Author: Neiti Syksy
Rating: Sallittu
Genre: Draama, lasketaanko myös tajunnanvirtaus?
Varoitukset: -
Disclaimer: Kaikki tässä esiintyvät ja mainitut henkilöt ovat arvoisan Ladymme käsialaa, itse Rowlingin. Kaikki kunnia hänelle, minä vain lähinnä leikittelin ja tapoin blokkia.
Pituus: Oneshot (598 sanaa)
Summary: Sillä nyt, kun he pitelivät toisiansa kesäyönä, millään muulla ei ollut väliä.
A/N: Tällaista lyhyttä Hermansya, omistettuna Odolle sekä Artelle! :* Pakko oli saada purkaa kirjoitusblokkia ja tunnin annoin itselleni aikarajaksi kirjoitukseen.
Eli lähinnä tajunnanvirtaa ja jotenkin tosi sekavanoloista mutta kuitenkin, onpahan jää rikottu! Osallistuu haasteeseen FF100 sanalla Alku. :--)
Kesäillan perhoset
Hermione käveli pitkin mukulakivikatua, nauttien kesäyön hellästä viileydestä. Kulunut päivä oli ollut kuuma ja täynnä tekemistä, kun he olivat kokoontuneet pitkästä aikaa kunnon porukalla. Edellisestä tapaamisesta oli jo kulunut aikaa, luultavasti he olivat nähneet kunnolla viimeksi ennen Nevillen ja Lunan häitä, jotka oltiin juhlittu helmikuussa (silloin oli rakkauden perhoset aktiivisimmilllaan, lainatakseen Lunan sanoja). Siitä oli jo kuitenkin viisi kuukautta ja nainen oli tyytyväinen, että sai vihdoinkin nähdä muitakin ystäviään kuin vain Harrya ja Ginnyä (jotka juuri nyt tällä hetkellä viettivät pientä harkintataukoa suhteessaan, mutta Hermione oli varma, että Harry ottaisi vinkistä vaarin ja kosisi ennemmin tai myöhemmin) sekä Ronia, jonka kanssa he olivat lopettaneet suhteensa jo muutama vuosi sitten.
Nainen huokaisi hiljaa, nojaten läheiseen puuhun siksi aikaa, kun otti kivistävät kengät hetkeksi pois jaloistaan. Hänen oli tehnyt mieli pitkän aikaa käydä uudessa puistossa, joka oli luotu juuri sitä varten, että siellä voisi vapaasti käyskennellä ja nauttia luonnosta mahtavimmillaan.
Hermione hengitti nurmikon tuoksua sekä tunnisti muutaman yrtinkin tuoksun (rosmariinin ja persiljan ainakin) ja hymähti ja alkoi kuin tanssien kävellä pitkin puiston pehmeää nurmikkoa. Hänestä ei ollut pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä ja vapaalta, vaikka Hermione saattoi muistaa jostain aivojensa takansa kaikki tekemättömät tehtävät, hänen onnistui päästää niistä hetkeksi irti.
Naisen pidellessä silmiään kiinni ja hyräillen hiljaa, hän tunsi riuhtaisun ja avasi silmänsä parahiksi, tuntiessaan selkänsä painautuvan vasten kivistä pintaa. Hermione tunsi paniikin kivistävän rintaansa ja hetken hän katui päätöstään laittaa taikasauvansa pieneen laukkuunsa, mistä hän ei saisi sitä napattua nopeasti ja kätevästi.
Mutta sitten hän tiedosti tutut, tummat silmät ja paniikki muuttui pieneksi ärsyyntymiseksi.
”Pansy? Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?”, Hermione kivahti ja koetti irtaantua toisen naisen otteesta. Hän ei kestänyt sitä kipua, ei vielä eikä ehkä koskaan.
”Minä tulin takomaan järkeä sinun päähäsi, kun en muuten saa sinua kiinni. Ja jos saan sanoa, olit liian valppaamaton, onko Lööperi tartuttanut sinut?”
”Huomaan, ettet ole muuttunut niin yhtään”, Hermione mutisi ja räpytteli ripsiänsä, koettaen estää kyynelten valumisen.
”Anteeksi, mutta tämä on minun luontoni. Ja jos saan siteerata yhtä lukuisista kirjeistäsi, lupasit rakastaa minua ikuisesti ja unohtavan yrityksesi muuttaa minua”, Pansy sanoi, pidellen edelleen suhteellisen kovakouraisesti Hermionea käsivarsista. Se teki melkein kipeää. ”Nyt sinä kuuntelet minua, ymmärrätkö?”
”Minä yritin ja epäonnistuin, sinä et ymmärrä...”
”Etkä sinä minua!”, Pansy huudahti ja nopeasti pudistaen päätänsä. Hänen hiuksensa olivat kasvaneet kouluajoista ja nykyään nainen piti hiuksiansa nutturalla, josta lähti muutama suortuva vapaaksi hänen pudistaessa päätänsä. ”Minä en tule muuttumaan heti mutta minä yritän. Sinä et ollenkaan edes yritä muuttua. Tämä suhde ei voi toimia, jos minun pitäisi yhtäkkiä muuttua kokonaan toiseksi ihmiseksi kuin olen! Ja usko minua, en ole kellekään sanonut niitä kolmea sanaa, joita sinä viljelet jatkuvasti. Joten jos ja kun sellaiset sanon joskus ääneen, se vaatii minulta hyvin paljon.”
”Olemme olleet mitä, reilun vuoden yhtäjaksoisesti tekemisissä, etkä voi vieläkään edes näyttäytyä kanssani julkisesti?”
Pansy huokaisi ja tuijotti tiiviisti Hermionen silmiin. Niin tiiviisti, että Hermionelle tuli henkisesti paha olo. Mutta Pansyn tuijottaessa tiiviisti Hermionen huulia, laskien päätänsä hitaasti (riittävän hitaasti siihen, että Hermionen oikeasti tahtoessaan lähteä, hän olisi onnistunut) ja painaen huulensa Hermionen huulille. Hermione voihkaisi, sillä hänellä oli ollut jo ikävä tätä tunnetta ja tätä makua.
”Mitä tämä sitten on, jollei julkisesti näyttäytymistä ja yhdessäolemista?” Pansy kysyi lievästi hengästyneenä, pitkäkestoisen suudelman jälkeen.
Hermione ei voinut muuta kuin hymyillä leveästi, nostaen kätensä Pansyn kaulaan ja painautuen uuteen suudelmaan.
Ehkä he eivät tulisi olemaan koskaan täydellinen pari, mutta Hermione oli varma siitä, että he yhdessä voisivat viikata omat luurankonsa ja pimeytensä siististi kaappiin, sulkien kaapin oven yhdessä. Sillä nyt, kun he pitelivät toisiansa kesäyönä, millään muulla ei ollut väliä.
Rakkauden perhoset toimivat myös heinäkuussa, kesän paahteessa.
