Nimi: Lopulta ajatus muuttuu
Kirjoittaja: Grenade
Ikäraja: S
Paritus: Ron/Draco
Genre: lievä angst
Varoitukset: --
Vastuunvapaus: J.K.Rowling omistaa kaiken HP-maailmaan liittyvän, en saa tekeleestä minkäänlaista korvausta.
A/N: Halusin kirjoitella jotain vähän vanhemmista ihmisistä kuin nykyään, ja pariskunnaksi valikoitui nyt sitten tämä. Tarkkaa ikää ei ficissä anneta, mutta kyllä tässä oikeasti ollaan vanhoja eikä enää parikymppisiä.
Osallistuu:
Multifandom III OTP10 #3 Lopulta ajatus muuttuuKiikkustuolin narinaa tuskin kuulee television äänen takaa. Sellaisenkin hommasimme, kun teknologia oli lähestynyt taikamaailmaa tarpeeksi. Nykyään volyymin pitää olla korkealla, eikä siitä siltikään tahdo aina saada selvää.
”Ron?”
”Niin?” Laitan rapisevan sanomalehteni luettujen pinkkaan ja käännyn katsomaan häntä.
”Mikä päivä tänään on?”
”Torstai.”
”Niinkö?”
”Niin, eilen oli keskiviikko ja kävimme hautausmaalla.”
”Oliko se eilen?”
”Jep.”
Dracon kulmat painuvat mietteliääseen ryppyyn ja kiikkustuoli pysähtyy. Kädet vapisevat hienoisesti sylissä, kun hän yrittää tavoittaa katsettani siinä kuitenkaan lopulta onnistumatta.
”Kävimme eilen Harryn ja vanhempiesi haudalla. Huomenna perjantaina käymme sairaalassa ja lauantaina käymme Ginnyn luona. Severus on tulossa sinne lastensa kanssa.”
”Kalk…, Kalk…, Kalkaros?” ääni on pihinää, ja oikaisen silmälasejani.
”Ei. Severus on Harryn lapsi. Muistathan, Albus Severus, keskimmäinen lapsista.”
”Niinkö?”
”Niin.”
Dracon silmät täyttyvät murheesta ja hän yrittää piilottaa vapisevat kätensä neuletakkinsa poimuihin. Paita on hieman liian iso, mutta häntä on niin vaikea enää saada kauppaankaan. Ja kun ruoka ei maistu, paidat alkavat pussittaa päällä.
”Mikä hätänä?”
”Minä en… Minä en…”, hän yrittää sanoa jotain, mutta sanat jäävät kurkkuun kiinni ja hän kääntää katseensa poispäin minusta. Nousen haparoiden pirtinpöydän äärestä ja tartun hänen käteensä.
”Haluatko mennä nukkumaan?”
”Ei, ei”, hän hätistää minut pois ja laittaa televisiota taas lujemmalle, vaikkei se asiaa autakaan. Pitää puhua selkeästi ja hitaasti, että hän ymmärtää. Uutistenlukijat televisiossa eivät toimi niin, eikä hän saa enää selvää.
Kävelen hitaasti kylpyhuoneeseen. Peilistä minua tuijottaa liian vanhentunut mies, joka uskottelee vielä olevansa jotain. Vaikkei olekaan, kenties koskaan ollutkaan. Pisamat ovat haalistuneet ja kadonneet elämän uurteisiin, jonnekin sinne maksaläiskän taakse kenties.
On uusien lääkkeiden aika. Luulisi jo velhomaailmankin sen verran kehittyneen, että saisi tehtyä taudeille jotain, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Kenties asia on koettu liian vaikeaksi lähteä kokeilemaan, vaikka joka päivä joku juo muodonmuutoslientä ja muuttaa kokonaan muotoaan.
Palaan takaisin keittiöön, jossa Draco tuijottaa ulos ikkunasta ja potkii voimattomasti jalallaan kiikkustuoliin vauhtia.
”Ron?”
”Niin?”
”Mikä päivä tänään on?”
”Torstai.”
”Niinkö?”
”Eilen oli keskiviikko ja tänään on torstai. Niin se menee.”
”Niinkö?”
”Jep.”
Hän vaipuu ajatuksiinsa ja minä laitan vettä teepannuun, laitan sen kiehumaan liedelle. Keittiön kellon kovaääninen raksutus on ainut ääni enää tässä talossa. Ottopoikamme Rudolf on lähtenyt jo aikoja sitten. Hän matkusti Afrikkaan tutkimaan paikallisia noitapiirejä, emmekä ole pahemmin hänestä sen jälkeen kuulleet.
Muut ovat yksitellen kuolleet pois. Vanhempani, veljeni, Harry. Luna ja Neville, Dean ja Seamus. Vain Ginny on jäljellä ja hänen lapsensa sekä lapsenlapsensa. Heistä jää jälki historiaan. Vilkaisen Dracoa, joka nyt tutkii kynnenalusiaan ja avaa lehden vain sulkeakseen sen hetken kuluttua. Jääkö meistä?
”Ron.”
”Niin?”
”Mikä päivä tän—”
”Torstai.”
”Niinkö?”
”Niin.”
”Torstaisin kävimme aina elokuvissa.”
Nostan yllättyneenä kulmakarvaani ja odotan, josko hän jatkaa, mutta hän sulkee suunsa ja vaipuu jälleen hiljaisuuteen.
”Ylihuomenna menemme Ginnyn luokse. Hän on luvannut ostaa kakkua.”
”Niinkö?” Dracon ääni on hieman hajamielinen.
”Niin, kakkua. Toivottavasti parempaa kuin viime kerralla.”
”Kuka on Ginny?”
”Siskoni. Muistatko? Oranssit hiukset, Harryn vaimo. Tai leski nykyään enemmänkin.”
Syvä hiljaisuus, jonka aikana tee tulee valmiiksi ja kaadan sitä kahteen kuppiin. Ne olivat viimevuotinen lahja Lilyltä, joka oli nimikoinut kupit, toisessa lukee punaisella Ron ja toisessa vihreällä Draco.
”Ron, minä en muista.”
Sanat ovat heikot ja täydellisen epätoivoiset. Draco ei vastaa katseeseeni, eikä huomio kuppia, jota hänelle ojennan. Kädet vapisevat penkillä ja alahuulikin hieman. Hiukset on kammattuna suoriksi haituviksi, ne ovat menettäneet kiiltoaan jossain kaikkien lääkekokeilujen aikana.
”Ei se mitään, kakku on silti varmasti hyvää.”
Istun häntä vastapäätä ja katselemme ulos siihen samaan maisemaan. Olemme vanhemmalla iällä muuttaneet jästitaajamaan, lähellä on kauppa ja kirkko, posti ja pankki.
Koululaiset ovat palaamassa koulusta ja joku heistä taiteilee jalkakäytävän reunalla melko hurjapäisen näköisesti.
Nuorena sitä luulee olevansa kuolematon.
Vanhana tajuaa, että kuolemaa on muukin kuin se lopullinen. Eikä se lopulta lohduta ollenkaan.