Ficin nimi: Isän tyttö
Kirjoittaja: Demure
Genre: Drama, fluff
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Ginny Weasley, Arthur Weasley
A/N: Apua, ensimmäinen julkaisuun joutuva ficcini!
(Tähän tulisi pitkä lista selittelyjä ja anteeksipyyntöjä, mutta lupasin itselleni etten siihen lähtisi, siitä ei nimittäin tulisi loppua.) Osallistuu haasteeseen
Kirjoita ja julkaise jotain.
❀ ✿ ❀
Äidin sitruunamehu maistuu raikkaalta hiostavan kuumassa kesäilmassa. Istun talon vierustalla lukemassa uusimpaa MeNoidat -lehden numeroa, jonka äiti on jättänyt aurinkotuoliin. Kotikolon puutarhassa on epätavallisen hiljaista, sillä veljeni lähtivät kesäloman alkamisen kunniaksi vierailemaan Charlien luona Romaniassa, ja saan viettää viikon yksin vanhempieni kanssa. Voin kuulla pikkulintujen riemuitsevan kesäpäivästä lammikon rannalla, sulassa sovussa kilpaa kurnuttavien sammakoiden kanssa. Harvinaista rauhaa rikkoo vain satunnaiset puoliääneen mutistut sanat ja pienten jalkojen temmellys maatuvien lehtien lomassa.
”Nyt minä sinut nappaan!”
Katson lehteni ylitse, kun isä yrittää saada puutarhatonttuja kiinni. Tontut ovat ovelia ja tuntuvat vain nauttivan pienestä kissa ja hiiri -leikistä. Ne tietävät, ettei isä käytä niihin kovia otteita, joten ne uskaltavat pysähtyä välillä pärisyttämään kieltään ennen kuin jatkavat juoksuaan.
Painan käteni huulilleni peittääkseni tirskahduksen, kun isä saa yhden tontun jaloista kiinni, mutta tulee samaan aikaan purruksi, kun toinen tonttu iskee hampaansa hänen nilkkaansa. Isä parahtaa ja ravistelee jalkaansa irrottaakseen tontun, samalla kun roikottaa nappaamaansa tonttua korvasta. Isä onnistuu aina hauskuuttamaan minua ja saamaan mieleni varjoisimmankin nurkan syttymään leveään hymyyn. Hänen ei tarvitse edes yrittää, hän vain on sellainen.
”Ginny, tämä ei ole hauskaa”, isä sanoo nauraen, kun kiherrän hänen touhuilulleen. ”Et viitsisi auttaa vähän?”
Pujotan varpaani sandaaleihin ja kipitän isän luokse. Tonttu päästää otteensa isän nilkasta, kun huomaa minun lähestyvän, ja syöksyn maahan napatakseni sen kiinni. Olisi nopeampaa ja helpompaa kitkeä tontut pois taikoen, mutta isä tykkää liata kätensä, ja onhan se paljon hauskempaa. Saan unohtaa aikuistumisen paineet ja tuntea taas lapsen iloa.
”No niin, oletko valmiina?” isä kysyy, kun asetumme kiviaidan eteen tontut käsissämme.
”Otetaan kisa”, innostun, aivan kuten silloin kun olin pienempi. Otamme vauhtia ja heitämme tontut yhtä aikaa aidan yli. Tähtäämme pehmeälle hiekalle, sillä isä on niin hupsu, että haluaa tontuille hellävaraisen laskun. Tontut laskeutuvat maahan muksahtaen, isän vähän pidemmälle kuin minun. Isä tekee pienen voitontanssin, ja minä hurraan vieressä. En muista milloin olisin viimeksi nauranut niin vapautuneesti kuin tänään. Lukuvuoden aiheuttama väsymys kaikkoaa tiehensä, on ihanaa olla kotona.
Kun kävelemme takaisin kukkapenkkiä kohti, isä kietoo kätensä harteilleni. Nousen varpailleni ja suikkaan suukon hänen poskelleen. Pelkään aina kotiin palatessani, että olen lukukauden aikana vieraantunut vanhemmistani. Aluksi tuntuukin kuin isä epäröisi, miten käyttäytyä kasvaneen tyttärensä kanssa. Totuus kuitenkin on, ettei pisinkään välimatka voi erottaa minua perheestäni.
”Isä…”
”Niin, kultaseni?”
”Olet sankarini.” Isä pysähtyy, ja kun käännyn katsomaan häntä, näen liikutuksen hänen silmissään.
Hän painaa huulensa otsalleni ja kuiskaa:
”Ja sinä minun pieni tyttöni, aina.”
❀ ✿ ❀