Ficin nimi: Sata vuotta
Kirjoittaja: Odo
Genre: Draama
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: Kaikki J.K. Rowlingille tunnistettava kuuluu hänelle. Loput ovat omaa käsialaani. En saa tästä rahallista hyötyä.
A/N: Vietän tänään (11.4.) Finisyndejä! Kuusi vuotta jo purkissa. Mun on joka vuosi pitänyt kirjoittaa Luna-fic, kun vuosia kertyy, mutta tää taitaa olla ensimmäinen kerta, kun sen teen. Ja Luna siksi, että eka ficcini oli Luna-draamaa, joten sitä nytkin. Osallistuu Vuosi raapalehtien V ja FF100 (003. Loppu) aiheella puhdasveriset. Mulla on tosiaan ollut pientä blokkia tässä, mutta tää lähti aika näppärästi tajunnanvirtana.
Sata vuotta
Sanotaan, että sata vuotta on pitkä aika.
Ja Luna on samaa mieltä joka sunnuntai, kun istuu alas kiikkutuoliinsa ja katselee ikkunasta etupihan lehmusta, jonka oksilla tanssivat taikaolennot joita muut eivät koskaan näe.
Muina päivinä tuntuu, että aika on mennyt nopeasti. Ohi kiitävinä hetkinä, mutta silti tärkeinä, joita ei unohda. Ne kultaisimmat muistot Luna on maalannut tauluihin, jotka peittävät kokonaista seinää. Vanhimpien maalausten maalipinta on aikoinaan lohkeillut, mutta loitsuilla ne tehtiin lopulta kestämään ikuisesti.
Lapset kysyivät joskus niiden tarinoita.
Luna on kertonut kaiken satavuotisesta elämästään. Siitä, miten hänen äitinsä kutoi hänelle lapaset jouluksi ja tuli haudatuksi syyskuisena päivänä. Päivistä, joina hän tunsi olevan yksinäinen ja sen jälkeisistä vuosista, jotka hän vietti ystäviensä rinnalla.
Sadepisaroiden ropina ikkunaa vasten sekoittuu sydämen sykkeeseen, sillä Luna kuuntelee ei mitään ja kaikkea. Haistaa kodin ympärillään ja tuntee sisällään rauhaa.
Tiimalasin hiekka on valunut loppuun ja vaikka hän on väsynyt - hyvin väsynyt - niin energia virtaa hänessä.
Elämässään hän on saanut kaiken, mistä on uskaltanut unelmoida ja nimenomaan unelmat tekivät hänen elämästään totta. Joskus, kun kaikki tuntui epätodelliselta Luna istui alas sulkien silmänsä ja mietti pienimpiä yksityiskohtia hetkistä, joita hän oli elänyt.
Taiteltua sanomalehteä ja artikkelia laulavista sammakoista. Värejä, jotka piirtyvät taivaanrantaan juuri ennen auringonlaskua sumuisena iltana.
Sellaiset asiat tekivät hänet iloiseksi.
Kun lehmuksesta lintu lennähtää sateen harmaannuttamalle taivaalle Luna ristii kädet syliinsä. Vaikka on tiistai sata vuotta tuntuu pitkältä ajalta.
Silmät painuvat kiinni, kiikkutuolin keinunta hidastuu ja lopulta sydänkin pysähtyy.
Lunan huulilla on pehmeä hymy ja ryppyisillä kasvoilla levollinen ilme.
Kuolema on vain askel eteenpäin.