Author: Zarroc
Pairing: Lucius Malfoy/Narcissa Malfoy, Lucius/Severus
Rating: k-11
Genre: drama, angst, hurt & comfort, deathfic, romance
Fandom: Harry Potter
Disclaimer: En omista mitään, en tee tällä rahaa. Kiitän J.K. Rowlingia tämän kaiken luomisesta.
Haasteet: Inspiraatio paketissa III, Ärsyttävät/epärealistiset paritukset -haaste, Perspektiiviä parittamiseen parituksella Canon, Aakkoshaaste III, Älyttömät otsikot -haaste & Oneshot10
A/N. En kyllä uskonut tämän päivän tulevan, että kirjoittaisin tällaisen tekstin. Tai ainakaan tällä tavoin. Mutta siinä se nyt on. Enkä ole yhtään pahoillani, kai. Tai no vähän.
Inspiraatiopaketista käytin jonkinlaisena inspiksenä “If you're that obsessed with someone, why would you kill her? Humans are full of contradictions.” - Ai Yazawa, NANA.
("Jos joku on sinulle niin suuri pakkomielle, miksi tappaisit hänet? Ihmiset ovat täynnä ristiriitoja.") quotea sekä kappaletta Brian Eno - By this river.
HAARNISKOITU SYDÄN HOPEAA SYKKIIMaailma hengitti hiljaa, kuin odottaen lopullista iskuaan, vaikka se oli jo saatu päätökseen. Ilma viileni osittain jäätäväksi, vaikka oli vasta kesän loppu ja hiljaisuus. Niin syvä, niin äänetön, että voisi kuulla, kun neula kilahtaa lattialle jääneeseen panssariin.
* Lucius Malfoy seisoi voimattomana Malfoy Manorin ennen niin kauniissa olohuoneessa ja yritti olla katsomatta, mitä sota oli sille tehnyt. Hänen kätensä olivat nyrkissä, sormenpäät ja kynnet painuneina kämmeniin. Narcissa Malfoy, hänen
vaimonsa, makasi sohvalla ja katseli tyhjyyteen. Se oli ainoa paikka, minkä hän tulisi enää koskaan näkemään, lasittuneet silmät neutraalia surua tulvillaan. Lucius yritti hengittää, vaikkei hän tiennyt, miten enää koskaan pystyisi vetämään henkeä ilman, että haistoi Cissyn kuoleman kaikkialla.
Hän ei kyennyt liikkumaan edes silloin, kun aisti jonkun astuvan huoneeseen. Hän ei kääntänyt päätään tai osoittanut tajunneensa äänenlähdettä, ennen kuin se seisoi hänen vieressään. Lucius nielaisi vaivalloisesti ja yritti säilyttää ylpeytensä murenevan itsevarmuutensa alla – vaikkei sillä ollut mitään merkitystä, Severus näkisi kuitenkin suoraan hänen lävitseen. Mies ei sanonut mitään, seisoi vain ja Luciuksesta tuntui, että aika olisi hävinnyt maailmasta. Se ei ollut pysähtynyt, vaan yksinkertaisesti kadonnut ja jättänyt hänet ajelehtimaan.
Vaikkei asioiden lopullisuus ollut koskaan häntä pelottanut, huomasi Lucius nyt ajattelevansa, ettei hänelle jäänyt paljoakaan, kun asioista aika alkoi jättää. Hän käänsi katsettaan hieman sivuun niin, että näki Severuksen sivuprofiilin. Hän tunsi miehen raskaan läsnäolon vierellään, tämän käden vain muutaman sentin päässä omastaan. Hän tunsi katkeruutta, vaikka ei osannut määritellä miksi.
"Hän vain jäi tänne", Lucius sanoi hiljaa, melkein kuiskaten. "Kuten jokaisena päivänä. Kuin hän ei koskaan aikoisi lähteä."
Severus oli hiljaa hänen vierellään, vaikka Lucius erotti lyhyen aataminomenan nytkähdyksen miehen nielaistessa. Hengitys tarttui kiinni jonnekin, minne ei pitänyt. Keuhkoja vihlaisi kuin muistuttaen, että hän oli edelleen elossa. Lucius halusi ottaa kiinni siitä tunteesta, muistuttaa itselleen siitä, mitä oli vielä olemassa. Ja toisaalta hän aikoi laskea sen menemään, kuin päätöksenä seurata jotain näkymätöntä nuoraa.
"Tiedämme varmaan, minne hänet täytyy haudata", Severus sanoi, kuin asia ei olisi koskettanut häntä lainkaan. Mustissa silmissä oli kuitenkin särkynyt katse ja Lucius tunsi varjojen välkkyvän heidän välillään. He olivat menettäneet niin paljon niin lyhyessä ajassa, ettei sitä mikään voisi korvata.
"Hänen kohdallaan meidän puutarhassamme olisi puu", mies sanoi ja hymyili surullisesti ajatukselle. Severus laski kätensä hänen käsivarrelleen, puristi kevyesti ja he molemmat olivat väsyneitä ja niin vanhoja. Lucius kohotti katseensa ja katsoi silmiin, joiden tiesi pettäneen hänet. Hän ei silti kyennyt tuntemaan edes vihaa, vaikka aavistikin, että se oli jo tulossa. Valmiina ottamaan hänet mukaansa.
"Tiedän mitä sinä teit", aristokraatti sanoi, ei kääntänyt katsettaan pois eikä Severus hätkähtänyt. "Mutta päätin, että sinä olit enemmän kuin vain pelinappula sille vanhalle hölmölle. Tiesin, että tulisit olemaan enemmän kuin kukaan meistä."
Severuksen katse hymyili hänelle aavistuksen verran, se oli sekoitus hyväksyntää ja ivaa ja jotain, mitä heistä kumpikaan ei halunnut nimetä. Lucius liikahti hieman, hänen kiintymyksensä oli vahvempaa kuin se, kuinka elämä riepotteli häntä.
Hän kurottautui painamaan suudelman miehen suupieleen, eikä välittänyt, vaikka molemmat heistä jännittyivät aivan hieman.
"Tiedän myös, että Cissy kertoi sinulle sen puun. Oletan, että olet paikalla."
* Puutarhassa satoi. Oli satanut lohduttomasti siitä asti, kun Narcissa oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Lucius ei ollut taikonut itselleen suojaa, ettei vesi tarttuisi häneen vaan antoi sateen kastella hänet. Hänestä tuntui, että maailma itki hänen suruaan, pitäisi kiinni hänestä ja antoi hänelle tilaa. Hänen hiuksensa olivat kiinni takana, jotteivat ne tulisi eteen tai kastuessaan takkuuntuisi. Jo niin pieni asia sai hänen olonsa paranemaan edes sen verran, että mies kykeni pystyvänsä.
Severus seisoi mustana varjona sateessa, pisarat valuen pitkin kaavunselkämystä ja kuivia hiuksia. He olivat siellä kahden, kuin peläten muuta maailmaa, vaikkei sillä ollut enää mitään kivun arvoista tarjota.
Narcissan tuhkat olivat pienessä, kauniissa rasiassa ja Luciuksen kädet tärisivät hänen sirotellessaan sitä multaan. Mullan seassa oli kirsikkapuun siemen, jota oli vahvistettu taioin, että se lähtisi varmasti kasvuun. He katsoivat hiljaa pienen kuopan täyttymistä, kun sade kasteli uuden alustan, joka helpottaisi edeltäjänsä matkaa.
Lopulta Lucius kääntyi lähteäkseen, hän tunsi vanhentuneensa vuosia vain pelkästään katsoessaan sateeseen. Hän ei kuullut Severuksen askelia, mutta tiesi miehen kävelevän perässään. Heidän ei tarvinnut kommunikoida kävellessään sisälle Malfoy Manoriin, läpi repaleisten ovien ja verhojen, joista osa riippui seinillä vain kannatellen loiston muistoa. Peilit olivat mustuneet, eikä Lucius olisi välittänyt omaa kuvaansa nähdäkään.
He suuntasivat makuuhuoneeseen, joka oli juuri ja juuri selvinnyt räjähdyksistä, vaikka valokuvat olivat kaatuilleet ja suuresta ikkunasta veti. Sänky oli kuitenkin puhdas ja lakanat koskemattomat eikä kumpikaan sanonut mitään, kun Lucius veti miehen lähelleen, suuteli ja antoi riisua hitaasti. Severuksen hengitys oli raskas hänen avatessaan nappeja ja antaessaan miehen tukeutua itseensä hitaasti, mutta varmasti. Hän piti katsettaan korkeilla poskipäillä, eikä halunnut katsoa silmiin tietäessään, mitä niistä odottaa.
Luciuksen poskilla valuvat kyyneleet saivat hänet lopettamaan, mutta hän tunsi pian kämmenet leukapielellään ja suudelmien vierivän hänen huuliltaan kaulalle, epätoivon kytkeytyessä heidän syleilyynsä. Eikä hän voinut sanoa vastaan, vaan antoi miehen viedä hänet mukanaan vaaleille lakanoille, vetää päälleen. Severuksen hengitys oli hidasta, vaikka hänellä oli tunne, että liikaa hidastuessaan hän saattaisi jäädä tähän.
Hän katsoi alas, vaikka ehkä pelkäsi. Hopeisissa silmissä oli vaaleita kolmioita ja tummia pyörteitä sekä upottava heteikkö, jonne Severuksen oli pakko astua. Hän ei edes tiennyt halusiko yrittää sanoa vastaan, vaan suuteli ja hengitti samaan tahtiin – yritti unohtaa, miksi asiat johtavat aina seuraaviin. Ja he tiesivät, että vaikka he jäisivät siihen huoneeseen ikuisuudeksi, ei kukaan heitä haluaisi tulla sieltä etsimään. Heistä ei ollut jäänyt olemassa olevalle maailmalle paljoakaan, vähemmän ainakaan halua olla ja tuntea.
Yöllä Lucius makasi selällään pehmeällä sängyllä, tuijotti kattoon ja yritti ajatella, ettei häntä ollut enää edes olemassa oikeasti. Jos häntä ei koskaan löydettäisi, tulisi ehkä kysymys, että hän on kuollut. Eikä se ketään kiinnostaisi. Hänen poikansa, hänen sukunsa perijä oli kadonnut jo sodan alussa eikä hän tiennyt enää, olisiko kannattavaa etsiä. Ei siitä ehkä olisi mitään hyötyä, kuten ei siitäkään, milloin aloittaisi kieltämään kaiken ja esittämään, ettei millään ollut mitään väliä.
Lucius vilkaisi lyhyesti vierellään makaavaan mieheen, jonka tiesi olevan hereillä ja mietti, haluaisiko painautua lähemmäs vaaleaa selkää. Hänen hengityksensä höyrysi hieman ja käsivarsilla kiiltelivät hikipisarat, kuin unohdettuina.
Huoneessa oli kylmä.
* Lucius heräsi hiljaiseen aamuun, niin äänettömään, että hän melkein jo luuli saaneensa tahtonsa läpi. Hän katseli ympärilleen ja kohtasi aivan vierellään hitaasti aukeavat, tummat silmät. Sade ulkona oli vaiennut eikä mikään tulisi enää koskaan liikkumaan.
