Nimi: Ei suklaakonvehteja krokotiileille
Kirjoittaja: Illa
Genre: Draama
Ikäraja: S
Varoitukset: mielenterveysongelmat
Vastuuvapaus: Kaikki minun
A/N: Nämä hahmot eivät jätä rauhaan, joten tässä sitä ollaan taas, vähän erilaisesta näkökulmasta vain.
Tämä kuuluu samaan sarjaan tekstini
Kuinka norsu viikataan (S) kanssa, mutta kummankin voi lukea myös itsenäisenä tekstinä.
Osallistuu haasteeseen Älyttömät otsikot vol. 4
Ei suklaakonvehteja krokotiileilleHelenan laukussa on sairaalan kirjastosta varastettu kirja, kun hän tulee kotiin heidän toisen lapsensa kanssa. Kirjan nimi on Lemmikit A:sta Ö:hön ja Heikki on varma, että sen eksyminen vaimon laukkuun on vahinko. Helena oli tietenkin ollut niin väsynyt synnytyksestä ja kiireinen kaipauksesta miehensä ja nelivuotiaan poikansa luokse, ettei ollut huomannut sitä. Tietenkin, normaalia, sellaista sattui.
Helena tulee kotiin, heillä on kaksi lasta, tyttö ja poika, Hilla ja Hirvo ja Hirvo on onnellinen isoveli. Oikeastaan he ovat kaikki onnellisia kuten ennenkin. Sukulaiset ja ystävät ja työkaverit ovat niin iloisia, kun tyttö tuli, koska pojan jälkeen tyttö oli se, mitä pitikin tulla. Onnea tulee postilaatikosta ja puhelimesta.
Helena on vain vähän väsynyt, mutta kukapa ei samassa tilanteessa olisi.
Helena lukee sairaalasta vietyä kirjaa yrittäessään nukuttaa Hillaa, mutta miksi sitä ei olisi voinut lukea, kun kerran se oli mukaan tullut?
Helena ei jaksa Hirvon kiukuttelua, Helena ei hymyile. Väsymystä ja hormonit, se on ihan normaalia.
Kunnes eräänä tiistaiyönä Heikki herää Helenan huutoon. Hillakin huutaa, mutta siihen Heikki on tottunut, ei enää havahdu hereille joka kerta. Helena vaikenee heti kun huomaa miehensä heränneen.
”Ne veivät minun lapseni, vaihtoivat sen”, Helena kuiskaa. ”Siellä sairaalassa. Kai sinä tiedät sen?”
Heikki nyökyttelee ja silittää vaimonsa tärisevää selkää. Näkee silmistä, että jokin on vialla, ehkä vaimo on vieläkin puoliksi unessa, puoliksi painajaisessa. Niin sen on oltava. ”Nukuhan nyt, rakas, kaikki on ihan hyvin.”
Helena alkaa istua päivisin kirja sylissään sohvalla ja vain tuijottaa sen sivuja. Joskus, kun Heikki katsoo, hän huomaa naisen jääneen sivulle ”Koiran ruokinta”. Hän uskoo, että Helena leikkii lasten kanssa päivisin, ja kai Helenalla onkin oikeus omaan aikaan silloin kun Heikki tulee töistä kotiin. Aivan niin, ja oman ajan saa käyttää miten vain. Selvästi Helena opiskelee, aikoo ehkä hankkia koiran. Heikin täytyy muistaa kysyä siitä, mutta koira olisi kyllä ihan hyvä olla olemassa. Saisi lapset sitten vanhempinakin ulos sen kanssa.
”Tiesitkö, että koiralle ei saa antaa suklaata?”
”Koira voi vahingoittua kananluista.”
”Se voi pureskella johtoja.”
Helena alkaa siivota. Hän käy läpi jokaisen karkkikätkön, kaikki suklaat, luut ja lattialla olevat johdot on hävitettävä. Heikin on kiivettävä keittiöjakkaralle tarkistamaan, ettei kaapin päällä ole yhtään kananluuta. Miksi hitossa Helena kuvittelee, että kaapin päällä voisi olla kananluita?
Heikki juo oluen, koska Helena käyttäytyy kuin olisi humalassa, eikä humalaisia voi kestää selvin päin. Hän juo toisenkin, sillä Helena haluaa tietää, onko kaakaojauhe suklaata. Hirvo kertoo, että osaa vaihtaa Hillan vaipan. Fiksu poika, isäänsä tullut.
Heikin yövuoron jälkeen Helena löytyy lukittautuneena vessaan. Heikki soittaa nimettömänä neuvolan numeroon ja ystävällinen nainen vastaa. Sanoo, että raskaudenkin jälkeen hormonit voivat heitellä, se on ihan normaalia, siitä ei vain puhuta, koska hävettää. Isän kannattaisi nyt vain olla vähän enemmän äidin tukena, niin kyllä se siitä. Ehkä vanhempia tai kummeja voisi pyytää käymään? Jos isä vaikka yhtenä yönä heräisi vauvasta huolehtimaan niin äiti saisi nukkua?
Heikki lupaa, lupaa, lupaa ja neuvolan nainen lohduttaa, että kyllä se siitä, ette ole ainoita joilla on vaikeaa ja Heikki uskaltaa taas hengittää.
Sinä iltana hän ei juo. Yöllä ottaa yhden jaksaakseen valvoa, kun hereillä ovat he kaikki. Hilla hänen sylissään, Helena vaeltamassa huoneesta toiseen, ”Oletko sinäkin siinä juonessa mukana, Heikki, miten saatoit? Missä minun lapseni on? Missä minun lapseni on!”, ja makuuhuoneesta Hirvo vastaa joka kerta. ”Äiti minä olen täällä! Täällä, täällä, täällä! Hilla on isin sylissä. Minä olen täällä äiti, älä itke.”
Helena siirtyy sivulle matelijat. Heidän kerrostalokolmionsa lämpötila nousee nousemistaan. Suihku humisee aina silloin kun Heikki ei jaksa nousta sulkemaan sitä.
”Matelijoiden iho pitää olla kostea”, Helena vastaa, vaikka Heikki ei edes kysy miksi hän kylvettää Hirvoa kolmatta kertaa. ”Krokotiilit pitävät vedestä. Mutta eivät suklaasta, eivätkä kananluista. Eivät koiratkaan.”
Mitä sanotaan appivanhemmille, jotka tulevat kaupungilla vastaan ja haluavat tulla käymään? Heikki sanoo, että Hirvolla on uhmaikä ja Hillalla kai koliikkia, joten Helenaa väsyttää. Naurahtaa päälle ja toivoo, etteivät appivanhemmat tiedä, että heillä on maailman helpoimmat lapsenlapset ja maailman vaikein tytär. ”Nauttikaa nyt, kun lapset ovat pieniä, ei sitä onnea kauaa kestä.”
Ehkä heillä on jotakin ratkaisemattomia riitoja. Ehkä Helena on vihainen jostain ja kostaa. Kyllähän juomisesta ja kotitöistä on ollut puhetta, ja onhan Heikki yrittänyt. Ehkä hänen pitäisi pyytää anteeksi, kukkien ja konvehtirasian kanssa, sehän se on aiemminkin auttanut. Niin, hän ostaisi ison kukkapuskan ja kalliita konvehteja, ja sitten he istuisivat alas ja juttelisivat kunnes kaikki olisi hyvin. Heikki voisi vielä käydä palauttamassa sen pahuksen kirjan sairaalaan.
Kun Heikki tulee kotiin Helena huutaa ja sitten kirkuu kädet korvien päällä, kirkuu, kirkuu. Hilla huutaa Hirvon sylissä. Ehkä Heikki itsekin huutaa. Naapuri soittaa ovikelloa, mutta he eivät avaa.
Heikki ottaa puhelimen. Ehkä hän on itsekin vielä puoliksi unessa, puoliksi painajaisessa. Niin sen täytyy olla.
”Hätäkeskus. Haloo? Hätäkeskus. Mikä siellä on hätänä?”
He kaikki huutavat ja naapurit kuulevat, se on hätä. He ovat onnellisia, eikä näin voi käydä.
Heikki antaa puhelimen Hirvolle, koska Hirvo ei huuda ja ehkä Hirvo tietää muutakin kuin miten vaihtaa siskolle vaipan.
Hirvo kuiskaa puhelimeen. ”Krokotiileille ei saanutkaan antaa suklaata. Ei koirillekaan. Mutta isi on sanonut, ettei meillä ole koiria tai krotiileja ja sisko itkee.”
Helena polkee suklaakonvehteja yksi kerrallaan liiskaksi lattiaa vasten. Hirvo luettelee osoitetta. Konvehdit murskautuvat, liiskautuvat, pirstaloituvat ja Heikki voi vain tuijottaa tajutessaan Helenan tallovan tohjoksi heidän elämäänsä.
Kun kuuluu ambulanssin ääni, Helena ja Hilla huutavat taas. Heikki katsoo Hirvoa. Hirvo nostaa syliinsä Hillan, Heikki Helenan ja vierekkäin he kohtaavat ensihoitajat näyttäen, että tässä onnellisessa perheessä on vain yksi rikkinäinen osa.
