Nimi: Sakettitakki ja messinkinappi
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Vanhoja herrasmiesten semiromanttista peeloilua. One-shot.
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot, jonkunlainen Gabriel Sanders/George Litefoot -takavire.
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Sitä kysytään aina välillä, että miksi shippaan Jago/Litefootia niin paljon, ja minä aina sanon, että koetapa kuunnella kakkoskauden avausjakso Litefoot and Sanders ja yritä siinä väittää, ettei se muka ole homoseksuaalinen mustasukkaisuusdraama. Tai, Jagon kannalta siis biseksuaalinen.
Sakettitakki ja messinkinappi
Toki professori Litefoot oli luvannut tarjoavansa päivällisen korvaukseksi aiheuttamastaan henkisestä kivusta ja särystä Gabriel Sandersin tapauksessa, mutta siinä kuinka vakavissaan herra Jago hänen sanansa otti, oli jotain perin huvittavaa.
”Ohhoh, Henry hyvä mies!” professori taivasteli naurussa suin, ”Oletpas sinä kerrassaan panostanut.”
”Hrmph! Tarkoitat kai sanoa, etten tavallisesti sitten ole riittävän fiiniä seuraa?” herra Jago tuhahti, mutta makeili komeassa, mattamustassa sakettitakissaan. Kaulassaan hänellä oli valkoinen röyhelösolmuke ja hopeinen pinni. Kerrankin Litefoot kiitti taloudenhoitajansa pitkänäköisyyttä vaatiessaan eteishalliin kokovartalopeilin – tokko hän muuten olisi kehdannut varta vasten vilkaista miten hyvin takin selkämys istui. Professori pani muistiin kiittää rouva Hudsonia vielä jossain välin sydämellisesti.
Niin, ja herra Jagoa tuskin saattoi kutsua merkittävän komeaksi mieheksi siinä mielessä, että hän oli kovasti punakka ja pulska. Mutta minkä hän kenties ulkonäöllisesti hävisi, hän persoonallisuudessaan voitti. Eikä hän pyntättynä ollut ollenkaan hullumpi katsoakaan. Hiukset kihartuivat viehättävästi ohimoilla ja viikset olivat trimmatut ja suudeltavan suloiset. Joku saattaisi sanoa, että oli vahinko, ettei hän ollut aviossa. Litefoot taas olisi pitänyt sitä suurempana vahinkona, jos hän olisi ollut.
”Tulit hieman etuajassa… istuutuisitko hetkeksi, etsin jotain sopivampaa ylleni”, Litefoot pyysi, johon Jago luonnollisesti myöntyi. Hänen ilmeestään tosin luki harmistuksen häivähdyksen sikäli, että hän kaiketi oli odottanut muutamaa lepyttelevää sanaa. Vastahan Litefoot oli käynyt illallisella karmean herra Sandersin kanssa ja tullut sanoneeksi kaikenlaista kamalaa. Ei tietenkään tarkoituksella, professori oli nimittäin koettanut vain suojella ystäväänsä Sandersin pahuudelta pistämällä heidän ystävyytensä koetukselle. Mutta vaikka asia oli sittemmin selvitetty, oli Jago silti vielä asiasta kipeänä. Eikä toki aivan turhaan, Litefoot oli tosiaan viskonut kovin monta visvaista virttä, vastonut kovin vastuksin. Niinpä hänen oli ensiksi tehnyt mieli sanoa jotain lempeää, kehua Jagon ulkomuotoa ja kenties hukuttaa mies hellyydenosoituksiin. Hän päätti kuitenkin pitää miestä jännityksessä vielä hetken. Professori näet arvasi, mitä herra Jago ylipukeutumisellaan haki takaa.
”Oletko aikaisemmin osallistunut herrainkerhojen iltamiin?” kysyi Litefoot kerättyään vaatekaapistaan puolentusinaa solmiota joista valita sopivin. Jago punastui ja painoi päänsä alas nolona.
”Oi en, en todellakaan”, hän huokaisi, ”enpä ole syntyjäni suurta sukua, enkä omaa kummoisiakaan muita meriittejä.”
”Noh-noh, älähän nyt vähättele itseäsi! Olet hienoin mies minkä tiedän” Litefoot toppuutteli, mutta oli Jagolla toki pointtinsa. Herrainkerhot olivat, suoraa sanottuna, perin elitistisiä seuroja, eikä herra Jagon status ollut mitenkään peilinkirkas. Vielä ihan hetki sitten hän oli ollut pelkkä skandaalinkäryinen burleskitalon hämärä seremoniamestari, joka vasta vastikään oli parantanut asemaansa ryhtymällä uuden Regency-teatterin omistajaksi. Teatterinomistaja oli huomattavasti kunnianarvoisampi titteli kuin pelkkä pennitön tirehtööri, mutta ilman suhteita ei kenelläkään ollut hienompiin piireihin mitään asiaa. Vaikka herra Jagolla olisi ollut tuhottomasti rahaa, niin köyhän nahkatehtaanpojan taustaa ei voinut mitenkään täysin häivyttää.
Mutta professori Litefootilla sitä vastoin suhteita oli enemmän kuin käsissä sormia. Näin siitäkin huolimatta, ettei patologia ollut tieteenalana mitenkään liikaa arvostettu. Mutta hän oli hyvästä suvusta. Isänä prikaatinkenraali ja äiti alempaa aatelistoa. Tästä syystä Litefootilla oli oikeus ja tilaisuus tuoda piireihin kenet vain hän tahtoi – vaikka sitten vanhan teatterinäyttelijän, tai pahansuovan vampyyrin.
Ja sanotaanko, että herra Jagon debytoidessa herrainkerhon lauantaipäivällisillä hän oli silminnähden kiihkeä, kuin pieni lapsi karusellissä. Litefootille oli päivänselvää, että kerhon muut vakinaisjäsenet suhtautuivat hänen värikkääseen seuralaiseensa parhaimmillaankin vain nihkeästi. Herra Sanders oli ollut sentään ulkoisesti sopivampi. Hienostopiireissä ulkokuori kun merkitsi kaikkea. Vaikka Litefoot olisi suoraa sanonut Sandersin juovan naisten verta hengenpitimikseen, niin se tuskin olisi montaakaan hienostelijaa liikuttanut.
Jollain tapaa herttaista oli myös se, ettei Jago yksinkertaisesti osannut tulkita epäsuoria loukkauksia, vaan hän keskittyi hienostelemaan tavalla, jonka hän varmaan kuvitteli olevan autenttisen yläluokkaista. Litefoot ei viitsinyt edes moittia tai korjata häntä, sillä toisten miesten nyreä paheksunta huvitti häntä. Pitäkööt tunkkinsa, herra Jago oli aito, ihana mies! Jos heille kelpasi vain joku Sanders, joku pirunmoinen, saatanallinen Sanders, niin olkoon sitten.
Jago oli kaikesta ylenkatseesta huolimatta vilpittömän onnellinen nauttiessaan mautonta kahdenkymmenenpunnan vuosikertaviiniä ja kuivaa persiljakanaa hopealautaselta. Joku katsoi hänen sakettitakkinsa kiiltäväksi kiillotettuja, mutta halpoja messinkinappeja nenänvarttaan pitkin. Jago ei silti olisi mitenkään voinut olla Litefootin silmissä viehättävämpi kuin nyt, messinkinappeineen päivineen.
Oleskeluhuoneessa Jago valitsi muhkeimman nojatuolin. Litefoot tarjosi sikarin. Ilmapiirin kireys olisi ollut käsin kosketeltavan ikävä, ellei Jago olisi ollut kaikkea muuta kuin kurja. Siinä hän nyt istui, syvällä korvallisessa nojatuolissa, jalat ristikkäin ja tyytyväisenä. Sikarinsavusta muodostui hänen päänsä päälle omalaisensa pyhimyskehä.
”Tämäpä vasta jotakin! Tässä sitä tuntee itsensä oikeaksi intellektuelliksi gentlemanniksi! Ruokaa ja juomaa, ja varsinaiset puitteet”, Jago kehui. Litefoot ei ollut aikaisemmin tullut edes ajatelleeksi, mutta kai pähkinäpuisetpaneelit ja paksut samettiverhot olivat vähän toista kuin villakoirat Ellien kapakassa. Tunnelmaa ei tosin voinut verrata. Eikä Jagon montaa kertaa tarvitsisi käydä kyllästyäkseen siihen, ettei rahasta ja vaikutusvallasta huolimatta omahyväisen kerhon juomalistaan kuulunut hyviäkään oluita.
”Olethan sinä nyt tyytyväinen?” kysyi Litefoot totisena, ”Kai uskot, etten minä tarkoittanut pahoittaa mieltäsi sillä tavoin?”
Tottahan Jago uskoi, ettei Litefoot ollut tarkoittanut pahaa? Ettei hän ollut illallistanut ja seurustellut herra Sandersin kanssa muusta kuin pakosta, eikä sitä voinut todellisiin tunteisiin verrata.
”Minäkö loukkaantunut? Piupau ja pah Litefoot, äläpä puhu joutavuuksia, kuka tässä on niin pikkusieluinen? Ei allekirjoittaneesi Henry Gordon Jago ainakaan” Jago puuskahti, mutta oli kuultavasti mielissään. Gabriel Sanders oli kokonaan unohtunut, painunut syvälle unhoitettujen Manalaan, jonne hän kuuluikin.
FIN
