Liiankin hyvää...Ficin nimi: Liiankin hyvää...
Kirjoittaja: Korppitassu
Beta: -
Fandom: Soturikissat
Genre: Romantiikka
Ikäraja: S
Paritus: Lehtilampi/Varissulka
Summary: Soturikissat aiheinen fanifiction, kertoo Lehtilammen ja Varissulan rakkaudesta kollin näkökulmasta.
Varoitukset: -
Vastuunvapaus: Tarina on omani, mutta kaikki hahmot ja maailmat ovat Erin Huntereiden, eivätkä siis minun. Tarinassa on hieman vaikutteita kirjasta, mutta ne eivät suoranaisesti kerro tämän juonta.
1
Potkaisin kiveä taas hitusen eteenpäin, ja se osui kipeästi polkuanturaani. Sähähdin itsekseni. Minun piti vartioida leiriä. Tuuliklaani oli huolissaan tänä yönä, Yksiviiksi kun ei ollut vielä saanut yhdeksää henkeään. Huokaisin tylsyydestä. Mitään ei ollut tapahtunut auringonlaskun jälkeen. Ei yhtikäs mitään. Korvani värähti taaksepäin, ja kääntyi vähän. Sitten kuului ulvontaa, ja Jokiklaanilaisia tulvi joka puolelta esiin. Järkytykseni kaksinkertaistui, kun näin osan oman klaanini jäsenistä heidän mukanaan. Ja joukkoa johti... Mutakynsi! Klaanini entinen varapäällikkö!
Olin raivosta sokeana. Syöksyin kissojen kimppuun, ja ulvaisin niin, että koko klaani kuuli. Yksiviiksi kumppaneineen saapui paikalle. Hän antoi hännällään minulle merkin hakea Myrskyklaani apuun, he kun meille olivat velkaa. Juoksin niin nopeasti kuin ikinä pystyin, ja ylitin pian rajamerkit. Tunsin kun joku kiskaisi minua hännästä. Se oli toinen minua jahdanneista Jokiklaanin sotureista, jotka kumpikin sähisivät niin että sylki roiskui. Sylkäisin heitä päin, ja jatkoin juoksua. Onnekseni olin ollut mukana etsimässä leirejä, joten löysin Myrskyklaanin nopeasti. Ulvahdin avunpyynnön lähestyessäni kielekettä. Joku ilmeisesti kuuli huutoni, sillä kissoja alkoi virrata ylös eri suunnista. Jatkoin juoksuani, olisin pian reunalla. Jokiklaanilaiset olivat ihan kannoillani, mutta eivät olleet huomanneet pudotusta, niin keskittyneitä minuun he olivat. Kaarsin nopeasti sivulle, ja molemmat soturit liukuivat alas kynsien kallioseinämää. Kuulin ulvaisuja, jotka loppuivat äkisti. En tahtonut katsoa alas, sillä pelkäsin sitä mitä tulisin näkemään.
Kuulin kuitenkin vielä yhden äänen vilisevien kissojen joukosta. Se oli kauhunkiljaisu. Naaraskissan kauhunkiljaisu. Rakastamani kissan kauhunkiljaisu. Käänsin pääni vastahakoisesti kielekkeen suuntaan. Siellä olivat kauhusta laajentuneet silmät, sekä äärimmilleen työnnetyt kynnet jotka pitivät tiukasti kiinni kallioisesta maasta. En voinut tehdä mitään. Kuulin kuinka raidallisen naaraan suusta kuului hentoinen avunpyyntö, ja kuinka tämän kynnet raapiutuivat maata vasten parantajan vajotessa yhä alemmas ja alemmas. Jos en tekisi mitään, tälle kävisi samoin kuin Jokiklaanilaisille. Niinpä kumarruin alaspäin, ja juuri kun naaraan ote lipesi, tartuin häntä niskanahasta ja vedin ylös.
Olimme siinä kahden, muut olivat jo menneet puolustamaan Yksiviikseä. Lehtilampi huohotti edessäni velttona, ja minä katselin häntä. Odotin että naaraan hengitys tasaantuisi. Sitten sanoin:
"Kuule Lehtilampi... tiedän etten saisi sanoa näin näin pian Sulkahännän kuoleman jälkeen mutta..." silmäni roihusivat katsoessani raidallista parantajaa. "Minä rakastan sinua!"
Pelkäsin mitä saisin vastaukseksi naaraalta, ja katsoin tätä toiveikkaasti. Tämä katsoi takaisin, huokaisi, ja vastasi:
"Niin minäkin sinua".
2
Olin pakahtua onnesta! Lehtilampi rakasti minua! Samalla tunsin kuitenkin hieman syyllisyyttä... mitenköhän Sulkahäntä tähän suhtautuisi? Olisiko väärin jatkaa elämää uuden kumppanin kanssa? Olisiko väärin seurata sydäntään parantajan luo? Kyllä, minä ymmärsin että Lehtilampi oli parantaja, mutta olihan heillä vielä Tuhkamarja. Ja tiesin että parantajilla ei saa olla kumppania tai pentuja, mutta tätähän ei määritellä Soturilaissa. Sehän on vain yleinen käytäntö jota kaikki noudattavat ilman syytä, eikö? Siispä ehdotin naaraalle jotakin, mitä en edes Sulkahännälle olisi ehdottanut: "Voisimme lähteä klaaneista, elää kaksin onnellisina, eikö kuulostakin mahtavalta? Minä suojelisin sinua vaaroilta ja saalistaisin, sinä hoitaisit haavat ja vammat. Kukaan ei tulisi kieltämään suhdettamme".
Lehtilampi katsoi minua tyrmistyneenä. Sitten hänen koko olrmuksensa valtasi suru. "Hyvä on. Mennään vain. Klaanini ei minua kaipaa". Ihmettelin näitä sanoja. En kuitenkaan kysellyt enempää, sillä en tahtonut että nasras muuttaisi mielensä. Vedin hänet ylös maasta, ja katsoin tätä silmiin. Painoin kuononi tämän kuonoa vasten, ja pyörittelin sitä siinä. Sitten vedin poskeni naaraan korvaa vasten ja kuiskasin: "Kuuhuipun aikaan reviiriemme välisellä virralla. Silloin lähdemme". Naaras nyökkäsi, ja veti päänsä kauemmas minusta. "Sinun täytyy nyt mennä. Klaanisi ihmettelee, jos et ole mukana taistelussa". Naaras kääntyi pois, ja loikki leiriinsä. Minä katselin häntä niin pitkään kuin suinkin, ja lähdin sitten.
Taistelussa olin omissa ajatuksissani, joka ei ollut turkkini kannalta hyvä asia. Kun minulta oli kolme tuppoa karvaa revitty, ravistelin Lehtilammen pois päästäni, ja hyökkäsin. Loikkasin korkealle ilmaan ja laskeuduin sulavasti vastustajani selkään. Painoin kynteni tämän lapaluitten taakse, ja rummutin selkää takajaloillani. Entinen varapäällikköni, Mutakynsi ulvaisi kivusta. Sain yhteen puristettujen hampaideni välistä kiskaistua kaksi sanaa: "Oikein... sinulle...". Tämä ei ollut kuulevinaankaan, vaan kierähti selälleen niin että minä puristuin hänen ja maan väliin. Minun oli pakko irrottaa otteeni, jotta pääsisin pois. Polkaisin takatassuillani niin kovaa kuin ikinä pystyin, ja Mutakynsi lensi pois. Ilmassa tuoksui sade, ja pian ensimmäiset pisarat tippuivatkin jo maahan. Tummat pilvet peittivät taivaan, kun minä hyökkäsin Mutakynnen kimppuun. Tämä väisti ja loikkasi luokseni. Minä syöksyin hänen vatsansa alta, ja tämä yritti pudottautua päälleni. Olin kuitenkin liian nopea, ja juuri kun olin kääntynyt ja aikeissa hyökätä entisen varapäällikköni kimppuun, kuului kauhun- ja varoitusulvaisuja. Käänsin katseeni ylös, ja loikkasin juuri ajoissa pois alta. Mutakynsi ei kuitenkaan ehtinyt lähteä, vaan jäi salamaniskusta kaatuneen, palavan puun alle.
Uskokaa pois, minä säälin häntä. Minä en myöskään pitänyt siitä. Siis siitä että olin voittanut... tällä tavalla. Mutakynsi oli klaanillemme arvokas soturi, entinen varapäällikkö, ja nyt hän oli jo poissa. Jos hän ei olisi valinnut väärää polkua, hän olisi saattanut päästä uudestaan varapäälliköksi, ehkä jopa päälliköksikin. Mutta nyt... toivo oli mennyttä.
3
Taistelu oli ohi. Minä loikin sotureiden pesään, jossa kaikki olivat ajatuksissaan. En siis herättänyt erityisempää huomiota. Päässäni pyöri tasan kaksi asiaa: Miten pääsisin pois leiristä huomaamatta, ja loppuiko taistelu jo, vai jatkuuko se Yksiviiksen kuolemaan asti?
Kuitenkin, minun oli teeskenneltävä nukkuvaa, jotta klaanitoverini eivät epäilisi mitään. Yksi toisensa jälkeen he painuivat pehkuihin, ja minä pääsin lähtemään. Tiesin, että Yksiviiksi oli jättänyt Jalkapuolen vartioimaan leiriä. Niinpä minä koukkasin tarpeidentekopaikan kautta, ja kaivauduin kanervapusikon toiselle puolelle ettei minua huomattaisi. Nyt olisin antanut mitä hyvänsä vaaleasta turkista! Reviirimme kun oli aukeaa silmänkantamattomiin.
Hiivin vatsa maata vasten painuneena eteenpäin, ja etenin hitaasti. Hikipisarat kirposivat otsalleni. Kuu lähestyi jo korkeinta kohtaansa... Pian olisin niin kaukana, ettei Jalkapuoli minua yhyttäisin. Vielä hännänmitta ja... noin! Syöksyin eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin. Näin Lehtilammen syöksyvän jokea kohti, ilmeisesti luullen olevansa myöhässä. Otin tämän leikillä, ja laitoin viimeisetkin voimanrippeeni peliin, ja ehdin kuin ehdinkin ensimmäisenä perille. "Minä olin eka! Minä olin eka!"
Lehtilampi katseli minua närkästyneenä: "Sinä olet Tuuliklaanista, ja minä olen parsntaja. Mielestäni tämä ei ollut kovin reilu peli". Huojaisin alistuvasti, ja sanoin sitten: "Hyvä on, tasapeli". Naaras väräytti viiksiään hyväksyvästi. Hän loikkasi virran yli sulavasti- ei tietenkään yhtä sulavasti kuin mitä minä olisin loikannut- mutta kuitenkin. Hieroimme kuonojamme vastakkain, ja sanoimme yhteen ääneen: "Lähdetään!".
4
Loikimme vieretysten eteenpäin, hännät kiedottuna toisiinsa. Kylki kyljessä, poski poskessa. Korvani värähtivät, ja tunsin palavaa halua naarasta kohtaan, kun tämä hieraisi kuonollaan kasvojani. Minä jatkoin hetken kävelyä, ja kun näin enää kaukaisuudessa siintävän järven loisteen, ehdotin pysähtymistä. Lehtilampi nyökkäsi, ja istahti nuolemaan rintaansa. Minäkin aloin puhdistamaan itseäni, ihan vain keksiäkseni jotakin tekemistä. En ollut tahtonut pysähtyä oman jaksamiseni perusteella- olisin voinut taivaltaa koko kuun.
Parantaja puolestaan oli näyttänyt nuutuneelta, hieman apealtakin. Siispä ajattelin piristää häntä. "Kuule Lehtilampi..." aloitin, ja kun naaras katsoi minua kauniilla silmillään, unohdin tyystin mitä olin sanomassa. Siispä hyökkäsin hänen päälleen, kynnet piilossa tietenkin. Kierimme maassa naurun raikaessa ylös, Tähtiklaanille asti.
Annoin raidallisen naaraan voittaa minut, sillä ajattelin sen piristävän. Sitten käperryimme makaamaan maahan toisiimme nojaten. En saanut unta, ennen kuin varmistuin raidallisen kissan nukkumisesta. Kun kuulin hänen tuhisevan rauhallisesti, ja tunsin sydämensä sykkeen tasaantuvan, painoin pääni tämän kyljelle ja nukahdin.
Aamulla, kun olin jo ollut pitkään hereillä ja ehtinyt hankkia meille muutaman kaniinin, Lehtilampi nousi ylös. Hänen silmänsä olivat turvonneet, ja hän vältteli katsettani. Kun olimme jakamassa saalistamme, hän sanoi: "Varissulka, minun täytyy palata". Suuni loksahti auki. Miksi hänen täytyisi palata? En ymmärtänyt tätä. En silloin, enkä nytkään. Tämä ei odottanut vastaustani, vaan jatkoi: "Sinä et ymmärrä. Klaanini tarvitsee minua sittenkin!"
Koetin estää häntä, mutta en onnistunut. Naaras lähti jolkuttamaan takaisin, vilkuillen huolestuneesti aurinkoa vähän väliä. Kävelimme hiljaisuudessa eteenpäin. Sisimmässäni tuntui pahalta. Pahemmalta kuin koskaan.
5
Palasin pettyneenä leiriini. Miten tähtiklaani pystyi tehdä minulle näin? Nyt olen menettänyt jo kaksi rakastamaani kissaa. Ensin Sulkahäntä kuoli, ja sitten Lehtilampi jätti minut. Yhteksen sopimuksemme jälkeen. Kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Kaiken yhdessä kokemamme jälkeen.
Kaikki tuijottivat minua. Ensin olin lähtenyt, sitten ollut poissa päivän, ja lopulta palannut Myrskyklaanin haju turkissani. Miten voisin selittää tämän Yksitähdelle. Niin, hän oli matkannut jo Kuulammelle. Ja mikä pahinta: aikonut ottaa minut mukaan, kunnes oli huomannut minun olevan poissa. Nyt hän asteli eteeni klaanin ympäröimänä. "Selityksiä kiitos".
Kuuta myöhemmin, kun olin juuri saanut luottamukseni takaisin, tapasin Lehtilammen. Tämä ei ollut mitenkään sovittua, olin vain rajapartiossa, kun näin hänen huokailevan virran rannalla. Lähestyin tätä varovasti, tällä kertaa halukkaan sijasta vihaisena. Tämä katsoi minua alentuvasti ja sanoi: "Tuhkamarja on kuollut". Minä mulkaisin häntä ja näytin hännälläni merkin- minua ei kiinnostanut pätkääkään tämän klaanin asiat. "Kuule Varissulka, minulla on tärkeää asiaa...".
Katsoin häneen erittäin agressiivisesti. Silloin Myrskyklaanin partio saapui paikalle: "Ahdistelevatko nämä kissat sinua, Lehtilampi?" Naaras pudisti päätään. "Eivät", hän sanoi vaisusti ja lähti pois.
***
Kiitos kun luitte!
