Name: Comfortably Numb
Author: pitchblack
Beta: Ei varsinaista, ystäväni apu oli kuitenkin korvaamatonta
Genre: Angst
Pairing: Sev/Lily
Rating: Sallittu
Disclaimer: Rowlingin hahmot ja käsikirjoitus, minä vain käytän hahmoja hyväkseni häikäilemättömällä tavalla.
A/N: Tämä on ainoa tuotos mitä olen kirjoittanut pitkiin aikoihin, ja tämäkin syntyi hetken mielijohteesta ja orastavasta kirjoittamishalusta. Lukuunottamatta alkupätkää, kaikki on kerrottu Severuksen näkökulmasta.
Lily harhaili linnan pimeillä, vetoisilla käytävillä vailla päämäärää, mitään näkemättä, kyynelverhon peittäessä näkökenttänsä.
Kuraverinen
Ei ikinä, ikinä ennen. Vaikka Severus oli haukkunut kaikkia muita, Lily oli aina ollut sen ulkopuolella.
Kuraverinen
Sana kaikui yhä uudelleen Lilyn korvissa ja hän valahti lattialle. Oli yö, käytävillä oli hiljaista lukuunottamatta tytön omia nyyhkäyksiä.
Severus oli yrittänyt selittää, pyytänyt anteeksi. Lily oli pysynyt tiukkana, ollut raivoissaan pojalle. Pojan luotaamattoman syvät, mustat silmät kelluivat Lilyn mieleen ja ne tuntuivat porautuvan hänen sisäänsä jopa kuvitelmissa. Nuo silmät.
Salaisuuksia. Niitä oli ollut aina ja tuli aina olemaankin. Mutta ne talviset illat ja yöt järven rannalla, ne eivät unohtuisi ikinä. Vaikka Severus olikin tiensä valinnut, eikä se tie tulisi ikinä kohtaamaan Lilya, ei hän ikinä unohtaisi niitä kauniita sanoja. Kuumia suudelmia, tunnetta kylmistä käsistä omalla vielä lämpöä hohkaavalla iholla, kuuman hengityksen tunnetta kaulalla. Ne eivät unohtuisi ikinä.
***
Severus istui tyrmän lattialla pää polvissaan. Se sana, kielletty sana, kuin ammuttuna Lilyn kauniille kasvoille. Minkä jäljen se jättikään, vihan, järkytyksen ja surun. Raivo Potteria kohtaan oli laukaissut refleksin, epätoivo siitä, mitä Lilylle tehtäisiin jos heidän suhteensa tulisi ilmi. Jo ystävyydestä kuiskuteltiin, ja monet Luihuiset pitivät häntä petturina. Osoittaakseen valheellista lojaaliutta, hän hankkiutui vaikutusvaltaisempien ihmisten seuraan.
Kuolonsyöjät
Lily oli sylkäissyt tuon sanan suustaan kuin se olisi myrkkyä. Myös ne kaikki puheet tiedät-kai-kenestä… ne kaikki olivat totta. Severus toivoi Lilyn kykenevän hyväksymään hänen päätöksensä, mutta Rohkelikkotytölle pimeyden voimien kannattaminen oli viimeinen asia hyväksyttäväksi.
Ne silmät. Kaikkein ällistyttävintä tuossa kauniissa, ihanassa nuoressa naisessa olivat ne silmät. Niin syvän smaragdinvihreät, että niihin voisi hukuttautua tuntikausiksi.
Kuraverinen
Severus tunsi huuliensa muodostavan tuon tuskallisen sanan, sanan joka laukaisi kaikki epäilykset tytön terävässä päässä. Poika tunsi tuskaisen kyyneleen poskellaan ensimmäistä kertaa vuosiin. Rankka lapsuus oli kuivattanut hänen kyynelkanavansa, eikä hän ollut uskonut minkään voivan tuottaa sellaista tuskaa joka saisi kyyneleet kohoamaan piiloistaan jälleen.
Ulkona ensimmäiset sadepisarat valuivat ikkunoihin kun kyyneleet löysivät tiensä pojan kalpeilta poskilta lattialle.
***
Samassa paikassa kuin vuosia aikasemmin, nyt jo aikuinen mies kyyhötti tyrmän lattialla. Jälleen kyyneleet valuivat, nyt vuolaammin kuin koskaan aikaisemmin.
Petin hänet
Hänen syynsä. Hänen petoksensa oli johtanut murhiin. Murhiin, joita Severus ei ikinä unohtaisi. Se ei ollut hänen äänensä joka lausui kielletyt loitsut, eikä se ollut hänen sauvansa joka syöksi Lily ja James Potterin pois elämän polulta, mutta ilman häntä he eläisivät vielä.
Poika
Ainoa mitä Lilystä oli enää jäljellä. Ne silmät olivat edelleen elossa. Pojan suojeleminen olisi hänelle elämäntehtävä, eikä mikään saisi viedä noista silmistä elämän valoa. Sen tilan, jonka kyyneleiden mukana valuva suru jätti, valtasi syyllisyys. Syyllisyys joka ei koskaan väistyisi. Vuosien aikana vain vahvistunut rakkaus kidutti häntä sisäisesti, ja vähän matkan päässä pulpetilla istuva vanha velho tiesi sen.
”Severus. Nouse ylös.”
Severus totteli, mitään ajattelematta, tietäen tuon miehen olevan ainoa joka pystyisi auttamaan sen tunteen sietämisessä, petoksen hyvittämisessä.
”Suojele poikaa. Vakoile meidän hyväksemme, ja tulet kestämään syyllisyytesi.”
Severus nosti katseensa epäuskoisena vanhan miehen kasvoihin.
”Ei, syyllisyys ei tule katoamaan, eikä rakkaus haalistumaan. Mutta jos vain suljet tunteet itsesi sisään ja jatkat itsepetostasi, se riuduttaa sinut sisältä.”
Itsepetosta
Sitä Severuksen koko elämä oli ollut. Pelkkää itsensä huijaamista, valehtelua siitä, miten kaikki vielä jotenkin kummasti kääntyisi hyvin päin. Hän oli aloittanut turhan toivomisen jo lapsena; toiveet ehjästä perheestä ja rakastavista vanhemmista olivat osoittautuneet täysin mahdottomiksi. Hänen koko elämänsä perustui valheisiin.
***
”Pojan on kuoltava.”
Sanat iskivät Severuksen tietoisuuteen puukon lailla. Dumbledore oli käyttänyt häntä hyväkseen, vannonut pojan suojelemisen olevan tärkeää, jotta Severus oppisi kestämään syyllisyyttään. Kaiken sen jälkeen.. poika oli vain syötti, joka tulisi kuolemaan yhteisen hyvän vuoksi. Severuksen tehtävänä oli ollut vain pitää poika hengissä niin kauan, että hän tulisi kuolemaan oikealla hetkellä.
Elämä sammuisi sittenkin Lilyn silmistä uudelleen Voldemortin toimesta.
***
Severus tunsi veren suorastaan virtaavan ulos kaulastaan, ja tiesi aikansa olevan vähissä.
Enää en itke
Hän oli juuri pääsemässä pois maanpäällisestä helvetistään, kun huomasi Lilyn silmien tutkivan kasvojaan. Olen kuollut, hän ajatteli onnellisena, mutta ympäröivät kasvonpiirteet olivat karkeammat ja epäsopivat noihin silmiin. Potter. Severus tiesi tilaisuutensa tulleen ja tarrasi tätä kädestä, ajatellen raivokkaasti kaikkia hetkiään Lilyn kanssa, kaikkia niitä keskusteluja Dumbledoren kanssa.. Pojan olisi ymmärrettävä. Severus tunsi autuaan tyhjyyden täyttävän sisimpänsä ja muistot valuivat hänestä ulos Potterin kädessä olevaan pulloon.
En enää ikinä
Hän näki Harryn kumartuvan yhä lähemmäs. Viimeisen kerran tuska paistoi syvistä mustista silmistä ja sitten ne sammuivat, elämän jättäneenä.
And all of the mothers raise their babies
to stay away from me
and pray they don't grow up to be...
A/N2: Loppukateetti on Fall Out Boyn kappaleesta Golden.