen tuoreimpien haavojen päällä. Uudenkuun jälkeen Siriukseen jää mustelmia, ja kerran sateenharmaan viikon särkee hysteerinen naurunpuuska heidän kaataessaan kirjahyllyn.
Aamut ovat sisaruksia, joskus käveleminen vain sattuu enemmän ja joskus vähemmän. Teepannussa Merlinin aamiainen hautuu neljä minuuttia, ja Sirius paistaa kananmunia ilman paitaa.
Kun Remus avaa suunsa eräänä tavallisen kalpeana aamuna jollakin niistä sirpinmuotoisista skotlantilaiskaduista, Siriuksesta tuntuu kuin tämä puhuisi ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen.
”Miksi sä inhoat tätä kaupunkia niin kovasti?”
Sirius karistaa tupakantuhkaa polttoaineen värjäämään vesilätäkköön ennen kuin vastaa.
”Näyttää niin tutulta. Joka toisen talon kohdalla tuntuu, että Orion varmaan seisoo jonkun ikkunan takana tuliviskiä kristallilasissa ja toinen käsi taikasauvalla, valmiina käyttämään piiskamanausta jos en ole pessyt käsiä tarpeeksi hyvin tai jotain”, Sirius sanoo vilkaistuaan ensin taakseen. Remus on taas vaiti ikuisuuden, Sirius vilkaisee taivasta jolla ei liitele mitään arvaamatonta. Naakka nousee kahisevaan lentoon kolhiutuneen roskalaatikon edestä.
”Voisit kysyä vaikka Gideonilta tai Fabianilta, jos jompikumpi tahtoisi vaihtaa. Sussex on aurinkoisempikin”, Remus sanoo lopulta. Sirius nauraa edinburghinharmaasti.
”Joopa joo. Miltä se oikein kuulostaisi, sanoa Dumbledorelle, että talot täällä näyttää liikaa lapsuudenkodilta?”
”Mutta jos et saa nukuttuakaan”, Remus huomauttaa. Sirius on jälleen valvonut koko yön kuunnellen tuulen laulua ja Remuksen hengitystä.
”Vitut siihen mikään Sussex auta”, Sirius toteaa kuivasti ja muuttuu koiraksi voidakseen olla puhumatta. Hän tekee sitä toisinaan, toivoen kaupunginkin vaihtavan kasvojaan koiraperspektiivissä. Siriuksen kulkiessa koirana Remus juottaa hänelle toisinaan kurpitsamehua pullonsuusta, mutta harmaus säilyttää värinsä myös Remuksen reisien korkeudella.