Piilotettuna nähtäville (
Hidden In Plain Sight)
Kirjoittaja: Beren
Paritus: House/Wilson
Genre: romance, humour
Ikäraja: K-11 (kiroilua)
Fandom: House
Yukimura lisäsi fandomin myös alkutietoihin.Disclaimer: Kirjoittaja ei omista henkilöitä eikä maailmaa, eikä omista kääntäjäkään.
Tiivistelmä: House jättää tavaroita Wilsonin työhuoneeseen. Koska House on House, Wilson ei aina pidä 'lahjoistaan'.
Kääntäjä:
elanlei(ja lupa on)
Kun he ensimmäisen kerran oikeasti puhuivat asiasta, Wilsonin kasvot olivat punaiset nolostuksesta ja hän huitoi villisti käsillään yrittäen saada Housen ymmärtämään. Diagnostikko, tietenkin, vain piti itsetyytyväisen hymyn kasvoillaan ontuessaan hänen rinnallaan, nojautuen raskaasti keppiinsä joka askeleella. Hän yritti kovasti olla nauramatta ääneen. Wilson ei useinkaan ollut erityisen vastaanottavainen sitä kohtaan tultuaan juuri nöyryyttävän pilan kohteeksi.
”Oi, älä viitsi. Sinun täytyy myöntää, että se oli hauskaa”, House kertoi hänelle, yhä virnuillen.
”Ei! House! Kuka tietää, miten moni potilas näki sen?! Luoja tietää mitä he ajattelevat minusta”, Wilson huudahti ärsyyntyneenä. ”Koska edes laitoit sen sinne?”
”Voi, en tiedä... ehkä kuukausi sitten?” Mies raapi päätään, tehden pohdinnasta esityksen, venyttäen sanoja huolettomana.
”KUUKAUSI?” Wilson räjähti, mikä sai Housen virnistyksen kehittymään, mikäli mahdollista, vielä omahyväisemmäksi.
”Se ei mitenkään voi olla totta. En ole mitenkään voinut olla huomaamatta
homopornoa kirjahyllyssäni kokonaisen kuukauden ajan.” Hän kompasteli lievästi sanan 'homoporno' kohdalla, mutta pääsi siitä yli nopeasti ja jatkoi Housen tuijottamista.
”No mutta Jimmy! Se on sinun makuusi, sitten?”
House kiusoitteli, mielissään uudesta punaisen sävystä, joka alkoi nyt ilmestyä Wilsonin kasvoille. ”Okei, myönnän... se saattoi olla kaksi viikkoa”, hän lisäsi.
Se oli oikeasti totta. Viimeisten kahden viikon ajan hän oli odottanut joka päivä Wilsonin ryntäävän hänen työhuoneeseensa, punakkana ja huutaen aivan kuin nyt. Hän oli alun perin mennyt Wilsonin luo saadakseen selville ja pohtiakseen kuinka moni hänen potilaistaan oli huomannut sen, mutta ilmeisesti eräs potilaista oli oikeasti
huomauttanut siitä hänelle. Tämä oli jopa parempaa kuin hän oli suunnitellut sen olevan.
Wilson osasi tunnistaa milloin House puhui totta. Toisinaan. Tämä oli ehdottomasti yksi niistä kerroista. ”Ka-kaksi viikkoa?” Hän oli alkanut änkyttää, mikä tietenkin huvitti toista miestä loputtomasti. ”KAKSI HELVETIN VIIKKOA?! House, minä...!” Vaati kaiken hänessä olla kuristamatta miestä juuri silloin ja siinä. Apeana hän laski kätensä vierelleen, antaen sen roikkua velttona vartalonsa sivulla, toisen kohotessa hieromaan silmiä hänen päästäessään ärsyyntyneen huokauksen. ”Mistä hitosta edes sait sen?”
”Yksityiskokoelmasta”, House vastasi, iskien silmää.
”Mi-mitä?
Omistat homopornoa?”
”Okei, ostin sen”, House myönsi, virnistäen.
Tämä on hauskaa!”Ostit homopornoa”, Wilson lausahti, yrittäen käsitellä saamaansa tietoa.
”Jep,
sinulle.” House osoitti häntä sormellaan kiusoittelevasti sanoessaan sen, pilkaten häntä enemmän.
”En halua sitä!” Wilson huudahti äänekkäästi, saaden muutaman hoitajan katsomaan heitä kävellessään pitkin sairaalan käytäviä, levittäen käsiään eleenä korostaa suuttumustaan.
”No, se oli tietenkin koko jutun idea, sinä idiootti”, House sanoi, 'daa' selvästi kuultavissa, ja väläytti hänelle viimeisen itsetyytyväisen hymyn ennen kuin oli astunut ovesta labraan.
Wilson murahti äänekkäästi ja laittoi kädet lanteilleen, päästäen ulos pitkän henkäyksen tyynnyttääkseen itsensä. Seisoessaan siinä hän saattoi kuulla Housen käskyttävän ankanpoikiaan. ”Kukaan saanut selville mikä syö huutosakkilaistamme?”
Idiootti.-
Koko 'homopornodraama' ei ollut ensimmäinen kerta kun House oli jättänyt jotain Wilsonin työhuoneeseen. Mutta he eivät yleensä puhuneet siitä, ellei 'lahjan' nöyryytyskerroin ollut korkeampi kuin 5. Kun ne olivat oikeita lahjoja, Wilson tiesi olla kysymättä Houselta tämän epätavallisesta kiltteydestä, sen sijaan hän kuittasi lahjan vitsillä ilmoittaakseen ystävälleen löytäneensä sen. Joskus se sai hänet hieman hermostuneeksi, koska usein hän ei tiennyt kuinka kauan se oli hänen huoneessaan ollut ennen löytymistään. Tuntui siltä kuin toivottaisi toisen tervetulleeksi kuukauden myöhässä, koska ei ollut huomannut läsnäoloa aiemmin.
Se oli ollut oikeasti hauskaa kun se tapahtui ensimmäisen kerran. Hän oli astunut työhuoneeseensa, tipauttanut muutamia kansioita pöydälleen ja katsonut kahdesti huomatessaan nallekarhun istumassa kaapilla hänen pöytänsä takana. Hänellä ei ollut aavistustakaan miksi tohtori Karhun alla oli pupujen itsemurhakirja. Eikä miksi pehmolelukarhulla, joka oli pukeutunut labratakkiin, oli paksusta köydestä tehty hirttosilmukka olemattoman kaulansa ympärillä, mutta hitto, se sai hänet hymyilemään.
Tekijä ei voinut olla kukaan muu kuin House, mutta siinä ei ollut mitään järkeä. Hänellä ei ollut aavistustakaan miksi House piilottaisi huoneeseen tavaroita hänen löydettäväkseen.
Lahjoissa ei
koskaan ollut mitään järkeä. Ne eivät olleet anteeksipyyntö, koska House ei tehnyt sellaista, eivätkä he olleet sitä ennen riidelleet tai mitään. Kun Wilsonin olo oli kurja, House oli silti aasi. Aasi joka ei piilotellut salaa tavaroita hänen huoneeseensa.
Ne eivät olleet myöskään kiitoksia, koska aina kun hän teki jotain Housen hyväksi, mies vain otti sen vastaan ilman sanaakaan ja Wilsonin oli tyytyminen siihen. Ei ollut minkäänlaista kaavaa, ajoitus vaikutti täysin satunnaiselta.
Todennäköisemmin ne vain saivat Housen hymyilemään. Se luultavasti selitti myös miksi ne niin usein muotoutuivat piloiksi.
Ensimmäisellä kerralla Wilson oli ollut hieman huolestunut, kurottautuen varovasti nostaakseen karhua, peläten sen saattavan räjähtää. Tai jotain. Ja hänellä oli vaikeuksia hyväksyä että House oli oikeasti tehnyt jotain edes kaukaisesti mukavaa.
Karhu, kuitenkaan, ei ollut ansoitettu. Hän piti sitä hetken edessään, tutkien valkoisen labratakin ja silmukan kummallista yhdistelmää, ennen kuin laski sen pöydälleen ja otti pienen kirjan. Hän odotti jonkinlaisen kirjelipun putoavan ulos tai löytävänsä pienen raapustuksen sen sisältä, sisältäen jotain mikä selittäisi sen, mutta ei ollut mitään sellaista. Vain lukemattomien jänisten piirretyt hahmot, päätyen loppuunsa mahdollisimman kaukaahaetuin ja kaamein tavoin.
”Heh”, Wilson nauroi pehmeästi itsekseen.
Hän otti nallen pöydältään ja lähti työhuoneestaan ajattelematta asiaa kahdesti, suunnitelman jo muotouduttua mielessään.
Otettuaan naulan ja vasaran talonmiehen komerosta hän vilkaisi Housen työhuonetta. Se oli autio, kuten oli kokoushuonekin. Hyvä.
Hän livahti sisään, varkain, ja yritti olla pitämättä liikaa meteliä. Missä ei ollut juuri järkeä, koska hänen lähellään ei ollut kuitenkaan ketään kuulemassa, mutta se oli vain yksi niistä asioista joita vaistomaisesti teki yrittäessään olla jäämättä kiinni.
Kaksi minuuttia myöhemmin hän oli taas huoneen ulkopuolella, viettäen hetken ihaillen työtään läpi lasioven ja -seinien. Housen työpöydän yllä roikkui tohtori Karhu, kömpelösti hirttosilmukan varassa. Virnistys levinneenä kasvoilleen hän lähti.
Hän ei koskaan saanut nähdä Cameronin ilmettä tämän astuessa työhuoneeseen, tulossa antamaan Houselle päivityksen potilastilanteesta nähdäkseen pehmolelun riippumassa Housen pään yllä. House itse vain teeskenteli ettei mikään ollut vialla, lukien jotain musiikkijulkaisua levitettynä pöytänsä sekasotkun keskelle.
”Mitä?” House kysyi ja katsoi Cameronia lukulasiensa reunan yli, onnistuen kuulostamaan sekä viattomalta että äreältä.
Wilson sai, kuitenkin, nähdä Housen ilmeen viikkoa myöhemmin, kun hän huomautti erityisen ärsyttävästä potilaasta joutumassa laskeutumaan laskuvarjolla kiitävän junan eteen. Heidän vaihtamansa tietäväinen hymy oli hänelle kultaa kalliimpaa.
-
Toisinaan Wilson mietti miten House oli edes saanut tavarat sinne mistä hän ne löysi. Yksi noista kerroista oli kun hän löysi listan monsteriautorallipäivistä seinällään roikkuvan kehystetyn julisteen lasin takaa.
Hän tarkasteli paperinpalaa ja ojensi kätensä poistaakseen sen, kunnes huomasi ettei sitä todellakaan oltu liimattu lasiin, vaan se olikin tungettu sisään julisteen seuraksi. Oli täytynyt olla valtava operaatio Houselle ottaa raskas kehys seinältä ja poistaa juliste, lisätä lista ja laittaa kaikki taas takaisin.
Wilson liikkui ottaakseen paperin pois, ottaen koko hökötyksen seinältä ja laittaen sen taas takaisin, samalla tavoin kuin Housen oli täytynyt tehdä aiemmin samana päivänä.
Yksi päivämääristä oli merkitty ja Wilson virnisti. Karkeasti käännettynä se merkitsi 'hanki meille liput', ja kun hän tarkisti päivyrinsä nähdäkseen oliko hänellä sinä päivänä sovittuja tapaamisia, havaitsi hän aikataulunsa jo selvitetyn iltapäivän ja illan osalta, pirullinen hymynaama piirrettynä sivun marginaaliin.
-
”'Romeo ja Julia'?! House, mitä helvettiä?!” Jimmy huusi, epäuskoisena, heti kun havaitsi diagnostikon tutun hahmon ontuvan läpi sairaalan ruuhkaisan käytävän.
House kääntyi, näyttäen yllättyneeltä ja omahyväiseltä samaan aikaan. ”Voi, Jimmy, löysit sen jo?”
”House, mitä helvettiä tarkoitat tällä?!” Wilson heilutti kirjaa hänen kasvojensa edessä, turhautuminen selvänä kasvoillaan.
”Mitä? Se on mielenkiintoista luettavaa.”
”Näytänkö sinusta varhaisnuorelta koulutytöltä?”
”Tietenkin. Siksi, ja kuulin että sinulla oli aamulla kymmenvuotias potilas. Ajattelin teidän voivan pitää hauskaa teekutsuillasi. Tiedäthän, kertoisitte toisillenne salaisuuksia, julistaisitte haluavanne ehdotonta rakkautta, keskustelisitte parhaasta tavasta päästä DiCaprion housuihin...” House jatkoi nokkelasti, elehtien huolettomasti kädellään selittäessään. ”Kaikkea sellaista.”
”Mistä sinä tietäisit mitä potilaita aikataulustani löytyy?” Wilson rypisti kulmiaan hämmentyneenä ja lakkasi yllättäen kävelemästä keskellä käytävää.
House pysähtyi myös. ”Olen meedio.”
Wilson vain kurtisti kulmiaan ja tuijotti häntä, tyytymättömänä vastaukseen.
”Okei, etsin shekkivihkoasi ja selasin läpi päivyrisi löytäessäni sen.”
”Miksi tarvitsisit shekkivihkoani?”
”Päätin tarvitsevani valtavan plasmatelevision työhuoneeseeni”, hän sutkautti, hymyillen kuin se olisi tavanomaisin asia koko maailmassa. ”On hankala nähdä syytettyjen kauhistuneita katseita
Kovassa laissa siitä pienestä laitteesta joka siellä nyt on.”
-
Miten hän ei huomannut sitä? Sitä olettaisi jonkin vihjanneen, kun paras ystävä on Greg House ja sairaala on täynnä kikattavia hoitajia. Ainakin hän oli saanut muutaman potilaansa nauramaan.
Wilson oli alkanut miettiä oliko hän täysi idiootti. Kyllä, toisinaan hänen elämänsä kusi, ja kyllä, puolet ajasta se oli hänen oma vikansa, ja okei, hyvin harvan ihmisen mielestä hän oli täysijärkinen viettäessään niin paljon aikaa Housen kanssa, mutta kuitenkin.
Miten ihmeessä häneltä oli mennyt
neljä tuntia huomata labratakkinsa etutaskuun kiinnitetty rintanappi? Myöhemmin hän syyttäisi taskunsuojuksensa olleen tiellä.
Jokainen kohtaaminen vastakkaista sukupuolta olevan henkilön kanssa oli alkanut puolittain salatulla kikatuksella, juonikkaalla hymyllä tai julkealla, ilkikurisella virnistyksellä. Ja kuitenkin hän oli ollut tietämätön, kunnes kahdeksanvuotias potilas oli punastunut kevyesti ja peittänyt suunsa kädellään kätkeäkseen hymynsä.
”Mitä?” hän kysyi.
Lizzie kohotti pikkuruista kättään ja osoitti hänen rintaansa, napauttaen nappia pienellä etusormellaan. ”Se on hauska”, hän kikatti, vetäen pois kätensä.
Hän katsoi alas nähdäkseen labratakkiinsa kiinnitetyn rintanapin. Punainen ja keltainen erottuivat julkeina tahrattomasta valkoisesta. Hän poisti sen lukeakseen tekstin, kurtistaen kulmiaan hämmentyneenä. Sitten hän punastui.
'Ihassuttava', siinä luki. Wilson tunki sen äkkiä taskuunsa ja hymyili tytölle laimeasti, yrittäen poistaa punastumista kasvoiltaan kuluneen aamun omituisten tapahtumien loksahtaessa paikoilleen.
”O-olen pahoillani. Tulen aivan pian takaisin ja viimeistelen tämän. Minun... täytyy keskustella ystäväni kanssa.” Hän kätki kaiken suuttumuksen äänessään, päätyen änkyttämään suurimman osan. Lizzie vain istui sängyllä ja nyökkäsi, nauraen äänekkäästi hänen nolostumiselleen.
Hän ryntäsi Housen työhuoneeseen ainoastaan havaitakseen sen tyhjäksi. Televisio ei ollut edes päällä, eikä ollut myöskään tietokone eikä radio, huone oli täysin autio.
Hän astui ulos ja harppoi nopeasti omaan työhuoneeseensa, syöksyen ovesta.
Levittäytyneenä hänen sohvalleen makasi House, valkoiset Ipodin kuulokkeet korvissaan, selaten läpi satunnaisesti hänen hyllyltään valittua kirjaa.
”Kerrothan nähneesi Cuddyn tai Cameronin ennen kuin huomasit”, mies virnisti odottavaisena, ennen kuin Wilsonilla oli edes tilaisuutta aloittaa palopuhettaan.
”Sinä! Sinä ilkeä...! Jokin”, Wilson huusi, löytämättä sanoja ja huitoen käsillään avuttomana. ”Miten edes keksit jotain tuollaista?!”
”
Minä en keksinyt. Muistatko kun jouduit konsultoimaan sen tytön tapauksessa pari viikkoa sitten? Kun olit lähtenyt, hän jutteli ystävänsä kanssa lakeijoideni ottaessa jotain kokeita, enkä voinut olla kuulematta. Se on ilmeisesti 'tyttöjuttuja'.” Hän hymyili viattomana onkologille, tehden lainausmerkit ilmaan sormillaan.
-
House oli paikalla kun hän rikkoi parhaan kynänsä.
”Voi paska”, Wilson kirosi puoliääneen kärjen napsahtaessa ja musteen läikkyessä potilaan tiedoille. Hän yritti pelastaa paperin nykäisemällä sen pois kynän alta, mutta sen sijaan onnistui vain lennättämään kynän kierimään yli pöydällä olevien kansioiden, joilla oli pian enemmän täpliä kuin leopardilla.
”Niin sitä pitää, Jimmy”, diagnostikko kommentoi kuivasti, huvittunut virne kasvoillaan ja tekemättä elettäkään auttaakseen häntä. House tarttui keppiinsä ja nousi lähteäkseen, antaen hänelle ei mitenkään osaaottavan hymyn ennen kuin sulki oven. ”Onnea tuon kanssa.”
Kaksi päivää myöhemmin Wilson kurotti kohti taskuaan ottaakseen kynän allekirjoittaakseen potilastietoja. Hän katsoi silmät suurina esinettä kädessään, sisäistäen sen muodon. Se oli täytekynä, kuten hänen edellinenkin kynänsä, yksinkertainen ja tummansininen, mutta selvästi kallis.
House tarkkaili häntä kun hän tuijotti sitä, pidellen sitä veltosti kädessään, ja hymyili.
”House, minä... Onko se...?” hän kysyi, sanattomana, ja katsoi kalliista kynästä ystäväänsä.
Hän vain kohotti toista kulmakarvoistaan.
”Miten sait sen sinne?” Wilson kysyi epäuskoisena. Hän ei ollut lainkaan huomannut Housen laittavan sitä hänen paitansa taskuun, eikä se taatusti ollut ollut siinä aamulla hänen pukeutuessaan.
Hän oli todistanut Housen taskuvarastaitoja aiemminkin, oli jopa joutunut niiden uhriksi useita kertoja, mutta hän oli silti lievästi ihmeissään.
Housen pitkät sormet nousivat tyhjästä hänen rinnalleen ja nykäisivät kevyesti täytekynän hänen taskustaan, ja hän tuskin tunsi sen. Diagnostikko astui häntä kohti ja nojautuu hänen lähelleen, saaden Jimmyn hengityksen juuttumaan kurkkuun. Hän tuijottaa suoraan kirkkaaseen siniseen vain muutaman tuuman päässä kasvoistaan, Housen silmien vetäessä häntä puoleensa kuin magneetit. Wilson tuntee hänen hengityksensä vasten huuliaan, huuhtoutuen niitä vasten tasaisina aaltoina.
Hän ei usko kummankaan heistä liikkuvan tuntiessaan kynän kulkevan pitkin vatsaansa ja rintaansa, sitten tulevan sujautetuksi taskuunsa, Housen pudottaessa sen sinne kankaan kahahtaessa viimeisen kerran. ”Näin.”
House otti askeleen taaemmas, hymyillen katsellessaan Wilsonin järkyttynyttä ilmettä.
Sanat näyttävät palauttavan Wilsonin taas takaisin järkiinsä, mutta kun hän puhuu hänen äänensä on karhea, kurkkunsa kuiva. ”Luulen että olisin huomannut.”
House virnistää. ”Okei, ehken ihan noin.”
”Näytä minulle uudelleen”, Wilson kuiskaa, eivätkä hänen silmänsä jätä Housen silmiä.
Hän ottaa askeleen lähemmäs eikä House enää vaivaudu teeskentelemään kyseen olevan kynästä, ei vaivaudu kurottamaan kohti sitä, nojautuu vain eteen kohdatakseen hänet. Sillä ei ole väliä, että kuka tahansa voisi kävellä paikalle koska vain, tai ettei hänellä ole aavistustakaan miten hitossa asiat johtivat tähän.
Hän vain suutelee häntä ja on iloinen tuntiessaan Housen huulet vasten omiaan, liikkuen hänen huultensa kanssa ja avautuen hänen kielelleen. Tiedostamattaan Wilson liu'uttaa kätensä Housen hiuksiin, pitäen häntä paikoillaan käsi niskan takana. House puolestaan siirtää kätensä hänen vyötärölleen, asettaen ne hänen lantiolleen, pitäen häntä tiukasti kiinni.
Kun he vetäytyvät erilleen, Wilson ei voi olla kysymättä. ”Miksi teit niin?”
”Voi, ole hiljaa”, House nauraa pehmeästi, sanat vailla hitustakaan myrkkyä.
Hän anoo suudelmalla. ”Kerro.”
”Ajattelen sinua.” Hän tuntee käden alaselällään, painaen hänet lähelle. ”Haluan huomiosi.” Toinen suudelma. ”Siksi, ja olet ehdottoman
upea ollessasi vihainen ja punastunut.”
---
Lisää House/Wilsonia?
Jouluklisee, K-18
Diagnoosi: Wilson, S
//
Beyond lisäsi ikärajat linkkeihin.
