Nimi: Shakkimatti
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Genre: drama
A/N: Mikäs sen parempaa tekemistä silloin, kun pitäisi oikeastaan opiskella kuin kirjoittaminen
Tästä ficistä mulla ei oikeastaan ole sen kummemmin sanottavaa, teki vain mieli kirjoittaa jotain Tomin kouluajoilta ja tämä tuli nykerreltyä. Tämä osallistuu Aakkoshaasteeseen (S), FanFic 100:n (021.
Ystävät), Neljän tuvan haasteeseen (Luihuinen) ja lihottaa Vuosi raapalehtien-saldoani. Tälle oli turkasen vaikea keksiä nimeä, mutta lopulta sieltä tupsahti joku edes suunnilleen järkevä nimi.
Ilta oli jo alkanut tummua hitaasti kohti yötä, kun nuori tummahiuksinen poika leikitteli taikasauvallaan katsellessaan huvittuneena ystäviensä velhoshakkipeliä. Avery ähki tuskastuneena, kun Mulciber söi hänen nappulansa yksi toisensa jälkeen ja Tom tunsi, kuinka hänen toinen suupielensä kiertyi huvittuneeseen virneeseen. Hänen katsellessaan Mulciber lopulta siirsi ratsuaan niin, ettei Averyn kuninkaalla ollut enää minkäänlaista mahdollisuutta pelastua.
”Shakkimatti”, Mulciber sylkäisi ivallinen hymy huulillaan ja Tom hykerteli hiljaa katsellessaan, kuinka Averyn silmissä häilähti viha.
”Sinä huijasit!” Avery syytti, vaikka tiesikin, ettei heidän ystävänsä huijannut koskaan. Mulciber oli vain paljon parempi taktikko kuin Avery, poika vain ei koskaan suostuisi sitä myöntämään, vaikka se oli naurettavan selvää kaikille, jotka olivat nähneet edes kerran Averyn pelaavan.
Tom hymähti ja antoi katseensa harhautua kirjaan, jota piteli sylissään. Hänestä oli varsin huvittavaa, että Avery hermostui Mulciberille jostakin näin pienestä. Tom itse ei erityisemmin välittänyt velhoshakista, paljon mieluummin hän pelasi oikeilla ihmisillä. Ihmiset tarjosivat paljon enemmän viihdykettä ja Tom nautti siitä, kun hän pystyi katselemaan muiden avutonta räpistelyä hänen huolellisesti kehräämässään verkossa. Velhoshakki oli soveltuvampi sellaisille, joiden älykkyys ja kyvyt eivät riittäneet todelliseen manipulointiin ja sotaan.
Velhoshakki oli lapsille.
”Tom, haluatko pelata?” Mulciber kysyi, vaikka tiesikin jo etukäteen, minkä vastauksen tulisi saamaan ystävältään.
Tom hymähti jo pelkälle ajatukselle. Ystävä. Hän ei tiennyt, oliko hänellä varsinaisesti ystäviä. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen seurallinen tai kokenut olevansa kykeneväinen niinkin huomattavaan emotionaaliseen siteeseen kuin ystävyys. Ennemminkin hänellä oli vihollisia ja seuraajia, lemmikkejä. Edes hänen
ystävänsä eivät olleet suojassa hänen manipuloinniltaan, vaikka seurasivatkin häntä vapaasta tahdostaan. Heillä oli yhteinen tavoite, yhteinen unelma – vaikka Tom heidän pienen ryhmänsä ehdoton johtaja olikin.
”Toki”, hän henkäisi yllättäen Mulciberin ja siirtyi nyt jo murjottavan Averyn tilalle shakkilaudan ääreen.
Tomin mielessä shakkipelin mustat ja valkoiset nappulat edustivat pimeyttä ja valoa, sotaa, jonka hän oli päättänyt voittaa.
Ilme Mulciberin kasvoilla oli näkemisen arvoinen, kun Tom viimein hymyili tehdessään viimeisen siirtonsa.
”Shakkimatti.”