Ficin nimi: Kullankimallus silmäkulmassa
Kirjoittaja: priinia
Beta: Joku hassu Saappaaton auttoi alkuun, kiitos mushu!
Tyylilaji: Tosi ujo romanssi...npoikanen.
Ikäraja: S
Paritus: OC/OC
Yhteenveto: Seitsemäsluokkalainen etsijä on rohkea peluri huispauskentällä, mutta entä sen ulkopuolella?
Varoitukset: Saattavat katsoa toisiaan silmiin?
A/N: Vähän pelottaa. Aika paljon pelottaa. En ole julkaissut mitään ikiaikoihin missään enkä koskaan täällä, mutta joskus se varvas kai on vain kastettava veteen.
Tuuli tarttui Lucianan kaapuun ja tempoi sitä ahnaasti kuin kirskuristaja saalistaan. Se ei saanut ylpeän näköistä tyttöä hätkähtämään; hän suoristi ryhtinsä ja kohotti leukansa asentoon, joka kieli päättäväisyydestä. Huispauskenttä levittäytyi autiona hänen ympärillään. Sorja tyttö näki mielessään katsomoiden täyttyvän tupiensa värejä tunnustavista koululaisista, jotka huusivat ja vislailivat niin kannustuksiaan kuin ivallisia pilkkahuutojaankin. Huispaus toi koko koulun yhteen tavalla, johon mikään muu seikka tässä maailmassa ei kyennyt. Huispauskentällä yksilöiden väliset jännitteet unohtuivat: stadionille siirryttäessä paikalla oli enää tupia, jotka toivoivat omien joukkueidensa menestystä yhtenä rintamana.
"Lucy", hän kuuli pojan kutsuvan häntä asialliseen sävyyn.
"Hei, Morris", Luciana tervehti kapteeniaan yhtä viimeistellyn kohteliaasti nyökäten, kun pitäjä seisahtui hänen rinnalleen tuulen tuivertaessa pojan hiekanvärisiä hiuksia.
Liam Morris oli luottamusta herättävä rohkelikkopoika, josta oli tullut kapteeni kaksi vuotta aikaisemmin. Luciana oli koelentänyt ja tullut kiinnitetyksi Ginny Weasleyn ensimmäistä ja viimeistä vuotta luotsaamaan joukkueeseen samaan aikaan Liamin kanssa. He olivat olleet silloin kolmasluokkalaisia. Katsoessaan Liamia nyt hänen oli melko vaikea muistaa se siloposkinen poika, joka oli sinä vuonna oksentanut pukuhuoneessa silkasta jännityksestä ennen kauden ensimmäisen ottelun alkua. Kaurapuuronväristä oksennusta oli roiskunut Lucianan kengillekin. Hän olisi ollut hurjan vihainen, ellei olisi itsekin jännittänyt ottelua. Vain hieman tuoreemmassa muistissa oli se viisitoistavuotias tuore kapteeni, joka hoki paniikinomaisesti, että valinnan täytyi olla virhe.
Milloin pojasta oli alkanut huokua sitä tyyntä, vakavamielistä varmuutta, jonka Luciana nyt kohtasi häneen katsoessaan?
"Valmistaudutko huomiseen?" huispauskapteeni kysyi etsijältään totisena ja katseli maalisalkojen suuntaan niin ilmeettömänä, että vain taivas yksin tiesi, mitä polkuja hänen ajatuksensa tarpoivat.
"Mm-hm", tumma tyttö mumisi ja nyökkäsi tuskin havaittavasti.
"Kauden eka matsi."
"Niin."
"Mietin joskus vieläkin, miksei sinusta tullut kapteenia. Miksi se olin minä, johon valinta kohdistui."
"Liam, sinä olet ollut loistava kapteeni."
Sen aiheen tiimoilta oltiin käyty keskustelua koulun käytävillä vielä hyvän aikaa valinnan julkistamisen jälkeen. Silloin Lucianaa oli naurattanut koululaisten - jopa hänen omien tupatovereidensa - täydellinen kelkan kääntäminen hänen suhteensa. Kun Ginny Weasley oli valinnut hänet etsijäkseen, häneen oli kohdistunut epäluuloa, pahaa povaavia puheita ja synkeitä katseita. Jo kaksi vuotta myöhemmin hänen oletettiin täyttävän kapteenin saappaat.
Luciana ei moittinut oppilastovereitaan ensimmäisen vuoden epäilyistä ja kurjasta kohtelusta. Olihan niin, että hän astui näyttämölle suurimman tähden jäljessä, joka Tylypahkassa oli kenties koskaan opiskellut. Kun edeltäjä oli paitsi vuosisadan nuorin etsijä ja lopulta huispauspokaalin Rohkelikolle tuonut kapteeni, myös käytännöllisesti katsoen pelastanut koko maailman, oli helppo ymmärtää, miksi Lucianaan suhtauduttiin kuin pahimman luokan altavastaajaan. Harry Potter oli legenda, jonka varjossa uusi etsijä seisoi hipihiljaa ja nöyränä... paitsi ettei Luciana Demmel ollut mikään nöyristelevä pieni puhpallura, joka käpertyi piiloon muiden murjovilta sanoilta. Hän oli päättänyt jo ensimmäisenä koulupäivänään koelentävänsä - ja pääsevänsä - huispausjoukkueeseen heti tilaisuuden koittaessa. Huispauksesta oli tullut hänen ikioma unelmansa jo silloin, kun hän ensimmäistä kertaa nousi ilmaan luudanvarrella äitinsä kanssa. Polku oli ollut pitkä, mutta raudanluja päättäväisyys, rohkea sydän ja kunnianhimo olivat tehneet Lucianasta aikanaan Rohkelikon huispausjoukkueen tähden.
"Minä olen etsijä", Luciana sanoi vakaasti vaitonaiselle seuralaiselleen. "Minä olen etsijä. Se yksinäinen pelaaja, joka tarkkailee peliä ja kenttää ja kullan kimmellystä piittaamatta siitä, mitä muut tekevät. Ratkaisevin ero meidän kahden välillä on, että vaikka me molemmat pelaamme joukkueessa, minä en ole luonteeltani joukkuepelaaja samalla tavalla kuin sinä. Siksi sinä olet kapteeni, Liam."
Liam kuunteli sanaakaan sanomatta tyttöä ja tiesi, että tyttö itse uskoi jokaisen lausumansa sanan. Lucy piti itseään yksinäisenä sutena, joka oli mukana vain intohimosta itse peliä kohtaan. Rohkelikon huispausjoukkueen kapteeni punnitsi kuulemiaan sanoja tarkoin, mutta ei haastanut niitä.
“Ajatella”, Liam katkaisi viimein hiljaisuuden ja näytti mittailevan katseellaan maalisalkoja, jotka olivat hänelle jo niin kovin tutut. “Meidän viimeinen kausi.”
“Niin.”
“On ollut ilo pelata kanssasi, Demmel”, huispauskapteeni sanoi asiallisesti.
Luciana kääntyi katsomaan Liamia, joka tuijotti vakavan näköisenä takaisin. Liam seisoi lähellä. Luciana oli yhtäkkiä hyvin tietoinen siitä, kuinka tuo pitkä ja hoikka nuoren miehen keho oli saavutettavissa vain yhdellä askeleella. Katsoessaan ylös joukkuetoverinsa silmiin tummatukkainen tyttö huomasi jotakin kiinnostavaa. Kaikkina näinä vuosina, jotka hän oli tuntenut Liamin, hän ei ollut koskaan tullut nähneeksi tuota kultaista pistettä pojan muuten vihreissä silmissä. Laskevan auringon viimeiset säteet kurottivat kohti tuota pientä poikkeavan väristä aluetta ja saivat sen kimaltelemaan kultasiepin lailla.
Vaikka Luciana kuinka oli etsijä, ja vaikka hän kuinka halusikin kurottaa lähemmäksi ja vangita kullankimalluksen itselleen, hän oli lopulta liian pelkuri tehdäkseen niin, kun kyse ei ollut huispauspelistä. Ihmissuhteissa hän ei ollut se sama itsevarma ja nopeasti päätöksiä tekevä avainpelaaja, joksi hän luudan selässä muuttui. Heidän välillään ammottava yhden pienen askeleen mittainen etäisyys tuntui loppumattoman pitkältä, liian työläältä, jopa pelottavalta ylitettäväksi. Sen sijaan, että Luciana olisi viimein tehnyt ratkaisunsa ja painanut huulensa tuon vakavailmeisen, urheilullisen, pörrötukkaisen, hauskan, luotettavan, sieppisilmäisen... ihastuttavan pojan kutsuville huulille... Sen sijaan, että Luciana olisi tehnyt niin, hän nyökkäsi ja tunsi karvasta pettymystä kuullessaan itsensä sanovan virheettömän kohteliaalla äänensävyllä:
“Niin sinunkin, Morris.”
Liam Morris katseli etsijäänsä ja aavistuksenomainen hymy hipaisi hänen suupieltään. Luciana näki kuin hidastetussa elokuvassa, kuinka poika ojensi kättään häntä kohti. Sitten he kättelivät. Kättelivät! Luciana olisi voinut ulvaista silkasta turhautumisesta.
“Onnea huomiseen peliin”, Liam toivotti, ennen kuin kääntyi mennäkseen.
Luciana huokaisi syvään ja toivoi saavansa ryhmystä päähänsä. Missä oli leijonan rohkeus, kun sitä tarvittiin eniten?
