Kirjoittaja: Ränts
Nimi: Rakkausmustelmia
Paritus: Mikko/Aaron
Genre: Fluffy, one-shot
Haasteet: One-shot 5, Teelusikan tunneskaala (hyväntuulisuus), Kirjoitusterttu (slash)
Ikäraja: K-11
Rakkausmustelmia
Jos olinkin vielä päiväunien jäljiltä pikku tokkurassa, kun astelin eteisen peilin eteen, yksi vilkaisu kuvajaiseen riitti muuttamaan asian. Suurimmaksi osaksi näytin ihan omalta sotkuiselta itseltäni: tukka oli tuttuun tapaan sekaisin, pusero rytyssä ja silmissä hieman pitkästynyt katse. Mutta eräs pieni yksityiskohta kiinnitti huomioni. Eihän tuollaista nyt enää voinut tapahtua… Ei enää tällä iällä. Joskus pentuna olisin saattanut jopa nauraa asialle, mutta en todellakaan enää nyt.
”Aaron!” huudahdin saman tien, irrottamatta katsetta peilikuvasta.
”Joo?”
”Oot näköjään leikkiny imuria.”
”Siis häh?”
En vastannut mitään, ja siitä Aaron ymmärsi vääntäytyä ylös sängystä ja laahustaa luokseni eteiseen. Hän näytti ärsyttävän hyväntuuliselta pysähtyessään noin metrin päähän minusta, kulmat kysyvästi koholla. Käännyin katsomaan Aaronia niin, että hän näki paremmin kaulani, johon oli sitten viime näkemän ilmestynyt iljettävä, punertavanvioletti läiskä. Aaron tyrskähti heti tajuttuaan, mikä se oli.
”Voi että on nätti!” hän kommentoi selvästi naurua pidätellen. Mulkaisin häntä äkäisesti.
”Son helevetin ruma, enkä mää oo enää teini”, tokaisin ja laitoin käteni puuskaan rinnalle.
”Jos se on vanahalla ukolla herkempi iho?” Aaron kiusasi vielä vähän. ”Tai siis, eihän tollasia vielä mulle oo tullu…”
”Kaks vuotta onki nii helvetin pitkä ikäero”, huokaisin silmiäni pyöräyttäen. ”Mää muistaakseni oon joskus sanonu sulle, että saat selekääs, jos teet mulle fritsun?”
”Mite se vanahus tuollasta muistaa?”
”Äläpä yritä luikerrella.”
Onnistuin katsomaan Aaronia niin tuimasti, että hän lakkasi vihdoin virnuilemasta. Hienoa. Tämä oli vakava asia! Ihan oikeasti, minähän lähestyin neljääkymmentä hyvää vauhtia, eivät fritsut kuuluneet enää tähän ikään! Eivät ainakaan niin näkyvässä paikassa kuin kaula. Kaikeksi onneksi satuin olemaan nyt kesälomalla. Sehän tästä vielä olisi puuttunut, että olisin joutunut menemään töihin tämän näköisenä… Olin asiakaspalvelualalla, en mikään toimistohiiri.
”Hevosetkin nauraa mulle…” mutisin itsekseni ja käännyin lähteäkseni kohti keittiötä. Olin ehdottomasti kahvin tarpeessa. Onneksi olimme viisaina miehinä ladanneet pannun ennen sänkyyn menoa, eikä nyt tarvinnut tuhlata siihen aikaa. Riitti kun vain napsautti keittimen päälle.
Päivä oli kulunut suorastaan loistavissa merkeissä tähän asti. Oli kesäkuun puoliväli, aurinko paistoi mukavan lämpimästi ja Iiro oli ollut jo pari päivää kaverinsa luona. Olimme sitten Aaronin kanssa päättäneet, että tässähän kannatti ottaa ilo irti kahdenkeskisestä ajasta. Kummallakin oli lomaa juuri nyt, joten löhösimme kotona, otimme aurinkoa, söimme hyvin ja rakastelimme ahkerasti. Näköjään vähän turhankin ahkerasti, kun tällaisia teinien onnettomuuksia alkoi sattua…
Aaron tuli pian perässäni keittiöön. Hän näytti edelleen ärsyttävän pirteältä, joten tuijotin häntä mahdollisimman pistävästi. Se rontti oli kuin ei huomaisikaan, hyräili vain tyytyväisenä itsekseen ja ryhtyi kattamaan pöytää.
”Kai nää muistat, että Iiro tullee kottiin huomenna?” päätin vähän ravistella häntä. Paitsi ettei se onnistunut, kaikkea muuta. Sain Aaronin vain tirskahtamaan.
”Maltan tuskin odottaa”, hän sanoi. ”Luvassa on armotonta vittuilua…”
”Mää en voi peittää tätä mitenkään!” huudahdin turhautuneena. ”Nyt on kesä. Miten epäilyttävältä se näyttäis, jos nykäsisin jonku poolopuseron päälle? Tai jos laittasin huivin kaulaan?”
”Eikä kukkaan tässä tallouvessa käytä ees meikkiä”, Aaron lisäsi aavistuksen aiempaa myötätuntoisempana.
”Sekin vielä.”
Kahvinkeitin ei enää tiputtanut. Aaron tarttui pannuun minun puolestani, joten istahdin vain pöydän ääreen ja tartuin omaan nimikko-mukiini. Olin saanut sen Iirolta isänpäivälahjaksi viime marraskuussa, vaikken ollut suoraan sanottuna odottanut mitään kummempaa.
Koska Iiro oli jäänyt äidittömäksi jo kaksivuotiaana, olimme asuneet kahdestaan suurimman osan hänen eliniästään. Yksinhuoltajuus oli raskasta, eikä Iiro ollut mikään helppo lapsi, mutta vaikeudet olivat myös hitsanneet meitä yhteen. Oli siis ihan ymmärrettävää, että poika hieman karsasti miesystävääni. Aaron oli ollut kuvioissa kunnolla mukana vasta viime syksystä asti, eikä Iiro ollut ihan täysin vielä sopeutunut. Siitäkin syystä tämä fritsu oli huono juttu. Nyt oli olemassa joku näkyvä, konkreettinen todiste minun ja Aaronin kahdenkeskisistä puuhista, eikä se varmasti tuntuisi Iirosta kovin mukavalta. Eikä suoraan sanottuna minustakaan.
”Et viittis näyttää noin synkältä”, Aaron pyysi. Hän oli juuri laskenut kahvipannun käsistään ja istuutui nyt pöydän ääreen minua vastapäätä. ”Lupaan olla jatkossa varovaisempi.”
”Sua ei harmita yhtään niin palijon ku mua”, sanoin. ”Oot suorastaan ärsyttävän pirteä.”
”Eihän tuo läiskä mun kaulassa oo”, Aaron totesi. ”Kuin vihanen nää oot mulle?”
Halusin miettiä vastausta hetken, joten nostin kahvikupin huulilleni, puhalsin varovaisesti sen pintaan ja otin hörpyn aromikasta, pikkuisen kitkerää nestettä. Samaan aikaan Aaron näytti muistavan, että tarvitsi omaan kahviinsa maitoa, ja nousi hakeakseen purkin jääkaapista. Olinko minä vihainen hänelle? Tavallaan joo, mutta en siitä fritsusta. Lähinnä tässä rassasi se, että minua suututti samaan aikaan, kun hän oli tuollainen naantalin aurinko. Havaittavissa oli myös pientä vahingoniloa.
”En kai mää nyt vihanen oo”, sanoin lopulta ja laskin kahvikupin takaisin pöydälle. ”Emmää jaksa.”
Aaron lorautti maitoa kahviinsa, sulki purkin ja vei sen takaisin jääkaappiin. Palatessaan pöytään hän yllättäen tarttuikin minua leuan alta, nosti kasvojani ylöspäin ja pussasi pikaisesti poskelle. Siis poskipusu! Ei meillä yleensä tällaista harrastettu. Kohotin kulmiani hämmästyneenä. Aaron vain virnisti huvittuneena ja istuutui takaisin paikalleen.
”Mitä me vielä tänään jaksettais tehä?” Aaron kysyi. ”Viimenen päivä ennen ku Iiro tulee kotiin.”
”Mun pitäis leikata nurmikko. Nyt ku siellä on noin hyvä ilima.”
”Mitä jos mää hoitasin sen homman?” Aaron ehdotti. ”Sää voit kärsiä täällä ja vaikeroida pikku rakkausmustelmasi vuoksi ja ulista sohvannurkassa. Pelätä isoa pahaa Iiroa, joka tulee huomenna kotiin ja aukoo ihan taatusti päätään. Isille, joka ei kuitenkaan saa sitä nolostukseltaan hiljennettyä.”
”Jaa, nääkö vittuilet mulle?” kysäisin yrittäen samalla pitää kasvojani peruslukemilla.
”Ehen toki, kuha yritän olla ymmärtäväinen”, Aaron jatkoi virnistäen. ”Onhan se kauheaa, ku tollanen melekeen nelkymppinen äijä joutuu taas tuntemaan ittesä teiniksi. Ois niin mukavaa vaan vanaheta rauhasa.”
Kaadoin paraikaa kahvia kitusiini, joten heitto oli huonosti ajoitettu. Pokkani petti, ja tulin vetäneeksi kahvia väärään kurkkuun. Laskin kupin kädestäni ja aloin yskiä. Kahvia purskahti puserolleni ja pikkuisen pöydällekin. ”Ei –
köh! – silllon ku –
köh! – toiset juo!”
”No elä nyt tukehu kuitenkaan”, Aaron sanoi, nousi ylös ja tuli hakkaamaan minua selkään. ”Hyvä, sillä lailla.”
Lakattuani yskimästä tartuin Aaronia vyötäisiltä estääkseni häntä karkaamasta kauemmas. Äskeinen kärttyisyyteni oli jo aika lailla haihtunut, joten vetäisin hänet syliini istumaan. Se sai hänet huudahtamaan hämmästyneenä, mutta toettuaan hän etsi paremman asennon, kiersi toisen kätensä harteilleni ja pussasi minua nopsasti otsalle. Vastahan me olimme ennen päiväunia rakastelleet, mutta miten tuosta nyt olisi voinut pitää näppinsä erossa? Sitä paitsi hän taisi suorastaan kerjätä pientä opetusta.
Aaron kurotti ottamaan oman kahvimukinsa kauempaa pöydältä ja veti sen lähemmäs.
”Muuten varmaan varastaisin sun kupin, mutta ku juot mustana”, hän sanoi, vei kahvikupin huulilleen ja otti ison kulauksen.
”On se hyvä, etten sotke kahaviani”, totesin, tartuin Aaronin kuppiin ja laskin sen pöydälle. Sen tehtyäni työnsin käteni hänen vaaleiden hiustensa sekaan ja painoin pehmeän, kahvinmakuisen suudelman hänen huulilleen. Sitten toisen. Ja kolmannen.
”Mikko-kulta, eikö me vasta äsken…?”
”Sulta puuttuu vielä oma mustelma”, mutisin hänen poskeaan vasten. ”Mihinkäs sää haluaisit sen? Leuan alle, vähän tohon alemmas vai…?”
”E… ehkä meijän pitää vaan mennä leikkaamaan sitä nurmikkoa”, Aaron sanoi ja väisti seuraavan suudelmani.
”Heei, äläs karkaa minnekään”, sanoin ja kiersin käteni entistä tiukemmin hänen ympärilleen. Ei hänellä oikeasti ollut kiire minnekään, mutta varmuuden vuoksi. ”Pitäähän munki sut joteni merkata, jos sääki merkkasit mut.”
”Niin mut se oli vahinko.”
Aaronin kädet eksyivät puseroni alle ja alkoivat kulkea ihoani pitkin. Hän alkoi taas kiemurrella. Annoin miehen vaihtaa asentoa niin, että hän pääsi istuutumaan hajareisin syliini. Olihan tämä nyt hyvänen aika helpompaa, kun saimme olla kasvotusten. Tuskin me tämän pidemmälle menisimme, kun edellisestä kerrasta oli vasta vähän reilu tunti, mutta mikä esti pikku kiehnäämisen? Tartuin Aaronia napakasti takapuolesta ja iskin huuleni hänen kaulalleen, eikä hän vetäytynyt pois, naureskeli vain.