Ficin nimi: Veljeni vartija
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: The Avengers
Ikäraja: Sallitun puolella uskoakseni
Genre: Angstia ja hurt/comfortia
Päähenkilöt: Maximoffin kaksoset
Varoitus: Pienimuotoista itsensä satuttamista
Summary:
Häntä suurempaa heikkoutta minulla ei ollut. Minä olisin painanut pääni lattiaan epäröimättä ja luopunut kaikesta ylpeydestäni anoakseni armoa veljelleni, jos he olisivat sitä vaatineet.A/N: Kostajia pitkästä aikaa. Näiden kahden keskinäinen suhde vain on niin riipaisevan herttainen, ja kaksosteema on aina kiehtova, etenkin jos mukana on se klisee, että he ovat "kuin saman sielun kaksi puolta".
Canonkin sen aika hyvin toi esiin, hahhah.
***
Toisten lukeminen oli helppoa ilman telepatiaakin. Ei tarvinnut olla nero tietääkseen, mitä valkoisiin takkeihin pukeutuneiden, nimettömien henkilöiden silmien taakse kätkeytyi. Halutessani olisin saanut sen selville helpommin kuin napsauttamalla sormiani. Minun olisi tarvinnut ainoastaan kuunnella. Totuuden nimissä en kuitenkaan halunnut tietää. Tietämättömyyden sanotaan olevan pahinta, mutten itse ollut samaa mieltä.
Sellin raskas ilma ja virikkeettömyys tekivät minut jatkuvasti uneliaaksi. Niinä kalliina hetkinä, joina ylhäinen yksinäisyys oli sallittua, kääriydyin vilttiin lommoisella vuoteella ja yritin saada unen päästä kiinni, usein onnistumatta. Tyynyn olin onnistunut vihanpurkauksessani repäisemään kahtia, ja minulle tuotti merkillistä mielihyvää katsella, kuinka sen kokkareiksi muotoutuneet täytteet leijailivat pomppien ilmassa voimieni ansiosta. Mahdillani oli sekä viihdyttävä että elvyttävä vaikutus. Oli kai yritettävä ottaa ilo irti pienistäkin asioista niin kauan kuin veljeni ja minun tilanne jatkuisi.
Jos minulta joku olisi kysynyt, olinko mielestäni vahva, en olisi osannut antaa suoraviivaista vastausta. Ensiajatuksena olisin vastannut myöntävästi ja varmasti tuntenut halua todistaakin väitteeni, mutta oli olemassa kaksi tosiasiaa, jotka olivat vankeutemme aikana käyneet enemmän kuin selviksi. Ne kaksi seikkaa nakersivat minua pahan kerran. Ensinnäkään en ollut todellisuudessa lainkaan varma vahvuudestani luodessani ylleni kovan, välinpitämättömän kuoren joka kerran, kun valkotakkiset henkilöt katsoivat suuntaani kiiluvilla silmillään. Se oli onnetonta teatteria, joka kuitenkin näytti jollain tasolla menevän läpi. Toiseksi pieninkin varmuuden ripe pyyhkiytyi pois vaistotessani veljeni ahdistuksen niin suurena, että se miltei salpasi hengitykseni.
Se, mitä itse sain kokea, tuntui pieneltä verrattuna Pietroon.
Kaksitoista minuuttia vanhempi veljeni oli luultavasti urhein, kenet olin koskaan tuntenut, mutta meillä kaikilla oli rajamme. Meitä yhdistävästä siteestä huolimatta olimme luonteeltamme erilaisia ja nämä erot saivat Hydran huomassa melkein kokonaan uudet mittasuhteet. Voimieni ansiosta minä löysin paikan johon paeta kuluvasta hetkestä ja pidin itseni tolkuissani kasvattamalla mahtiani hetki hetkeltä suuremmaksi. Kolkko selli ei kammottanut minua samoin kuin veljeäni, pikemminkin minä melkein nautin saadessani osoittaa mitäänsanomattoman, aavistuksen penseän asenteeni meitä tarkkaileville julmille kasvoille.
Kertoisin raskaita valheita, jos sanoisin, ettei minua olisi pelottanut, mutta Pietro oli kuin häkkiin vangittu petoeläin. Pahimpina hetkinä tunsin välissämme olevan seinän läpi, kuinka hän satutti itseään hakkaamalla nyrkkiään seinään tai iskeytymällä siihen rajusti jysähtäen vain tunteakseen jotain, saadakseen rauhan piinalleen. Sitäkin pahempaa oli kuunnella mykkää huutoa tai hyperventilaatiota lähentelevää huohotusta, joka tuntui luuytimissäni asti. Suljetut, kelmeät ja ahtaat tilat olivat Pietrolle pahinta. Hän oli sielu, jonka tuli saada hengittää ja liikkua vapaasti, mutta nykyisissä olosuhteissa sellaiset asiat olivat epätoivoisen kaukaisia.
Vilkaisin henkisen muurini takaa suureen huoneeseen, joka aukeni selliemme toisella puolella. Paikalla ei ollut ketään, mutta silti minulla oli vankka tunne siitä, että meitä tarkkailtiin etäältä. Se ei ollut ajatuksena yhtään sen miellyttävämpi, mutta tyhjyydellä oli silti oma osittain rauhoittava vaikutuksensa. Katonrajassa olevan ikkunan takana avartuva pieni näkymä maisemaa oli säkkipimeä. Sitä seuraamalla saattoi pitää silmällä vuorokaudenaikaa, mutta päivissä olin mennyt sekaisin jo kauan sitten. Tuntuu kuin olisimme olleet täällä kuukausia.
Aina en onnistunut pysymään niin tyynenä kuin olisin halunnut, mutta tiesin sen olevan meidän molempien edun mukaista, jos käyttäytyisimme hyvin tuottamatta ongelmia. Olimme Hydralle tärkeitä, mutta eivät he silti olisi katsoneet sormiensa läpi minkäänlaista hävytöntä silmille hyppelyä.
Olin oivaltanut erään asian jo kauan sitten: minulle suurinta piinaa oli nähdä Pietron kärsivän. Vankeutemme aikana olin ymmärtänyt, että tehokkain tapa saada minut tyystin pois tolaltani oli rääkätä häntä. Sitä ajatellessani minusta tuntui kuin olisin pettänyt sekä itseni että hänet. Hydra oli etovasti pannut asian merkille heti alussa. Niin kovapintaisen kuvan kuin olinkin halukas antamaan vangitsijoillemme, se naamio oli altis rikkoutumaan silmänräpäyksessä. Jos en olisi totellut valkotakkeja, heillä olisi ollut nopea keino pakottaa minut siihen, muttei sen avulla, mitä itse olisin saanut nahoissani kokea. He olisivat satuttaneet Pietroa. Häntä suurempaa heikkoutta minulla ei ollut. Minä olisin painanut pääni lattiaan epäröimättä ja luopunut kaikesta ylpeydestäni anoakseni armoa veljelleni, jos he olisivat sitä vaatineet.
Selkääni vasten tuntui jymähdys, joka nykäisi minut ajatuksistani. Toinen tuntui voimakkaammalta kuin ensimmäinen.
”Pietro?”
Kuulin veljeni vetävän henkeä kuristuneesti ja uudestaan iskiessään hän kuulosti siltä kuin olisi itkenyt. Käännyin kohti seinää välissämme ja painoin poskeni kylmää pintaa vasten.
”Pietro, älä”, sanoin niin rauhallisesti kuin kykenin. ”Murrat ranteesi taas...”
Terävä nyrkinisku jysähti seinää vasten, enkä jälkeen kuullut muuta kuin veljeni kyyneleiden verhoaman kähinän.
”Kuuntele, sinä selviät tästä. Me molemmat selviämme.”
Lausuin rohkaisevia sanoja, vaikken voinut väittää uskovani niihin kovinkaan paljoa. Sillä hetkellä pysyttelin vahvana ainoastaan häntä, en itseäni varten. Toiselta puolelta kaikui raivokas, turhautunut karjaisu, jonka jälkeen kuulin, kuinka Pietro lysähti seinää vasten istumaan.
”Veli?”
Kuuntelin tarkasti, jos hän olisi vielä sanonut jotain, mutta kohtasin pelkkää hiljaisuutta.
”
Petjoshka?”
Lempinimensä kuullessaan hän päästi voimattoman nyyhkäyksen ja naurahduksen sekaisen hengähdyksen, ja omillekin kasvoilleni kohosi pieni hymy, jolla ei ollut mitään tekemistä ilon kanssa.
”Oletko kunnossa?” minä kysyin.
”En”, hän vastasi jopa aavistuksen huvittuneeseen sävyyn.
Painoin pääni seinää vasten ja loin silmäyksen ikkunaa kohti. Sen takana pimeys alkoi hiljalleen väistyä purppuraisen auringonnousun tieltä. Aiemmin lupaus uudesta päivästä oli luonut toivoa, mutta vähitellen olin alkanut epäillä. Pietrolla ja minulla ei silti ollut mitään muuta, mistä pitää kiinni ja mihin valaa uskoa. Se saattoi olla hölmöä kuvitelmaa, mutta silti tyhjää parempi. Etenkin minä koin asiakseni muistuttaa Pietroa siitä. Hän ei ollut yhtä taitava pakenemaan todellisuutta omiin maailmoihinsa.
”Pian on aamu, Wanda”, hän sanoi hiljaa.
”Niin”, minä vastasin. ”Muista, mitä se tarkoittaa.”
”Minä yritän.”
Myöhemmin sinä päivänä meille kerrottiin Kostajista.
