Author: Duzku
Ikäraja: k-11
ihan varmuuden vuoksiGenre: paritukseton draama aavistuksen ankeilla puitteilla. Perhesuhteita.
Summary: Nainen ei koskaan saa mitään sanottua, ei koskaan tehtyä mitään oikeaa.A/N: Löysin vuodentakaisia kurssitehtäviä ja päätin ihan puolihuumorilla julkaista tällaisen. Kyseessä on alun perin rakennenovelli, joka kirjoitettiin täsmälliseen kaavaan, jossa kuvailun, dialogin ja monologin paikka ja käytännössä jokaisen kappaleen rooli tekstissä oli määrätty. Kirjoittelin tätä paikoin selkeämmäksi, mutta jätinpä muuten alkuperäiseen asuunsa. Otsikkokin on alkuperäinen, joskaan en muista missä tuiterissa se on väännetty.
Jos juonessa on aukkoja, älkää katsoko minuun, en tiedä yhtään enempää kuin tekään.
Onpahan tämäkin nyt kiusananne
Hiljattain tietty kiepahtelu
Seison kireänä kylmyyttään kangistelevien heinien peittämässä pellonlaidassa. Kevyt iltapakkanen kipristelee paljaita varpaita, lämmin puhina hajoaa höyryksi kalvakansiniseen kajoon karatessaan huulten välistä, hartiat seuraavat muun kehon kanssa samaa jäykkää linjaa. Ojien, sarkojen takaa iskostuvat verkkokalvoilleni sumeat, kolean lämpimät kaukaisuuden katuvalot. Naapurin televisiossa pyörii valmiiksi naurettu komedia. Ikkunassa käyskentelee pyöreämahaisen miehen takakenoinen silhuetti.
Vastustan. Äitiäni, keskustapuoluetta ja mahdollisuutta totaalikieltäytymiseen. Ensimmäistä syystä, toista toisenlaisesta syystä ja kolmatta enemmän kuin puolitosissani. Näistä kolmesta äiti aukoo suutaan kuin kuoleva kala, huitoo valkotiilistä seinää huopatossulla. Seison selin, kiristelen hampaitani ja yritän sulattaa. Heitän sanomalehdellä lintulautaa. Odotan jatkoa.
”Eihän – eihän sulla ole kännykkääkään!”
”Ei mulla ole, ja mun kengätkin on siellä, mutta eihän se tarkoita, että mä tulisin takaisin!”
Hiljaittain valkeaksi remontoidussa tupakeittiössä on hiljaista, suorastaan turhauttavan äänetöntä. Paine on kasvattanut mittojaan epäterveellisen pitkään, paisunut huomaamatta korjaamattomaksi ja totuttanut meidät olemassaoloonsa.
Pohdin kaiken kummallisen, kuten kiusallisten vanhempi-lapsi-vanhempi -suhteiden ja munaliköörin olemassaoloa kahvikupposen ja kiväärin äärellä. Rassaan piippua vihellellen nuotin vierestä kasariklassikoita, kohennan rintaliivejä mustan peukalon syrjällä.
”Jessus. Nyt ne sen teki.”
Äidin lusikka kilahtaa lautasen reunaan, kolahtaa pirtinpenkkiin. Käännän katseen kaiverruksista äidin vanhuuttaan täriseviin käsiin ja niiden pitelemään päivälehteen.
”Ne teki. Minkä?” kysyn. Välinpitämättömästi.
Sivut rahisevat. Äiti lipoo kuivuneita huuliaan ja minua ärsyttää, kuinka nainen ei koskaan saa mitään sanottua, ei koskaan tehtyä mitään oikeaa.
Limaista kurkun karaisua seuraa kuiskaus: ”Sulla ei sitten ole isää enää.”
Sydän jysähtää rintakehästä voimakkaalla pompulla vatsaan. ”Mitä? Ei, mutta senhän piti olla lapinmökillä tästä huomiseen ja –”
Ei, mutta hetkinen. Riuhtaisen lehden kulmasta käsiini, äidin sormet ovat rutistuneet paperin ympärille ja sivut repeytyvät, mutta kaikesta huolimatta tutut painavat kirjaimet paistavat vanhentuneesta uutisesta. Pelko vaihtuu raivoon, inhoon, kiertyy kyyneleiksi, joksikin väsyneeksi, takaisin peloksi.
”Se on edelleen sitä”, vaikenen, ja heitän hyvästit rauhallisuudelle. ”Milloin sä tajuat, että tämä lehti on viisi vuotta vanha!”
Äiti tuijottaa pöydän kuluneita uurteita revenneet sanomalehtipaperin suikaleet kourissaan.
”Viisi vuotta vanha lehti, jonka mä heitin pellolle, ja poltin, ja – mä kielsin sua! Lääkärikin kielsi!”
”Ei se lekuri...”
”Sä et ole edes käynyt siellä, miten pitkään aikaan? Ei, älä vastaa.”
Heitän lehden pöydälle. Äiti haroo sitä molemmin käsin puoleensa. Läiskäisen kämmeneni lehden päälle, vedän artikkelin pois äidin ulottuvilta hampaat tiedostamattomassa irvessä.
”Sulla ei ole isää enää”, äiti kirkuu posket väpättäen.
”Sulla ei ole oikeutta päättää siitä!”
”Sä olet mun lapsi –”
”Mä olen täysi-ikäinen jo”, huitaisen lehden puolustuskyvyttömän äitini naamaan; todellisuudesta vieraantuneen, vääriä valintoja elämässään tehneen naisen uurteista vuosikymmenten tuulissa muovautuneille kasvoille.
”Ja sä ajoit itse sen pois! Tekisit jotain edes oikein!”
Kivääri kolahtaa ja kumahtaa lattiaan. Venyttelen leukaperiäni ja annan äidin mennä, routa ajaa porsaan kotiin. Äidille on vain hyväksi päästä tuulettelemaan tunteita.
Syyllisyys ujuttautuu raivon rinnalle tunteja myöhemmin. Alkaa sataa, ensin harvana leijailuna, sitten tihenevinä rukkasina, ja nyt ujeltaen kieppuvana, hyytävänä, pistävänä pyörteenä. Heittelen naama täysin turtana arvailuja. Kiskon tekoturkiskauluksia kasvojeni suojaksi, kiepahteleva tuuli viiltää poskia, lumi kerrostuu ripsiin ja pyry tukahduttaa taskulamppuen keilat ja vaimentaa äänet. Helikopterista ei kannata edes puhua.
Lääkärin kädessä on jonkinlaista kliinistä kylmyyttä, vaikka mies on poistanut kumihansikkaat jo aikaisemmin. Puristus on täysin ammatillinen. Kohtaamisessa on tiettyä helpotusta ja päätöksen tuntua.
Saappaiden pohjat kopisevat linoleumiin maalatuilla värikiskoilla. Kokoan papereita käsissäni ja päätän pakottaa itseni ostamaan ala-aulan kahviosta adressin, kenties jonkunkarvaisia kynttilöitä tai pakkasen pureskelemia heiniä. Toivottavasti kukaan ei odota minua hautajaisiin.
Mintunvihreän käytävän päässä isä odottaa arvomerkit olkapäillä, harvenneet hiukset lakin alta pilkistellen, väsynyt katse harmaissa silmissään. Isäkään ei aio mennä. Velvollisuuksiltaan maan turvallisuudelle tuskin ehtisi.
Huolella lämmitetyn rakennuksen jälkeen alkutalven kylmyys iskee täydellä terällä takin helmuksen alle. Suljen silmät keskipäivän auringolta, annan moottoritien huminan kietoutua tyhjiin ajatuksiini. Astelen kohti tolpalla odottavaa autoa, suuren sairaalan edustalle kaahaa ambulanssi lumi renkaiden alla naristen. Yöllä on satanut, nietostanut. Senttien lumikerros notkuu lehtipuurankojen oksilla, pehmentää räystäät ja kiviset kadunreunukset, kerrostalojen lasin ja metallin.
Järvet ovat yhtä jäässä kuin äiti löydettäessään. Vilkaisen mintunvihreitä käytäviä valaistujen ikkunoiden takana ja ujuttaudun pelkääjän paikalle, viskaan paperit takapenkille, hieron kylmettyneitä käsiäni katse naakkaparven täplittämässä taivaassa ja lumikuorrutteisissa piipuissa ja kattoantenneissa.
