1. LUKU
”Thomas.”
Tummahiuksinen poika haukkasi leivästään kunnon palasen ja nosti katseensa aasialaispoikaan, jonka kanssa oli jo varmaan viikkoja juoksennellut Labyrintin uumenissa. Oliko siitä miten kauan, siitä Thomasilla ei juurikaan ollut hajua. Päivät olivat kuluneet toinen toisensa jälkeen, ja Boksi oli ainoa, joka piti aukiolaiset jonkinlaisessa ajantajussa. Tai ainakin Thomasin. Muut aukiolaiset saattoivat olla ajasta paljon paremmin perillä kuin uusin tulokas, jonka päivät kuluivat toisensa jälkeen Labyrinttiä ratkaistessa.
”Mmm?” Thomas mumisi mutustellen leipäänsä. Hän ei tajunnut, miten nälkäinen olikaan ollut.
”Olen seuraillut sinua jonkin aikaa.”
”Todella?” sanoi poika, joka oli viimeinkin saanut leivän palansa nieltyä alas kurkusta. ”Hassu juttu, me kun emme juuri koskaan näe toisiamme.”
Minho, joka oli keskustelun aloittanut, kohotti toista kulmaansa. ”Mänttipää. Kerrankin, kun yritän keskustella kanssasi vakavasti.”
”Okei, okei, sori”, Thomas sanoi nopeasti ja paransi ryhtiään. ”Joten, olet tarkkaillut minua.” Poika suuntasi katseensa leipään valmiina haukkaamaan siitä uudelleen. ”Minkälaisia päätelmiä olet tehnyt?”
Minho ei heti vastannut, joten Thomas päätti haukata leivästään.
”Asia ei tietenkään minulle kuulu, mutta olen huomannut, että pidät hänestä.”
Se sai toisen pojan nostamaan katseensa uudelleen juoksijaystäväänsä. Hän kurtisti kulmiaan ja nieli suurimman osan siitä, mitä oli ehtinyt haukkaamaan. ”Kenestä?”
Minho pyöräytti silmiään. ”Kenestäköhän? No Newtistä tietenkin.” Ja ennen kuin Thomas ehti edes päässään muodostaa minkäänlaista vastalausetta, Minho jatkoi: ”Äläkä leiki kanssani tyhmää, mäntti! Olen kyllä huomannut katseet, jotka siihen nuijaan luot.”
Thomas oli jo hetki sitten unohtanut ruokansa saati sen pureskelun. Sen sijaan hän tuijotti - ainakin toivon mukaan - ilmeettömin kasvoin ystäväänsä, odottaen ja toivoen, että pian Minho nauraisi, läppäisisi häntä ehkä selkään ja sanoisi sen olleen huono vitsi. Mutta Minho ei tehnyt niin. Sen sijaan tuo tuijotti häntä takaisin vakavin kasvoin. Oikeastaan katse kertoi, että jos Thomas jotain sanoisi vastaan, Minho olisi valmistautunut siihen.
Ei sillä, ettei Minho olisi ollut oikeassa. Oli totta, että Thomas piti Newtistä paljon, ehkä vähän turhankin paljon, mutta hän todella oli toivonut, ettei kukaan olisi huomannut asiaa. Tai siis… Hänellä ei ollut mitään hajua, mitä Newt hänestä todellisuudessa ajatteli. Ystäviä he olivat, siitä Thomas oli varma, mutta uskaltaisiko hän pilata sen suhteen aukaisemalla sanaisen arkkunsa kertomalla, mitä tunsi? Ei, ei hän oikein uskaltanut. Siispä koko juttu oli jäänyt ainakin toistaiseksi Thomasin omaksi murheeksi.
Mutta hän ei ollut tiennyt, että joku oli nähnyt hänen lävitseen. Miten Minho muka siitä tiesi? Miten? Käyttäytyikö Thomas jotenkin oudosti Newtin läheisyydessä? Ei omasta mielestään. Eikä hän mielestään ollut mitenkään erikoisesti Newtistä puhunut. Ei hän ainakaan muistanut. Eikä hän ollut voinut viettää vaaleahiuksisen pojan kanssa turhan paljoa aikaa, kun suurin osa päivästä meni Labyrintissa. Ja hän oli mielestään Labyrintissakin ollut hyvin paljon läsnä, kuten juoksijan kuuluikin olla. Lyhyesti sanottuna Thomas ei ollut mielestään lainkaan käyttäytynyt erikoisesti, jotta joku olisi voinut pitää häntä rakastuneena.
Joten mistä Minho oli sellaisen keksinyt?
”Tiesithän, että hiljaisuus on myöntymisen merkki, nuija?”
Thomas ei irrottanut katsettaan Minhosta, vaikka tuo jo virnistelikin. Lopulta hän räpäytti silmiään ja siirsi katseensa leipään.
”Olen vain sanaton tuosta sinun diagnoosistasi”, hän sanoi lopulta. Hassua, miten hänen ruokahalunsa oli karannut paikalta. Voisipa hänkin.
Oikeastaan hän voisi. Hän alkoi pakata leipäänsä takaisin kääröihin. ”Oletko ajatellut ylentää itsesi juoksijasta jonkinlaiseksi lääkäriksi tai nuppitohtoriksi?”
”Olisin hyvä työssäni”, Minho vastasi. ”Mutta meinaatko jo jatkaa matkaa? En ole vielä ehtinyt edes haukata leivästäni.”
”Nopeus on täällä valttia, nuija”, Thomas vastasi heittäen repun selkäänsä. Hän kääntyi kokonaan ystävänsä puoleen. ”Joten heitähän se suloiseen pikku poskeesi ja ala tulla.”
Thomas otti kävelyaskeleet eteenpäin. Ei tarpeeksi nopeita, jotta Minho saisi hänet kiinni, mutta sen verran, että se saisi hänen ystäväänsä liikettä. Hän tiesi olevansa päällikölle ilkeä, mutta hän ei välittänyt käydä tuota keskustelua Minhon kanssa. VARSINKAAN Minhon kanssa.
Askeleet alkoivat kuulua lähempää. Hölkkäaskeleet. Thomas siirtyi itsekin hölkkään, valmiina pinkaisemaan kunnon juoksuun Minhon rinnalla. Mutta ennen kuin hän ehti sitä tehdä, Minho oli jo ilmestynyt hänen eteensä ja pysäyttänyt hänet siihen paikkaan.
”Eikö…”
”Hei, ymmärrän kyllä, jos et halua puhua siitä, mutta ei siitä tarvitse silti vetää kokonaista saattajaa nenään”, Minho sanoi seistessään suoraan Thomasin edessä, eikä näyttänyt merkkiäkään siitä, että tulisi väistymään.
”En minä mitään nenääni vetänyt”, Thomas puolustautui ja otti askeleen taaksepäin. ”Minä vain… Mistä edes olet keksinyt jotain tuollaista?”
”Keksinyt?” Minho toisti ja naurahti. ”Ei sitä tarvitse keksiä. Kyllä minä olen nähnyt, miten luot Newtiin pitkiä ja kiintyneitä katseita, eikä minulta ole jäänyt huomaamatta, miten hakeudut iltaisin hänen seuraansa, ja olen myös huomannut, miten etsit häntä katseellasi aamuisin ennen kuin lähdemme.”
Thomas puri huultaan ja käänsi katseensa pois. Hitto, ja hän kun oli luullut, ettei ollut käyttäytynyt niin läpinäkyvästi.
”Okei”, hän myöntyi lopulta ja suuntasi katseensa takaisin Minhoon. ”Ehkä pidänkin hänestä…”
”Pidät?”
”Mutta hän ei todennäköisesti pidä minusta, joten se siitä”, Thomas lopetti. ”Riittääkö?”
”Ei”, Minho töksäytti. ”Mikset kerro hänelle?”
”Miksi helvetissä kertoisin?”
”Miksi ihmiset kertovat tunteistaan, mäntti?”
”Hän ei kuitenkaan pidä minusta.”
”Ja mistä sinä sen tiedät?”
Thomas huokaisi turhautuneena. ”Minho, kai tiedät, ettei tämä keskustelu johda mihinkään? Enkä niinkään välittäisi viettää yötäni täällä saattajien kanssa.”
”Koska et anna keskustelun johtaa minnekään”, toinen poika oikaisi. Thomas huokaisi hiljaa samalla kun Minho jatkoi: ”Jos antaisit, voisin takoa sinun rumaan mänttipäähäsi vinkkejä, joilla saisit Newtin heti itsellesi.”
Toinen poika naurahti. ”Just joo, juntti. Mistä asti sinä olet ollut joku lemmentohtori?”
Aasialaispoika kohautti olkiaan. ”Ehkä olin sellainen ennen kuin minut lähettiin tänne.”
”Ehkä siksi sinut lähetettiin tänne.”
”Ja sinut siksi, että olet toivoton romantikko. En pitäisi ihmeenä, jos et ole seurustellut ikinä ennen tänne tuloasi.”
Thomas kohotti kulmiaan huvittuneena. ”Ja sinäkö olet?”
”Hei, kyseessä olen minä”, Minho vastasi omahyväisesti. ”Minulla varmasti riitti naisia.”
Thomas ei voinut olla tuhahtamatta. ”Tuollaisella mäntillä? Vain unelmissasi.” Hän loi viekkaan katseen ystäväänsä. ”Uskon vasta, kun muistat edes yhden niistä nimistä.”
Minho risti käsivartensa siirtäen painonsa oikealle jalalle. ”Enkä minä aio kertoa ennen kuin puhut Newtille, mitä tuossa pienen pienessä päässäsi liikkuu.”
Tuo olisi kiristystä, mikäli Thomas hetkeäkään olisi uskonut Minhon muistavan edes yhden nimen menneisyydestään. Mutta hän ei uskonut.
Taivas alkoi osoittaa illan saapumisen merkkejä. Poika vilkaisi nopeasti kelloaan huomaten, että heillä olisi vain muutama tunti ennen kuin Ovet sulkeutuisivat. Eikä Thomas todellakaan välittänyt viettää enää yhtäkään yötä Labyrintissa.
”No niin, naistenmies”, Thomas aloitti virnistäen ystävälleen. ”Palataan, ettemme jää tänne yöksi.”
Minho vilkaisi taivaalle. ”Mennään”, hän sanoi ja loi pikaisen virnistyksen Thomasille. ”Taidat muutenkin palaa halusta nähdä poikaystäväsi.”
Thomas oli valmis lyömään Minhoa olkapäähän, mutta tuo oli jo kääntynyt ja pyrähtänyt juoksuun. Thomas pinkaisi perään, mutta jättäytyi tarkoituksella hieman jälkeen. Hän ei aikoisi jatkaa tuota keskustelua, ellei ole aivan välttämätöntä. Kyllä Thomas kertoisi Newtille, jos vain olisi paljon varmempi ja saisi oikean hetken. Naurettavia tekosyitä, sen poika tiesi sanomattakin, mutta hän pelkäsi liikaa, mitä seurauksia sillä tulisi olemaan, jos kaikki menisikin mönkään. Hän ei halunnut menettää sitä vähää, mitä hänellä Newtistä oli.
Thomas laski katseensa maahan. Kulmat kurtistuivat, kun hän tajusi, että hänen kengännauhansa olivat auenneet. Hienoa, oliko tälle juuri nyt aikaa? Heidän pitäisi ehtiä Aukiolle. Hän ei voisi juuri nyt solmia nauhoja. Mutta toisaalta, jos kaikki menisi piloille vain siksi, että hän kompastuisi kengännauhoihinsa, ei sekään olisi hyvä.
Entä jos hän vain tunkisi nauhat kengän sisäpuolelle? Tosin se veisi saman ajan kuin niiden sitomisenkin, ellei kauemminkin.
”Hei Minho, mene edeltä!” Thomas huudahti ja hidasti vauhtiaan. ”Laitan nopeasti kengännauhat, tulen perässä.”
”Ihan tosi, nuija, onko nyt oikea aika?”
Minho. Miksei hän ikinä tehnyt kuten pyydettiin?
Thomas ei kuitenkaan tuhlannut aikaansa katsoakseen, mitä hänen ystävänsä teki, vaan pysähtyi seinän viereen ja kyykistyi. Hän horjahti hieman, mutta nosti kätensä ottaakseen tukea köynnöksien peittämästä seinämästä. ”Sanoin: Mene e-”
Mutta sen sijaan, että Thomas olisi tuntenut kylmän kiven köynnöksien alla, hän kellahtikin köynnöksien läpi.