Ficin nimi: Vanha kunnon Albus
Kirjoittaja: priinia
Ikäraja: S
Yhteenveto: Luciana Demmelin isoäiti voisi toimia varoituksena Iseeviot-peilin ihanan kamalista vaaroista.
A/N: Järjestyksessään toinen ficini. Kronologisesti tämän ficin jälkeiseen aikaan sijoittuvan esikoisjulkaisuni (jossa seikkailee niin ikään Lucy) löytää linkin takaa:
Kullankimallus silmäkulmassa (S).
// Scarlett lisäsi linkkiin ikärajan
Luciana Demmel oli jo aikapäiviä sitten hyväksynyt sen tosiasian, että hänen isoäitinsä oli kajahtanut. Ei sillä tavalla kajahtanut, että mummeli olisi tarvinnut kärrätä Pyhään Mungoon viettämään loppuelämäänsä parantajien tarkassa valvonnassa. Vaikka mummolla viirasikin päässä, hän ei suinkaan ollut vaaraksi itselleen, eikä takuulla kenellekään muulle, ellei otettu lukuun Lucianan hermoja. Isoäiti oli omalla tavallaan hyvin terävä noita: hän oli haka kodinhoitoon liittyvissä taioissa ja valmisti kädenkäänteessä useimmat yleisesti tunnetut liemet ja taikajuomat, ja sitä paitsi hän seurasi kyllä aikaansa. Isoäiti tiesi aina kaikki velhomaailman kuumimmat kuulumiset, olivat ne sitten todellisia uutisia tai lörppösuisten kotirouvien levittämiä juoruja.
Isoäiti luki nytkin Päivän Profeettaa. Luciana selaili välinpitämättömänä vanhaa loitsukirjaa. Hän oli etsivinään mielenkiintoisia ja hyödyllisiä loitsuja, joita voisi alkaa harjoitella parin viikon päästä, kun hän vihdoin täyttäisi seitsemäntoista vuotta. Kuudennen ja seitsemännen vuosiluokan välinen kesäloma oli tuntunut hänen elämänsä pisimmältä. Lomasta oli kulunut jo kokonaiset kolme viikkoa ja neljä päivää. Kolme viikkoa ja neljä päivää, joiden aikana hän ei ollut saanut taikoa, vaikka vapaus häämötti jo kahden viikon päässä! Kuinka turhauttavaa, Luciana tuskasteli.
Sitten isoäiti pärskähti pöyristyneenä.
“Tämähän on hävytöntä!” vanha noita päivitteli närkästyneenä.
“Mikä niin, isoäiti?” Luciana kysyi vain etäisen kiinnostuneena – isoäiti löysi harva se päivä lehdistä asioita, jotka saivat hänen korvansa kipristymään paheksunnasta.
“Tämä hevoskotka naiseksi! Kuinka hän julkeaa!” isoäiti pörhenteli ja Luciana tiesi välittömästi, kenestä oli kyse.
“Mitä Luodiko tällä kertaa on kirjoittanut?” hän kysyi varoen huolellisesti kuulostamasta liian kiinnostuneelta, vaikka tokkopa sillä oli merkitystä. Isoäiti oli jo päässyt vauhtiin ja puhua polottaisi kuitenkin menemään, niin kuin hänen mielipahansa aihe olisi ollut Lucianan suurin kiinnostuksenkohde. Ei ollut, tiedoksi vain.
“Että se Luodikon nainen kehtaakin yhä retostella vanhan kunnon Albuksen kuolemalla ja koettaa saattaa häntä ikävään valoon!”
Luciana huokaisi salaa. Olihan hän arvannut. Eihän mikään muu ikinä saanut Amoria Bottlepopia yhtä tuohtuneeksi kuin
vanhan kunnon Albuksen vähättely taikka mustamaalaaminen. Oli tarpeellista mainita, että Amoria-mummin mielestä kaikki pyhän Albus Dumbledoren palvomista vähempi oli miehen vähättelyä. Luciana oli jo pienenä tyttönä lakannut huomauttelemasta Amorialle, että hänen Dumbledoreen kohdistamansa ylitsevuotava ihailu ja kiinnostus oli paitsi kummallista, myös saanut aivan liian suuren otteen isoäidin elämästä. Tyttö vilkaisi kirjahyllyä, joka pursusi yli äyräidensä. Sinne oli kerätty jokainen teos ja julkaisu, jossa oli edes sivulauseessa mainittu Dumbledoren nimi. Niitä teoksia oli paljon. Luciana sattui tietämään, että kirjahyllyä piteli pystyssä useampikin näppärä pikkutaika.
“No, mummi, mitä hän tällä kertaa on keksinyt?” Luciana alistui esittämään kiinnostunutta kuulijaa.
“Keksinyt, tosiaankin!” isoäiti tuhahti niin, että rypistyneen suun yläpuolelle kasvaneet höttöiset karvatupsukat väpättivät. “Se nainen tässä kirjoittaa, että Albuksella olisi ollut suhde jonkun klopin kanssa.
Albuksella suhde
pojan kanssa!”
Luciana tunsi ripauksen aitoa mielenkiintoa mummin tämänpäiväistä Albus-elämöintiä kohtaan. Olisihan se jotakin – yksi maailman ihailluimmista velhoista paljastuisi homoksi haudan takaa. Isoäidin maailma järkkyisi.
“No mutta”, Luciana aloitti nautiskelevan hitaasti. “Eihän se ole mitenkään mahdotonta, isoäiti. Eihän hänellä ollut missään vaiheessa elämäänsä vaimoa saati lapsia. Kyllähän se, että hän tunsikin mieltymystä miehiin, selittäisi tuon seikan.”
Isoäiti näytti siltä, kuin tyttärentytär olisi ilmoittanut reputtaneensa liemien loppukokeen, lopettaneensa koulunkäynnin ja karanneensa kiertelevän jästisirkuskaravaanin matkaan. Luciana oli jo kasvanut yli sen iän, jossa yksi isoäidin paheksuva katse oli saanut hänet pelästymään, häpeämään ja käyttäytymään puhtoisen kauniisti seuraavien kuuden viikon ajan. Nyt kuusitoistavuotias nuori noita huomasi tuntevansa olonsa hilpeäksi ja tyytyväiseksi paistatellessaan Amorian pöyristyneessä katseessa.
“Miten kehtaat sanoa noin?” isoäiti tiukkasi happamana. “Tiedäthän sinä, millaiset välit Albuksella ja
minulla oli. Sietäisi sen Luodikon eukonkin tietää siitä suhteesta. Siihenpä loppuisivat nämä pahansuovat ja täydellisen tuulesta temmatut panettelut!”
Niinpä niin. Lucianan teki mieli sulkea silmänsä ja paukauttaa päänsä pyökkipuisen pöydän pintaan. Tähän isoäidin kahjous tiivistyi. Amoria Bottlepop jaksoi toistuvasti tuoda esiin hänen ja Albus Dumbledoren välisen suhteen niiltä ajoilta, kun he olivat olleet teinejä. Luciana tiesi isoäidin käyneen kirjeenvaihtoa Albus Dumbledoren kanssa ja vaalivan niitä vuosikymmenten hapristuttamia pergamentinpalasia kuin suurinta aarrettaan. Ne
olivat isoäidin suurin aarre. Amoria Bottlepop ei ollut koko pitkän elämänsä aikana suhtautunut mihinkään tai keneenkään yhtä suurella intohimolla kuin Albus Dumbledoreen, velhoon, joka tuskin olisi tiennyt isoäidin olemassaolosta ilman tämän itsepintaista pöllöpostipommitusta. Suuri velho kuitenkin vaikutti Lucianan perheen elämään enemmän kuin olisi osannut villeimmissä kuvitelmissaankaan houria.
Luciana vilkaisi ikkunasta puutarhaan, missä tiesi äitinsä hoitavan suurella hellyydellä ja huolellisuudella lääkeyrttejään. Isoäiti oli nimennyt ensimmäisen ja ainoaksi jääneen tyttärensä ihailemansa velhon sisaren mukaan. Kun Ariana oli nainut Lucianan isän, Amoria oli suhtautunut tyttärensä puolisoon alentuvasti. Paitsi että mies oli musta – vanhakantaisen noidan mielestä oman hyvinkin valkean tyttären liitto tummaihoisen miehen kanssa oli ollut yhtä suuri skandaali kuin Albus Dumbledoren oletettu homoseksuaalisuus – oli hän myös puoliverinen. Ellei Luciana olisi tiennyt toisin, hän olisi epäillyt isoäitinsä kuuluneen Luihuiseen, niin ylpeä mummi oli vanhasta velhosuvustaan.
Lopulta Amoria oli hyväksynyt Leon Demmelin sukuun syystä, joka tuntui Lucianasta naurettavalta, mutta isoäidin oikut tuntien harmillisen uskottavalta. Se, että Amorian tytär saattoi allekirjoittaa kirjeet nimellä Ariana D. Ariana Dumbledoren tapaan, oli lähellä hänen omien purkkapallonpunaisten unelmiensa täyttymistä. Lisäksi mummi taisi vihdoin myöntää itselleen, että Albus Dumbledore oli syntyperältään puoliverinen. Se tarkoitti ilman muuta sitä, ettei jästiveri tehnyt kyvykkäistä velhoista kelvottomia puolisoita.
Isoäiti jupisi itsekseen. Luciana höristi korviaan ja puraisi huultaan erottaessaan jupinan seasta seuraavan lausahduksen:
“... kirjoitan oikaisun... kerron miten asianlaita on.”
Lucianan suurin lohtu oli karvas: hän tiesi, ettei isoäiti todellisuudessa kuuna päivänä kirjoittaisi Päivän Profeettaan oikaisua Rita Luodikon pöyristyttäville väitteille. Vaikka isoäiti tuntuikin välillä uskovan vuorenvarmasti todeksi hänen ja Albus Dumbledoren suhteen ainutlaatuisuuden ja molemminpuolisen ihailun, selväjärkisimpinä hetkinään jopa Amoria itse ymmärsi hourivansa. Isoäiti halusi uskoa haaveisiinsa. Hän uppoutui kuvitelmiinsa ja jälkeenpäin luotuihin muistikuviin, joiden mukaan hän ja Albus Dumbledore kuljeskelivat käsi kädessä pitkin Tylypahkan käytäviä ja myöhemmin ylläpitivät rakastavaa suhdettaan kirjeitse. Sen kertomuksen Amoria Bottlepop olisi eittämättä halunnut saattaa Rita Luodikon tietoisuuteen.
Sitä hän ei kuitenkaan tekisi, Luciana totesi itsekseen. Isoäiti pelkäsi, että joku pahansuopa sielu kirjoittaisi oikaisun oikaisun, jossa paljastaisi koko velhomaailmalle, ettei Amoria Bottlepop todellisuudessa ollut edes käynyt koulua samaan aikaan Albus Dumbledoren kanssa. Siihen isoäiti oli liian nuori.
Ja mitä kirjeenvaihtoon tuli... Luciana oli lukenut isoäidin vanhoja kirjeitä salaa. Joskus pienenä tyttönä hän oli pitänyt isoäidin kiehtovia kertomuksia yhdestä aikakausien suurimmista velhoista ja häne isoäitiin kohdistamastaan rakkaudesta tosina. Pieni Luciana oli kuunnellut isoäidin tarinoita silmät suurina ja tuntenut sydämen kiemurtelevan onnellisena, kun Amoria oli kuvaillut ensirakkauttaan. Tarinat olivat jättäneet Lucianan sydämeen kaipuun, joka oli ajanut hänet tarttumaan tilaisuuteensa. Varhaisteini-ikään ehtiessään tyttö oli lopulta rikkonut isoäitinsä ankaraa kieltoa ja etsinyt kirjeistä pakahduttavaa nuorta lempeä ja helliä sanoja. Hän oli joutunut pettymään. Vaikka Albus Dumbledoren vastaukset Lucianan isoäidille olivatkin olleet kohteliaita, ei harjaantunein sulkakynänvedoin kirjatuista sanoista, ei yhdestäkään kirjaimesta taikka kiehkurasta, löytynyt sitä lämpöä ja kiintymystä, jota Luciana oli odottanut löytävänsä. Nuoren tytön usko isoäidin jännittäviin kertomuksiin haipui.
Silloin hän alkoi ymmärtää, miksi äiti pyöräytti silmiään aina kuullessaan Amorian puhuvan “vanhasta kunnon Albuksesta”.
Nuori tyttö oli niellyt pettymyksensä ja hyväksynyt sen, että hänen kajahtanut isoäitinsä oli eksynyt omiin unelmiinsa. Vaarallisia, nuo unelmat. Luciana Demmel ei ollut kohdannut Iseeviot-peiliä, mutta katsellessaan mummiaan hän näki edessään peilin vaarat.
Vanha kunnon Albus oli hänen isoäitinsä hartain toive – ja suurin lankeamus.
