Nimi: Tohtori Hendersonin järkyttävä tapaus
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: raapalesarja/one-shot, mysteeriä, psykologista trilleriä, angstia, hurt/comforttia, ja niin edelleen.
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Varoitukset: Sisältää vaihtelevassa määrin itsetuhoisuuttaja/tai itsetuhoisia ajatuksia.
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Eräs ehdottomia suosikkijaksojani on kuudennen kauden Return of the Repressed, joka sukeltaa syvälle ihmisen psyykeeseen ja freudilaisuuteen, ollen samalla hillittömän hauska. Yhdistin sen kuitenkin seitsemännen kauden jaksoon The Night of the 1000 Stars koventaakseni psykologista otetta ja itkettääkseni itseni angstilla hengiltä.
Miksi tämä sitten on näennäisesti raapalesarja? No, se johtuu siitä, että alun perin tämä oli sivujuoni toisessa, pidemmässä tarinassa, johon se ei vaan työstämisestä huolimatta enää istunut. Käytännössä leikkasin palat pois ja copypastasin uuteen järjestykseen. Sikäli kun tällä on mitään merkitystä. Enkä myöskään osaa saksaa, mutta eipä Sigmund Freud kyseisessä jaksossa puhunut mitenkään uskottavalla aksentillakaan.
Ei välttämättä se helpoin ficci ymmärtää ilman canonin kontekstia, mutta olkoon.Vanhojen herrasmiesten teatteri esittää:
Tohtori Hendersonin järkyttävä tapaus
1.
”Niin muuten!” äkkäsi herra Jago kesken kahvikupposen, ”Mitä tapahtui tohtori Hendersonille?”
”Hendersonille?” tuumi Litefoot ja kurtisti sitten kulmiaan. Vaikka hän kuinka mietti, ja pohti muutaman kuukauden takaista tapaamista, ei hänen mieleensä tullut ensimmäistäkään kirkasta muistikuvaa. Toki hänellä oli ollut enemmän kuin tarpeeksi huolta ja hässäkkää tukiessaan herra Jagon psykoanalyysisessioita tohtori Freudin vastaanotolla… jotka tosin nekin näin jälkikäteen tuntuivat muistuvan mieleen yhtä epämääräisinä kuin levottomat unet.
”Eikös tohtori Henderson ollut vanha tuttavasi? Elävästi muistan sinun oikein rehennelleesi seurustelukutsusta pitkän tovin jälkeen”, sanoi Jago, ihan vain häivähdys antipatiaa äänessään. Litefoot hymyili kahvikupinreunan takaa.
”Ettet vain taas olisi hieman mustankipeä”, Litefoot myhäili. Jago tuhahti tukkoisesti ja tunki skonssista puolet suuhunsa.
Mutta sinällään Jagolla oli kysymyksessään pointti. Mitä tosiaan tapahtui tohtori Hendersonille? Viimeinen asia, jonka professori Litefoot muisti täydellä varmuudella, oli se, että hän oli ottanut keppinsä ja pyhätakkinsa ja lähtenyt häntä asemalle vastaan. Mutta kuollakseen hän ei saattanut muistaa olivatko he poikenneet kenties lounaalla tai menneet herrainkerholle istuskeleman. Tohtori Henderson oli mainio kirurgi, tuttu professorille jo kaukaisilta yliopistoajoilta.
”Kuinka hassua…” Litefoot mutisi entistä hämmentyneempänä, ”En saa millään päähäni miltä hän edes näyttää.”
”Houkkamainen hajamielisyys on akateemikkojen attribuutti”, totesi herra Jago, muttei kuulostanut ollenkaan niin vakuuttuneelta omasta nokkeluudestaan kuin olisi voinut olettaa. Eikä hän kuulostanut edes kateelliselta, vaikka hän lukuisasti tehnyt kauttarantain selväksi, että häntä harmitti, ettei Litefoot ollut koskaan kutsunut häntä herrainkerholle syömään. Litefootilla ei ole ollut sydäntä ei selittää, ettei hän klubeilla viihtynyt itsekään. Eikä toisekseen uskonut Jagonkaan sopivan nahkaisten nojatulien sekaan jorisemaan latteuksia. Herrainkerhot ovat suunnattoman konservatiivisia, eivätkä jäsenet varmastikaan tykkäisi hyvää herra Jagon kaltaisesta värikkäästä persoonallisuudesta.
Oli miten oli, sen yhden kerran illallistettuaan Gabriel Sandersin seurassa herra Jago oli tasaisin väliajoin piikitellyt asiasta. Siitäkin huolimatta, että vampyyri Sandersin kanssa tilanne oli ollut lähinnä pakonalainen. Hendersonista ehkä vanhalla teatteridiivalla kenties oli aihetta kipeytyä… sikäli jos professori oli tosiaan vienyt hänet kerholle.
*
2.
”
Krhmm… sopiiko kysymäni, mitä oikein raapustat niin vimmatusti?” Jago kysyi seurattuaan ystävänsä totista tuherrusta tovin. Litefootilla oli toki muutenkin tapana pitää mukanaan kirjaa ja kirjoittaa tilaisuuden tullen, mutta harvoin hän näytti niin vakavalta.
”Kirjoitan kirjettä tohtori Freudille”, vastasi Litefoot katsettaan nostamatta. Polveilevat lauseet mustasivat paperin. Herra Jagosta professorilla oli harvinaisen kaunis käsiala lääkäriksi – sikäli siis, että sitä kykeni maallikkokin lukemaan olematta egyptologi.
”Ei, kultaseni
ei, ei tohtori Freudille”, Jago parkaisi ja siirsi mustepullon Litefootin ulottumattomiin.
”Miten niin ei? Kuulehan nyt Henryseni, on aika lapsellista vastustaa alansa kiistämättä progressiivisinta kärkeä vain siksi, ettei psykoanalyysi sopinut sinulle”, sanoi Litefoot närkästyneenä. Hänestä Jago oli kohtuuton vähätellessään Freudin saavutuksia, vaikka hän itse oli parantunut kuin ihmeen kaupalla psykologisesta neuroosista tohtorin armoitetulla avulla. Eikä hänen ollut tarvinnut maksaa itseään istunnoista tuhottoman kipeäksi!
”Hyvä on! Minä en ehkä tiedä ihmismielestä mitään. En ainakaan harjaantunein, oppinein käsittein. Mutta sen minä sanon, ettei tuntikausien vapaa-assosioiminen auttanut oopazootteihini mitenkään”, totesi Jago ponnekkaana ja selittipä pitkälti lisää perusteluita sille miksi heidän olisi parempi kysyä neuvoa muistinmenetyksessä ennemminkin vaikka ennustajaeukoilta, kuin tohtori Freudilta. Litefoot ei vakuuttunut.
”Sitä paitsi”, jatkoi Jago, ”Minusta Freud tulkitsi yhtä sun toista ihan tieten tahtoen pieleen. Kyllä minä kehtaan väittää, että jos mies sanoo näkevänsä punapehvaisissa paviaaneissa hillittömiä himoja, on tämä mies eittämättä jollain tavalla pateettisesti perverssi.”
Litefoot ei viitsinyt vängätä vastaan, mutta tarttui kuitenkin erääseen huomioon.
”Mitä vasten sinä mainitsit paviaanin?” hän tivasi.
”Miten niin?” Jago sanoi ja räpytteli silmiään.
”Etkö ole huomannut, että aina kun puhumme siitä sinun psykoanalyysistasi, puhumme paviaaneista, papukaijoista ja – ”
”
Tohtori Hendersonista!” Jago keskeytti valaistuneena. Kummaapa tosiaan!
”Aivan!” sanoi Litefoot ykskantaan, ”Mutta sen paremmin kuin minulla, niin ei sinullakaan ole tarkkoja muistikuvia mistään. Siksi minun on kirjoitettava tohtorille. Meidän on saatava tähän soppaan joku selvyys. Freud oli ainoa, joka oli paikalla samaan aikaan, kun minä tapasin Hendersonin ja sinä istuit terapiassa.”
*
3.
Sattumalta tohtori Freud oli tekemässä toista visiittiään Lontooseen ei niin kauaa sen jälkeen, kun hän oli vastaanottanut professori Litefootin kirjeen. Kysymys kiinnosti häntä, ei kaikkein vähiten siksi, että herra Jago oli ollut kiistatta hänen tähänastisen uransa mielenkiintoisin tapaus. Mies, joka näki unia paviaaneista ja puhuvista papukaijoista, eikä erottanut totta todellisuudesta.
Vai oliko se sittenkin niin, ettei Freud itse tunnistanut todellisuutta pitkien analyysikeskustelujen jälkeen? Kummalista, sekä potilassuhteen aikana, että sen jälkeenkin hyväsydäminen herra oli vaikuttanut suorastaan poikkeuksellisen tasapainoiselta mieheltä. Näin siitä huolimatta, että hänen täytyi olla seinähullu. Ei kukaan tasapainoinen ihminen juokse naisten väittäen heitä puetuiksi paviaaneiksi.
Sinä tiistaisena aamuna Professori Litefoot oli juna-asemalla vastassa. Tihutti vettä, minkä vuoksi professorilla oli mukanaan metallikehikkoinen, kevyt sateenvarjo.
”Guten Morgen, Herr Professor. Saanko sanoa, että kirjeenne tuli kreivin aikaan. Ja, olen ajatellut taannoista tapaustamme tarkkaan ja se kummastuttaa minuakin.
Ah, mutta missä on verwunderlich Herr Jago? Eikö hän päässytkään tulemaan?”
”Teatterilla aina aamupäivästä pidetään harjoituksia”, professori selitti pahoitellen ja tarjosi tohtori paksulle sikarille tulta.
”Aivan, natürlich. Kuinka ajattelematonta minulta. Jokin uusi numero pitää miehen kiireisenä. Poltatteko?”
”Piippua, silloin tällöin”, sanoi Litefoot kieltäytyen tarjouksesta sikariin, mutta myöntyi kuitenkin savukkeeseen, ”Ehkäpä Henry liittyy seuraamme myöhemmin. Miten on, maistuisiko teille brunssi?”
”Erihyvin lieber Litefoot, erihyvin”, Freud myöntyi ja mielissään tarttui professorin käsivarteen. He sukkuloivat aseman edustalta etsimässä vapaata ajuria. Etsiessään he juttelivat hiukan niitä näitä, Freud kertoi menneensä naimisiin ja vaimonsa synnyttäneen vastikään hänelle ensimmäisen tyttären. Litefoot luonnollisesti toivotti sydämelliset onnittelut ja kertoi sitten pääkohdittain viimeaikaisista tapahtumista. Freud tuskin hymähti, mutta toisaalta, Jago ja Litefoot olivat muutaman hassun kuukauden aikana ehtineet olemaan maanpaossa salamurha- ja sabotaasisyytösten takia, kohdanneen Viiltäjä-Jackin ja tutustuneet itseensä Sir Arthur Conan Doyleen mysteerien merkeissä.
”Mein Gott, te todella olette ehtineet!”, tohtori hekotteli uskomattomana, ”Mutta kerrohan parahin Litefoot, vieläkö suhteenne Herr Jagoon on invertoinutta laatua?”
Lienee sanomattakin selvää, että Litefoot oli tukehtua kysymyksestä savukkeeseensa.
*
4.
”Annahan kun pureskelen tämän informaation nyt pieniksi nieltäviksi hippusiksi ”, huokaisi herra Jago muututtuaan hapenpuutteesta sinipunaiseksi, ”Menit ja kertoa lurautit
eksplisiittisen eksaktisti jok’ikisen yksityiskohdan meidän kahdenvälisestä rakkaussuhteesta aina
fornikaatiota myöten?”
Professori Litefoot ei heti vastannut mitään. Vaan nyt kun hän asiaa vähän paremmin punnitsi, niin hän taisi tulla tehneeksi jotain lievästi ilmaistuna harkitsematonta. Jagolla oli eittämättä vakava pointti.
”Kaipaatko sinä hirteen mies!” Jago pauhasi, ”Kaikkien näiden vuosien jälkeen! Onko meidän viimeinen pysäkkimme oleva Newgate? Voi
George, minkä teit!”
”Noh, noh Jago, älä ole noin dramaattinen. Oletko sinä muka merimies vai mikä, ei ketään sodomiasta niin vain hirtetä. Sitä paitsi, Tohtori Freudia sitoo vaitiolovelvollisuus, aivan kuten minuakin”, Litefoot toppuutteli, vaikka kieltämättä tunsi noron kylmää hikeä niskassaan.
”Mitä se siihen katsoo? Mistä hän siksi toisekseen ylipäätänsä tiesi meistä?”
”Minä luulin, että sinä olisit siitä terapiassa kertonut!” sanoi Litefoot ja tunsi miten hiki alkoi pukkailla huokosista entisestään.
”Älä nyt hulluja puhu. Voi olla, että minulla oli silloin koko lauma villejä oopazootteja päässäni, mutta en minä nyt sentään niin sekaisin ole koskaan ollutkaan. En edes tuhannen tuiskeessa. Tai huonossa musiikkinäytelmässä”, väitti Jago ja tarkkaan väittikin. Jos hän ei ollut sanonut mitään, niin kuka sitten? Ei Litefoot ainakaan, ja kaikkein kamalinta oli, ettei professori ollut aivan sataprosenttisen varma siitä mikä tohtori Freudin käsitys ns. ”homofiileista” tätä nykyä oli.
”
Tohtori Henderson”, Litefoot äkkäsi nopeasti.
”Hendersoniako sinä syytät? Ihan yhtä paha, ellei pahempikin, jos joku Hendersonkin tietää – Herra Jumala Litefoot, kerro nyt tietääkö Lontoosta Berliiniin kaikki tutkivat tiedemiehet ja lääkärit meidän filioistamme?”
”Älä ole lapsellinen, ei tietenkään tiedä. Henderson on vain hyvin vanha ystävä. Hän tuntee minut niin hyvin, että on kenties arvannut. Ja sikäli oletan, että muistikatkomme aikana kävimme kenties kolmeenpekkaan herrainkerholla. Asia on kaiketi silloin tullut ilmi.”
”Tämäkin vielä! Herrainkerholla! Sydämeni on totisesti särkynyt”, vuodatti Jago niin verta vuotaen, että ohikuulijakin kenties tunsi piston sydämessään.
*
5.
”Uskokaa vain, ymmärrän ahdistustilaanne hyvin, sikäli kun en itsekään saata muistaa viime tapaamisestamme mitään”, pudisteli Freud vakavana päätään. Hänen edessään oli iso kasa käsinkirjoitettuja muistiinpanoja herra Jagon pitkistä haastatteluista. Mikään niistä ei tahtonut käydä järkeen.
”En muista näistä sessioista ensimmäistäkään”, Freud tunnusti ja siinäpä he sitten istuivat ihmettelemässä, kaikki kolme, erään keskihintaisen lontoolaishotellin kabinetissa.
”
No. Kai meidän pitää aloittaa pähkäily jostakin. Jago, mikä on viimeinen asia, minkä sinä muistat?” professori Litefoot kysyi. Jago sulki silmänsä oikein kovaa muistellakseen.
”Ainakin me olimme palanneet juuri takaisin Shinglenlahdelta”, hän sanoi kokeilevasti.
”Sen minäkin muistan”, nyökkäsi Litefoot.
”Ja sitten minä kai aloin nähdä kauhistuttavan pahoja unia… hirveän häiritseviä, kummallisia unia, joissa oli… pirun riivattu ja puinen pullonkorkki, kun en muista
mitä!”
”Tuohon minä voinen vastata”, tohtori Freud avasi kurkkuaan lukeakseen muutaman alustavan rivin papereistaan: ”In der Tat, miestä vaivaa eksistentiaalinen ahdistus, joka ilmenee alitajuisina, tukahdutettuina vietteinä…
mmm, symbolina prominentisti feminiininen paviaani, kuvannee ongelmallista äitisuhdetta?”
”Kattia kanssa!” tuhahti Jago, ”Minun äitini oli verrattoman pulska, kätevä naisihminen, eikä mikään ongelma!”
”Kyseessä ei ole tietenkään moralistinen lausunto, vaan, kuinka sitä sanotaan, die entdeckung? Havainto?”
”Turha tässä on kiistellä semantiikasta”, Litefoot kiirehti väliin, ”Tärkeitä on, että Jago kävi kuin kävikin terapiassa ja sille on vahvistus! Minä taas olen aivan varma, että tapasin vanhan ystäväni tohtori Hendersonin sillä aikaa.”
”
Nein, ei voi pitää paikkaansa”, sanoi Freud kahistellen papereitaan.
”Miten niin ei voi?”
”Se ei käy yksiin muistiinpanojeni kanssa.”
”Enhän minä ole ollut sinun potilaanasi!”
”Itse asiassa, mikäli luotamme kirjoitettuun sanaan mielikuvien ylitse, niin te, Litefoot, todellakin olitte lyhyen aikaa käsiteltäväni. Ja mikäli huomioni pitävät paikkaansa, te kärsitte sinä aikana äärimmäisen vakavasta dissosiaatiosta.”
Litefootin silmät laajenivat kauhistuneesta oivalluksesta.
”Taisin pudota kärryiltä ensimmäisessä kaarteessa”, herra Jago raapi päätään.
”Tohtori Freud tarkoittaa, ettei mitään ’Hendersonia’ ole ollut koskaan olemassakaan”, Litefoot sanoi valkeana kuin lakana, ja se jos mikä oli ymmärrettävä syy järkyttyä.
*
6.
”
Ohhoh! Onpa tosiaan mukava huoneisto! Vuokraemäntäkin tunnisti suoralta kädeltä”, totesi Jago ollen huomattavan oikeassa. Alkujärkytyksen jälkeen heidän oli ollut suorastaan naurettavan helppo päästä niin kutsutun ”tohtori Hendersonin” jäljille. Ei tarvinnut kuin tarkkaan syynätä professorin taskuista epäilyttävät kuitit, liput ja kolikot, ja ne antoivat selvän osviitan hänen liikkeilleen kaupungissa.
Litefootin kotoa löytyi jopa noin puoli vuotta aikaisemmin todennettu vuokrasopimus. Niin kummalista kuin se olikin, oli Litefoot jonkun tovin elänyt kaksoiselämää, itse sitä ollenkaan tiedostamatta. Hän oli hankkinut asunnon toiselta puolelta Lontoota, pukeutunut eritavoin ja alkanut puhuakin epämääräisesti skandinaavisella aksentilla.
Mutta ehkä kaikkein hälyttävintä oli se, että hän oli näennäisesti täysissä järjissään harjoittanut lääkärinammattia. Asunnosta löytyi reseptivihko ja käypä määrä instrumentteja.
Äkkiä Litefootista tuntui pahalta, kuin hänen keuhkonsa olisivat kouristuneet.
”Oijoi! Professori, älähän nyt! Istu alas, ystäväni” Jago hätääntyi, eikä ollut yhtään niin suureksi avuksi kuin olisi ollut tarpeen. Äänet muuttuivat pelkäksi puuroksi. Litefoot kuuli vain oman raapivan hengityksensä ja sydämensä kiihkeän rummutuksen.
”E-en,
en saa henkeä!” hän hyperventiloi – ja menetti sitten tajuntansa. Jago oli hätää kärsimässä.
”Oi ei. Voi, voi ja lämmin leipä, George,
George!” hän löyhytteli ystäväänsä lattialla. Hän höllensi kauluksen ja taputteli hermostuneesti poskea. Pelätessään professorin saaneen kuolettavan sydänkohtauksen hän painoi päänsä hänen rintaansa.
”Henry Gordon Jago tässä, eikä meillä ole hädän häivääkään”, Jago mumisi todettuaan sykkeen. Eipä mitä, hetken päästä Litefoot avasikin silmänsä.
”Onpa tämä nyt kerrassaan kiusallisinta miesmuistiin”, hän kuiskasi pää Jagon polvella ja käsi tämän kädessä.
”Tahdotko lasillisen vettä? Tai ei, taidat todellakin tarvita huikallisen jotain vähän väkevämpää”, sanoi Jago ja kaivoi rinnastaan peltisen taskumatin, joka ei ollut yhtä kaunis kuin se, minkä Litefoot oli sattumien summana ”pilannut”. Tosin Litefoot oli sitä mieltä, ettei se ollut hänen vastuullaan, että joku paha ihmisryökäle oli ampunut häntä kerran rintaan ja luoti oli jäänyt mattiin kiinni.
Tilkka terävää teki kyllä terää. Jago tosin itki, niin kuin hän aina itki.
*
7.
Seuraavina viikkoina professori oli silmiinpistävän alakuloinen. Herra Jago koetti piristää häntä kaikin keinoin, jopa kirjoittamalla teatteriinsa aivan uuden lauantainumeron, joka oli tarkkaan valittu hänen makua vaalien. Ilmaisista lipuista huolimatta professoria ei kuitenkaan näkynyt katsomossa.
Ei tietysti ollut aivan tavatonta, etteivät he pitäneet määrättyyn aikaan yhteyttä. Viimeksi Jagolla oli ollut suunnaton kiire huippusuositun nukketeatteri-esityksen kanssa, eikä siksi ollut lähettänyt sähkösanomaakaan lähes kuukauteen. Mutta se oli äärimmäinen tapaus, tapaus josta Jago oli jälkikäteen pahoillaan, sillä se oli pahoittanut professorin mielen. Ei mitenkään toverillisilta käytöstä.
Unohtamatta sitäkään, etteivät he ensinnäkään olleet vain ystäviä tai kollegoita, vaan jotain paljon syvempää. Sigmund Freud lienee kutsunut sitä
”avoimesti invertoituneeksi mieltymykseksi”. Toisaalta tohtori Freud on ammattitaudin tapaan rujon analyyttinen terminologiassaan. Herra Jago olisi teatteritaiteen nimissä puhunut
lemmitystä.Koska Litefoot ei suostunut vastaamaan hyvällä, niin sitten pahalla! Jagon aikeena oli kiivetä sisään julkisivun ikkunasta. Se ei sujunut aivan kuten rasvattu.
”Herran pieksut! Onko se herra Jago, joka siellä rämistelee, vai näenkö ihan omiani?” huudahti ylikomisario Quick nimensä veroisesti sukkelasti, paikalla aina siellä missä hämäriä tapahtuu. Herra Jago kaatui säikähdyksestä pää edellä sisään murretusta ikkunasta. Quick nousi nurinkurin käännetyn kukkaruukun päälle seinänvierustalle ja kurkisti sisään.
”Lieneekö teillä hyväkin selitys, vai pitääkö minun pidättää teidät?” hän sanoi, mihin herra Jago vaikersi punakkana ja nolostuneena.
”Noh-noh, hyvä ylikomisario, jos nyt onkin totta, että sisääntulossani on nopealla vilkaisulla havaittavissa karkeita kriminaalisia piirteitä, niin tekisitte suuren virheen vetäessänne liian nopeita johtopäätöksiä”, Jago puisteli itseään syvästi nolostuksesta punaisena.
”Jassoo. Haluaisin ehkä kuitenkin kuulla asiasta professorinkin mielipiteen, sikäli kun se on mahdollista. Hän ei taida olla kotosalla?”
Quick oli oikeassa, Litefoot ei ollut kotona. Eikä ollut myöskään rouva Hudson. Taloudenhoitajan läheisyyden olisi voinut tämän paikallaollessa haistaa, leskirouva oli nimittäin aviomiehenkoukutusmielessään ruvennut harjoittamaan kiinalaista keittiötä. Professori oli näet viettänyt koko nuoruutensa isänsä luottamustehtävien vuoksi Tianjinissa. Siksi kokkaava yritys – vaikka yritykseksihän se jäi. Jagoa kylmäsi pahat aavistukset.
*
8.
Litefoot kulki päämäärättömästi eteenpäin mieli yhtä savusumuisena kuin Lontoo. Tuntui kuin se olisi ollut vasta eilen, kun hän olisi tutustunut siihen samanmieliseen lääketieteenopiskelijaan aikana, jolloin koko Litefootin elämä oli ollut vaakalaudalla. Toverit halveksivat häntä, mutta kukaan ei saattanut soimata häntä enemmän kuin hän itse.
Elisabeth, Lizzie,
kaunis Lizzie, oli kuollut onnistuneen leikkauksen jälkeen vailla järkevää syytä. Tuo ujo, siroluinen nainen oli ollut nuoren Litefootin silloisen sydänystävän kihlattu. Hän oli vähätellyt leikkauksen riskejä, kiillottanut omaa erinomaisuuttaan. Olihan hän vuosikurssinsa priimus – tuleva lääkäri, suurin piirtein Jumalasta seuraava.
Mutta Lizzie ei koskaan herännyt ikiunestaan. Seurasi tutkimus, jossa ei voitu todentaa hoitovirhettä, mutta Litefoot tiesi. Hän oli annostellut unilääkkeen väärin, sillä Elizabeth oli ollut niin kevyt ja sinisilmäinen. Vaikkei sitä voitukaan todistaa, niin kaikki sen tiesivät. Litefoot oli tavoitellut kuolemaa omankäden kautta.
Kukaan muu ei tahtonut antaa anteeksi, kuin tämä jostakin ilmaantunut kahta lahjakkaampi nuorimies, joka kertoi, ettei elämästä selviä erheettä. Vanhempiensa suunnattomaksi pettymykseksi Litefootista tuli patologi, ettei hänen käsiinsä enää koskaan luotettaisi ihmisen elämää.
Alla lipui musta, myrkyllinen Thames. Sen syli veti puoleensa nyt voimakkaammin kuin koskaan.
”Litefoot!” kuului hätäinen kutsuhuuto jostain kauempaa. Pian tarttui mies kaksin käsin häneen kiinni kuin lapsi uniriepuun.
”Kiitos laupias taivas!” Jago huoahti samaan aikaan itkun ja naurunsekaisena. Litefoot räpytti silmiään kerran ja toisenkin. Ylikonstaapeli Quick seisoi kunnioittavan välimatkan päässä etäämmällä totinen, mutta helpottunut ilme kasvoillaan.
”Kun ylikonstaapeli kertoi minulle, että jonkun poloisen on nähty tänään hyppäävän jokeen, ehdin jo ajatella pahinta.”
Litefoot äkkäsi itsekin itkevänsä, eikä siitä itkusta tullutkaan enää loppua.
”Ei ollut mitään Hendersonia. Oli vain minä ja fantasia siitä minä olisin voinut olla, jos Lizzie-kultainen olisi herännyt.”
On epäselvää, näkikö herra Jago koko kuvan sävyineen. Mutta yksi asia on varma.
”Minä rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet, vaikka sitten nimesi olisi Henderson”, hän kuiskasi. Jos ylitarkastaja jotain kuuli, hän antoi sen mennä ohi kuulevien korviensa.
FIN
